-- Oletko nyt valmis lähtemään täältä hyvän päivätyön jälkeen?
Pentti Geting makasi nyrkissä käsin ja verta vuotaen. Hänen ankarat
silmänsä olivat selällään ja hänen itsepäiset ja pakuraiset kasvonsa
olivat niin auringon ja pakkasen parkkaamat, että kuoleman sininen
kalpeus näkyi ainoastaan huulissa.
-- Enkä, -- vastasi hän.
-- Ensi kerta kuulen sinun puhuvan, Pentti Geting. Kuoleva puristi
kouraansa vielä kovempaan ja puri huultansa, jotka vastoin hänen
tahtoansa aukenivat puhumaan.
-- Kerran kai, -- sanoi hän verkalleen, -- saa kurjin ja
repaleisinkin sotamies puhua.
Hän nousi tuskallisesti käsivarsiensa varalle ja parkasi niin sydäntä
särkevästi, että Rabenius ei tiennyt, tuliko se sielun vaiko ruumiin
tuskista.
Hän laski kalkin maahan ja levitti nenäliinan sen päälle, ettei
lehtiä putoaisi viinaan.
-- Ja tällaista, -- änkytti hän ja painoi käsillään otsaansa, --
tällaista olen minä Herran palvelija pakotettu kuulemaan joka päivä
aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Sotamiehet tunkeilivat joka puolelta pensaikosta kuulemaan ja
näkemään kaatunutta, mutta heidän kapteeninsa tuli vihassa ja miekka
pystyssä.
-- Tukkikaa sen miehen suu! -- huusi hän. -- Hän on aina ollut
itsepäisin mies pataljoonassa. Minä en ole sydämettömämpi kuin
muutkaan, mutta minun täytyy tehdä tehtäväni, ja minulla on suuri
joukko uutta ja tottumatonta väkeä, jotka ovat tulleet Lewenhauptin
kanssa. Väki on nyt pelästynyt hänen valituksistaan ja kieltäytyy
lähtemästä eteenpäin... Minkätähden ette tottele? Täällä käsken minä!
Rabenius astui askeleen eteenpäin, ja hänen valkoisella
kähäräperuukillaan oli kokonainen seppele keltaisia lehtiä.
-- Kapteeni, -- sanoi hän, -- kuolevan ääressä käskee ainoastaan
Herran palvelija, mutta hän jättää mielellään nöyryydellä komennuksen
kuolevalle itselleen. Kolme vuotta olen minä nähnyt Pentti Getingin
kulkevan rivissä, mutta en koskaan ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään
kanssa. Nyt Jumalan istuimen edessä ei kukaan voi kieltää häntä
puhumasta.
-- Kenenkä kanssa olisin puhunut? -- kysyi verissään makaava
ratsumies katkerasti. -- Kieleni on kuin kiinikasvettunut ja rampa.
On mennyt viikkojakin etten ole puhunut sanaakaan. Ei kukaan ole
koskaan kysynyt minulta mitään. Mutta korva on saanut olla valmiina,
etten olisi laiminlyönyt palvelustani. Mene, on minulle sanottu, mene
soiden ja lumikinosten yli! Siihen ei ole ollut mitään vastaamista.
Rabenius polvistui ja otti hiljaa hänen kädestään kiini.
-- Mutta nyt sinun pitää puhua Pentti Geting. Puhu nyt, puhu nyt,
kuin kaikki kokoontuvat kuulemaan sinua. Sinä olet nyt ainoa meistä,
jolla on oikeus vapaasti puhua. Onko sinulla vaimoa, tai ehkä vanhaa
äitiä kotona, jolle tahtoisit lähettää terveisiä?
-- Äitini antoi minun nähdä nälkää ja lähetti minut sotaväkeen, eikä
kellään naisella ole sitten ollut minulle muuta sanottavaa kuin: Mene
tieltä pois, Pentti Geting, mene, mene! Mitä sinä meistä tahdot?
