vyössä, ja rinnasta veti hän esille kokoonkäärittyjä papereja.
Mazepa kalpeni ja tempasi ne ja piti niitä kauvan huuliinsa
painettuna lyykistyen ja kumartaen ikäänkuin näkymättömän
pyhimyskuvan edessä.
-- Rummut! Rummut! -- sopersi hän mielenliikutuksessa.
Mutta kun pappi oli ehtinyt ovelle, esti hän häntä.
-- Ei, älä anna lyödä rumpuja ennenkuin huomenna.
Sen jälkeen meni hän pieneen sivuhuoneeseen yksinkertaisen puupöydän
ääreen ja rupesi tutkimaan tilikirjojansa. Hän kutsutti voutinsa
ja laski ja määräsi suurempaa säästäväisyyttä noudatettavaksi
maitokamarissa. Puolittain niinkuin lystikäs rosvoritari ja
puolittain kuin oppinut vaan säästäväinen tilanhaltija valvoi hän
lopuksi monien arkkujensa ja laatikkojensa sullomista. Välistä
kumartui hän itse auttamaan. Viimeiseksi otti hän seuraavana aamuna
ylleen muinaisaikaisen ja hyvin korean kasakkapuvun. Kiihkoisena ja
liikkuvana hypähti hän ylös tuolilta heti kun oli istunut, mutta
peilin eteen jäi hän seisomaan tuntikaudeksi ja siveli vähän väliä
partaansa hienoilla pienillä valkoisilla käsillänsä.
Vasta kun sotasoitto kuului, nousi hän satulaan, ja hän piti
ratsuansa aina laukassa.
* * * * *
Kun hän jonkun ajan kuluttua oli ehtinyt ruotsalaisten luo ja
eräänä aamuna ratsasti kuninkaan seurueessa, tuli pappi ikäänkuin
sattumalta hevosineen hänen rinnalleen. Joka puolella heidän
ympärillään marssivat joukot ohi likaan ryvettyneinä ja aseet
ja tykit peitettyinä, jotta ne eivät ruostuisi. Kuormastovaunut
ratisivat kuljettaessaan muonasäkkejä ja sairaita ja joskus peitettyä
ruumisarkkuakin. Perimmäisenä ajettiin kokoonhaalittuja karjalaumoja.
Juopuneita saporogeja, rientäviä kasakoita ja ahkerasti rummuttavia
Puolan valakkeja ratsasti viheriäisissä ja punaisissa viitoissa ja
päässä korkeat vaskikypärit, joissa kulkuset helisivät. Muutamat
heiluttivat tupsutettuja keihäitä ja jousipyssyjään tai hopealla
ja luulla silattuja pitkiä piilukkopyssyjään. Toiset soittivat
jonkinlaisilla valittavilla puuhuiluilla. Se oli kirjava tarujoukko,
joka raivaamattomia ja tuntemattomia metsäteitä pitkin jäätyneiden
hetteiden yli ja lumisten kuusien alla vaelsi salaperäistä itämaata
kohden.
-- Mazepa, -- alkoi pappi matalalla äänellä puhua. -- Sinä lupasit
tulla ruotsalaisten luokse kolmenkymmenen tuhannen kasakan kanssa,
mutta tuskin neljäätuhatta seurasi sinua.
Mazepa piti yhäti hikistä raudikkoansa nelissä ja nyökkäsi
myöntäväisesti, eikä pappi väsynyt häntä ivaamaan.
-- Toissapäivänä meni puolet heistä tiehensä. Eilen läksi vielä
useampia. Pian ei sinulla ole muuta jäljellä kuin parisataa
miestä, vain rengit, jotka ovat vartioimassa arkkujasi ja kahta
kultatynnöriäsi. Kapina on ilmiannettu, kaupunkisi on poltettu, sinun
harvat uskolliset miehesi naulattu lautoihin ja heitetty virtoihin.
Pian et ole muuta kuin korea ratsumies Ruotsin kuninkaan seurassa.
Kun Mazepa oli vaiti, jatkoi pappi:
-- Tänään hylkään minäkin sinut, sillä ruotsalaisten kalja on minusta
hapanta, ja varvas pistää jälleen liian pitkälle ulos kengästäni.
Lähettilääsi tarvitsee rikkaamman herran. Jää hyvästi, Iivana
Stepanovits!
Mazepa vastasi:
-- Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn
Mazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin
minä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin
kuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä.
