toissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä
muista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.
-- No niin olkoon! -- vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan
päin. -- Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku
lähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. -- He,
he, he, sokeriruusuni!
Hän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.
Mutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi
hänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.
Kenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.
-- Niin sen pitää olla, -- sanoi hän, -- niin sen pitää olla! Minä
teen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä
annan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi.
Joukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin
arkusta Narvassa.
Hän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne
ahnaasti itselleen.
Kun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina
Antintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen
puvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta
mitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta
turvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi
nappien välistä.
-- Hohoo, hohoo! -- huusivat kenraalit. -- Noista käsistä tulee
lystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä!
Kiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta
katsella.
Ja miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa!
Jos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi.
Mutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen
suuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän
kiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina
istui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.
-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. --
Sammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä
otsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?
-- Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! -- vastasi Liina
Antintytär.
-- Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät
naurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet
takin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut
pitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi
pienet vastoinkäymisesi!
Hän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan
kylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle
tyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän
koskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään
näkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa,
niin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan.
Sattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle
iskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin
häntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin
ettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.
Väliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia,
sillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä
helpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän
saattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. -- Odota, -- ajatteli hän,
-- kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan!
Siihen saakka menköön kuinka menee.
-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit. -- Mitenkä hän kantaa laahustaan!
Me tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!
-- Kantakaa te! -- sanoi Liina Antintytär. -- Kantakaa te! Se sopii
teille.
Ja niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä
hänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.
Silloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen
joukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän
kääntyi Ogilvyyn.
-- Saanko puhua suoraan?
-- Luonnollisesti, poikani.
-- Ja mitä hyvänsä sanon, anteeksi annetaan?
-- Kunniani kautta. Mutta sanohan se!
-- Tsaari on matkalla leiriin.
-- No niin, hän on minun armollinen herrani. Ajutantti osotti Liina
Antintytärtä.
-- Tsaari suosii pitkiä ja ruskeatukkaisia, -- sanoi Ogilvy.
-- Ylhäisyytenne, hän on viime päivinä muuttanut makua!
-- Hyvä. Käskekää joukot aseisiin... ja tuokaa kolmivaljakkovaunut!
Nyt hälyytettiin. Rummut pärisivät, torvet raikuivat, aseet
rämisivät, ja poljenta ja huuto täytti yön. Juomaseura keskeytettiin,
ja Liina Antintytär pantiin varusvaunuihin.
Ajajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava
lyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä
pakenemisen tarkoitusta.
-- Tsaari! -- vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa
olkansa yli tyttöön.
Silloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi
pieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi
ja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen
ja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat
kivien välissä ja natisivat liitoksissaan.
Liina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä.
Minnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja
ihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus
Ogilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen
kuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen
oli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä
hopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista
tietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän
kapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa
maahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia
raahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja
putosi revittynä pensaisiin.
Yhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon
perässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki
veren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi
villiintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa,
noukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen
mukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän
piteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen
vaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi.
Viimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka
piti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä
joutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat
palvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa
ja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan
miehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta
tuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin
viereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja
lauloivat luikuhuilun nuottia.
-- Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! -- sanoi piika.
-- Lyö sitä, lyö sitä! -- huusi eukko, mutta laivuri siirteli
itseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt
ja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja
laivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä
kanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.
Kun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi
yöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta
pois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo
Puolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.
Kun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen
joukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat
he istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin
leirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen
lähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.
-- Eikö häntä hävetä, -- sanoi hän, -- jättää minun naisiani nälkään,
kun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.
-- _Sinun_ naisiasi? Kuka sinä olet? Hän osotti ranneketjuaan.
-- Minä olen Liina Antintytär, sotarosvojen kuningatar, ja nyt ottaa
hän mukaansa viisi miestä ja tulee meidän mukaamme.
Korpraali katsoi kapteeniinsa, pelottomaan Jaakko Elfsbergiin, ja
katsoi Liina Antintyttären kauniisiin kasvoihin ja knihteihinsä.
Kuinka ollakkaan asettuivat he Liina Antintyttären ympäri
musketteineen, ja naiset varustivat itsensä ruoskanvarsilla
ja sauvoilla. Yöllä, kun palon hehku punasi taivaan, nousi
kuningas uteliaana satulaansa, ja kun hurja joukko tuli takaisin
kukkuraisimmilla kuormilla ja tuoden härkiä ja lampaita, huusivat
joukot yhä riemuisammin:
-- Vivat kuningas Karolus! Eläköön kuningatar Karoliina!