-- Ehkä sinulla kuitenkin on jotain kaduttavaa?
-- Minä kadun etten lapsena juossut myllykoskeen ja etten, kun
sinä sunnuntaisin seisoit rykmentin edessä ja kehoitit meitä
kärsivällisesti kulkemaan ja kulkemaan, astunut esiin ja lyönyt sinua
musketillani kuoliaaksi. -- Ei, kuuleppa mikä minua kaduttaa? Etkö
ole koskaan kuullut kuormarenkien ja esivahtien kertovan, kuinka
he kuuvalossa näkevät kuolleitten toveriensa liikkaavan sotajoukon
perässä ja hyppivän poikkioimilla jaloillaan ja huutavan: Viekää
terveisiä äidille! -- He kutsuvat niitä Mustaksi pataljoonaksi.
Ja siihen Mustaan pataljoonaan tulen nyt minäkin. Mutta se on
pahinta, että minut haudataan repaleisissa ryysyissäni ja verisessä
paidassani. Sitä en minä voi saada mielestäni. Eipä suinkaan halpa
ratsumies pyydä vietää kotia niinkuin kenraali Liewen-vainajaa, mutta
muistelen Dorfsnickissä kaatuneita tovereitani, joille kuningas käski
tekemään joka miehelle kirstun parista laudasta ja antamaan kullekin
puhtaan valkoisen paidan. Mitä varten pidetään niitä minua parempina?
Tänä onnettomana vuonna saa hautansa siihen kuin kaatuu. Niin syvälle
olen minä vajonnut kurjuuteen, että ainoa minulle kadehdittava
maailmassa on niiden puhdas valkoinen paita.
-- Ystävä rukkani, -- vastasi Rabenius hiljaa. -- Mustassa
pataljoonassa, -- jos sinä uskot sellaisen olevan, -- saat sinä
paljon seuraa. Gyldenstolpe ja Sperlingi ja everstiluutnantti Mörner
makaavat kentällä siinä mihin kaatuivat. Ja muistappa tuhansia muita?
Muistatko ystävällistä everstiluutnantti Wattrangia, joka ratsasti
meidän rykmentille ja antoi omenan joka sotamiehelle ja joka nyt
makaa henkitravanttien ja kaikkien muiden toverien kanssa Holofzinin
kedolla? Ja muistatko minun edeltäjääni, suurta saarnamiestä Niklas
Uppendichiä, joka kaatui papillisessa puvussa? Ruoho on kasvanut ja
lunta satanut hänenkin hautansa yli, eikä kukaan tiedä kengälläänkään
osottaa, missä hän makaa.
-- Kymmenen tai korkeintaan viidentoista minuutin perästä ei sinua
ole enään elävitten joukossa. Ehkä ne minuutit voivat korvata
menneet kolme vuotta, jos ne käytät oikein. Sinä et kuulu enää
meidän joukkoomme. Etkö näe, että sielunpaimenesi on polvillaan
edessäsi pää paljastettuna! Puhu nyt ja sano viimeinen toivosi,
eli käskysi. Muista vaan yksi asia. Rykmentti on hajonnut sinun
tähtesi, ja muut sillä aikaa kulkevat eteenpäin kunnialla ja
nousevat ehkä jo rynnäkkötikoille. Sinä olet pelottanut nuoremmat
miehet kuolinhaavallasi ja valituksellasi, ja ainoastaan sinä
voit enään asiaa auttaa. Nyt kuulevat he vain sinua ja sinulla
yksistään on voima saada heidät menemään vihollista vastaan.
Muistappas että viimeiset sanasi unohdetaan vasta viimeiseksi ja
kerran kentiesi kerrotaan kotona oleville, jotka istuvat kiukaalla
naurispaistikkaineen.
