sipittäviä ja tirskuvia ihmisiä, jotka riensivät hänen ohitsensa
kourallaan peitellen kuinka he nauroivat hänelle. Väliin olivat
he kuulakkaan viheriäisiä, väliin punaisia tai sinisiä, ja he
loistivat kuin palavat lyhdyt. Lopuksi tuli hikisellä raudikolla
ajaen pitkä mies, joka oli kokonaan puettu tomuisiin, mustiin
silkkikangasvaatteisiin. -- Ulos, sinä paljaspää ja liikkaava
ruotsalainen! -- huusi hän hevosen selästä täyttä kurkkua nauraen.
-- Tällä samalla paikalla hakkasivat Tamerlanin sotalaumat maahan
Länsimaitten kokoontuneet sotaväet kolmesataa vuotta sitten.
Mitä mahdat sinä minulle ja minun ihmismerelleni viimeisillä
harventuneilla rykmenteilläsi ja neljällä tykilläsi? Minun mieheni
ovat varkaita ja ratki juoppoja heittiöitä, ja ne ovat minusta
vähemmän arvoisia kuin naulat laudassa, mutta minulla on paljon
sellaisia nauloja. Minä rakennan suurta laivaa vuosituhanneksi,
ja itse olen minä tänäkin päivänä, niinkuin minä olin Saardamin
veistämössä, ainoastaan työmies. Miljoonani miljoonat ovat siunaavat
minun työtäni.
Kuningas tahtoi vastata, vaan hänen kielensä oli hervoton, ja
Lewenhaupt polvistui avopäin ja kosketti hiljaa hänen olkapäähänsä.
-- Armollisin herra, päivän salo alkaa ja minä pyydän Jumalan
suojelusta teidän majesteettinne korkean hengen ja töitten ylitse.
Aamurusko paloi jo metsän runkojen välissä ja kuningas havahti.
Hän tarttui heti miekkaansa. Heti kuin hän huomasi ne monet, jotka
seisoivat hänen ympärillään, ja parrakkaan sotasaarnaajan Nordbergin
ja kaikki palvelijat, muuttuivat hänen kasvonsa piirteet ja hän
nyökkäsi tavallisella kylmällä ystävyydellään -- mutta uni oli vielä
elävänä hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui että muittenkin olisi
pitänyt nähdä se. -- Minun kansani, -- sanoi hän, -- on liian pieni
rakentamaan suurta valtakuntaa, mutta kylliksi suuri rakentamaan
suuria ihmisiä. Mitä on valtakunta? Sattuma, laaja maatila, jonka
ulkotalot on linnoitettu! Sovittelut ja tappelut muuttavat rajoja.
Mitäpä siis, tsaari, jos onkin sinulla valtaa miljoonain yli, vaan ei
itsesi ylitse? Herra Jumala voi laittaa niin että kerran aivan vähän
kysytään valtakuntia, mutta sen enemmän yksityisiä ihmisiä. Jos minä
voitan sinut, syttyy koko sinun laivasi tuleen ja muuttuu tuhaksi,
mutta jos sinä lyöt minut ja minun mieheni maahan, teet sinä sen
kautta ainoastaan täydelliseksi minun tekoni voiton.
Lewenhaupt tarttui Creutziä käsivarteen ja kuiskasi ahdistettuna:
-- Rakas veli, synkät aavistukset eivät luovu mielestäni. Tokkopa me
koskaan enään seisomme yhdessä Jumalan vapaan taivaan alla? Kuule,
kuinka sotamarski kiroilee ja manaa Uplantilaisten takana! Gyllenkrok
ei edes tahdo mennä hänen luokseen käskyä pyytämään. Sinäkin
vitkastelet. Ja katso kuinka ynseästi Piper meitä mulkoilee.
-- Ruotsalaiset katsovat aina ynseästi toisiansa. Sentähden,
sentähden ovat he kerran joutuvat hukkaan ja heidän nimensä on
hävitettävä kansakuntain joukosta pois. Meidän lapsemme kymmenennessä
eli kahdennessakymmenennessä polvessa näkevät sen hetken. Tänään
tapahtuu ainoastaan alku.
