aamuna, kun Janni torvensoittaja tuli takaisin, oli holvi tyhjä.
Piiritys oli pitkällinen ja vaikea. Jumalanpalveluksen pidettyä
läksivät kaupungista kaikki naiset lumisessa helmikuussa, ja
kykenemättömät ja kipeät pantiin paareille ja vaunuihin. Koko
Riiasta tuli miesten luostari, josta ei ollut mitään antaa niille
kerjäläisnaisten parville, joita joskus hiipi vallin edustalle.
Miehillä oli tuskin leipää omaksi elannokseen, ja talleissa
repelivät nälkiintyneet hevoset toisiansa tai söivät pilttuunsa ja
kalusivat suuria syvennyksiä hirsiseinään. Savu seisoi poltettujen
esikaupunkien yllä, ja öisin herättivät usein varoittavat hälyytykset
sotamiehiä, jotka tempasivat hukarinsa katosta.
Kun Janni torvensoittaja iltaisin tuli kotiansa holviin, joka oli
ollut hänen ja mummun kamarina, näki hän kuitenkin melkein aina
sijan tehdyksi seinäsängyssä ja kupin homehtunutta ruokaa vieressä
tuolilla. Häntä hävetti kertoa siitä mitään muille, mutta häntä
pelotti. Hän luuli, että mummu oli kuollut luminietoksissa ja että
hän nyt katuen entistä kovuuttaan rauhatonna kummitteli. Säikähdys
puistutti häntä, ja monta yötä nukkui hän mieluummin nälissään
vallin lumessa. Vahvistuttuansa rukouksesta, tuli hän kuitenkin
levollisemmaksi, ja lopullisesti tunsi hän enemmän hämmästystä ja
pelkoa siitä, kun hän joskus tapasi seinäsängyn koskematta ja tuolin
tyhjänä. Silloin istahti hän joskus rukin ääreen ja polki sitä aivan
hiljaa kuunnellen tuttua hyrinää, jota hän oli kuullut joka päivä
syntymästään saakka.
Eräänä aamuna sattui että kenraalikuvernööri, mainehikas,
seitsemänkymmentäviisivuotias Eerikki Dahlberg kuuli kovaa ampumista.
Hän nousi kärsimättömästi ja vihassa piirustustensa ja vahaisten
rakennusmalliensa äärestä. Muistona hänen nuoruutensa valoisilta
retkeilyiltä kauneuden valtakunnissa riippui seinillä kauniita
vaskipiirroksia Rooman raunioista, mutta raskasmielisyys oli jo
rypyttänyt hänen muinoin niin lempeät kasvonsa, ja hänen ohuiden
melkein valkoiseksi puserrettujen huuliensa ympärille oli kangistunut
kovuuden ilme. Hän asetteli suurta kiehkuraperuukkiaan ja silitteli
vapisevan kätensä kynsillä ohuita viiksiään, ja kun hän astui
portaita alas löi hän kovasti keppiään kiviin ja huokasi:
-- Voi, meitä ruotsalaisia, meitä Waasa-kuninkaitten heimolaisia,
heidän, jotka vanhoina päivinään saattoivat vain valittaa ja nuhdella
ja lopuksi istuivat omissa huoneissaankin pimeän pelossa... meillä
on sielussamme musta itu, josta vuosien vieriessä kasvaa haarova puu
täynnä kirpelimpiä pumpuloita!
Hänen mielensä tuli yhä katkerammaksi ja kovemmaksi kuta edemmäksi
hän kulki, ja kun hän vihdoin seisoi vallilla ei hän puhutellut
ketään.
Muutamia pataljooneja oli asettunut rintamaan lippuineen ja
soittoineen, mutta ammunta oli jo lakannut, ja portista palasi
hajanaisia joukkoja väsyneitä ja haavoittuneita, jotka äsken olivat
torjuneet vihollisen hyökkäyksen. Perimmäisenä kaikista kulki
kapea ja voimaton ukko, joka itse oli saanut punaisen sapeliniskun
rintaansa, mutta joka sylissään suurella vaivalla raahasi ammuttua
poikaa.