Pentti Geting makasi liikkumattomana ja hänen katseessaan näkyi
miettimisen varjo. Sitten nosti hän kätensä hiljaa ylös ikäänkuin
avuksi huutaen ja kuiskasi:
-- Herra auta minua tekemään tämäkin!
Hän viittasi, että hän jaksoi vain kuiskata, ja Rabenius painoi
päänsä lähemmäksi kuullakseen mitä hän sanoi. Sitten viittasi
Rabenius sotamiehille, mutta hänen äänensä vapisi, niin että hän
tuskin sai puhutuksi.
-- Nyt on Pentti Geting puhunut, -- sanoi hän, -- hänen viimeinen
tahtonsa on, että te otatte hänet musketeillenne ja kantaisitte hänet
vanhalle paikallensa riviin, jossa hän on yksipäisesti kulkenut vuosi
vuodelta ja päivä päivältä!
Rummut rupesivat nyt pärisemään ja sotasoitto alkoi, ja poski nojalla
toisen sotamiehen olkapäähän kannettiin Pentti Getingiä askelittain
kedon yli vihollista vastaan. Ja koko rykmentti seurasi häntä, ja
hänen takanaan kulki Rabenius vielä paljain päin eikä huomannut, että
Pentti Geting jo oli kuollut.
-- Minä toimitan, -- kuiskasi hän, -- että saat puhtaan valkoisen
paidan. Tiedäthän, ettei kuningas pidä itseään alhaista sotamiestä
parempana, ja niin tahtoo hän itse kerran maata.
Poltava.
Vapunpäivänä piti sotamarsalkka Rehnsköld iltakemut ja eversti
Appelgren sai siellä pääntäyden ja tuli nokkaviisaaksi ja hypisteli
leipää ja mulkoili silmiään.
-- Voiko teidän ylhäisyytenne sanoa, miksi Poltava heti pitää saartaa?
-- Hänen majesteettinsa tahtoo saada huvitusta, kunnes puolalaiset ja
tataarit ehtivät avuksi.
-- Ja kuitenkin tiedetään, ettei kumpaakaan kuulu. Eurooppa
alkaa unhottaa meidän Diogenesmäisen hovimme ja sen ratsastavat
valtioministerit, miekkaa käyttävät kanslistit, kaatuneet
kamariherrat, kunniaistuimet kannon nenässä... ja piikkospalatsit ja
kuninkaallisen ruokapöydän paistoräiköiset ja kaljahaarikat.
-- Hänen majesteettinsa tahtoo kuiten kaiten pitää piiritystä ja
tulee pitämään leirihuvia elinkautensa. Onpa aikaa aikaillessa.
Poltava on kirppulinna ja tainnee antautua ensi laukauksesta.
Sotamarsalkka tuli äkkiä äänettömäksi ja pani kahvelin kädestään.
-- Luulenpa että kaupungissa rupeavat hulluksi ja yrittävät
puolusteleimaan!
Hän riensi ulos, hyppäsi satulaan, ja kaikki nousivat ja kuulivat
yhtämittaista ampumista.
Valleilla kulkevilla venäläisillä vahdeilla oli tapana iltapimeässä
kuuluvasti ja pitkään huudella: Hyvää leipää, hyvää juomaa!
-- Heidän huudellessaan oli nyt eversti Gyllenkrok, kenenkään
kuulematta hänen marssiansa, alkanut kaivaa juoksuhautoja ja luoda
suojuksia, mutta samassa juoksi kuningas kentän yli ja huuteli
ääneensä kenraaliajutanttiansa. Kun hänellä oli miekka kädessä,
ei hänen juoksunsa tullut naurunalaiseksi. Gyllenkrok pyysi häntä
huutamaan hiljempaa eikä säikyttämään vihollista, mutta jo hänen
sitä sanoessa vaikenivat vahdit ja alkoivatkin viritellä nuotioita
ja ampua. Ilmaan nousevat tuliset luodit valaisivat kunnaita ja
niittyjä ja heijastuivat Worsklan rientävään virtaveteen. Työssä
olevat Gyllenkrokin zaporogit heittivät lapionsa ja ruotsalaisetkin
sotamiehet, jotka heitä miekanlappeella taputtivat nahkatakkeihin,
alkoivat vihdoin itsekin paeta tai heittäytyä suulleen maahan.
