vielä voinut hillitä itsensä ja ottaa esille povestaan paperikäärön
ja istua pöydän päähän, mutta sen sijaan suuttui tuo kunnianarvoisa
ja muuten niin harvapuheinen mies yhä pahemmin ja pahemmin. Hän
kääntyi kahdella mielellä ja meni ulko-oveen päin, mutta siinä hän
äkkiä pysähtyi, ojensi itsensä ja löi kantapäätä yhteen niinkuin
halpa sotamies. Nyt lakkasi Rehnskiöld. Ovi aukeni. Jääkylmä
tuulenhenki puhalsi kamariin ja vänrikki ilmoitti niin korkealla ja
venytetyllä äänellä kuin vahti, joka kutsuu tovereitaan aseisiin:
-- Hää-änen majesteettinsa!
Kuningas ei enään ollut entinen soaistunut ja ihmettelevä puolilapsi.
Ainoastaan poikamainen vartalo ja kapeat hartiat olivat entiset.
Takki oli nokinen ja likainen. Uurre vähän ylöspäin nousseen
ylähuulen ympärillä oli tullut syvemmäksi ja hiukan irvistävämmäksi.
Nenää ja toista poskea oli pakkanen vikuuttanut, ja silmäluomet
olivat reunasta punaiset ja turvonneet pitkällisestä palelemisesta,
mutta ennen aikojaan paljastunutta päälakea seppelöi ylöskammattu
tukka niinkuin okainen kruunu.
Hän piti nahkalakkiaan molemmissa käsissään ja koetti peitellä
kainouttaan ja ujouttaan kankealla ja kylmällä koukeroimisella ja
kumarsi hymyillen kullekin läsnäolevalle.
He kumartelivat monet kerrat vielä syvempään ja kun hän oli ehtinyt
keskilattialle, pysähtyi hän ja kumarsi rasittuneena vielä pari
kertaa molemmille puolille, vaikka vähän lyhemmin ja nähtävästi
aivan sitä ajatellen mitä hän aikoi sanoa. Sitten jäi hän seisomaan
pitkäksi aikaa aivan ääneti.
Sitten astui hän Rehnskiöldin luo ja tarttui lyhyesti kumartaen hänen
takinnappiinsa kiini.
-- Tahdon pyytää, -- sanoi hän, -- että ylhäisyytenne hankkii minulle
pari kolme tavallista sotamiestä vartioksi pienelle retkelle. Minulla
on jo kaksi henkivartijaa kanssani.
-- Mutta, teidän majesteettinne! Tällä seudulla vilisee kasakoita.
Jo se, että on ratsastettu teidän majesteettinne leiristä tänne
kaupunkiin niin pienellä vartioväellä, oli kovin uskallettua.
-- Noo, joutavia! joutavia! Ylhäisyytenne tekee niinkuin olen
sanonut. Joku läsnäolevista kenraaleista, jolla on aikaa, voi myöskin
nousta satulaan ja ottaa miehen mukaansa.
Lewenhaupt kumarsi.
Kuningas katseli häntä hiukan neuvotonna vastaamatta ja jäi seisomaan
lattialle, sittenkuin Rehnskiöld oli rientänyt ulos. Ei kukaan muista
ympärillä olevista katsonut sopivaksi ruveta puhumaan tai liikkumaan.
Vasta sangen pitkän hetken kuluttua kumarsi kuningas jälleen kullekin
erikseen ja lähti ulos.
-- Noo? -- tiedusteli Lewenhaupt ja taputti vänrikkiä olkapäälle
entisellä luonnollisella hyväntahtoisuudellaan. -- Vänrikki pääsee
mukaan! Nyt on vänrikki ensi kerran nähnyt hänen majesteettinsa
silmästä silmään.
-- En minä olisi luullut häntä sellaiseksi.
-- Hän on aina sellainen. Hän on liian kuninkaallinen käskeäkseen
toisia.
