yhä lähemmäksi tuolin takaa. Nyt täytyy minun vetää miekkani. Mutta
mitä on tämä? En voi liikuttaa käsiäni enkä jalkojani, vaikka
olen niin valveillani että voin nähdä Diaanan ja hänen koiransa
tapeetissa. Koko ilma on tanssivaa höyryä, joka humisee tyttöjen
jaarittelevaan kasvojen ja vahakynttiläin liekkien ympärillä. Minä
olen saamattomasi päissäni. Siitä ei puhettakaan, mutta nyt nukun
jälleen ja tuolin takana kuuluu sipsutus. Piilossa ollut orja
seisoo siellä kirveineen. Juuri nyt nostaa hän sitä... Seuraavassa
silmänräpäyksessä olen tunteva sen päässäni niinkuin salaman ja
sitten on kaikki lopussa... Miksi ei tuoli saa pysyä alallaan? Minä
en voi pysyä jos sinä juokset... Ptruu, läsipää! Tiedätkö mitään
maailmassa, joka voi minua säikähdyttää! Mutta pysyä takaperin
kuninkaan laukkaavan käsihevosen lautasilla -- sitä en voi... Pang!
Kas niin, nyt makaan siellä keskellä kivikatua! Hyi! Warum lachen?
Ja sitten kellarin holvi... Miksi sanoit juuri että se oli... oli...
yksi kaksi, yksi kaksi, yksi kaksi, kolme neljä, viisi kuusi,
seitsemän ja kahdeksas, Kaarle kuningas.
Nousin viimein ylös pakottavalle käsivarrelleni ja veisasin koko
virren numero kuuden alusta loppuun saakka ja niin vahvalla äänellä
että minusta näytti kaiken pahan täytyvän peljästyneenä paeta.
Olen monasti ollut humalassa, mutta en koskaan mokomassa. Kun aamulla
heräsin, hyppäsin heti pystyyn lattialla, missä makasin pitkälläni
selkä tuolin vieressä. Olin vielä niin varma salahankkeesta että
aivan hämmästyin kun näin molemmat tytöt nukkumassa lampaannahalla
pöydän jaloissa ja kynttilät palaneiksi loppuun saakka. Ulkona
kyökistä kuulin outoja ääniä ja tapasin siellä vanhan silmäpuolen
ämmän, jonka nimi oli Natalia, ja partasuisen orjan, jonka nimi oli
Makaari ja joka pienintä myöten oli sen näköinen, josta olin nähnyt
unta. He tunnustivat olleensa piilossa ullakossa, mutta tulleensa nyt
esille kun huomasivat, ettemme tahtoneet mitään pahaa. He kertoivat
että läheisessä kylässä oli myöskin vielä yöllä ollut muutamia
perheitä, mutta että ne kuultuansa meidän tulleen heti olivat
kuormittaneet omaisuutensa vaunuihin ja ajaneet pois täyttä neliä.
Nyt vasta saatoin todella tuntea vapautuneeni kaikesta epäluulosta,
ja iloissani menin minä takaisin saliin ja kumarruin tyttöjen ylitse
ja suutelin Katariinaa hartaasti ja kauan.
Hän heräsi ja nauroi ja käänsi kylkeään unta jatkaakseen, mutta minä
suutelin häntä vielä kerran ja silloin torjui hän minua ja hyppäsi
jalkeille reippaasti ja iloisesti.
-- Sinä olet kunnon tyttö, Katariina, eikä minun enää tarvitse
epäillä sinua, -- sanoin minä. -- Toimita nyt minulle raitista vettä
ja suolaa.
Kun hän puuhasi minulle aamiaista kaappasin minä usein häntä ei
varsin hoikasta vyötäröstä kiini ja suutelin häntä. Viimein suuteli
hänkin minua takaisin ja nojautui hopeakangasta vastaan rinnalleni
ja itki ja nauroi sekaisin. Me kuljimme edestakaisin talon monien
huoneitten läpi, mutta eräällä ovella pysähtyi hän aina, sillä sinne
oli herra vänrikki suvainnut asettua levolle korkean herrasväen
oinaan töyhtökulmaiseen sänkyyn. Vihdoin istuimme me keltaiseen
nojatuoliin, ja minä otin hänet polvelleni ja kiersin hänen paksua
palmikkoansa käsiranteeni ympäri. Eikä se ollut valetta, kun
kuiskasin hänen korvaansa, että minun karaistu sotilassydämmeni
harvoin oli sykkinyt lämpimämmin.