Sillä tavoin oli ampuminen alkanut.
-- Kas niin! -- sanoi Gyllenkrok, joka seisoi puun takana kuninkaan
ja Pikku Prinssin kanssa. -- Niin suurta hämminkiä saattaa pieni
tapahtuma matkaansaattaa, ja vielä viimeisen kerran uskallan minä
esittää että koko piiritys heitetään sikseen. Minun rukoukseeni
yhtyvät väsyneet sotajoukot ja kaikki onnettomat alamaiset
kotimaassa. Miksikä ei meitä käsketty tänne talvella, jolloin
kaupungin olisi voinut helposti valloittaa? Nyt kasvaa linnaväki
päivä päivältä ja koko vihollisarmeija on tulossa. Meillä on
ainoastaan kolmekymmentä tykkiä jäljellä ja kruuti, joka monta kertaa
on kastunut ja kuivanut, sylkee luodin vain pienen matkan päähän
kanuunan suusta ulos.
-- Joutavia! Joutavia! Onpa sitä ammuttu niillä hirsiä paksumpiakin
kuin vallipaalu.
-- Mutta täällä niitä täytyy ampua satoja.
-- Kun yhden voi ampua, voi satakin ampua. Meidän tulee tehdä
juuri erinomaisia, niin siitä tulee kiitosta ja kunniaa. Nyt
täytyy zaporogeille näyttää että täällä saattaa olla työssä ilman
vähintäkään vaaraa.
Kuningas otti miekan kainaloon ja meni luotisateeseen kentälle.
Häntä seurasi Pikku Prinssi, kalpeana, suorana, juhlallisena kuin
nuorukainen muinaisajan juhlakulussa temppeliuhriin mennessä.
Kaksi paksua hirttä oli ikäänkuin veräjän pieliksi lyöty luodun
juoksuhaudan partaalle ja sinne pysähtyi kuningas pudonneen
tykinluodin taakse, jonka kytevä hehku paljasti hänet viholliselle.
Pikku Prinssi vilkaisi häneen epäröiden ja silitteli miekkansa kahvaa
hiukan vapajavalla kädellä. Sitten kapusi hän toisen hirren päähän,
jonne asettui kädet pitkin sivuja. Silloin nousi eräs aliupseeri,
jota sanottiin Saarna-Martiksi, toisen hirren päähän. Hänellä oli
nahanruskeat kasvot, musta tukka ja messinkiset korvarenkaat.
Liikkumatta kuin kaksi maalattua puukuvaa katolilaisten pellolla
seisoivat molemmat vahdit kuninkaansa takana ja ryssät raivoissaan
tähtäsivät kanuunansa, tykkinsä ja muskettinsa tuota kummallista
näkyä kohden. Kumpikaan ei tahtonut ensiksi nöyrtyä ja siksi pysyivät
he paikallaan. Luodit soivat ja vinkuivat niinkuin piiska ja vitsa,
niinkuin tuulispää ja pilli, ja poukahtavat kanuunankuulat heittivät
soraa ja mättäitä ilmaan. Oli niinkuin ukkonen ja salamat olisivat
lyöneet, maa vapisi niinkuin vauhko hevonen, ja puunpirstoja ja
kivenlohkoja lensi yhtenä tuiskuna.
-- Tuolla on kuningas! Nyt hän pyrkii ammuttavaksi! -- huusivat
sotamiehet ja syöksyivät esiin ja ajoivat zaporogeja mukanaan. Taas
alkoivat lapiot liikkua ja taas kiskoivat zaporogit turpeita ja
avasivat ojia, päästäkseen kyyristymään suojaan.