He seurasivat kuninkaan perässä, joka kipusi vaunujen ja kaatuneiden
eläimien ylitse. Hän liikkui notkeasti, mutta ei koskaan
nopeasti, niin ettei hän koskaan silmänräpäykseksikään unohtanut
arvokkaisuuttaan. Kun hän vihdoin oli päässyt tungoksen läpi
kaupungin portille, nousi hän satulaan seuramiehinensä, joita nyt oli
seitsemän miestä.
Hevoset kompastuivat iljameisella tiellä, ja muutamia kaatuikin,
mutta Lewenhauptin huomautukset vain viettelivät kuningasta vielä
säälimättömämmin kannustamaan hevostaan. Pöydänkattaja Hultman oli
koko yön lukenut hänelle kovaa kirjasta tai kertonut satuja ja
vihdoin saanut hänet nauramaan sille ennustukselle, että jollei
Jumala olisi häntä asettanut kuninkaaksi, olisi hän ollut koko
ikänsä ihmispelko kamarissa-istuja, joka olisi ajatellut paljon
kummallisempia runoja kuin Messenius vainaja Disa kirjassaan,
mutta varsinkin mahtavia taistelulauluja. Hän koetti ajatella Rolf
Göttrikin poikaa, joka aina itse ratsasti miestensä etupäässä,
mutta tänäpäivänä ei hän tahtonut ajatuksiaan pysymään satujen
lapsikamarissa. Levottomuus, joka viime aikoina oli iskenyt hänen
mieleensä, ei tahtonut päästää kuninkaallista saalistaan. Hän
oli äsken nähnyt tulistuneet naamat kansliassa. Lapsuusvuosiensa
temmellyksistä saakka oli hän ollut oman muinaisaikaisen
kuvitusmaailmansa vankina, vihlovat hätähuudot tien varsilta
kuuluivat kuuroihin korviin, ja hän tuli epäluuloiseksi jokaista
kohtaan, joka näytti hellätuntoisempaa kuuloa. Tänään hän tuskin
huomasi enemmän kuin muulloinkaan, että hänelle oli annettu parhaiten
levännyt hevonen ja lämpöisin leipä, että hänen kukkaroonsa aamulla
oli pantu viisisataa tukaattia ja että ratsumiehet ensimmäisessä
kahakassa ympäröisivät hänet ja uhraisivat henkensä siihen surmaan,
johonka hän oli heidät houkutellut. Sitä vastoin hän kyllä huomasi,
että sotamiehet olivat tervehtineet häntä kamalalla äänettömyydellä,
ja onnettomuudet olivat tehneet hänet epäluuloiseksi lähimpiäkin
miehiä kohtaan. Varovaisimmankin vastustamisen, salatuimmankin
moittimisen huomasi hän paljastavan itseään, ja jokainen sana oli
jäänyt hänen sieluunsa ja katosi siitä. Hän luuli jokainen tunti
menettävänsä upseerin, johon hän oli luottanut, ja hänen sydämmensä
tuli aina kylmemmäksi. Hänen loukkaantunut kunnianhimonsa kärsi
tuskaa ja vuoti verta epäonnistumisen painosta ja hän henki kevyemmin
kuta kauvemmas hän pääsi päämajasta.
Äkkiä pysäytti Lewenhaupt ja käänsi hevosensa poikki puolin ajatellen
siten vaikuttavansa kuninkaaseen.
-- Kunniallinen Affjaksini! -- sanoi hän ja taputti höyryävää
hevostaan. Tosin olet sinä vanha soimenpurija, mutta minulla ei ole
varaa pakahduttaa sinua ilman niitäkään hyötyä ja itsekin alan minä
tässä vanhastua niinkuin sinä. Mutta Jeesuksen nimessä, miehet!
Seuratkaa kuningasta, joka voi!
Kun hän näki vänrikin tuskallisen syrjäkatseen kuninkaaseen päin,
puhui hän hiljaisella äänellä:
-- Ole rauhassa, poikani! Hänen majesteettinsa ei koskaan kiivastu
niinkuin me muut. Hän on liiaksi kuninkaallinen riitelemään tai
torumaan.