Naiset tungeskelivat kuninkaan hevosen ympärille, niin että lakeijain
täytyi heitä häätää takaisin, ja Liina Antintytär meni suoraa päätä
hänen luokseen saamaan kädenlyöntiä. Mutta silloin nousi kuningas
jalustimillaan ja huusi naisten päiden yli korpraalille ja hänen
viidelle sotamiehelleen: -- Hyvin retkeilty, pojat!
Siitä hetkestä lähtien ei Liina Antintytär tahtonut kuulla kuninkaan
nimeä mainittavan, ja missä hän vain tapasi miehiä, syyti hän
heille ilkeimpiä sopimattomuuksia vasten silmiä, olivatpa he
alhaisia sotamiehiä tai kenraaleja. Kun Malkum Björkman, nuori
vaan urhotöistään ja haavoissaan jo maineen saanut henkivartija,
ojensi hänelle kättänsä, pani hän siihen pilkalla tyhjän ja risaisen
kukkaronsa, eikä hän ollut koskaan vihaisempi kuin silloin kun hän
kuuli kenraalimajuri Meyerfeltin vihellellen ratsastavan rakuunainsa
etupäässä tai tunsi eversti Grothusenin ruskeankeltaiset posket
ja pikimustan valetukan. Mutta jos haavoitettu parka makasi tien
vieressä, silloin tarjosi hän viimeisenkin pisaran levypullostaan
ja nosti hänet vankkureilleen. Kylmä ja naarmut parkkasivat pian
hänen kasvonsa. Ylhäällä kuormarattaillaan istui hän piiskanvarsi
kädessään ja komensi koko hullua irtolaisnaisten, laillisten vaimojen
ja varasmaisten heittiöiden jälkijoukkoa, joka oli kokoontunut idästä
ja lännestä, ja kun öisillä tulenliekit kajastivat taivaille, niin
tiesivät sotamiehet, että kuningatar Karoliina oli ryöstöretkellä.
Kun päiväin ja vuosien kuluttua ja hauskan talvimajailun jälkeen
Saksissa sotajoukot marssivat Ukrainaan, käski kuningas, että
kaikkien naisten piti lähteä sotajoukosta.
-- Opettakaa häntä pysymään omissaan! -- mutisi Liina Antintytär ja
ajoi rauhallisesti eteenpäin.
Mutta kun sotajoukko tuli Beresinalle, syntyi hälinä ja huuto naisten
joukossa. He kokoontuivat Liina Antintyttären kärryjen ympärille ja
väänsivät käsiään ja nostivat lapsiaan ylös.
-- Mitä sinä nyt vastaat? Joukot ovat jo menneet joen yli ja repineet
kaikki sillat! He ovat jättäneet meidät kasakkain saaliiksi.
Hän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta
ranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin
nyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja
suljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille
puuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli
oikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita
hän ei koskaan ollut nähnyt.
-- Schmutzige Dirnen! -- mutisi hän. -- Nyt saan vihdoinkin
nähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan
kuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini
joukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen
eväskonttinsa kevenee.
Silloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän
yksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.
-- Eikö ole ketään, -- sanoi hän, -- joka osaisi virren: Mä kuljen
kohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!
Muutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä
ja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät
veneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli
sotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin
otettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat
lutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he
seisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan
piirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka
olivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja,
ryömi polvillaan pensastoissa.
Silloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.
-- Lapsiraukat! -- sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. --
Lapsiraukat, minä en jätä teitä... Mutta nyt pitää teidän, piru
vie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne
valkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä
häpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.
Hän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia
keihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain
naisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia
ja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten
ympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan
ylimmällä penkereellä.
Kun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille
ja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä
valepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet
juoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.
-- Vivat kuningas Karolus! -- huusivat he sekaisin tuhansin äänin.
-- Ja eläköön... Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä
kuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman
musketti kädessä.
Mazepa ja hänen airueensa.
Komeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky,
höyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi
kuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät
vaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin
peitossa. Se oli Mazepa.
Vuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli
muutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli
pieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen
puetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.
-- Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, -- kuiskasi pappi
luoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. -- Itse on hän
pitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se
elämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!