-- Herra antakoon sinulle anteeksi puheesi. En koskaan ole nähnyt
ihanampia sankareita Jumalan armosta kuin ruotsalaiset, enkä koskaan
toista kansaa jolta niin kokonaan puuttuisi hallitsijatahdon
itseluottamusta ja karkeita käsiä. Kuningas on nyt niin sairas ettei
hän enään voi pitää meitä koossa, vaikka on olevinaan tanakka kuin
nuori kornetti. Hän sai syntyessään sen kevytmielisyyden, jonka
jumalat antavat suosikeilleen, mutta nyt...
-- Niin mitä?
-- Nyt on häneen tullut se läpitunkematon itsehillitseminen ja
teeskentely, joksika suosikkien kevyt mieli kangistuu, kun jumalat
ovat heidät hyljänneet.
-- Lewenhaupt painoi hatun päähänsä ja veti miekkansa, mutta kääntyi
vielä kerran Creutziin ja kuiskasi:
-- Kukatiesi miehet sellaiset kuin minä, jotka pidämme huolta
miehistöstä, ja Gyllenkrok sirkkelikuvineen ja paalutettuine
linnanpiiroksineen emme aina ole häntä oikein ymmärtäneet. Sinä
miekkoinesi olet sokeasti totellut. Olkoon meille kaikille
tänäpäivänä suotu hänen kanssansa täyttää hänen tehtävänsä, sillä
minä ennustan, että se, joka elää iltaan saakka, on kadehtiva niitä
veljiä, jotka jo silloin ovat päässeet taivaan autuuteen.
Ratsumiehet hyppäsivät nyt satulaan. Lewenhaupt meni
jalkarykmentteinsä luo, ja päivän koitteessa näkivät he edessään
odotetun tantereen. Se oli musta. Se oli jo poltettu. Se oli
tuhkainen erämaa, joka kantamatta kukkaa tai kortta hävisi
autioiden arojen metsistöjen väliin. Tanner oli niin tasainen että
kanuunavaunuja helposti saatettiin siellä ajaa edes ja takaisin.
Suurimman venäläisen varustuksen eteen tuli punaiseen puettu
ratsumies ja laukaisi pistoolinsa. Silloin antoi vihollinen päristää
kaikkia rumpujansa esivarustusten takana, joiden päälle ilmestyi
lukemattomia sotilasjoukkoja ja lippuja ja kanuunoita ja tykkiä, ja
heti vastasivat ruotsalaisten rummut pitkin kaikkia rykmenttejä.
Pelvoton Aksel Sparre ja Kaarle Kustaa Roos syöksähtivät
pataljoonineen sotajoukon edelle ja tekivät rynnäkön
kenttävarustuksia vastaan. Hevoset korskuivat, hihnat narisivat,
karpiinit ja miekat kalisivat ja tuhkaa ja tomua satoi metsistöihin,
niin että lehtien vihreys sammui.
Kuningas lähetti Creutzin viemään vasenta sivustaa voitollisen
Sparren jälkeen, ja valloitettujen varustusten takaa ajettiin
vihollisen ratsuväki pakoon alas Worsklan nevaisille niityille päin.
Toisella puolella kävi Lewenhaupt jalkaväkineen päälle, valloitti
kaksi varustusta ja järjesti väkeään hyökätäkseen etelän puolelta
pistimellä vihollisen leiriin. Leirissä tuli levottomuus niin
suureksi, että naiset alkoivat riisua hevosia kuormastovaunuista,
mutta tsaaritar itse, muutamia vuosia yli parinkymmenen vanha,
pitkäkasvuinen nainen, jolla oli korkea rinta, valkoinen otsa ja
helakka väri poskilla, seisoi vielä haavanside-kaistaleittensa
ja vesipullojensa keskellä melkeinpä ylpeän levollisena ulkona
sairaitten ääressä.