Kuningas ei ollut mitään huomaavinaan. Aina hurjemmin ja hurjemmin
jatkoi hän jäiden ja lumien yli äänetöntä kilparatsastustaan ilman
päämaalia ja ajatusta. Hänellä oli enään ainoastaan neljä seuralaista.
Vielä vähän ajan kuluttua kaatui yksi hevosista etujalka poikki, ja
ratsastaja ampui laupeuttaan luodin sen korvan taakse ja läksi sitten
itse jalansyten pakkaseen outoja kohtaloita tapaamaan.
Viimein oli vänrikki ainoa, joka jaksoi seurata kuningasta, ja he
olivat nyt tulleet pensaisiin ja nuoreen metsään, missä he vain
kävelyten saattoivat ajaa. Kunnaalla heidän edessään oli harmaa
nokinen talo, jossa oli ahtaat ristikkoluukut ja muuri pihaa ympäri.
Samassa kuului laukaus.
-- Kuinka kävi? -- tiedusteli kuningas ja katsahti ympärilleen.
-- Pahasti vinkui piru, tuosta korvan ohi mennessään, mutta puri
vain hatun kulmaa, -- vastasi vänrikki, jolla ei ollut vähintäkään
kokemusta, miten hänen tuli käyttäytyä kuninkaan edessä. Hän puhui
murretta ja nauroi tyytyväisesti koko maitonaamallaan! Lumottuna
onnesta, että sai olla kahden kesken sen kanssa, joka näytti olevan
suurempi kuin mitkään muut olennot maan päällä, jatkoi hän:
-- Me kai menemme sinne ja käymme niitä partaan kiini?
Vastaus miellytti kuningasta erinomaisesti ja yhdellä hyppäyksellä
oli hän maassa.
-- Sidomme konit tänne pensaisiin, -- sanoi hän vallattomasti ja
posket hohtavina. -- Sitten menemme taloon ja pistämme kuoliaaksi
jok'ikisen, että sihisee.
He jättivät huohottavat hevosensa ja kapusivat kyyrysillään mäkeä
ylös pensaikkoa pitkin. Muurin ylitse katseli muutamia pitkätukkaisia
kasakan päitä, keltaisia ja irvistäviä niinkuin mestattavien
pahantekijäin päät.
-- Katso! -- kuiskasi kuningas ja taputti kämmeniään. -- Nyt ne
koettavat saada kiini retuista porttiaan, ne hevoshäntyrit.
Hänen vielä äsken tyhjä katseensa nyt vuoroin leimahteli ja vuoroin
suureni ja kiilsi. Hän veti hukarinsa ja kohotti sen molemmin käsin
päänsä yli. Niinkuin muinainen sotajumala ryntäsi hän raottavasta
portista sisään. Vänrikki, joka iski ja löi hänen rinnallaan, oli
usein saada takaa maistaa hänen aseistaan, ja musketinluoti mustasi
kuninkaan oikean ohimon. Neljä miestä hakattiin maahan portilla ja
viides pakeni hiililapioineen pihalle, kuningas kintereillä.
Siellä pyyhki kuningas lumeen veren säilästään ja pani kaksi
tukaattia kasakan hiililapioon ja sanoi iloistuen:
-- Ei ole mikään huvitus tapella näiden raukkain kanssa, jotka eivät
koskaan iske vastaan, vaan aina juoksevat. Tule takaisin, kun olet
ostanut itsellesi paremman aseen!
Kasakka, joka ei ymmärtänyt hölyn pölyä, tuijotti kultarahoja ja
väistyi pitkin muurin sivua portille ja pakeni. Yhä kauvempana ja
kauvempana tasangoilla huuteli hän harhailevia tovereitaan kaamealla
ja valittavalla äänellä: Ohahoo! Ohahoo!