-- Iivana Stefanovits! -- sanoi korotetulla äänellä toinen
muukalaisista ja lähestyi vuodetta. -- Meidän jalomielinen tsaarimme,
sinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme
kasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä
salaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän
antoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana
Stefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.
Mazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän
jaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.
-- Me ymmärrämme sinut! -- huusivat sanansaattajat toinen ja
toinen. -- Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä
hänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua
raskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi
niihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!
-- Minä pelkään, -- mumisi pappi syrjään, -- että täällä on loppu
lähellä.
Sanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista
selkä edelläpäin.
Niinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.
-- He ovat menneet! -- sanoi hän.
Mazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti
sen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä
säihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan,
ja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet
hampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä
asussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa,
hyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.
-- Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme
tehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa
makaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta
sieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!
Pappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta,
ja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä
näyttivät kuolleen pääkallolta.
Mazepa tuli yhä iloisemmaksi.
-- Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain!
Eipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä
sinusta.
Tsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut
jalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.
-- Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä
juomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä
pidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan
voi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole
suvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata
saksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan!
Kerro vaiheesi, sinä valehtelija!
-- Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin
ruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön
polvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin
alas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni,
ajattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!
-- No hyvä, minkälainen oli keikailija?
-- Keikailijako?
-- Luonnollista! Ruotsalaisten majesteetti! Kuningas Karoli! Etkö
luule, ettei hän keikaile yhtä paljon nokisilla repaleillaan kuin
mikään ranskalainen hajuvesiprinssi silkkisukillaan! Ja hänessä on
tuo ihmeellinen pohjoismaalainen kevytmielisyys, joka aina vain
läimäyttelee ratsupiiskaa ja huutaa: Pihkaa, joutavia! Schadet
nichts! -- Hän ei ole koskaan voinut surra onnettomuutta yhtä yötä
kauvemmin. Siinä on ollut hänen voimansa salaisuus. Voi häntä ja
hänen kohtaloansa silloin, kun hän istuu unettomana yöt yhyksin! Olen
utelias näkemään häntä. Minä ikävöin. Mutta kerrohan toki!
-- Ensiksi löysin hänet valetukassaan ja aseissaan kapakkatytön
olkahuivista tai esiliinasta ja lasista, josta join, ja
sokerileivoksesta, jota söin, ja pöytäliinoista ja arkunkansista
ja tupakkarasioista ja markkinakopista. Ei kukaan puhunut muusta
kuin hänestä, ja lapset kokoontuivat ja leikkivät ruotsalaisten
jumalanpalvelusta. Talonpoikais-ukot kutsuivat häntä itse Jumalan
valitsemaksi protestanttien miekkapaaviksi ja nostivat sitä
sanoessaan lakkiaan.
-- No niin, mutta minkälainen oli hän itse kun tulit pääkortteeriin.
-- Minä varoitan sinua. Ennustan onnettomuuksia. Minä näin
ennustusmerkin. Näin hänet pöyhkeänä ja ylpeänä...
-- Niinkuin ainakin suuri luonne, jota maailma alkaa pitää halpana.
-- Marlborough läksi keskustelusta Saksista hänen leiristään
olkapäätään kohottaen, ja hallitsijat alkavat nauraa hänelle selän
takana... Hänen omat kenraalinsa ovat väsyneet.
-- Hänestä on tullut rahvaansankari, tarkoitat. Entäs sitten!