Sillä välin kokoontuivat kenraalit Ruotsin kuninkaan paarin
ympärille, joka kulki lähellä Itä-Göötanmaan jalkaväkirykmenttiä ja
laskettiin maahan erään suon rannalle. Siellä komennettiin seisahdus,
ja ryhmä läsnäolijoita alkoi jo ottaa hattuja päästään ja syvästi
kumarrellen toivotella hänen majesteetilleen edelleenkin menestystä.
Lakeija Hultmanin siivilöidessä vettä hopeapikariin, sanoi kuningas:
-- Kenraalimajuuri Roos on saarrettu, ja sotamarski on sen vuoksi
pidätellyt muita joukkoja, mutta Lagercrona ja Sparre on käsketty
takaisin Roosia noutamaan, joka saapunee jo pian tänne.
Niinmuodoin jäi armeija siihen vähäksi aikaa odottelemaan, mutta
pian tuli Sparre, veriruiskeesta märkänä ja kertoi ettei hän voinut
päästä vihollisen ylivoiman läpi. Joukot marssivat nyt kauvan aikaa
edes takaisin, eivätkä upseerit tietäneet, minne olisivat heidät
vieneet, ja aikaa näin hukattaessa saivat ryssät uutta rohkeutta.
Silloin läksi Lewenhaupt äkkiä liikkeelle ja marssi sinne metsikköön,
jonne Creutzin ratsu-eskadroonat olivat asettuneet, ja asetti siellä
jalkaväen rintamaan vihollista vastaan. Kukaan ei tietänyt mistä
se käsky oli tullut, ja vihasta kuohuen ajoi sotamarski laukkaa
kuninkaan paarin luo, joka kulki kaartin vieressä.
-- Onko teidän majesteettinne käskenyt Lewenhauptia asettamaan
jalkaväen vihollista vastaan?
Kuningas ällistyi kysyjän arvoa-antamattomasta äänestä, ja niinkuin
äkkiä auvenneen taikalyhdyn valossa näki hän miten väsyneesti ja
kylmästi hänen lähimmätkin suosikkinsa hänen ympärillään tuijottivat
häneen.
-- En, -- vastasi hän vitkastellen, mutta lehahti tulipunaiseksi, ja
kaikki ymmärsivät, että hän valhetteli.
Silloin sammui raivoisaksi vimmastuneelta marskilta viimeinenkin
kunnioituksen ja uskon kipuna. Hän rupesi sen harmin ja epätoivon
ääneksi, joka oli kytenyt kaikissa jo päiviä ja kuukausia.
Totuudenrakkaudestaan huudettu kuningas oli yhdellä kertaa alennettu
haavoitetuksi sotamieheksi, joka oli käyttäytynyt tyhmästi ja nyt
tahtoi päästä pelistä karkeilla verukkeilla. Hän ei arvellut. Tilin
hetki oli tullut. Hän ei enään voinut itseänsä hillitä. Hänen
täytyi saada kostaa ja rangaista ja nöyryyttää. Hän ei viitsinyt
teeskennellä uskovansa valhetta. Hän ei viitsinyt edes käyttää
tavanmukaista puhuttelusanaa.
-- Jaa, jaa! -- huusi hän hevosen selästä. -- Niin tekee herra aina!
Jumala suokoon että herra antaisi minun määrätä!
Samalla käänsi hän hänelle selkänsä.
Kuningas istui liikkumatta paarilla. Koko sotajoukon edessä oli hänet
häväisty, ja hänen ujoutensa ja halunsa karttaa riitoja oli vietellyt
hänet malttamattomaan, raukkamaiseen yksinkertaisuuteen. Hän ei
voinut peruuttaa sanaansa joutumatta vielä enemmän häpeän alaiseksi.