Kuningas hyräili itsekseen ikäänkuin kiusoittaakseen näkymätöntä
vihollista: -- Pieni kasakan poika, pieni kasakan poika, kokoile sinä
vain heittiöitäsi!
Pihaa ympäröivä muuri oli homeinen ja musta. Maan alta kuului
loppumattoman pitkällinen ja suruinen ääni niinkuin kummallisesta
kanteleesta ja sitä tutkiakseen tempasi kuningas asuintuvan oven
auki. Siellä oli yksi ainoa suuri ja puolipimeä huone ja takan edessä
oli kasa vereen tahrattuja vaatteita, joita ruumiinraastajat olivat
ottaneet kaatuneilta ruotsalaisilta. Ristituuli heitti oven taas
lukkoon, ja kuningas meni vieressä olevaan tallirakennukseen. Siellä
ei ollut ensinkään ovea, ja ääni kuului nyt vielä selvemmin. Pimeässä
tallissa makasi nälkään kuollut valkoinen hevonen, joka oli sidottu
seinän rautarenkaaseen.
Lyömään nostettu hukari ei olisi kuningasta pidättänyt, mutta
epävarma hämärä pani pimeänpelon haaveilijan pysähtymään kynnykselle.
Kuitenkaan ei hän näyttänyt pelkoaan vaan kutsui vänrikkiä. He
astuivat alas jyrkkiä portaita ja tulivat kellariin. Siellä oli
kaivo, ja vinkuvan pelitukin ympäri, joka nosti vettä, ajoi vaaraa
aavistamatta kuuro kasakka ruoskalla ja ohjaksilla ihmisolentoa, joka
oli ruotsalaisessa upseerinpuvussa.
Kun he päästivät nuoran ja sitoivat sijaan kasakan, tunsivat he
holsteinilaisen Feuerhausenin, joka oli palvellut majuurina eräässä
värvätyssä rakuunarykmentissä, mutta joka oli joutunut kasakkain
kynsiin ja pantu hevosen virkaan heidän kaivonvinttiinsä. Hän meni
polvilleen ja sopersi omalla siansaksallaan:
-- Majesteetti, minä ei usko minun silmä... Minä suuri kiitos...
Kuningas keskeytti iloisesti hänen puheensa ja kääntyi vänrikkiin.
-- Tuo molemmat hevoset talliin! Kolmin miehin emme mukavasti aja
kahdella hevosella ja siksi jäämme tänne, kunnes joitakin kasakoita
kulkee tästä ohi, joilta me saamme uuden hevosen. Itse jää herra
porttivahdiksi.
Sitten meni kuningas takaisin asuintupaan ja pani oven perässään
kiini. Nälkiintyneet hevoset, jotka ahnaasti kalvoivat pensaitten
kuoria, tuotiin talliin sillä välillä, ja vänrikki asettui vahdiksi.
Pitkäksi tulivat tunnit. Kun hämärä alkoi tulla, yltyi myrsky
vihaiseksi ja lumi tuiskusi auringonlaskun aikana lohduttomilla
lumiaavikoilla. Kalmankeltaisia kasakan päitä nousi pensaista
tähystelemään ja tuuli kantoi kauvas kuljeskelevain ruumiinraastajain
huutoa: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!
Silloin tuli Feuerhausen tallista, missä hän oli istunut hevosten
välissä, jotta ei kylmänvihoja tulisi köysien hankaamiin haavoihin.
Hän meni asuintuvan suljetulle ovelle.
-- Majesteetti, -- toimitti hän, -- kasakka kokoontuu enempi ja
enempi, ja pian tulee pimeä. Minä ja fänrikki molempi päälleistuu
yksi hevonen. Josko viipyy täällä tulee se yö suurivaltaisen
majesteetin viimeinen, kuin Jumala tutkimattomalla neuvolla estäköön!
Kuningas vastasi sisältä:
-- Sen täytyy olla niinkuin olemme sanonut. Kolmin miehin ei
mukavasti ratsasteta kahdella hevosella.