Kaiholla muistelen minä niitä onnellisia päiviä, jotka nyt
seurasivat, ja ennemmin kuin muistelen niitä tunti tunnilta, kehoitan
teitä toisia ja varsinkin nuorempia käyttämään mielikuvitustanne.
Joka ilta asetin kuitenkin Makaarin vartioimaan talon ulkopuolelle
enkä koskaan jättänyt miekkaani. Välistä riipaisi Katariina sen
piloillaan minulta ja pitäen molemmin käsin kahvasta kiini kulkea
tömisti pitkin huoneita syksysateen piiskatessa ikkunaruutuja.
Löyhästi kiinnitetyt gobelinit liikkuivat vedosta hänen takanaan,
niin että kuvat niissä näyttivät elävän ja kumartelevan. Huone
kaikui joka kerran kuin hän musta hiippa vedettynä pään yli niinkuin
vanhanaikuinen kypäri huusi: Eteenpäin! Silloin minä rakentelin
pöydistä ja kultanahkatuoleista varustuksia, kunnes keskellä
rynnäkköä äkkiä juoksin esiin ja valloitin sekä sotineidon että
hänen aseensa. Minä en enää laisinkaan ajatellut tovereitani, jotka
sillä aikaa kukaties kulkivat nälissään ja verissään, ja minun ainoa
toivoni oli saada aina jäädä sinne, missä nyt olin.
Katariina tuoksui aina mintulta. Me olimme erottaneet nurkkahuoneen
itseämme varten, ja sinne hän toi suuren arkkunsa, joka oli
kokonaan päällystetty siniruutuisella paperilla. Siellä olivat
hänen vaatteensa ja muu omaisuutensa eikä sitä koskaan avattu,
ettei se täyttäisi koko huonetta mintun tuoksulla. Hänen rakkain
huvinsa oli maata polvillaan arkun ääressä ja nostella siellä
kaikki vaatekappaleet ja koko joukon pieniä toosia ja rasioita ja
sitten jälleen laskea kaikki arkkuun suurimmalla huolella. Kun se
minusta joskus tuntui ikävystyttävältä tai kun huone joskus tuli
liian kylmäksi, puhuttelin häntä tulemaan kanssani isoon tupaan,
jossa istuuduimme uunille. Silloin koettelin minä herättää hänen
ajatuksiansa kertomalla hänelle pitkän hukarini elämäkerran enkä
silloin juuri sanoja säästänyt. Minä tiedän varmasti, että sillä
jo silloin oli yhdentoista ihmisen kuolema omallatunnollaan, ja
käsivarrestani saatoin hänelle näyttää arpia sekä luodin-kiskomista
että iskuista. Mutta niitä ei hän paljoa kysellyt. Kun kerroin
hänelle prinssi Gideon Maxibrandarin satua, tuli hän kärsimättömäksi.
-- Sellaista ei koskaan ole tapahtunut, -- sanoi hän ja alkoi
kiivaasti neuloa kokoon viheriäisiä ja punasia veranpäitä
nahkapieksuihin, joista nähtävästi piti tulla mestariteos laatuansa.
Herra vänrikki eli ainaisessa humalassa ja osotti naisille ilmeisintä
halveksimista. Katariinasta se olikin hyvin onnellista, väitti hän,
sillä olihan niin vaikeaa hänen arvoisensa henkilön ojentaa niin
korkeaa herraa, ja se rupesi rasittavaksi. Eräänä aamuna herra
vänrikki kuitenkin muisti lukitun holvin kellarissa, jonka me
molemmat olimme unohtaneet. Hän läksi heti sinne, ja Katariinalle
tuli niin suunnattoman hauska, ettei hän voinut sitä peittää.
Hän puristi minun molempia käsiäni ja rukoili ja kerjäsi minua
pidättämään häntä, ja niin täydellisesti olin minä sillä kertaa sen
sydänkäpysen orja, että vaikka kaikki entisen epäluuloni jälkeen
heräsi, taivuin minä koettamaan häntä auttaa.
Me menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo
oli murtamassa lukittua puuovea.
-- Anna sen olla! -- käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi
yhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja
ponnistamista.
Silloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä,
ettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria -- ja
samassa ovi aukeni.
Holvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla,
ja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty
vuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa,
joka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi.
Kun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja
tarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän
tunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa
perheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta
jättäisimme hänet henkiin.