Ja hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja
jonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista
onnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta
takanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo
olla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa
niinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen
suosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja
minä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron
luolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja
kohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.
-- Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut
ennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä
kuin kuormarenki.
-- Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.
Mazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä
halveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi
satulassa.
Ympärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin
mahdollista että kuningas kuulisi heitä.
-- Kun minä tulen Moskovaan, -- sanoi Antti Lagerkrona, -- paikkaan
minä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.
-- Häpeä! -- vastasi Akseli Sparre. -- On vanha ennustus, että Sparre
kerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.
-- Tänne! -- huusivat vänrikit. -- Ampukaa maahan jokainen joka
uskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä
ikinä häntä huvittaa.
Kuningas hymyili ja hyräili: -- Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee!
-- Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja
tulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.
-- Majesteetti! -- huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja
säihkyvin silmin. -- Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne
voittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin
kahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.
-- Siitä saanevat oppineet riidellä, -- vastasi kuningas hyvillään,
mutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan
valkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. -- Ellei raja ole
kaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme
käyneet Aasiassakin.
Äänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.
-- Aasia, -- mutisi hän, -- Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta
ajakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa
vaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista
koskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se
oli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka
kavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän
puolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa,
kuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi
yksityisestä ihmisestä!
Lumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa
selässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä
ja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan
tuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen
kokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin
pelästys ja he jouduttivat askeleitaan.
Viidenkymmenen vuoden päästä.
Kun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka
paloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi
palaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä
ja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä
näkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto
lattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien
ikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla
maalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja
portugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki
nyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään
parhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti
kuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli
kapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän
istui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli
päästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa
valkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen,
näytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta
melkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli
saanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei
koskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta
tällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen
tarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti,
mutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.
Hän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja
hänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä
olivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika
tehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla
ahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.
-- Niin, -- alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta
toiseen, -- sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa
kuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa.
Lewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme
ja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten,
jotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan
sotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja
ryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten
kanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä
taivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä
tuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen
ylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa
toisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta
rykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli
pitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista
miekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä
olivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin
olevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa
ja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista
silmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan
oli saattanut mukaan päästä... Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä
iloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni
tavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin
saatoimme suuntasimme askeleemme metsään.
Aluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme
kuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.
Monta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä
olivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja
ripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa
auttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella
vaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei
ollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat,
mutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.
Minulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää,
jonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini
kanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä
suinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin
kuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän
hampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat
kangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.
Eräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi
tunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti
ja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi
seurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet,
huomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin
tartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle,
mutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä
vetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin
päästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.
-- Seis! -- huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta
kuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa
meitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.
-- Seis! Seis! -- toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi
siitä huolimatta kulkuaan.
Silloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini
vyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan
suorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän
edelleen.
-- Seis! Pysähdy! -- pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin
ollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa
itsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan
järjestykseemme. -- Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?
-- Seis! Pysähdy! -- kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan
niinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.
-- No Jeesuksen nimessä, -- lausuin minä, -- pahempaa emme voi kokea
kuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä
alkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva,
ja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.
Pitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä
rupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme
avonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia.
Aivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva
aurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut
loistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta
portti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli
niinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta
silmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta.
Luisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu
koira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät
nähdessään.
Pitkä Jussi meni suoraan portille ja kolkutti, mutta ei kukaan
avannut. Silloin veti hän esiin miekan ja löi kahvalla säpäleiksi
lähimmän ikkunan, ja samassa kuulimme me sisältä säikähtyneen
naisen äänen moneen kertaan huutelevan jotakuta, jolla oli nimenä
Varvara. Lasipalaset putosivat helisten, lyijypuitteet taipuivat
joka puolelle pitkiksi riippuviksi kaistaleiksi, ja juoksuaskelia
kuului rakennuksen sisältä. Melkein samassa tuokiossa avasi portin
suurikasvuinen ja komea piika, jonka leveä vaalea palmikko riippui
selälle ja jonka mustassa päähineessä ja punaisessa ja viheriäisessä
liivissä hopeakoristeet kilisivät. Kädessä oli hänellä sytyttämätön
lyhty, jonka hän luultavasti peloissaan oli tottumuksesta siepannut.
-- Me emme aijo tehdä mitään pahaa, -- sanoin minä ja koetin niin
hyvin kuin taisin tulla touhuun visaisella kielellä. -- Olkoon
kaukana sellainen kauheus, armollisin neiti. Mutta me olemme
nälissämme ja ennen kaikkia me tarvitsemme...