Eerikki Dahlberg varjosti kädellään silmiään nähdäkseen.
Eikö kaatunut ollut Janni torvensoittaja. Hän tunsi hänet
ruskeakiharaisesta tukasta.
Porttiholvissa vaipui väsynyt kantaja kivitolpalle ja jäi siihen
istumaan haavoineen ja kuollut poika polvillaan. Muutamia sotamiehiä
kumartui haavaa tarkastamaan ja repivät auki verisen paidan rinnalta.
-- Mitä! -- huusivat he ja astuivat takaisin. -- Sehän on
vaimo-ihminen!
Ihmetellen kumartuivat he vielä syvempään katsomaan hänen kasvojaan.
Pää oli kallistunut muuria vastaan, ja nahkalakki siirtyi syrjälle,
niin että valkeat haivenet tulivat esiin.
-- Se on Gunilla aittamuori, -- Sibylla!
Hän hengitti syvään ja avasi sammuvat silmänsä.
-- En tahtonut jättää poikaista yksin tähän pahuuden maailmaan,
mutta koska otin miehenvaatteet ja yöt päivät olen palvellut muiden
joukossa vallilla, luulin ilman vääryyttä syöväni miesten leipää.
Sotamiehet ja upseerit katsoivat neuvotonna Eerikki Dahlbergiin,
jonka käskyjä hän oli rikkonut. Hän seisoi yhtä umpimielisenä ja
synkän kovana, ja keppi hänen kädessään vapisi ja kopeloi kivitykseen.
Hitaasti kääntyi hän pataljoonaan päin, ja ohuet huulet liikkuivat.
-- Liput kunniaa! -- sanoi hän.
Ranskan Mauno.
Nahalla päällystetyt sotavankkurit olivat jääneet kiini Puolan suohon
ja hevonen oli jo päästetty aisoista. Vankkureilla seisoi nuori
mies, joka äskettäin oli tullut joukkoihin palveluksessa yletäkseen.
Toverit kutsuivat häntä Ranskan Maunoksi, sillä hän oli opettajana
seurannut muutamia ylhäisiä herroja Ranskaan ja siellä koonnut
arkkuunsa kaikenlaista tavatonta tavaraa. Kapteeni Olavi Oxehufvud
odotti muutamain aliupseerien ja knihtien kanssa liejussa vieressä,
ja lumimyrsky heitti ryöppyä heitä vasten silmiä.
-- Vankkurit ja arkku saavat jäädä, -- sanoi Oxehufvud.
Ranskan Mauno avasi arkun ja noukki sieltä esille niin paljon kuin
jaksoi kantaa.
-- Onpas siinäkin kirjava yönuttu ja neulokset ja tupsut! -- huusivat
Oxehufvud ja aliupseerit. -- Kylläpä on pienet ja kurjat tohvelit. Ja
valepohkeet! Ja bonetti!
-- Se on cadeau ma...
-- Potkaiskaa se lumiroskaan.
--... mammalta.
-- Nähkääs pikkuperuukkia!
-- Ja väliperuukkia!
-- Ja suurta kähäräperuukkia!
Nyt ei saattanut Oxehufvud enään hillitä itseään, vaan kävi hänen
koipiinsa.
-- Potkaiskaa ne hiiden laitokset lumeen, -- minä sanon! Ranskan
Maunon vaaleanveriset ja hienot kasvot leimahtivat punaisiksi ja hän
löi miekkaansa.
-- Herra kapteeni, niin tär...
-- Niin tärkeä henkilö kuin te saa hyvin viivyttää marssia, arvelette
kai?
-- Ei, niin voitokkaan armeijan, tahdoin sanoa, ei kaiketi tarvitse
kulkea malproperissa puvussa ja Aatamin aikuisissa yönutuissa.