Siinä hän seisoi loimottavassa tervasvalossa, tuo ylhäisyyksien ja
kenraalien majesteetti, sotamiesten toveri, maantieritari ja samalla
kertaa kuningas ja filosoofi. Päivän pitkän olivat synkät muistelot
hiipineet hänen perässään. Hän muisteli Aksel Hårdia, jonka hän itse
erehdyksessä oli surmannut, ja kuoliaaksi ammuttua nuoruutensaystävää
Klinckowströmiä. Ei hän kaivannut heitä kumpaakaan, mutta hän ei
voinut unohtaa heidän verisiä vaatteitaan. Vaan koko hänen pilviä
piirtävä kevytmielisyytensä poika-ajoilta heräsi eloon ja poisti
raskaat ajatukset, kun hän kuuli kuulat. Hän oli juonut sotaleikkien
maljan sakkaan saakka ja juomaa oli joka päivä yhä karvaammin
höystettävä että se maistuisi. Suuria, meluisia voittoja alkoi hän
katsella kaameammassa valossa sen mukaan kuta harvinaisemmiksi ne
tulivat. Vielä hän joskus saattoi puhella suurten valtakuntain
hallitsemisesta, vaan enimmäkseen siinä mielessä että niiden tulisi
joka päivä varustaa hänelle satamäärän urhoollisia sotureita. Hän
ei unohtanut että joka silmänräpäys saattoi olla hänen viimeisensä,
mutta onnettomuuden vuodet olivat tulleet... ja kuinka suloista
olisi levätä kunniakkaan kuoleman jälkeen! Vaikka hän tahtoisi ja
tietäisi voivansa, niin se ei kuitenkaan onnistu, ja hän joutuu
pilkattavaksi sentähden etteivät muut voi seurata... Se oli elämän
syksyn hallainen henkäys! Hän tahtoi kuitenkin koettaa, hän tahtoi
näyttää että hän vieläkin oli Jumalan erityinen varjeltava. Jollei
hän sitä olisi, niin tahtoi hän kaatua niinkuin halpa sotamies.
Saarna-Martti innostui sillä välin niin ettei hän voinut pysyä
alallaan pylvään nenässä, vaan otti musketin selästään. Kukapa
ei olisi tuntenut Saarna-Marttia, mestari-ampujaa, joka sai itse
kuninkaankin käsiään paukuttamaan? Hän osasi yhtaikaa ampua pakenevan
ratsumiehen ja jalkamiehen. Hän puheli itsekseen ja naureskeli
ja otti sihdin ja ampui varjoa, joka oli kavunnut etäisimpään
kirsikkapuuhun ja luodin sattuessa putosi kukkivia oksia pitkin alas
niinkuin lintu. Silloin tuli metsämiehen into Saarna-Marttiin ja hän
hyppäsi alas ja juoksi paikalle.
Maassa makasi kuoliaaksi ammuttu ukko, ja vieressä seisoi pieni
yhdeksänvuotias tyttö.
-- Se on isä, -- sanoi hän itkemättä ja katsoi Saarna-Marttiin. -- Me
olimme nokkosia nyppimässä ja kotiin tullessa...
-- No niin, kotia tullessa...
-- Kuulimme ampumista, ja isä silloin kiipesi puuhun katsomaan. Se on
isän kirsikkapuu.
Saarna-Martti ravisteli päätänsä, ja otti lakin päästään ja repi
tukkaansa ja istui maahan.
-- Jumala minua armahtakoon... eihän ukko ole koskaan tehnyt
minulle mitään vääryyttä... Rakas lapsi... et sinä tätä ymmärrä,
mutta minulla pitäisi olla tukaatinraha taskussa. Tässä on! Näet sä,
tyttöseni, minä olen metsämies, ymmärrätkö, oikein sellainen vanha
äijämetsästäjä. Ennen oli minulla tupa ja eukko, joka haukkui ja löi
kun en koskaan tarttunut lapioon... tiedätkö mikä lapio on... vaan
istuin metsässä lintujen soitimella. Kuuleppa! Kerran sitten otin
musketin ja koiran ja läksin tieheni maailmalle.