Hänen omat miehensä olivat kuulleet hänen valhettelevan niinkuin
tutkittavan kuormakuskin. Alennus, johon hän ihmisenä oli joutunut,
oli hänestä vaikeampi kestää kuin kruunun menetys. Hän tahtoi rynnätä
ylös, hypätä ratsun selkään ja temmata mukaansa syvät rivit, _hänen_
miehensä, jotka vielä uskoivat että hän oli Jumalan valittu. Mutta
kivistävä jalka ja suuri heikkous sitoivat hänet. Posket vielä
hehkuivat, mutta se oli kuumetaudin punastusta, ja ensi kerran vapisi
miekka siinä kädessä, jota hän nyt tuskin jaksoi nostaa.
-- Paari rintamaan! -- huusi hän. -- Paari rintamaan!
-- Ratsuväki ei ole vielä ehtinyt esille, -- riensi Gyllenkrok
kiivaasti sanomaan. -- Onko mahdollista että tappelu voidaan jo
alottaa?
Nyt ne marssivat, -- vastasi kuningas rasittuneesti, -- ja vihollinen
tuo linjoistaan jalkaväkeänsä.
Silloin jätti Gyllenkrok kuninkaan Jumalan huomaan ja nousi ratsunsa
selkään kaartin vierelle, joka jo eteni ja ampui ensimmäisen
yhteislaukauksensa.
Taistelumerkkinä oli olki hatussa, ja pamahdusten ja trumpeettien
ja oboein ja rumpujen ja ratsupaukkojen melusta kuului joukkojen
sotahuuto: Jumala kanssamme! Jumala kanssamme! -- Tungoksessa ja
kauvempana tantereella tapasivat toisensa vanhat sotatoverit tai
läheiset sukulaiset, jotka muinoin tuolla kotona olivat yhdessä
riemuinneet häissä ja ristiäisissä, ja he huutelivat toisilleen
viimeisiä tervehdyksiä. Missä oli leveämpää tilaa, marssivat
kapteenit ja luutnantit ja vänrikit pataljoonainsa edessä, kalpeina
kuin ruumiit, soiton tahdissa ikäänkuin olisivat marssineet paraatiin
vanhan "Kolmikruunun" linnapihalle, mutta sotamiehet puristivat
nyrkkiinsä tyhjiä patruunitaskujaan. Suoraan läpi varustuksista
ampuvan tulen marssivat henkivartio-kaartilaiset kankeissa rivissä
musketit olalla, mutta kun he pääsivät vihollista likelle, puistivat
he hurjasti syttymättömiä kivääreitään ja kävivät pajunetteihin
käsiksi. Tomu ja noki peitti kaikki harmaaksi niin ettei vihollisen
viheriäisiä takkeja voinut erottaa sinisistä ja ruotsalaiset
nostivat pyssynperän ruotsalaisia vastaan. Krusen rakuunain edessä
syöksyi kornetti Qveckfelt hevosen seljästä luoti ruumiissaan ja
lippu sylissään. Ratsumestari Ridderborg, joka aamulla oli nähnyt
harmaahapsisen isänsä kaatuvan vartiossa kuninkaan paarin ympärillä,
kannettiin tainnoksissa käsirysäkästä. Uudenmaan rykmentin edessä
kaatui eversti Torstenson, ja luutnantti Gyllenbögel seisoi
ampumahaava kummassakin poskessa, niin että saattoi päivän nähdä
läpi. Pensaikossa Skånen säätyrakuunain takana horjui kapteeni
Horn, pahoin haavoitettuna oikeaan jalkaansa, ja hänen uskollinen
palvelijansa Daniel Lidbom piteli häntä vyötäröltä pystyssä ja pyyhki
hänen otsaansa. Ratsumies Pietari Windropp istui kuolleena satulassa
kädessään rikkirevityn komppania-lipun päärme, ja luutnantti Pauli,
joka luuli häntä vain haavoittuneeksi, tarjosi hänelle vesipulloaan.