-- Olkaa rauhassa, -- vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta
ylös. -- Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me
menemme pöytään.
Kun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki
tavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen
rinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon
valkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari
kahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa
niihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi
istuen pöydän laidalla heidän välissään.
En tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti
minulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin
ajattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani.
Minulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä,
joita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville
rakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin
kuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet
mitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina
viimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin
sattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua
kirjettä, ja luin:
'Anna tämä Johanneksen käteen.
Rakas poikani.
Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta
että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa
Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja
vapistusta sisälle ajavat...'
Minä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän
vastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että
Katariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä
polin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä.
Kun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan
kalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin
hiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha
herra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja
kiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti
niinkuin kelloa.
Minä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin.
Silloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja
huusin hetken muka haparoituani pimeässä:
-- Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?
Kun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi
nyyhkytys kurkussaan kaulaani.
-- Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä
helinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin
kuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin
lyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja
tappavat teidät molemmat.
Minä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta
itkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut
itse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään
luullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.
Minä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia
huuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä
hetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä
melkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani
katunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä
minulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen,
äkillinen vaara... En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai
riippui molemmistakin.
-- Jos voisin ottaa sinut mukaani -- sopersin.
Hän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta
tulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin
ja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen
teennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli
ja huusin kuuluvalla äänellä:
-- Miksikä luulet minua, tyttö?
Samassa vedin hukarini ja menin isoon tupaan, ja kun herra vänrikki
näki minut sellaisena, nousi hän heti pöydästä ja veti myöskin
säilänsä.
Silloin nosti talon herra huhmaren nuijan heittääkseen sen huuruiseen
ruutuun, mutta me seisoimme suoraan hänen edessään aseinemme ja
hänen vapisevat polvensa painuivat yhä enemmän koukkuun. Hän meni
yhä matalammaksi ja matalammaksi, ja huhmaren nuija hoippui hänen
sormissaan. Natalia teki ristinmerkkiä vaijeten, ja Makaari, joka
näki herransa aivan vaipumaisillaan, tuki häntä takaapäin kainalosta
ja pudotti padan kannet rämisten lattiaan. Vähän väliä koetti hän
kuitenkin siepata huhmaren nuijan viskatakseen sen ikkunanruutuun,
mutta silloin puristi vanha herra kättänsä sen varteen uskaltamatta
sitä hellittää.
Niin seisoimme pitkän aikaa toistemme edessä, ja kuulimme kattilan
pihisevän kyökissä.
Mutta pian kuulimme myös kolkuttavia askeleita, sillä orjat olivat
ulkoa tirkistelleet ikkunasta ja nähneet kaikki. Kyökin ovi ahtautui
täyteen likaisen harmaita lammasnahkaturkkia, joista siellä täällä
kiilsi kirkas nappi. Laukaus pamahti jo ja puhalsi savua pörhöisten
päitten yli.
Nyt minä unohdin koko vänrikkipelin ja työnsin Pitkän Jussin syrjään
päästäkseni heidän kimppuunsa, mutta juuri nyt piti minun paremmin
kuin koskaan ennen oppia tuntemaan, kuka minulla oli toverina. Hän
seisoi yhtä yksipäisesti paikallaan kuin ainakin ja tarttui minua
molempiin käsivarsiini kiini ja painoi minua syrjään sellaisella
taipumattomalla voimalla, etten ymmärrä mistä hänen kapeat jäsenensä
sen saivat.
-- Vänrikki, -- sanoi hän, -- sinä olet tehnyt itsestäsi sotamiehen
ja minusta vänrikin, niinpä pitää sinun tietää meidän sotatapamme,
että upseeri menee ensimmäisenä tuleen. Niinkuin ukkosilma ryntäsi
hän lammasnahkaturkkien joukkoon ja piti suurilla latteilla käsillään
miekkaansa, joka milloin iski oven kamanaan hänen niskansa päällä
ja milloin kuori orjaraukkain nahkaa ja vaatteita. Kuulin vielä
laukauksen ja näin kirveitä ja heinähankoja. Hänen oikea kätensä
nytkähti ja veristyi ja hän saattoi nyt pitää asetta vain toisella
kädellään, mutta minä olin hänen rinnallaan ja iskin ja pistin.