Holsteinilainen ravisti päätään ja meni vänrikin luo.
-- Sellainen majesteetti, te kirotut ruotsalaiset! Minä tallissa
kuulee kuinka hän astua eteen ja taakse. Kipu ja paha omatunto on
tullut. Kuin pater familiae seisoo Moskovan tsaari alamaistensa
seassa. Sokeripaakarigesällin ylöspanee hän omaksi ystäväkseen
ja vähäinen palkkapiika hänen kunniallisimmalle keisarilliselle
troonille. Lysti on hänen käytöskin kestipidoissa ja hän tekee kuurit
frouvasväelle Franskan tavalla. Mutta hänen ensimmäinen ja viimeinen
parolli on aina: Ryssänmaan terveydeksi! -- Kuningas Karolus jättää
maansa kuin suitsuava hävitys ja ei omista yksi ainoa ystävä, ei
edes hänen lähimmäistä. Kuningas Karolus enemmän yksinäinen kuin
yksi köyhä trossikuski. Ei edes olla toverin polvi missä itkeä.
Furstien ja metressien ja peruukkien sekaan tulee hän kuin yksi
kyöpeli tuhatta vuotta vanhasta haudasta, ja kyöpelit kulkee enemmän
yksikseen. Onko hän viisas valtiomies? Oi, armahda! Ei mieltä
yleisiin! Onko hän sotapäällikkö? Hyvästi! Ei ymmärrä joukkoja!
Ainoastaan tehdä siltoja, asettaa vallikoreja, taputtaa käsiä yhdelle
valloitetulle lipulle ja kahdelle torvelle. Ei ymmärrä säätyä ja
armeijaa, ainoastaan ihmisiä!
-- Saattaapa sekin olla ymmärrys! -- vastasi vänrikki.
-- Hän astui kiivaasti edestakaisin ja hänen sormensa olivat jo
niin kylmästä kangistuneet, että hän hätinä saattoi pidellä tupesta
vedettyä säiläänsä.
Holsteinilainen kohensi repaleista nutunkaulustaa poskilleen ja
jatkoi matalalla äänellä ja kiihkeillä viittomisilla:
-- Kuningas Karolus nauraa ihastunut, kun silta pettää ja ihmiset
ja eläimet surkeasti uppoo. Ei sydäntä rinnassa. Hiiteen sellainen!
Kuningas Karolus sellainen pikku ruotsalainen puolinero, joka vaeltaa
ulos maailmaan ja trummuttaa ja paradeeraa ja tekee fiasko ja
parterri viheltää! Uhii!
-- Ja juuri sentähden menevät ruotsalaiset kuolemaan hänen edestään,
-- vastasi vänrikki, -- juuri sentähden.
-- Ei suuttua, kultaseni. -- Nauroihan sinä että hampaat loisti, kun
me ensin tapasi.
-- Minä kuulen mielelläni herra majuurin puheita, mutta minua
palelee. Eikö majuuri tahtoisi mennä kuuntelemaan kuninkaan ovelle?
Holsteinilainen meni ovelle ja kuunteli. Kun hän tuli takaisin sanoi
hän:
-- Hän vain kulkee ja kulkee ja huokaa syvästi niinkuin ihminen
sielupiinassa. Niin se taitaa olla nyt aina. Majesteetti ei enää
koskaan nukkuu yöllä. Komediantti ei osaa enään rooli, ja elämän
piinasta taitaa se haavoitettu kunnianpyyntö olla happamimpi.
-- Niinpä pitää meidän sitä vasta viimeiseksi pilkata. Saanko pyytää
majuuria hieromaan oikeaa kättäni lumella, sillä nyt se kuolee.
-- Holsteinilainen teki työtä käskettyä ja kävi sitten taas kuninkaan
ovella. Hän löi molemmilla käsillään otsaansa. Harmaansekaiset ja
suttuiset viikset törröttivät suoraan eteenpäin, ja hän mutisi:
-- Jumala! Jumala! Pian tulee liian pimeäksi palata. Vänrikki huusi:
-- Hyvä herra, uskallanko vielä pyytää teitä hieromaan kasvojani
lumella. Posket paleltuvat. Jalan kivistyksestä en tahdo puhua. Voi,
minä en tätä kestä.