Kalmarin rykmentin edessä vaipui eversti Rank, sydämmeen ammuttuna,
majuri Lejonhjelm makasi jalka poikki, ja everstiluutnantti
Silfversparren ruumiin vieressä taisteli katkenneella miekalla
lippua pelastaakseen vänrikki Djurklo kunnes hänkin vaipui kuolevana
maahan. Hänen ympärillään makasi puolet alipäällystöä ja puolet
miehistöä kunniavahtina. Jönköpingin rykmentti, joka oli ollut
ensimmäisenä varustuksilla, kantoi mukanaan haavoitettua everstiään
ja kun everstiluutnantti Natt och Dag ja majuuri Oxe olivat veriinsä
kaatuneet, rupesi kapteeni Mörner komennukseen. Hänen vieressään
makasi suullaan maan tuhkassa vänrikki Tigerskiöld peittäen kasvonsa
käsillään ja vuotaen verta viidestä haavasta. Tuskin neljäsosa
rykmentistä saattoi vielä käyttää aseitaan. Samassa ratsasti siihen
sotamarski ja huusi Mörnerille sopimattomalla kiihkolla:
-- Missä hiidessä ovat rykmentin upseerit?
-- Haavoitettuja tai kaatuneet!
-- Miksette tuhannen helvetissä tekin makaa samalla lailla?
-- En, vanhan äitini rukoukset ovat kutsuneet Jumalan suojeluksen
ylitseni ja sen vuoksi minä elän ja on minulla kunnia komentaa tätä
rykmenttiä, joka on tehnyt ja on tekevä velvollisuutensa rehellisinä
sotilaina. -- Seis, pojat, seis!
Eversti Wrangel makasi jo kuolleena ja tuntemattomana, ja hänen
värvätyt miehensä koettivat turhaan tukea häntä kainalosta. Eversti
Ulfsparre, joka kulki Länsi-göötalaisten edessä, kaatui painaen
kädellään sydäntään, hänen majuurinsa, pelvoton Sven Lagerberg,
keikahti taapäin musketinluodin saatuaan. Koko vihollisarmeija meni
hänen ylitsensä. Häntä poljettiin ja potkittiin ja kieritettiin
tuhkassa ja liassa kangistuneitten ruumiitten ja vaikeroivain
haavoittuneiden seassa kunnes muudan haavoittunut rakuuna vihdoin
otti hänet hevoselleen ja armeliaasti vei kuormastoon.
Rakkaat vanhat liput liehuivat vielä joukottain ihmismeren yli, mutta
ne huojuivat ja horjuivat, repeytyivät ja taittuivat ja vihdoin
vaipuivat ne ja katosivat yksi toisensa perään. Uplannin rykmentti,
joka oli koonnut enimmät miehensä Ruotsin seutujen sydämmestä,
svealaisten keittopaikoilta Mälaren-laaksosta, kamppaili kuolemassa.
Liput, joiden nurkassa oli ristillä koristettu omena, väännettiin
kaadettujen pusertavista käsistä, ja kasakan piikit ja pyssyntukit
ja sapelit sortivat eversti Stjernhöökin tantereelle hänen yhä
sopertaessaan: -- Nyt on tullut hetki, jolloin huutakaamme: Isä,
se on täytetty! -- Everstiluutnantti von Post ja majuuri Anrep
kaatuivat melkein vieretysten. Kapteenit Gripenberg, Hjulhammar ja
luutnantti Essen ja kolme lapsellisen hentoa ja parratonta vänrikkiä,
Flygare, Brinck ja Düben, olivat jo kuolemankamppauksessa. --
Seis, pojat, seis! -- huusivat upseerit ja sotamiehet ja kaatuivat
toistensa yli, niin että ruumiista ja vaatteenrepaleista ja
turpeista ja hiekasta muodostui kumpu, jota hengissä olevat voivat
käyttää rintavarustukseksi. Vinkuvia raehaulia ja musketin luotia,
granaatteja ja rätiseviä kartesheja satoi taistelevien ja kaatuneiden
päälle, ja ilma oli nyt niin täynnä tomua ja savua, että väki saattoi
nähdä ainoastaan hevosen pituudelta eteensä.