Meidät tungettiin kyökin yhteen nurkkaan, ja minun pöyhelletty
hopeakankainen narrin takkini repeytyi rääsyiksi, niin että mustat
kalanluiset pistivät lävistä ulos. Savusta aivan tuntemattomiksi
mustuneena horjui Pitkä Jussi minun hartiatani vastaan, ja
minä tartuin hänen vielä terveeseen käteensä ja pusersin sitä
veljellisesti ja sanoin:
-- Nyt olen oppinut näkemään, mikä olet miehiäsi, Jussi, ja jos
täältä pääsemme, emme koskaan luovu toisistamme.
Hän ei vastannut mitään. Toinen silmä oli kiini, toinen oli aivan
auki, ja minun edessäni kaatui hän raskaasti lattiaan.
Se oli viimeinen kerta kuin näin Pitkän Jussin, jolle niin usein olin
nauranut, mutta jolle minun nyt piti tarjota ystävän ja vertaisen
kunnioittava kädenlyönti.
Hetkisen koetin ehdottomasti puolustaa hänen ruumistaan, mutta
vähitellen huomasin viimeisen kunniapalveluksen hyödyttömäksi.
Minuutti sen jälkeen kapuilin minä jälleen pimeässä risuissa
ja savessa ja läpimärkänä sateesta sekä haavoittuneena toiseen
etusormeeni.
Onneksi tapasin kuitenkin parikymmentä muuta harhailevaa ruotsalaista
ja kapusin honkaan silmin huomatakseni sen pitkälle ulettuvan tulen
valon alkupaikan, joka metsän yli kajasti synkeälle taivaalle.
-- Mitä näet? kysyivät toverit.
-- Näen sysimustaa pimeyttä. Mutta jos ummistan silmäni, näen vielä
enemmän. Silloin näen edessäni vihollisleirin. Allani näen vetelät
mättäät, jotka imeytyvät kiini jalkoihimme, himoiten sitä kunniaa
että saisivat olla muutamain köyhäin raukkain kuolinvuoteena.
Takanani näen peninkulmittain erämaata, jossa veljiemme ruumiita
kellastuu putoavain syyslehtien alla, missä ei ainoakaan kana kaakata
poltettujen talojen edessä eikä hevonen löydä einettä muualta kuin
varvuista. Mutta vielä kauvempana on meri, ja sen takana näen pitkän
tanhuan kaatuneine aitoineen vievän mäelle köyhään punaiseksi
maalattuun taloon. Siellä on nauriit juuri kannettu pöydälle, ja
kun kunnianarvoisa ukko aukaisee kansikirjan, jossa teeren sulka
on merkkinä Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, joutuu hän
tutkistelemuksiin ja ihmettelee, olemmekohan juuri nyt päässeet
apuväkinemme kuninkaan leiriin ja lukevatkohan hänen rakkaansa
juuri nyt nuotiotulilla hänen puolittain lukemattomaksi tährittyä
kirjettään.
Varmaan en sanonut kaikkia sitä sillä hetkellä, mutta tiedän että
niin minä ajattelin. Katariina oli jo melkein haihtunut muisto.
-- Mitäs nyt näet? -- kysyivät toverit. -- Olet kavunnut ylemmäksi.
Latvain yli näin vartiotulia eli leirinuotioita riippuvan keltaisessa
sumussa niinkuin sulavan raudan möhkäleitä, ja kun silmiäni
siristin, muistutti harmaitten telttakattojen rivi sumuista rantaa
tulimajakkain tervasvalossa.
-- Tuo tulenleimu, -- kuiskasin tovereilleni, -- on korea omena,
jossa on monta sydäntä, ja saamme pitää säilät valmiina. Mutta
odottakaahan, se ei ollut venättä... Kuulitteko kahta esivartijaa,
jotka huusivat toisilleen! Niin totta kuin elän, eikös ollut se omaa
kallista äidinkieltämme? Ellen kuullut seitsemää pirua, niin vieköön
piru!
Kuinka tulin alas hongasta? Sitä tuskin muistan. Joka puolella
ravistui ojennettuja käsiä ja minua heitettiin sinisten ja keltaisten
lakkien välillä syleilystä syleilyyn. Kuinka monia kaivattuja
terveisiä oli minulla tuotava tänne etäiseen erämaahan, kuinka monta
kestettyä vaihetta kerrottavana. Kuljin yhä edemmäksi leiriin, väliin
kannettuna, väliin vedettynä, väliin saaden tervehdykseksi rähähtävän
naurun, kun näkivät repaleisen narrintakkini, jonka joka paikasta
esiinpistävät kalanluunytteet tuikkivat joka liikkeessä. Sisässäni
kuohui ilo.