Tyttö käänteli tukaattia tulen valossa, mutta Martti veti tytön
polvelleen ja silitteli hiljaan hänen poskiaan.
-- Kun olin päivän kulkenut, ammuin koirani. Kun olin käynyt toisen
päivän annoin pyssyni metsämiehelle, joka oli tietä näyttänyt. Sitten
ei ollut minulla mitään.
-- Voiko tällä rahalla ostaa?
-- Voi kyllä. Kun minä sitten tulin sotaan ja sain sotamusketin,
niin olisitpa nähnyt! Silloin minusta metsämies tuli. Mutta taivas
armahtakoon... Tule tänne joka ilta hämärissä, minä annan sinulle
puolet päiväannostani ja kaikki mitä voin saada kokoon.
Hän tuijotti ruohossa makaavaa muskettiaan. Sitten hän nousi ja jätti
sen siihen.
-- Tyttönen ei voi tietää, että minä ammuin, eikä hän saa sitä
koskaan tietää. Minä olen Juudas, joka olen viattoman tappanut. Ei
saa murhata! Ei saa murhata!
Hän piteli otsaansa ja hoiperteli kentän yli. Sitten tuli hän
d'Albedyhllin rakuunain luo, jotka lojuivat nuotion ympärillä ja
lukivat rukouskirjojaan, ja sinne hänkin istui lukemaan, ja viimein
alkoi hän ääneensä rukoilla ja saarnata.
-- Mitä kuuluu? -- kysyivät sotamiehet huomenissa Brakelin
punatukkaiselta muonaajalta, pieneltä rikkiviisaalta länsigöötiltä,
joka harmaassa puserossaan seisoi riippuvain patain ja vaatteiden
keskellä.
-- Kuuluuko? Saarna-Martti on varmaan saanut auringonpiston keskellä
yötä ja tullut valmiiksi hullujen arkkuun. Hän kulkee avopäin
rannalla ja huutaa. Kun saarnatauti tulee häneen, on hän aina ollut
jossakin ja ampunut jonkun.
Synkkinä ja äänettöminä ottivat sotamiehet tuskin puolillaankaan
olevat läkkikulhonsa.
-- Leipä tai kuolema! Miksi emme saa tehdä rynnäkköä, ennenkuin se on
myöhäistä?
-- Kuningas koettelee juoksuhautoja ja Gyllenkrok saa tehdä työtä yöt
päivät. Kuulkaa nyt Saarna-Marttia tuolta veden puolelta! Täällä on
viime aikoina ruvettu niin paljon rukoilemaan ja virsiä veisaamaan
että oikein sydän lämpenee kun sotamarski kuuluu hulluttelevan.
Hämärissä hiipi Saarna-Martti kirsikkapuulle, missä häntä jo oli
odottamassa pikku yhdeksänvuotias, jolla oli sileä pellavankeltainen,
melkein valkoinen tukka ja vakavat kasvot.
Martilla oli mukanaan päiväannoksensa, ja hän antoi tytölle viimeisen
kopeikkansa ehdolla että hän saisi suudella tyttöä molemmille
poskille.
-- Elääkö äitisi? Tyttö pudisti päätänsä.
-- Mikä on nimesi!
-- Dunja.
Martti tahtoi taas suudella tytön poskia, mutta tyttö ryöstäytyi irti.
-- Anna ensin kopeikka!
Martti meni takaisin leiriin, -- ja kerjäsi kopeikoita kaikilta,
joita hän tapasi.