-- Pöhöhölöttäjä! Petitmaitre! Kunnon pässinpää!
-- Kapteeni kohtelee minua kuin renkiä, vaikka minulla on
edukasioonia ja olen kulkenut Franskassa, niin, seissyt itse Vaubanin
edessä.
-- No, mitäs Vauban sanoi?
-- Mitäkö sanoi?
-- Niin juuri.
-- Va-t'en! -- se sanoi, sillä se oli hänen omalla portillaan ja minä
olin tiellä.
-- Jeesus! Jeesus! Alas vankkurilta ja paikalla! Tänne kaksi miestä
ja ottakaa se otus kultatuolille!
Ranskan Mauno kokosi tohvelit ja peruukit yönuttuun ja otti sen
selkäänsä ja nosti vähän väliä nenälasia silmälleen.
Kun hänet oli kannettu kuivalle, pysähtyi Oxehufvud hänen eteensä,
niinkuin oli, pitkä, kaponen ja tummanpunainen poskiltaan ja pienet
mustat viikset nenän alla.
-- Kuulkaa nyt, munsööri, mitä hän oikeastaan sodassa tekee? Aikooko
hän yletä?
-- Vaikken ole aatelinen, toivon minä sitä. Kuka tietää, ehkä istun
kerran minäkin aateliskirja taskussani.
-- Aateloikaa itsenne tuhat tulimmaiseen helvettiin!
Tässä armeijassa ei kysytä rahtuistakaan aatelisuutta, vaan saa
täällä jokainen palveluksessa ylentyä parhaansa mukaan.
Oxehufvud oli nyt esimiehenä häntä niin kauvan sättinyt, että hänen
toverillinen sydämmensä alkoi sulaa, ja hymäillen lisäsi hän hiukan
levollisemmin:
-- Olkaa nyt urhoollinen, niin voitte ensi aluksi saada upseerin
valtakirjanne! Me olemme täällä jo ottaneet kurit moneltakin
laiseltanne ruotsalaiselta keikailukukolta ja opettaneet heidät
ihmisten tavoille. Tuolla viidakossa näette suuren valkeaksi
laastitun talon. Asetutte sinne kunnes lähetän teille toisia käskyjä.
Me muut asetumme neljännestunnin matkaa kauvemmaksi metsään. Koska
meitä yhteensä ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi miestä, ei
minulta liikene ainoatakaan miestä kanssanne. Tähystelkää ja urkkikaa
ahkerasti vihollista, ettei kukaan hyökkää päällemme takaapäin.
Oxehufvud marssi pois pienen joukkonsa kanssa, ja Ranskan Mauno meni
rakennukselle reppu selässään.
Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja hän sijoittui neuvottomana
seinän suojaan. Hän oli läpimärkä ja häntä paleli ja kaikkein enin
kiusasi häntä saappaisiin tahraantunut savi. Eikö hän voisi yhtä
hyvin tähystellä ylhäältä ikkunasta? Oikein hyvin pöyhitettyä sänkyä
ja silkkipeitettä ja jalkasäkkiä hän juuri kaipasikin.
Huoneen alta poikittain meni pihaan pimeä ajoportti, ja sinne hiipi
hän suurella varovaisuudella seinää pitkin. Pyyhittyään huurteisen
nenälasinsa, kumartui hän eteenpäin ja katseli hämäryyteen.
Silloin alkoi kuulua jyminää ja kolinaa, ja hän erotti kaksi
välkkyvää silmää. Poukuttavin sydämin astui hän askeleen takaisin ja
veti miekkansa.
Musta hevonen karkasi ulos ja juoksi edestakaisin kartanolla ja
viskoi lunta korkealle takakavioillaan.
Tuota mustaa en tahtoisi pidellä, ajatteli Ranskan Mauno. Jos
tuollaisen villiintyneen hevosen selkään hyppää knihti, niin nousee
kuoliaaksi ammuttu omistaja suosta ja juoksee takaapäin ja tempaa
miehen satulasta. Sellaista kerrotaan joka yö nuotioilla.