-- Minulla on kirje kapteeni Baggelle! -- huusin minä.
-- Jo kauvan sitten ammuttu!
-- On minulla kirje Cederstjernallekin, luutnantille...
-- Kaatunut!
Kompastuin kuolleeseen hevoseen, joka kangistuneena irvistykseen
oli kärventyä kytevästä nuotiosta. Sade oli sammuttanut liekit, ja
valaistussa savussa kekäleitten takana näin minä ryhmän ankaroita
upseereja istumassa. Heidän keskessään makasi pitkänään maassa mies,
joka oli vetänyt karvalakkansa alas ja kääntänyt viitan kauluksen
kasvoilleen. Aijoin astua hänen ylitsensä ja huiskutin kirjepakkaa,
mutta käsi tarttui olkapäähäni, ja lyhyesti ja koreasti seisauttivat
minun seuraavat sanat:
-- Oletko järiltäsi? Etkö näe, että se on hänen majesteettinsa?
Silloin löin minä kantapäitä yhteen ja nostin käteni kirjetukkoineen
ohimolle, ja kyyneleet, jotka pulpahtivat esille, juoksivat pitkin
poskia.
* * * * *
Kapteeni Höök nousi ja lopetti kertomuksensa ja sanoi hyvää yötä,
mutta kun hän tuli porstuaan, kuulivat toiset, miten hän jäi
seisomaan ylisten portaille.
Silloin otti toinen palveluspiioista palttinaröijyn päälleen ja
irroitti haarakynttilästä pöydältä viimeisen pätkän. Kantaessaan sitä
piti hän toista kättään alla, ettei karsta putoisi olkiin. Varovasti
meni hän sitten valaisemaan kapteenille tietä, sillä kaikki tiesivät
miten hän, kaarlelainen, oli niin pimeän-pelko, ettei hän koskaan
uskaltanut yksin kulkea vintin läpi.
Linnoitettu kartano.
Talvipakkaset olivat yllättäneet ruotsalaiset ja ahdingossa ja
sekasorrossa olivat he majoittuneet Hadjatshin muurien taakse. Pian
siellä ei ollut ainoatakaan taloa, missä ei olisi ollut tuvat täynnä
kylmän vihoissa makaavia ja kuolevia. Valitushuutoja kuului kadulle
ja pitkin porraskiviä oli nakattu leikattuja sormia, jalkoja ja
sääriä. Ajoneuvot oli ajettu toinen toiseensa kiini ja ne seisoivat
yhtenä rymärivinä kaupungin portilta aina torille saakka, niin että
valkoiseksi paleltuneet nihdit, joita tuli joka puolelta läämänään,
saivat konttailla pyörissä ja jalaksissa. Valjaisiinsa sidottuina
seisoivat hevoset tuulensuojassa, kyljet valkoisessa huurteessa, ja
monta päivää ilman einettä. Ei kukaan niitä hoitanut ja muutamia
kuormamiehiä istui kuoliaaksi paleltuneina kädet pistettyinä
hihoihin. Muutamat vaunut näyttivät pitkulaisilta laareilta tai
ruumisarkuilta ja tasaisen kannen alta kurkisteli synkkiä naamoja,
jotka lukivat rukouskirjaa tai kuumeen houreissaan ja ikävöiden
katselivat huoneita, joissa olisi ollut suojaa. Tuhannet onnettomat
rukoilivat ääneensä tai hiljaisesti Jumalan armahdusta. Pitkin
kaupungin muuria suojassa seisoi rivittäin nihtiä kuolleina, monilla
punaiset kasakantakit vedettynä risaisten ruotsalaisten univormujen
päälle ja jalat lammasnahkoihin käärittyinä. Metsäkyyhkysiä ja
varpusia, jotka olivat niin jähmettyneet että niitä sai käsin kiini,
oli istunut seisovien ruumiiden hatuille ja olkapäille, mistä ne
räpyttelivät siipiään, kun sotapapit kulkivat ohi antamaan muutamalle
kuolevalle Herran ehtoollista, paloviinaa viinin sijasta.