Silloin rupesivat joukot väistymään. Lewenhaupt veti pistoolin
kotelosta ja tähtäsi omaa väkeään. Hän uhkasi ja löi. -- Seiskaa,
pojat, Jeesuksen pyhän nimen tähden! Minä näen kuninkaan paarin! --
Jos on kuningas täällä, niin seisomme, -- vastasivat sotamiehet. --
Seis, pojat, seisokaa, pysähtykää! Jumala kanssamme! -- huusivat
miehet itselleen, ikäänkuin pakottaakseen vapisevia, hiestä ja
verestä tihkuvia jäseniään. Mutta askel askeleelta painuivat he
taaksepäin, ja ratsumiehet perettivät hevosiaan ja kasvot ja kädet
rikkilyötyinä kääntyivät he vihdoin hurjaan pakoon mies miehen
kinterillä ja toinen toisensa päälle ajaen. Nousevain savupilvien
alta näkivät he kuninkaan, joka makasi maassa kaatuneiden
henkivartijain, kantajain ja palvelijain seassa lakitta päin
kyynärpäilleen nojaten ja kipeä jalka rikkoutuneella paarilla, jolle
oli levitetty ammutun henkivartijan Oxehufvudin saveen tahrautunut
viitta. Jäykät kasvot olivat noesta patamustat, mutta silmät
tuikkivat ja hän soperti: -- Ruotsalaiset, Ruotsalaiset!
Perääntyvistä riveistä pysähtyi nyt moni kuullessaan äänen, sillä
heistä tuntui että jospa he nyt pelastuisivatkin, täytyisi heidän
kuitenkin kuolinvuoteellaan jälleen kuulla päänalusensa päältä tuon
aran ja yksinäisen äänen. Hän ei jaksanut nousta pystyyn, mutta he
nostivat hänet ristiin pannuille keihäilleen niinkuin tuomitun ja
tahdottoman potilaan. Vieri viereen kuitenkin kaatuivat kantajatkin
ja vielä veriinsä vaipuessaankin kohottivat he käsiään tukeakseen
häntä, ettei hän kaatuessa loukkaantuisi. Silloin nosti majuuri
Wolffelt hänet hevosensa selkään ja kaatui sitten itse takaa ajavain
kasakkain aseista. Jalka, joka oli aseteltu hevosen kaulalle, vuoti
kovasti verta, ja side laahasi tuhkassa. Varustuksista tullut
kanuunankuula katkaisi hevoselta jalan, mutta henkivartija Gierta
nosti kuninkaan juoksijansa selkään, ja nousi itse haavoittuneena
kolmijalkaisen, verta vuotavan hevosen selkään. Ratsumiehet, jotka
keräytyivät kuninkaan ympäri, saattoivat töin tuskin hätyyttää
ahdistajia pois. Sillä aikaa laukkasi Gyllenkrok ympäri ketoa ja
kutsui harhailevia sotamiehiä kokoontumaan, mutta he vastasivat
hänelle: -- Me olemme kaikki haavoittuneita ja meidän upseerimme
ovat kaatuneet! -- Hän tapasi silloin sotamarskin, ja nyt, tilinteon
päivänä, ei enään ollut mistään väliä. Gyllenkrok huusi hänelle
loukkaavasti:
-- Kuuleeko teidän ylhäisyytenne että vasemmalla sivustallamme vielä
ammutaan? Täällä on joukko eskadrooneja, jotka ovat hevosselässä.
Käskekää niitä jonnekin.
-- Täällä on kaikki hullusti! Täällä kyllä muutamat tottelevat
laahustaen, mutta ei sydämellä, -- vastasi sotamarski ja ratsasti
yhä enemmän ja enemmän vasempaan. Samalla näki Gyllenkrok Piperin
kansliaherroineen ratsastavan pois oikealle. Olivatko molemmat
ylhäisyydet puhuneet toisilleen? Hän huusi heille että he menivät
suoraan vihollista vastaan, muuta he eivät kääntyneet. Silloin löi
hän kätensä satulan nuppuun ja ymmärsi että kärsivällisyyden viini
nyt oli loppuun juotu ja että nyt oli jäljellä vain vankeus tai
kuolema.