-- Tahdon pitää häntä silmällä, kun rynnäkkö alkaa. Se on kuin pieni
prinsessa juuri. Minäpä säästän palkkaani hänelle, että hän vielä
saa vähän myötäjäisiä... Mikseikö hän menisi naimisiin... Tietysti,
tietysti! Onhan minulla eukko kotona ja onhan minulla eukko trossissa
myös. Ja minähän olen murhaaja. Totta pikku prinsessan pitää
naimisiin mennä!
Hän oli saanut jäljennyksen Johanneksen evankeliumista ja hän istui
lukemaan sitä d'Albedyhllin rakuunoille.
Kevään kaikki kukkaiset putkahtivat esille kunnaisilla niittymailla
Worsklan keltaisia lutakkoja myöten, mutta sotamiehet katsoivat
vain Poltavaa, joka ylängön metsistöistä paistoi valkoisine
luostariseinineen, puutorneineen, linnapaalutuksineen ja valleineen,
joille miehet ja ukot, naiset ja lapset vierittivät rintavarustusta
multasäkeistä ja vaunuista ja risukimpuista ja tynnöreistä!
-- Mitä kuuluu? Eikö koskaan päästä vihollista vastaan? -- utelivat
sotamiehet muonaajalta.
-- Vihollinen on kyllä niin kohtelias että itse tulee tänne, --
vastasi hän ja pyyhkäsi otsaa puseroonsa. -- Yöllä kuulin mitenkä se
jyryytti tykkejänsä. Ei se kova ampuminen tule ruotsalaisilta, sillä
meillä ei ole jäljellä muita kuulia kuin ne mitä zaporogit kentältä
noukkivat. Tsaarin koko armeija on jo toisella puolella jokea.
Silloin saapui kenraalimajuuri Lagercrona täyttä laukkaa ajaen
ja huusi että kuningas on saanut haavan jalkaansa, ja kuninkaan
vuodepaarin ääressä näytti sotamarski taskukirjastaan niiden
seitsemäntoista varustuksen asemat, joita vihollinen jo oli alkanut
kaivaa Pietruskan kylän maalle.
-- Mitä kuuluu? -- sohisivat sotamiehet joka päivä muonaajan
ympärillä.
-- Jos ei muuta tarvitse tarjota niin olenpa rikas, vastasi hän ja
näytti kauhallaan viheriöitsevää maisemaa. -- Kuningas on saanut
kylmän vihat haavaansa. Paloviina on lopussa. Leipä on lopussa.
Vähän puuroa on minulla teille vielä tänään -- mutta sitten sekin on
lopussa. Vihollinen on saartanut meidät ja estää meiltä paluumatkan.
Piru vieköön kun pitääkin Ruotsin miesten kestää näitä katkeruuden
päiviä.
Hän polki jalkaa turpeeseen ja pani kauhan silmälleen ja tähtäsi
niinkuin salamurhaaja kuninkaan rikkiammuttua majaa kohden, mutta
tuulenpuremat ja rehelliset päät hänen ympärillään käänsivät
katseensa maahan.
-- Ei saa murhata! -- kuiskasi Saarna-Martti kädet koholla.
Niin kului toukokuu ja kesäkuun kuumuus paistoi telttavaatteen läpi.
Sotamiehet istuivat rivittäin Juhannustankoa seppelöimässä, mutta
eivät puhuneet mitään. He ajattelivat kotimaan lehtoja, pirttejä,
pitkiä kankaita.
Sunnuntaina vähää ennen iltakirkkoa hiipi Saarna-Martti puistikkoon,
jossa pikku Dunja muutamalla kopeikalla tarjosi hänelle korista
ensimmäisiä puolikypsiä kirsikoita. Hän söi ne yhdessä tytön kanssa
ja taputti hänen pieniä käsiään ja leikki hänen kanssaan ja kantoi
häntä niinkuin lasta, vaan ei saanut tyttöstä koskaan hymyilemään.
Viimeisillä kolmella kopeikallaan sai hän suudella tyttöstä kolme
kertaa poskelle.