-- Kuivia vaatteita, -- sekausi Pitkä Jussi hytisten puheeseen.
Ensi kerran koko pitkän vaelluksen aikana kuulin nyt kummallisen
roikon puhuvan omin päin, ja sitten oli hän päälle päätteeksi niin
hävytön, että otti sanat minun suustani. Kun tyttö kääntyi ja jätti
portin puoleksi auki, astui hän kyllä syrjään tehdäkseen minulle
tietä, mutta minä vastasin kiusalla:
-- Herra vänrikki tekee hyvin ja menee edellä.
-- Jumala varjelkoon siitä, -- vastasi hän ja löi kantapäitään
yhteen, mutta puolittain iloissani rauhallisesta vastaanotosta
ja puolittain vielä suutuksissani lisäsin minä sellaisella äänen
kovuudella, ettei hän voinut epäillä vakavuuttani:
-- Taikka otti piru vänrikin.
Silloin veti hän pitkät koipensa ovesta sisään minun edelläni, ja
kun ei talossa ollut mitään eteistä tulimme me heti suureen saliin,
jossa oli kirjava kaakeliuuni keskellä lattiaa niinkuin torni.
Pitkin seiniä, jotka olivat hakatuista ja sammaleella tiivistetyistä
hirsistä, seisoi muutamia mustaksi lakattuja tuoleja, ja hyllyllä
hohti tinakannuja.
Palvelustyttö juoksi edestakaisin ja huusi Varvaraa, joka
puoli-unissaan ja pelästyksissään viimein ilmestyi pimentyvän salin
perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäivät molemmat tytöt pelokkaasti
kuiskailemaan.
Hetken kuluttua he kuitenkin rauhoittuivat, eivätkä he malttaneet
olla toisiinsa vilkaisematta ja säyseämmiksi tulematta, kun
minä myötäänsä kutsuin heitä armollisiksi neideiksi enkä ollut
ymmärtävinäni että he olivat orjaraukkoja. Se oli pisara kuumaa öljyä
kovettuneelle vahalle, ja he kertoivat nyt, että korkeat herrasväet
jo kaksi viikkoa sitten olivat lähteneet tiehensä kun huhut
kertoivat ruotsalaisten lähestyvän, ja erityisesti vakuuttivat he
ettei koko rakennukseen eikä koko taloon oltu jätetty rahtuistakaan
minkäänlaista arvotavaraa, vaan että he mielellänsä tekisivät
parastaan vieraitten palvelemiseksi.
Varvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava
ja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan
naurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka
nimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti
nipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli
Pitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa,
ja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti
vyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään
pysyä vakavana -- ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä
nähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun
olimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet
pahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille
hukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä
vuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan
olisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia
palvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla
äänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.
Mutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme
hämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä
nukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen,
jota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin
muistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan
jälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni,
kun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja
kolinaa viereisestä huoneesta.
Tartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä
leimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa
yönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö
muonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan
pataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain
nyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista
komean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja
nakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin
vyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton
itsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen
ja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun
hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä
lasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt
päästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.
Kultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän
huvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi
pehmeällä äänellään -- hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen
aikaan ja pulska poika... Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että
Jussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat
ja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin
kaivanut kaikki holvit paitse yhtä... paitse yhtä... yhtä... yhtä,
jonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.
-- Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, -- sanoi hän minulle
ja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi.
Seinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu
Diaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin
liukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan
vieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa
kaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.
Nyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden,
ja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt
itse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat
tuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella
siinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina
ja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan
hävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet,
saadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden
edessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita
vaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina.
He valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin,
jonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät
pöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella
vaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset
kengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en
ollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.
Pienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti
Katariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset
eikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä
minun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin
tahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän
olla aina varuillaan.
Minä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän
takinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja
kilistin heidän kanssaan ja join.
-- Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, -- sanoin minä. --
Hänestä tulee lopuksi kukatiesi... niin kukatiesi neuvosherra, --
(se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka
tappelevat kynätikuilla...) -- mutta armolliset neidit tietävät että
korkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään
tulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson
velvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään
oikealle tolalle.
Minulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut
oikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen
ollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän
Jussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä
aikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei
ymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni,
riippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti
kyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin
kestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski
työntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen
oli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet
ristissä miekan nupun yli.