Hänen takanaan ei ollut mitään ketoa. Siellä nousi maasta
silmänkantamattoman suuri kulkeva metsä, mutta puitten rungot olivat
ihmisiä ja oksat aseita. Se leveni. Se täytti koko maiseman ja yhä
ja yhä eteenpäin se kulki haavoittuneiden ja kuolevain yli. Se oli
tsaarin sotajoukko, joka tuli ottamaan maataan omaan haltuunsa ja
vihkimään valtaansa tulevaksi ajoiksi. Yhä lähempää ja lähempää
kuului kammottava ja kumea hengellinen hymni. Hitaasti ja askelittain
niinkuin ruumissaatossa kannettiin heiluvain suitsutusastiain välissä
tuhannen tuhansien päiden yli jättiläismäistä lippua. Lipussa näkyi
tsaarin sukupuu pyhimysten piirissä, ja ylinnä kolminaisuuden alla
oli hänen oma kuvansa. Ruotsalaiset pakolaiset kokoontuivat kuninkaan
luokse kuormastolle, jossa Ruotsin aatelis-lippukunta ja muutamia
muita rykmenttejä oli vahdissa. Hän oli sitonut jalkansa ja pyyhkinyt
nokea tuntuvasti pois ja istui sinisissä vaunuissa haavoittuneen
eversti Hårdin vieressä.
Missä on Adlerfelt, kamariherra? kysyi hän.
Ympärillä olijat vastasivat:
-- Hänet tappoi kanuunan luoti aivan teidän majesteettinne paarin
takana.
Taalain rykmentti kulki samassa ohitse, hajallisena ja suuressa
epäjärjestyksessä.
-- Taalalaiset, -- kysyi kuningas, -- missä on everstinne Siegeroth
ja majuuri Svinhufvud... ja missä on lystikäs Drake, joka kuuluu niin
urheasti otelleen varustuksissa, että hänen pitää saada oma rykmentti?
-- He on ammuttu kaikki.
-- No missä sitten ovat Pikku prinssi ja Piper ja sotamarski?
Läsnäolijat pudistivat päitään ja katselivat toisiaan. Sanoisivatko
hänelle suoraan koko totuuden? Paljastaisivatko tänä maailman lopun
päivänä hänen koko yksinäisyytensä? Sanoisivatko hänelle myöskin että
hänen rakkain sisarensa, Hedvig Sofia, jo puoli vuotta oli maannut
ruumisarkussa... hautaamatta? Ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut.
-- Vankina! -- vastasivat he viimein.
-- Vankina? Moskovalaisen vankina? Ennen sitten turkkilaisen!
Eteenpäin!
Hän kalpeni, mutta hän puhui levollisesti ja melkein riemuiten,
muuttumaton hymyily huulillaan.
Harmaantunut taalalainen sotamies kuiskasi tovereilleen:
-- Totisesti! Noin nuorteana ja onnellisena en ole nähnyt häntä
sitten kuin Narvassa, kun olimme Stenbockin mukana. Tämä on hänestä
voiton päivä.
Vaunut pyörivät pois, ja järjissään järjestymätön, villiintynyt,
pakeneva sotajoukko ylpeitä rääsyläisiä, kiroilevia kuormasto-akkoja,
ääneensä voivottavia raajarikkoja ja ontuvia hevoskaakkeja, kulki
karoliinein kuningas liehuvin lipuin ja helisevin soitoin niinkuin
suurimman voittonsa tantereelta.