Torin varrella oli poltettujen talonpaikkani keskellä suurehko talo,
josta kuului kovapuheisia ääniä. Muudan sotamies vei risutaakan
vänrikille, joka seisoi ovessa, ja kun sotamies palasi katua pitkin,
kohautteli hän hartioitaan ja sanoi jokaiselle, joka halusi häntä
kuulla:
-- Kanslian herrat siellä vaan riitelevät!
Ovessa seisova vänrikki oli vasta tullut Lewenhauptin joukkojen
mukana. Hän kantoi risutaakan huoneeseen ja heitti sen takkaan.
Äänet huoneessa vaikenivat heti, mutta heti kun hän oli päässyt oven
taakse, alkoivat ne uudella kiihkolla.
Itse ylhäisyys Piper seisoi keskellä lattiaa, ryppyisenä ja
uurteisena, posket kuumottavina ja sieramet täristen.
-- Minä sanon, että kaikki on hulluutta, -- tiuskasi hän, --
hulluutta, hulluutta!
Terävänenäinen Hermelin liikutti alituisesti silmiään ja käsiään
ja juoksi edes takaisin huoneessa niinkuin pieni kesy rotta, mutta
sotamarski Rehnskiöld, joka kauniina ja komeana oli jäänyt takan
ääreen seisomaan, vain vihelteli ja hyräili. Ellei hän olisi
vihellellyt ja hyräillyt, olisi riita nyt loppunut, sillä kaikki
olivat he kerrankin täysin yksimielisiä, mutta se että hän vihelteli
ja hyräili sen sijaan, että olisi ollut äänettä tai edes puhunut,
sitä ei pitkälle käyden saattanut kestää. Lewenhaupt ikkunassa
nuuskasi ja koputti nuuskasarveaan. Hänen pippurinruskeat silmänsä
pullottivat päästä ulos ja hänen lystikäs valetukkansa näytti tulleen
yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ellei Rehnskiöld olisi jatkanut
vihellystään ja hyräilyään olisi hän hillinnyt itsensä tänään
niinkuin eilenkin ja joka kerran ennen, mutta nyt nousi viha hänen
otsaansa, ja hän löi kiini nuuskasarvensa viimeisen kerran ja mutisi
hampaittensa välistä:
-- En minä pyydä, että hänen majesteettinsa ymmärtäisi valtiotaitoa.
Mutta osaako hän johtaa sotajoukkoja? Näyttääkö hän todellista
taitoa ainoassakaan kohtauksessa tai ryntäyksessä? Harjaantuneita
ja koeteltuja vanhoja sotamiehiä hän uhraa joka päivä turhan
urhoollisuuden tähden. Jos miestemme pitää rynnätä muuria vastaan,
pidetään turhuutena, että he sitovat itselleen suojelevia
risukimppuja tai suojuksia, ja siksi joutuvat surkeasti tapetuiksi.
Suoraan sanoen, suosiolliset herrat, Upsalan teinille saatan antaa
anteeksi monta poikamaista ilkivaltaisuutta, mutta toista vaadin
leirissä olevalta sotapäälliköltä. Toden tottapa ei tule kellekään
parannukseksi olla sotatoimissa sellaisen herran komennuksessa. --
Myöskään, -- vastasi Piper, -- ei hänen majesteettinsa nykyänsä
vaivaa herra kenraalia millään raskaammalla päällikköviralla. Alussa
ennenkuin yksi oli ehtinyt kunnostamaan itseänsä paremmin kuin
toinen, meni kaikki paremmin, mutta nyt saa hänen majesteettinsa
kulkea pitkin välittämässä ja sovittamassa sellaisella tyhmällä
hymyilyllä, että siitä saattaa raivostua.
Hän nosti käsivartensa ylös vihoissaan yli äärien ja rantain, vaikka
hän oli täysin yhtä mieltä Lewenhauptin kanssa. Kesken puhettaan hän
vielä kääntyi ympäri ja meni pikaisesti pois muihin huoneisiin. Ovi
lensi kiini sellaisella paukkeella, että Rehnskiöldin piti ruveta
vielä enemmän viheltämään ja hyräilemään. Olisi hän edes sanonut
jotakin! Mutta ei, sitä ei hän tehnyt. Gyllenkrook, joka istui
pöydän ääressä tutkimassa partiomatkalippuja, oli tulen punainen
kasvoiltaan, ja pieni kuiva herra hänen vieressään kuiskutti hänelle
sapekkaasti korvaan:
-- Pari timanttikorvarenkaita Piperin kreivinnalle voisi ehkä vielä
auttaa Lewenhauptia uusiin virkoihin.