Hän pelotti hevosta miekallaan ja meni käytävään ja työnsi toisella
puolella olevan portin auki, niin että sieltä näki paremmin. Hän näki
nyt että rakennuksen ovi oli muurattu kiini.
Korskuen ja polkien tuli hevonen takaisin, mutta Ranskan Mauno
ajoi sen taas pois. Sitten meni hän ulos ja huusi ylös ikkunoihin.
Harmaahapsinen naispalvelija pisti päänsä ulos.
-- Asuuko täällä kuningas Stanislauksen ystävä vai Saksin
juoppolallin? -- kysyi hän.
-- Täällä asuu vanha erakko, joka ei ole kenenkään vihollinen eikä
kenenkään ystävä.
-- Hyvä, silloin ei hän voi kieltää majapaikkaa paleltuneelta
ruotsalaiselta soturilta.
Naispalvelija katosi ja tuli vihdoin takaisin tuoden tikapuut, joita
myöten Ranskan Mauno kapusi sisään.
Huone oli suuri, ja rumat vaan siistit puutuolit seisoivat jäykästi
rivissä pitkin tyhjiä seiniä. Kun hän sattui miekantupellaan
työntämään yhtä tuolia, riensi naispalvelija heti panemaan sitä
määrätylle paikalleen. Kaksi siniseen puettua kalpeakasvoista ja
kiharatukkaista tyttöä kulki edestakaisin puhumatta sanaakaan, ja
niin pian kuin toinen jäi muutamaa askelta jälkeen, juoksi hän
pelokkaasti toisen rinnalle. He hivelivät toisiansa ja hapuilivat
pitkillä sormillaan, ja vaikka vielä oli kirkas päivä, kantoivat he
kahta palavaa lamppua.
Kun naispalvelija oli hieronut saven pois hänen jaloistaan ja tarkoin
pyyhkinyt ne märät laikot, joita kengän pohjista lähti lattialle,
avasi hän hiljaa ja varovasti viereisen kamarin oven.
-- Ei saa käydä kovin kovaa, -- kuiskasi hän.
-- Siellä seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli yönuttu yllään ja
mitä julkein ja terävin nenä, mutta ei kellään ollut koskaan ollut
sirommin käherrettyä puuteriperuukkia, ja valkoisissa sormissa hohti
jalokivisormuksia.
Ranskan Mauno laski maahan reppunsa ja tarkasteli häntä
nenälasillaan. Tultuaan hyvin tyytyväiseksi hänen huolelliseen
ulkopukuunsa, teki hän sitten suuren liikkeen käsillään ja kumarsi
lattiaan.
-- Tarkoitukseni ovat ritarilliset, -- sanoi hän, -- ja nöyrin
pyyntöni on että suotte armon tietääkseni, kenenkä ritarismiehen
kanssa on onni minulla keskustella.
-- Istukaa, herrani. Minä en ole mitään muuta kuin unohdettu vanha
ärmätti, mutta koska olette homme de qualité tahdon heti selittää
yhtä ja toista, joka voi näyttää kummalliselta.
Molemmat herrat kävivät istumaan kankeina ja suorina kädet polvillaan.
-- Ennen olin hauska ilotoveri ja kultakirjatakkini oli koko
Varsovassa kuuluisa, mutta kun oli kolmaskymmenes syntymäpäiväni ja
istuin yhdessä toverien kanssa maljoja maistelemassa, nostin tuopin
ja puhuin jokseenkin seuraavaan tapaan. Ystäväni! Vuosi vuodelta
tulee silmänne yhä kovemmaksi ja sydämmenne yhä sikistyneemmäksi.