Holsteinilainen otti kädet täyteen lunta.
-- Anna minun sijastasi, seistä vahti, -- sanoi hän, -- vain yksi
tunti.
-- Ei, ei. Kuningas on sanonut, että minun on seistävä tässä portilla.
-- Ak, se kuningas! Minä hän tuntee. Minä tahtoo tehdä hän iloinen,
puhua filosofia, kertoa frouvasväkihistoria. Hän aina huvitettu
kuulla rakastajasta, joka vaarallisesti kiipee ikkunat läpi. Hän
usein sivusta katselee frouvasväki, jos hän on kaunis. Se on kuva
hänen mielessä, mutta ei ruumiissa, sillä siinä ei ole tunto. Ja
hän on niin ujo. Jos se kaunotar yksi kertaa tahtoo astua hänen
yli silkkikengällä, täytyy hänen itse tehdä ryntäys, mutta pelata
paeta ja kaikki muut pitää vastustaa yhtyminen. Hänen kaikkein
suurivaltainen frouva muori tärvellyt kaikki, huutaa: Naiminen,
naiminen! Kuningas Karolus on kiire ja kantapää niinkuin se
ruotsalaisten kuningatar Kristiina, vaikka todellinen miespuoli. Ne
molemmat pitäisi istua naimisissa toisen kanssa samalla troonilla.
Sepä olisi nätti pari olla! No, hui, hui! -- Te, ruotsalaiset! Jos
ajaa yksi mies, että hevoset läkähtyy ja antaa valtakunta ja kansa
hävitä, hän on kuitenkin puhdas sydämmessä ja ylimmäinen kaikkein
seassa, vaikka hänen veri on liian hidas rakkaushistoriaan. Oo,
anna minun mennä! Minä tuntee puhdassydämmet sankarit, jotka on
uskollisesti rakastetut kaksi kolme eri neito eli frouva yksi ja
samana viikkona.
-- Niin, sellaisia me olemme, sellaisia olemme. Mutta Kristuksen
laupeuden tähden hierokaa vielä kerta minun kättäni! Ja antakaa
anteeksi minun valitukseni ja huokaukseni.
Pihapuolella lähellä porttia, jota ei voitu saada kiini, makasivat
maahan hakatut kasakat, huurteesta valkoisina kuin marmori. Keltainen
taivas harmeni, ja yhä moniäänisempänä ja lähempää kuului hämärässä
valittava huuto: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!
Nyt aukasi kuningas ovensa ja tuli pihan poikki.
Päänkivistykset, joita hän oli alkanut potea, olivat pahentuneet
tuulisesta ajosta ja tekivät katseen raskaaksi. Kasvoissa kuvastuivat
yksinäisyydessä kestetyt sieluntaistelut, mutta samassa mitassa, kuin
hän lähestyi, ilmaantui huulille tavallinen kaino hymy. Ohimo oli
vielä nokinen musketinluodista.
-- Ilma raitistuu, -- sanoi hän ja kaivoi takistaan leivän, jonka hän
taittoi kolmeen osaan, niin että kumpikin sai yhtä suuren palan kuin
hän itse. Sitten riisui hän päältään ratsuviitan ja napitti itse sen
vahdissa olevan vänrikin hartioille.
Hämillään omasta teostaan tarttui hän sitten holsteinilaista äkkiä
käsipuoleen ja vei hänet pihan yli, ja mennessä he purivat kovaa
leipäänsä.
-- Nyt jos milloinkaan, ajatteli holsteinilainen, täytyy sukkelilla
sanoilla voittaa kuninkaan huomio ja sitten puhua hänelle järkeä.