Kun hän palasi oli melu ja levottomuus vallalla. Upseerit tarkastivat
soturien varuksia ja koettelivat peukalollaan säiläin teriä, jotka
väliin olivat pilalle lasketut kuin vanhat viikatteet, ja Brakelin
muonaaja kokoili yhteen tyhjiä patojaan. Kuningas oli päättänyt
ruveta tappelemaan.
Nurmipenkillä kuninkaan ikkunan alla istuivat jo kenraalit ja
everstit vastaanottamassa osastojaan ja papereitaan. Istui siellä
raskasmielinen Lewenhaupt, jolla oli suuret kirkkaat silmät ja
latinankielen sanakirja tungettuna takinnappien väliin. Siellä istui
ylpeä Creutz kädet ristissä miekan ponnessa, ja Sparre ja Lagercrona
pitivät äänekästä, rähisevää puhetta. Eversti Gyllenkrok seisoi
pöydän ääressä kumarassa linnoituspiirustusten yli, joiden ääressä
hän näytti lumoutuneen niin ettei ensinkään huomannut toisia, vaan
itsekseen varovaisesti ja hitaasti rapisteli hietaa pois rakkaista
piirroksistaan. Selkäkenossa ja pahimman tuulisena seisoi ovella
itse sotamarski nenä terävänä ja hiukan ylöspäin kääntyvänä ja
purppurapunainen tyttö-suu nupullaan.
* * * * *
Pimeän tullessa lähdettiin marssiin liput kääreissä ja ilman soittoa,
ja eräässä lehdokossa laskettiin kuninkaan paari hetkeksi maahan
henkivartiaväen eteen. Kentältä kuului kuinka vihollinen löi ja
kurikoi paalutuksiaan niinkuin odottavia mestauslaitoksia. Tuolla
kerran niin ylpeällä Karoliinien joukolla oli nyt niin vähän luoteja
ja kruutia etteivät voineet viedä taisteluun kuin neljä vaivaista
tykkiä, ja nyt, kun he kuulivat paaluttamisen niin läheltä, tuli
moneen arpiseen soturiin ruumiillinen ahdistus ja he tarjosivat
turhaan tukaattia viinaryypystä. Se oli loppunut. Hevoset seisoivat
satulassa, ja miehillä oli musketti eli karpiini sivullaan. Eräästä
jalkaväen rykmentistä kuului hyminä ja kuiske, kun sotapappi
jakoi Herran ehtoollista, ja hänen täytyi tunnustella vasemmalla
kädellään löytääkseen pimeässä miesten suut. Paarin ympärille,
jonka viereen kuningas oli pistänyt maahan miekkansa, laskeutuivat
kenraalit hetkeksi maata, ja Piper istui sotarummulla puuhun nojaten.
Kukistaakseen synkkäin ajatusten vallan ja karttaakseen toisiansa,
alkoivat he filosoofisesti keskustella kuninkaan kanssa. Hän istui
mietiskelijäin piirissä ja opetti niinkuin mestari koulussaan, ja
kunniallinen, vanha latinaeversti Lewenhaupt saneli latinalaisia
runoja.
Kun hän lopetti, otti hän palavan tykkivartaan palvelijoilta ja
valaisi kuningasta, jonka pää oli vaipunut syrjään. Piper ja kaikki
kenraalit unohtivat harminsa, niin kauniilta tuntui heistä katsella
nukkuvaa. Hattu oli litissä, ja peite oli kääritty kipeän ja sidotun
jalan ympäri. Laihtuneet ja kuumeen kuluttamat kasvot, joissa
oli paleltumia poskissa ja nenässä, olivat tulleet entistä vielä
pienemmiksi ja kovemmiksi ja jäykemmiksi. Ne olivat kellastuneet ja
kosteat ja niitä jo varjosti liian aikaisiin ehtinyt vanhuus, mutta
huulet liikkuivat ja nytkivät. Huomasi että hän näki unta.