Yksi uskoo valkoposkista kuningas Stanislausta ja toinen möhömahaista
kuningas Augustia. Sitten viritätte te juonenne sen mukaan ja etsitte
virkoja ja palkintoja. Minä en tahdo mennä hautaan sillä kamalalla
muistolla, että jokainen veljeni lopuksi muuttui Kainiksi. Minä pidän
ystävyyttä paljon korkeampana kuin rakkautta, sillä se on yksinomaan
sielujen yhdysside ja sen vuoksi sanon minä teille tänään hyvästit,
kun vielä kaikki olemme nuoria. Minusta ette koskaan saa kuulla enään
mitään, mutta sellaisina kuin teidät nyt näen tulette te silmissäni
vielä kulkemaan ympärilläni kamarissa ja seurustelemaan kanssani,
kun istun yksinäni ja vanhana. Kun palvelijatar oven takana kuulee
minun itsekseni puhelevan, on hän sanova: nyt puhuu ukko rakkaiden
nuoruudenystäväinsä kanssa.
-- Ja kun te niin olitte sanonut heille jäähyväiset?
-- Niin minä tulin kotiini ja annoin muurata portin kiini.
Palvelusväkeni saa kulkea ulos ja sisään miten parhaiten taitaa.
-- Niin hienotunteisen isännän luona on vieras varmasti viihtyvä.
-- Viihtyvä... mitä te ajattelette? Molemmat kaksoistyttäreni,
jotka kulkevat täällä huoneissa ja valaisevat lampuillaan, ovat
heikkomielisiä... heidän äitinsä oli ryöstetty nunna... viihtyvät
kaikkein huonoimmin.
-- Te kentiesi tarkoitatte että minä tulen häiritsemään,
-- No niin... enhän tahdo sitä sanoa, mutta... täällä kummittelee.
Hänen sieramensa levisivät kulmikkaiksi ja hän nousi ylös ja hieroi
tyytyväisesti käsiään.
-- Katson isännän velvollisuudeksi niin ensimmäiseksi kuin
viimeiseksi kertoa totuuden. Täällä kummittelee kuollut lakeija,
jonka nimi on Joonatani. Hän seisoskelee ikkunakomeroissa ja ovien
takana ruskeissa mustanauhaisissa vaatteissa. Virka-into on lakeija
parkaan jäänyt niin visaisesti kuolemankin jälkeen, että hän palvelee
ja pitää huolta vieraista, kun he vähimmin sitä aavistavat. Onneksi
käy täällä harvoin vieraita. Sanokaa minulle oletteko kreivi?
-- Minäkö? En.
-- Oletteko vapaaherra?
-- En... vapaaherra en vielä ole.
-- Ettekö ole kuitenkin tavallinen aatelismies.
-- Onko herran tarkoitus herjata?
Ranskan Mauno punastui hämillään. Kyllähän aateliskirja on ollut
rakkain unelmani, ajatteli hän, ja Jumala suokoon että se jo olisi
takintaskussani. Silloin ei enään kukaan huutaisi petit maitre.
Silloin sanottaisiin: siinä miehessä näkyi aatelisleima jo kauvan
ennen kuin hän sai kirjan.
-- Kuinka saattaa niin yksinkertainen kysymys teitä loukata? --
lausui erakko vielä tyytyväisemmin.
-- Olen kyllä aatelinen. Sukuni on rutivanha.
-- Se on toinen asia. Silloin kaikki käy hyvin. Vaikka Joonatani
on kristillisesti kuollut ja kuopattu, on hän niin häijynkurinen
ylhäisölakeija, että hän tekee jos joitakin kepposia niin pian kuin
hän tapaa jonkun nousukkaan tai aatelittoman.
Ranskan Mauno veti pieniä viiksiään pikkusormen kynnellä ja heilutti
rasittuneena nenälasiaan.
-- Onko herrani syracusa-viinin suosiskelija? -- kysyi hän.
-- En.
-- Minäkin panen paljoa suuremman arvon pikarilliseen frontignacia.