-- Huonompikin majapaikat löytyy, -- alkoi hän, yhä haukaten ja
pureskellen. -- Tuli tässä mieleeni! Tämä muistuttaa juuri yksi
hauska seikka ulkopuolella Dresdenin.
Kuningas piti yhä vielä häntä käsivarresta kiini ja holsteinilainen
alensi ääntänsä. Kertomus oli sukkela ja niljas, ja kuningas tuli
uteliaaksi. Karkeimmat kaksimielisyydet saivat aina hänet jäykästi
hymyilemään. Hän kuunteli niinkuin tekee epätoivoon joutunut ja
puolittain läsnäolematon ihminen, joka kaipaa hetken huvitusta.
Vasta kun holsteinilainen viekkaalla taitavuudella alkoi siirtää
keskustelua muutamiin sanoihin nykyhetken vaarasta, tuli kuningas
uudelleen yksivakaiseksi.
-- Joutavia! Joutavia! -- vastasi hän. Siitä ei kannata puhua, kun me
vain pysymme ryhdissä ja pidämme mainettamme yllä viimeiseen mieheen
saakka. Jos heittiöt tulevat, niin asetumme kaikki kolme portille ja
iskemme miekoillamme.
Holsteinilainen pyyhki otsaansa ja muutti puheenainetta. Hän
alkoi puhua syttyvistä tähdistä. Hän esitti opin, miten niiden
etäisyyttä maasta voisi mitata. Kuningas kuunteli häntä nyt
aivan toisenlaatuisella hartaudella. Hän tunkeutui kysymyksen
sisälle älykkäästi, terävästi ja väsymättä haluten keksiä uusia
hämmästyttäviä tapoja oman ajatuksensa mukaan. Toinen väittämä tuki
toistaan, ja pian oli keskustelu maailmoiden avaruuksissa ja sielun
kuolemattomuudessa, josta se jälleen palasi tähtiin. Niitä tuikahti
uusia ja yhä uusia taivaalle, ja kuningas kertoi mitä hän tiesi
auringonosottajasta. Hän painoi hukarinsa kahvapään lumeen ja asetti
tutkaimen pohjantähteä kohti, jotta he aamusella voisivat lukea ajan.
-- Joko, -- lausui hän, -- täytyy maan olla maailman kaikkeuden
sydän tai sen tähden, joka on Ruotsinmaan päällä. Ei mikään saa olla
Ruotsia suurempaa.
Muurin takana huutelivat kasakat, mutta heti kun holsteinilainen
rupesi heidän uhkaavista liikkeistään puhumaan, tuli kuningas
harvapuheiseksi.
-- Päivän koitteessa lähdemme takaisin Hadjatshiin, -- sanoi hän. --
Meidän pitää vain siksi, saada käsiimme kolmas hevonen, niin että
kukin voi mukavasti ajaa omassa satulassaan.
Näin puhuttuaan meni hän takaisin asuintupaan. Holsteinilainen tuli
nopein askelin vänrikin luo, ja viitaten kuninkaan oveen huusi hän:
-- Antaa anteeksi, fänrikki. Me saksalaiset ei räättää sanoja, kun
haava kirvelee nuorien perään, mutta minä pudottaa aseet ja antaa
herralle voitto, sillä myös minä voi vuotaa veri sen miehen edestä.
Josko minä rakastaa häntä! Ei kukaan koskaan ymmärtää häntä, joka ei
ole nähnyt häntä.
-- Mutta fänrikki, te ei saa viipyä kauvan ulkona ilmassa.
Vänrikki vastasi:
-- Ei mikään viitta ole lämmittänyt minua suloisemmin kuin tämä,
joka nyt on ylläni, ja minä perustan kaiken toivoni Kristukseen.
Mutta Jumalan nimessä majuuri, menkää takaisin ovelle ja kuunnelkaa!
Kuningas saattaisi tehdä itselleen mitä pahaa.
-- Majesteetti ei hukkua omaan miekkaansa mutta ikävöi toisen.
