murroskolmioon. -- Vihollinen on kimpussamme!
-- Minä olen kauvan ollut kuulevinani kavion kopsetta, -- sanoi
Oxehufvud hiljaa. -- Viisainta ehkä olisi juosta alas talolle ja
miehittää se.
-- Kapteeni, älkää käskekö minua tietä näyttämään! Minut otettiin
siellä vastaan vieraaksi ja minä olen ritarismies ja annan ennen
ampua kuoliaaksi itseni.
-- Ja mitenkä teitä siellä kohdeltiin?
-- Niinkuin ylhäisyyttä.
-- Saammehan nähdä... Nyt se taitaa olla liian myöhäistä. Tähdätkää!
Ampukaa!
Joukko puolalaisia laukkasi hevosineen esiin ja hyökkäsivät
keihäineen hirsiä vastaan, mutta ensimmäinen rivilaukaus teki heille
pystyt.
-- Ohahoo! Ohahoo! -- kaikui metsässä, ja ratsastavia varjoja ja
pitkiä riviä jalkaväkeä keräytyi niin pitkältä kuin silmä näki.
Hämärässä näyttivät ne mustilta viidakoilta, jotka liikkuivat
tuulessa.
-- Taidammepa saada hyvän saunan vihollisen kanssa, -- sanoi
Oxehufvud. -- Meitä on kaksikymmentäviisi miestä ja ympärillämme on
varmaan kolme täyttä pataljoonaa.
-- Nyt on meitä ainoastaan neljäkolmatta, -- vastasi Ranskan Mauno ja
tempasi käteensä musketin kaatuneelta sotamieheltä.
-- Nyt on meitä vain yhdeksäntoista, -- sanoi Oxehufvud hetken
kuluttua.
Luotia satoi murroskolmioon ja tappoi miehiä myötäänsä. Heti kun
ratsumiehet peräytyivät, lakkasivat ruotsalaiset ampumasta, mutta
kun hiljaisuus jälleen vietteli puolalaiset esille ja saattoi
heidät luulemaan ettei ainoatakaan elävää sielua enää ollut
murroksessa, saivat he heti vastaansa luotia ja miekkoja ja kiviä
ja puukappaleita. Niin kesti vimmattua taistelua tunti tunnilta.
Oxehufvud hiipi pitkin rytöä ja luki itsekseen:
-- Kahdeksan, kymmenen, kolmetoista... nyt ei meitä ole enempää.
Paha luku.
Hänkin oli ottanut musketin, ja polvillaan kaivoi hän ampumavaroja
erään kaatuneen patruunalaukusta.
-- Toveri! -- sanoi hän nousematta pystyyn ja veti Ranskan Maunoa
yönutusta. -- Minä tein pahoin toverille päivällä kun oltiin suolla.
-- Nyt on meitä vain seitsemän, -- vastasi Ranskan Mauno ja latasi ja
ampui. -- Mutta pian olemmekin kestäneet kolme tuntia.
-- Toveri ei ole ensimmäinen, joka on minulle näyttänyt, ettei
ruotsalaisten aina pitäisi nauraa keikailukukoilleen. Nähkääs
toverini, joskus sattuu tässä maailmassa, että se, joka alkaa
korealla peruukilla, voi lopettaa korealla työllä.
-- Nyt on meitä vain kaksi.
-- Tuskin kahta, sillä minä olen jo saanut osani, -- vastasi
Oxehufvud ja vaipui takaisin hirsiä vastaan. -- Tuskin kahta!
Ranskan Mauno seisoi nyt yksin kaatuneitten joukossa. Hän repi
yltään yönuttunsa ja kääri muutamia riepuja vasemman käsivartensa
ympäri, joka vuoti kovin verta. Myöskin liivinsä heitti hän pois,
ja nenälasin pisti hän saapasvarteen. Sitten asettui hän muitten
joukkoon ja niin syvälle oksien ja risujen alle kuin hän saattoi
kömpiä.
Kun puolalaiset tulevalla kertaa laukkasivat hevosineen esille, oli
siellä hiljaista.
He ajoivat hirsien yli hurjasti kiljuen, ja ryöstäminen alkoi, mutta
kun he näkivät hänen verissään ja puoleksi riisuttuna jättivät he
hänet makaamaan, ja aamun koitteessa läksivät he pois.
Nyt, ajatteli Ranskan Mauno, nyt on minulla upseerin valtakirja!
Aateliskirja tulee sitten.