Mieliruokani on ragout herkkusienten kanssa, vaikka en suinkaan tahdo
källätä lammasleikettä ja ajuruohoa. Paljon tässä maailmassa riippuu
kastikkeesta. Oo! Enpä ikävöi kotimaan jauhoruokia ja tervapimeyttä.
-- Tervapimeyttäkö? Ajattelette kesäöitä?
-- Ne ovat valoisia.
-- Ja talviyöt ovat myöskin valoisia, sillä silloin on teillä lunta.
Jos te olette pimeän pelko, niin älkää koskaan enään lähtekö etelään!
Onko teillä kotimaassanne mitään suuria taiteilijoita ja oppineita.
-- Ei meillä ole eikä koskaan tule.
-- Te ette pane liiaksi arvoa kansalaisiinne.
-- Olen nähnyt liepeen suurta maailmaa, herrani. Olen matkustellut
Ranskassa runsasta kaksi kuukautta, herrani. Olenpa ollut kokonaisen
illan yhdessä itse roi Soleil'in kanssa.
-- Tekö? Oletteko te ollut Ludvig neljännentoista seurassa?
-- Olenpa niinkin... teaatterissa... vaikka sain vain kurjan
seisomapaikan parterilla. Augustuksen jälkeen ei täällä ole elänyt
toista niin majesteetillista hallitsijaa. Näkisittepähän hänen
tervehdystapaansa.
-- Ruotsin kuningas on mies myöskin.
-- On kyllä, sillä hän tekee meidät huomatuksi ulkomailla, vaan miten
köyhä yhtäkaikki!
-- Vieläpän köyhä Varsovassakin äskettäin. Stanislaus kulki
kruunauskirkkoon aina säikähtyneen ja vapisevan puolisonsa kanssa,
eikö vain ollut saanut ruotsalaisilta lahjaksi vasta tehtyä kruunua
ja valtikkaa ja valtaomenaa ja miekkaa ja kärpännahkoja ja vyötä ja
kenkiä, vaan vielä lipunkin ja verhot kirkon seinillä ja lautaset
pöydällä ja kruunausrahat, joita viskattiin ympäri ja knihdit, jotka
pitivät vahtia ja ampuivat riemulaukaukset... ja lopuksi kiitti hän
ja suuteli hänen ylhäisyyttään Piperiä kädelle. -- Oletteko itse
köyhä?
-- Köyhä... minäkö?
Ranskan Mauno muisti niitä kahta karoliinipahaista, jotka olivat
neulotut takin vuoriin ja joka oli kaikki mitä hän omisti, mutta hän
noputti nenälasiaan pöytään ja kiiruhti sanomaan:
-- Minulla on suunnattomat kulungit... ja peli huvittaa minua... en
kulje koskaan ilman kymmentä louisdoria taskussa.
-- Lainaisitteko minulle viisi louisdoria? Ranskan Mauno katsoi
kattoon.
-- Juuri tänään unohtui pahaksi onneksi kukkaroni takkiini teltan
orrelle. Mutta pidän onnenani saada lähettää tuon vähäpätöisen
summan ensi tilaisuudessa. Herrani, älkää pitäkö meitä kömpelöitä
ruotsalaisia suuriherroina. Vaikka korkeallekin kohoon, pilkistää
aina meidän Matti saumoista.
-- Olittepa koko kömpelöitä äskettäin meidän Puolamme
kuningasvaalissa, jossa Arvid Horn istui muistikirja kädessään ja
kirjoitti kaikkien nimet, jotka äänestivät Ruotsalaisten käskyjä
vastaan, ja jossa maamarsalkka kiukuissaan löi poikki sauvansa. --
Mutta pitäkää nyt taloani kotonanne. Tupakkapiippu on hajuvesipullon
vieressä, ja hajuvesipullo on puuterirasian päällä ja puuterirasia on
tupakkalaatikolla ja tupakkalaatikko yöpöydällä... Sitä taas saatte
hakea, niin kuluu aika huvemmin.