-- Nyt kuulen minä hänen askeleensa aina tänne saakka. Ne tulevat yhä
kiivaammiksi ja levottomammiksi. Hän on yksin. Kun minä näin hänet
Hadjatshissa kenraaleille kumartavan ja kumartavan, saatoin minä vain
ajatella: kuinka yksinäinen hän on!
-- Jos tämä holsteinari-poika elävänä pääsee pois täältä, hän tahtoo
aina muistaa ne askeleet, kuin me kuullut tänä yönä, ja aina kutsua
tämä maja Yrttitarhan linna.
Vänrikki nyökäytti suostuvaisesti ja vastasi:
-- Menkää te talliin, majuuri, levätkää hetkinen suojassa hevosten
välissä. Ja sieltä te seinän kautta voitte paremmin kuunnella
kuningasta ja valvoa häntä.
Sitten alkoi vänrikki kuuluvalla äänellä veisata:
Sun haltuus rakas isäni...
Holsteinilainen meni takaisin pihan poikki talliin ja kylmästä
tärisevällä äänellä yhtyi hän toisen virteen:
ma annan aina itseni.
Mun sielun, ruumiin, tavaran,
ne ota, Jeesu, vastahan.
-- Ohahoo! Ohahoo! vastasivat kasakat myrskyssä ja jo oli syvä yö.
Holsteinilainen teki tilan itselleen hevosten väliin ja kuunteli niin
kauvan kunnes väsymys ja uni painoi hänen päänsä alas. Vasta aamun
vaietessa heräsi hän meluun. Hän riensi ulos ja kuningas seisoi jo
pihalla katsomassa auringonviisariksi asetettua miekkaa.
Portille olivat kasakat kokoontuneet, mutta kun he näkivät
liikkumattoman vahdin, väistyivät he taikauskoisesi pois ja muistivat
huhuja että ruotsalaiset vahdit ovat noiduttuja iskuja ja luotia
vastaan.
Kun holsteinilainen oli ehtinyt vänrikin luo, tarttui hän kovasti
hänen käsivarteensa.
-- Mikäs nyt? -- kysyi hän. -- Paloviinaako?
Samassa päästi hän kätensä.
Vänrikki seisoi kuoliaaksi paleltuneena selkä portinpieltä vastaan ja
kädet miekan kahvalla ja kääriytyneenä kuninkaansa viittaan.
-- Koska meitä nyt on ainoastaan kaksi, -- sanoi kuningas ja
veti miekkansa lumesta, -- saatamme lähteä matkaan kukin omalla
hevosellaan, niinkuin sanottiin.
Holsteinilainen tirkisti häntä suoraan silmiin ja hänessä heräsi viha
uudelleen eloon ja hän jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi mitään
kuullut. Vihdoin talutti hän kuitenkin hevoset esille, mutta hänen
kätensä vapisivat ja puristuivat niin että hän töintuskin saattoi
kiristää satulavyöt.
Kasakat heiluttivat sapeleitaan ja piikkejään, mutta vahti seisoi
paikallaan.
Silloin hyppäsi kuningas muuta miettimättä satulaan ja kannusti
hevosensa laukkaan. Otsa oli kirkas ja posket rusottivat ja hukari
välkähteli niinkuin auringon säde.
Holsteinilainen katsoi hänen jälkeensä. Hänen kova katseensa
lieventyi, ja noustessaan itsekin satulaan ja ajaessaan vahdin ohi
käsi hatulle nostettuna hymisi hän huulissaan:
-- Se on vain ilo sankarille nähdä sankarin kaunista kuolemaa! --
Kiitos, toveri!
Puhdas valkoinen paita.
Ratsumies Pentti Geting oli saanut kasakanpiikin rintansa läpi ja
toverit laskivat hänet vesakkoon risukasan päälle, jossa pastori
Rabenius antoi hänelle ehtoollista. Oltiin jääkentillä Weperikin
muurien edessä, ja vinkuva pohjoistuuli riisti kuivia lehtiä
pensaista.