* * * * *
Jo kello kahden aikana oli viimeistenkin laukausten kaiku kuollut
ja sen jälkeen oli hiljaisuus levinnyt taistelutantereelle, missä
Mazepan viimeisiä kasakoita ja lukemattomia zaporogeja elävältä
naulattiin paaluihin. Talot ja myllyt oli poltettu, puut ammuttu
säröiksi, ja kaatuneet sankarit makasivat tuhkassa ja maassa ja
silmät kaikilla seposelällään, ikäänkuin ne muista maailmoista nyt
katselisivat menneitä vuosia ja eloon jääneitä. Muutamia vangiksi
joutuneita sotapappeja ja sotamiehiä harhaili pitkin kenttiä
etsimässä kansalaisiaan, ja välistä kaivoivat he matalan haudan,
jonka yli hautaussanat kaukaisen kotimaan kielellä kuiskattiin
hiljaisessa kesäkuun illan hämärässä. Sitten mullattiin hauta umpeen
ja niin se jäi saraheinän ja karkean ohdakkeen kasvettavaksi,
ja vuosisatoja ne ovat arotuulessa rahisseet noilla kolkoilla
suoseuduilla, joille venäläiset antoivat Ruotsinhautain nimen.
Kun muudan pappi löysi everstiluutnantti Wetzelin, joka oli kaatunut
molempine poikineen, otti hän kaatuneen vierestä tyhjät rukouskirjan
kannet, joissa oli koristuksena suvun vaakuna.
-- Sinä olet sukusi viimeinen, -- sanoi hän, -- ja kuinka monta sukua
onkaan tänään sammunut tällä kentällä! Galle, Siegeroth, Mannersvärd,
Rosensköld, von Borgen... Kun nyt revin rikki vaakunan tästä kannesta
ja hajoitan palat tuuleen, murran samalla surevan, muserretun kansani
nimessä teidän kaikkein vaakunat.
Joukko ruumiita mätettiin yhteen sen vallin eteen, jossa päivän
taistelu oli ollut kuumin, mutta muut ruumiit jäivät hajallensa,
ja ilma tuli melkein heti täyteen ummehtunutta löyhkää ja
leuhuttelevia korppia. Pimeän tullessa äänettömyys yhä syveni
avaralla kalmistolla, mutta haavoitetut vielä huutelivat vettä.
Surkeimmin silvotut rukoilivat, että joku armeliaasti pistäisi heidät
miekalla kuoliaaksi, tai raahautuivat ammutun hevosen viereen,
tempasivat pistoolit huotrasta ja lopettivat itse elämänsä, ensin
horjuvilla polvillaan rukoiltuaan kaikkien kotolaisten puolesta ja
luettuaan Herran siunauksen. Silloin alkoi kuoleman omaksi ammuttu
rakuuna puhua voimallisia sanoja ja kiittää Jumalaa kunniakkaasta
kuolinhaavastansa. Hän luki itselleen ja tovereilleen hautaussanat ja
otti kolmasti kädellään multaa ja heitti rinnalleen. -- Maasta olet
sinä tullut, maaksi pitää sinun jällensä tuleman! -- Sitten saarnasi
hän haltioissaan ylösnousemuksesta ja rupesi lopuksi korkealla
äänellä veisaamaan ruumisvirttä, ja varmaan kaksi- tai kolmekymmentä
ääntä yhtyi siihen etäältä pimeästä kirkkaitten tähtien tuikehtiessa
taivaalla.
Saarna-Martti, joka yössä hiiviskeli kentillä kaatuneita pelkäämättä,
jatkoi virttä, kun rakuuna oli lakannut. Silloin näki hän ämmän,
jolla oli syttyvarras kädessään, ja hänen perässään ajoi jono
talonpoikia pitkillä häkkirattailla, joihin he sulloivat vaatteita ja
kaikenlaista ryöstötavaraa. Kaatunut kornetti, joka ei vielä ollut
henkeänsä heittänyt, puolusti itseänsä paljain käsin eikä tahtonut
luopua kaulakäädyistä, joissa oli pieni hopea-risti, mutta hänet
pistettiin heinähangolla kuoliaaksi. Silloin riensi Saarna-Martti
paikalle.