Hän otti sitä sanoessaan käteensä nahkasiteisen kirjan ja istui
lukemaan.
-- Kiitoksia, kiitoksia, -- vastasi Ranskan Mauno ja katseli häntä
syrjästä nenälasillaan alkaen häntä epäillä, mutta itsessään hän
ajatteli: Odotahan, kun kerran istun aateliskirjoineni suurissa
juhlavammissani! Silloin sitä sanotaan: se on uusi ritarillinen Mauno
Gaabriel herra!
Molemmat tyttäret sipsuttivat vähän väliä ohitse huoneen läpi ja
valaisivat häntä lampuillansa, ja joka kerran nousi hän seisoalleen
ja kumarsi. Kun erakko kuitenkin jatkoi lukemistaan ja vähitellen
näytti kokonaan unohtavan hänen läsnäolonsa, otti hän viimein
reppunsa ja meni takaisin eteiskamariin.
-- Alkaa pimetä, -- sanoi hän palvelijattarelle, -- ja olen niin
väsynyt, etten enään jaksa pitää seuraa.
-- Herralle olemme laittaneet vuoteen tänne vasemmalle suureen
saliin. Se on ainoa lämmitetty huone.
Sali oli valkeaksi sivuttu ja pitkä ja siellä oli kolkkoja tuoliriviä
ja pari karkeaa vetopöytää. Aivan oven vieressä oli vuode ja sen
uutimet Hollannin palttinaa. Eukko sytytti neljä kynttilää jalustassa
ja jätti hänet yksikseen.
Hän katseli palellen ympärilleen ja pani miekkansa pöydälle. Sitten
aukaisi hän reppunsa. Kolme kynttilää hän sammutti ja niiden päälle
ripusti hän pienen peruukin ja väliperuukin ja kähäräperuukin, mutta
neljännellä katsoi hän sängyn alle ja ikkunakomeroihin ja pani sen
sitten takaisin jalkaan.
-- Julkeata joukkoa! -- hymisi hän. -- Kernaammin olisin jäänyt
ulos hankeen, mutta kun kerran täällä ollaan, niin täytyy pysytellä
valveilla ja tämän tästäkin käydä ikkunassa kuuntelemassa ja
tähyämässä.
Hän koetti lukita ovea sisäpuolelta, mutta siinä ei ollut salpaa
eikä avainta. Koetettuaan kauvan turhaan saada jaloistaan märkiä
saappaita, joiden umpea ilma häntä vaivasi, otti hän ylleen yötakin
ja heittäytyi saappaisillaan vuoteelle.
Väliin kuului villin hevosen kumeaa poljentaa ja korskumista
ajoportista salin lattian alta, mutta hetken kuluttua tuli
hiljaisempi olo ja hänestä alkoi tuntua, ettei kynttilä kylläksi
valaissut, sillä kaikki nurkat ja loukot olivat pimeitä. Hän nosti
nenälasiaan ja pinnisti näköään ja käänsi silmänsä joka puolelle,
mutta makasi muuten aivan liikkumatta.
Silloin näki hän ovipielessä heti päänalus-uutimen takana pitkän,
suoran lakeijan ruskeassa mustanauhaisessa takissa.
Kouristava kauhistus tarttui hänen kurkkuunsa, ja hänen silmiänsä
pyörrytti, mutta hän ajatteli: hyvä jumala tahtoo vain minua
koetella, koska uneksin arvomerkkejä ja aateliskirjoja.
Hiljaa ja melkein huomaamatta tarttui hän kiini kumpaankin
sängynlaitaan masentaakseen omaa kauhistuvaa ruumistaan ja pisti
sitten oikean säärensä uutimista ulos.
-- Joonatani, -- sanoi hän, -- vedäppä saapas jalastani!
Lakeija irvisti niin että musta suu venyi korviin saakka, mutta ei
liikkunut paikaltaan.
Ranskan Maunon hampaat kalisivat, mutta hän ei vetänyt säärtänsä
takaisin.