Hän konttasi esiin ryteiköstä, ja ylhäältä talon vierestä löysi hän
hangesta peruukkinsa, jotka oli heitetty hänen jälkeensä ikkunasta.
Sen heittiö! -- kuiskasi hän. -- Se on kiitos siitä että pelastin
hänen pesänsä.
Koko päivän kulki hän metsiä peruukit kainalossaan, ja vasta illalla
myöhään huusivat ruotsalaisten leirin esivartijat häntä.
Telttoja ja risuvajoja oli tehty metsään ilman mitään suojaavia
esivarustuksia. Vankkureilla tai raajojensa edessä istuivat vaimot
eri kujassa ja tuutivat lapsiaan sylissään tai kuiskuttelivat
sotamiestensä kanssa alakuloisesti ja hiljaa. Nuotioiden ympärillä
tuprusivat liitupiiput arpisissa käsissä, Siellä kertoivat kornetti
Bråkenhjelm ja peloton luutnantti Pistol seikkailujaan. Luutnantti
Örbom antoi miesten sormillaan koettaa Klissovassa saatua luotia,
joka vielä löytyi oikean korvan takana ja oli mennyt sisään vasemman
silmän alta ja läpi koko pään. Pietari Adlerfelt, tanssimestari,
valitti että viholliset yhä vielä niinkuin Väinäjoellakin ampuivat
niin matalalta, että he lopuksi pilasivat hänen kauniit koipensa.
Siellä ilveili sukkela Dumky ja piti vielä käsivarressaan sitä
sukkanauhaa, jonka hän hovipoikana oli ottanut silesialaiselta
herttuattarelta. Svante Horn, jota hänen uskollinen palvelijansa
Lidbom siteli, mutisi, ettei hän koskaan voinut käydä päälle
saamatta heti kasakanpiikkiä tai miekkaa ruumiiseensa, ja hänen
edessään seisoi rehtevä harmaapää-ukko välskäri Teuffenweiser,
joka yhtenään asetti nenälleen ja otti pois silmälasiaan ja aina
pyysi piiskaryyppyä ennenkuin ryhtyi rikkaampia sairaita hoitamaan.
Kaikki keskustelivat he sotamiehen kohtalosta, joka soi toisen
harmaantua vaivoissa ja kunniassa luodin koskettamattakaan, mutta
salli toisen elämänsä keväässä kaatua ensimmäisestä luodista. Ei
mitään juomalauluja kaikunut, mutta kuningas antoi puutorven ja oboen
iloisesti soida koko yön. Se oli sotaleiri, jonka hiljainen hälinä
oli niinkuin kirkkaan metsäpuron solina kesäkasteisten lehtien alla.
Henkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen
telttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se
näytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein
äärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen
olivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän
väliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta
hopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen
ja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva
Pompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn
vaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä
sänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui
havusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei
ollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta
lunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan
hänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui
nyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä
oli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin.
Kaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän
muinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston
lehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan
testamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka
käskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat
ajoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan
nuorinta poikaansa maan päällä.
Silloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max
Würtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta
säteillen teltan suulle.
-- Majesteetti, -- huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, -- herätkää,
herätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa
vihollisen kanssa!
Hänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni
Schmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla
tapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa
oli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.
Ranskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja
tyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli
olevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui
ja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja
pikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän
suuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän
kätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi
ja hampaat tärisivät.
Kuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse
hitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään
osaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua
kuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.
-- Oxehufvud puhui oikein, -- sanoi hän. -- Herroilla on ollut kelpo
löyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi
saada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja
herran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.
Ranskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg
otti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien
piiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka
olivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.
-- Ranskan Mauno! -- porisivat he. -- Nyt ei uskalla kukaan enään
nauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi
valtakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!
-- Vaiti, vaiti! -- sanoi Schmiedeberg. -- Palkinnot ovat raukkoja
varten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi
mitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi
yksin vain kunnian vuoksi.
Ei kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden
suojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta
lähemmäksi tulta.
-- Ettekö nähneet? -- kuiskasi hän. -- Ettekö nähneet, että
kuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin
vertaistaan?
-- Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! -- sanoi
Ranskan Mauno.
Tuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän
yhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli
vielä puheessaan ja hampaat kalisivat.
-- Ja vapaaherrakirjasi, -- vastasi Schmiedeberg hiljaa, -- sen sinä
saat, kun kaadut.
Sotarosvojen kuningatar.
Kellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa
mäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin
sankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset
hurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka
olivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat
vielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari
Aleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja
kartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen
heidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka
lionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin
joukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille.
Etsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät
kirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja.
Vipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin
hautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan
tekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja
levyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet
kekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista,
olivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja
arkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui
lautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin
säilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten
arkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa
kääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä
ja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren.
Joskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois
ja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa
itse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä
saattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen
ja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.
Eräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan
kulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia
ja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille
saatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan
räppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä
päällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva
rahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään
niinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?
-- Ahaa, äijäpaha! -- huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan
omenanraakiloita ja sipulia tulessa. -- Tekisikö mielesi saada jotain
maistavaa suuhusi siellä!
Tulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään
rikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja
tuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.
-- Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! -- mutisi hän ja nousi seisomaan
niinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.
Hänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa
riippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän
ollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt
tarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän
palvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien
ääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan,
jos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi
otti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin
kuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen
sotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.
Hän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta
naulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan
portaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.
-- Tule ulos, lapseni! -- sanoi hän.
Kun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän
uudisti käskynsä.
-- Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja
kannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne
piiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi
elää ruuatta ja juomatta. Noh?
Kun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään
taaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.
-- Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei
suolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois,
ymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä
vainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi
muuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä
hevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan
pauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen
heittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun
korealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka
oli juoppo -- totta puhuakseni, -- oli tallirenkini ja kerran veti
minut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja
hänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin
minäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on
hänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?
Nyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui
seinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli
Liina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja
yllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä
selkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.
Tulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja
kyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät
avonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi
noussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.
Veri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen
sotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan
isäntä ja isä.
-- Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu
niin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, -- sanoi hän ja taputti häntä
ystävällisesti paljaalle olkapäälle.
Liina Antintytär katsahti ylös. -- Ei mutta se on vain sitä, -- sanoi
hän, -- että minua palelee niin kovin.
-- No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää
puhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle.
Omani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä
itse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on
minulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa!
Toista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä
tiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni
kammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.
-- En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi
kuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.
-- Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne
porttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei
voi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat
ruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.
-- Kyllä minä uskallan.
Hänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä
hiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin
porttikäytävään.
Pappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja
ryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja
ruskean peiton.
-- Sitä minä juuri kaipasinkin, -- hytisi Liina Antintytär ja veti
esiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski
selälleen höylänlastuihin.
Pappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen
olkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla
kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu
sileästi taakse aina palmikkoon saakka.
Kun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina
ollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän
itse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki
sitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.
-- Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä,
kestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä.
Minä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä
elämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä
jotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.
Ulkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja
kiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin
taisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri
poikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman
selkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.
-- Katsokaa! -- huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri
käski häntä vaikenemaan sanoen:
-- Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.
Hiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa
pakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti
hän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen
laskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään
kannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja
työnnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko
pistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään
kuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti
viedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia.
Suuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä
siemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille
ja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä
tahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän
arkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja
antoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.
Knihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän
astua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän
joen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen
silmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan
laski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän
suulleen ja kuoli.
Toiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä.
Porttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.
Upseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös
paikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli
nelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin
näköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan
kantta miekan tupella.
Ensi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä
takaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä,
viipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten
kädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen.
Sitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän
kolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin,
ja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti
häntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.
-- Minulla on nälkä, -- sanoi Liina Antintytär.
Upseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa
kädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä
hänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän
takinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten
alkoi hän komentaa.
-- Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle
ja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä
palvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken
ovat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa
torviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan
etupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!
Hurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat.
Arkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja
olilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin
lyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin,
toitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:
-- Kun musketti soturilla toverina on,
Mitä huolisi suruista lainkaan!
Kapakoissa on hällä elo verraton,
Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on,
Vaan rahaa ei ole lainkaan!
Kun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen
ääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos
teltasta.
-- Rakas taattoseni, -- sanoi yksi kantajista, -- Iivana Aleksievits,
luutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.
Ogilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla.
Hänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan
sävyiset ja hyväntahtoiset.
-- Onko hän järiltään? -- jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka
hän itse asiassa säikähti kuin poika. -- Laskekaa arkku maahan ja
murtakaa kansi auki!
Knihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.
Ogilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin
että hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin.
Nauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat
ja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit.
Liina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli
silmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat
niinkuin nukella.
-- Kaikkien pyhien nimessä! -- huusi Ogilvy. -- Ei edes pyhän
Antoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on
ruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.