Sellaista miestä tarvitsen minä kokoomaan hurjia laumoja! Ellet
sinä vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen syövän ja juovan, en
voi uskoa että hän on elävä ihminen. Silloin täytyy minun sanoa:
Ruotsalaisten nuori ruhtinas kaatui Narvan voittopauhussa, mutta
hänen varjonsa ratsastaa yhä vielä eteenpäin joukkojen etunenässä,
ja lunta sataa ja sataa ja rummut pauhaavat ja täräjävät, eivätkä
harvenneet pataljoonat tiedä eivätkä ymmärrä, minnekkä hän vie
heitä. Kun viholliset tuntevat hänet ruudinsavussa, laskevat he
taikauskoisesi muskettinsa eivätkä uskalla ampua, eikä hän huomaa,
että hän joskus hakkaa maahan miehiä, jotka aikovat langeta
polvillensa. Palkatut salamurhaajat heittävät aseensa hänet
nähdessään ja antavat itsensä ilmi, ja hän antaa heidän mennä
rankaisematta. Älä puhu hänelle valtioista ja sopimuksista! Hän ei
taistele tavaroista niinkuin ihmiset; hän pitää Jumalan miekkaa
kostoa ja palkitsemista varten. Mitä vaati hän voittopalkaksi
äskettäin rauhaa tehdessä? Rahojako? Maatako? Itävallalta pyysi hän
kamariherran, joka oli parjannut häntä päivällispöydässä, ja joukon
venäläisiä sotamiehiä, jotka olivat paenneet sinne rajan yli... ja
omantunnonvapautta protestanteille. Preussilta vaati hän vankeutta
everstille, joka oli neuvonut tsaaria, ja maanpakoa kirjurille, joka
oli pilkannut hänen asetuksiansa pietistejä vastaan... Saksilta vaati
hän Patkullia ja kaikkia ruotsalaisia pettureita, mutta vapautta
Sobieskin ruhtinaille ja kaikille saksilaisille, jotka olivat
ruvenneet ruotsalaisten puolelle. Kuningas Augustin itse pakotti
hän latomaan vanhat Puolan kuninkaankalleudet samettilippaaseen ja
lähettämään ne kuningas Stanislaulle. Pantuansa kuningas Augustin
viralta Puolassa, tahtoo hän nyt erottaa tsaarin tai haastaa häntä
kaksintaisteluun, mutta heidän kruunujansa ja hallitushuoliansa ei
hän ottaisi ilmaiseksikaan. Muinaisuudesta saakka ei olo kukaan
kummallisempi mies pitänyt miekkaa tai valtikkaa!
Mazepa oli puhuessaan tarttunut niin lujasti sängyn patsaaseen, että
silkkihimmelin höyhentöyhtöt tutisivat, mutta pappi nosti kolmea
sormea ja vastasi:
-- Olen varoittanut sinua! Kaikki mihin hän koskee, saattaa hän
kurjuuteen ja kuolemaan. Mutta hän on seikkailijain suojelusenkeli.
Hän on tehnyt seikkailun kestävyydeksi ja suuruudeksi. Sinäkin,
herra, olet seikkailija, ja minä itse olen pahin seikkailija teistä
kaikista. Siksi tahdon mukaantua.
Hän laski kätensä ja lähestyi ylenkatseellisella tuttavallisuudella.
-- Sinä, Iivana Stepanovits! Etkö koskaan ole kummastellut, että olen
kuljeksinut juuri sinun ovellesi?
-- Sinut ajettiin piispanvirastasi epäuskosi ja konnuutesi tähden.
-- Oikeittain koski asia vain pientä vähäpätöistä näpistystä. Jumalan
kuvassa oli pari jalokiveä...
-- Joiden sijaan sinä panit lasipalasia ja jotka sinä kaikessa
hiljaisuudessa möit voidaksesi elää hiukan leveämmin ja
kirkonpalvelijalle arvokkaammalla tavalla.
-- Älkäämme siitä enään puhuko! Silloin kuulin minä Mazepasta,
Johan Kasimirin entisestä hovipojasta, joka puuteriperuukissaan
niin kauvan palveli lankeemukseen viettelevää sukupuolta, että
muudan mustasukkainen aviomies lopuksi sitoi hänet alastomana
hevosen selkään ja ajoi hänet pois erämaihin. Ja siellä rakensi
hän itselleen seikkailuvallan. Pyhä Antti sinua suojelkoon Mazepa!
Minä tarvitsin pientä herraa, jota hävettäisi lyödä poikki hyvää
päätä ja joka antaisi minun rauhassa lukea kreikkalaisia teoksia ja
Machiavellin kirjaa ja jolle saattaisin sanoa: Hei, äijäseni! Kaikki
on vaihtelevaa varjoa, sekin että sinä olet herra ja minä palvelija.
-- Senvuoksi tulin sinun luoksesi. Mutta seikkailuveri ei siedä
seisomista. Ja se on tyrtynyt sinun vetiseen viiniisi, sillä sinä
olet suuri visukinttu, Mazepa, ja koska sinä nyt mietiskelet suurta
rahakauppaa musketin luotien kautta, niin seuraan minä sinua. Ja
koska Ruotsin kuningas ei enään kuule kenraalejansa eikä isoäitinsä
ja kansansa rukoilevia kirjeitä ja koska vaarallisin ja mahdottomin
tie kulkee tännepäin, tahtoo hän suostua sinun liittotarjoukseesi.
Sinun ja kasakoittesi kanssa tahtoo hän mennä sinun herraasi vastaan.
Tässä ovat paperit.