-- Joonatani, niinkö sinä palvelet aatelisväkeä?
Lakeija irvisti vielä rumemmin ja huiskutti halveksivasti ja
kieltävästi kättään.
Nyt ymmärsi Ranskan Mauno, että lakeija näki läpi hänen valeensa
ja katseli häntä niinkuin nousukasta ja aatelitonta, ja hänen
kauhistuksensa kasvoi niin että hän ähkyi ja valitteli hiljaa, mutta
säärtänsä piti hän yhä ulkona.
-- Vedä saappaani, Joonatani!
Hänen äänensä oli nyt vain kuisketta.
Lakeija hieroi kupeitaan ja irvisti mutta seisoi alallaan ovipielessä.
Samassa hirnahti hevonen ajoportista pitkään ja kimakasti, ja etäältä
lumituiskusta vastasi useita hevosia.
Ranskan Mauno hyppäsi ylös sängystään.
-- Minä laiminlyön palvelukseni! -- huusi hän. -- Se on vihollinen!
Hän juoksi pöytään päin ottaakseen miekkansa, mutta hänen rinnallaan
seurasi lakeija pitkillä askelilla ja tuijotti häntä silmiin.
Silloin lamautui hän jälleen ja pysähtyi. Sillä välin tarttui lakeija
miekkaan toisella kädellään ja kurotti toisen kynttilänjalustan yli
ja nosti kahdella sormellaan suuren kähäräperuukin ilmaan ja pudotti
sen sitten niinkuin sammuttajan palavan kynttilän yli.
-- Taivaan herra Jumala! -- sopersi Ranskan Mauno. -- Harvoin
olen ollut huoneessasi ja sen sijaan lellinyt ja leikitellyt
kaikenlaisessa turhuudessa, mutta auta minua tänä ainoana hetkenä,
etten laiminlyö virkaani ja joudu häpeään. Sitten rankaise minua
ijankaikkisesti.
Hirnumista kuului yhä lähempää ja lähempää ja polkien ja korskuen
karkasi villiintynyt hevonen piilostaan.
Silloin koukisti Ranskan Mauno nyrkkinsä päänsä yli ja ryntäsi
pimeässä lakeijan päälle.
-- Sinä Belsebubin kyöpeli! -- huusi hän.
Hän tempasi miekan itselleen ja huitoi joka puolelle pimeässä, ja
tuolit kaatuivat maahan. Missään ei hän Joonataniin osannut, mutta
lopuksi töytäsi hän käsillään seinään, ja ovi aukeni. Molemmat
sisarukset tulivat sieltä lamppuineen ja suurisilmäisine kalpeine
kasvoineen ja aivan aivinaisillaan ymmärtämättä siitä hävetä. He vain
hivelivät toisiaan ja tuijottivat muukalaista, joka metelillään oli
heidät herättänyt. Hän ei tällä kertaa joutunut heitä tervehtimään,
mutta aukaisi ikkunan ja hyppäsi maahan. Yönutussaan ja miekka
kädessä juoksi hän seinäviertä, ja takanaan kuuli hän käreän äänen
ikkunasta, mutta ei tiennyt, oliko se ärmätin vaiko Joonatanin vai
olivatko ne molemmat sama.
-- Minä näin, että sinä olit narri, -- huusi ääni, -- suuri narri,
verraton narri, ja minä tahdoin sinusta päästä. Mutta jos nyt
ratsumiehet näkevät sinut ja tässä syntyy kahakka... taloni, kotini,
pesäni muuttuu tuhkakasaksi ennen kukon laulua...
Taakseen katsomatta juoksi Ranskan Mauno metsään, ja koko ajan
ajatteli hän: Nyt on upseerin valtakirja kysymyksessä! Ja sitten
aateliskirja, aateliskirja!
Kuutamo paistoi lumituiskussa, ja hän näki puolalaisia keinuvine
höyhentöyhtöineen vilahtavan ohitseen niinkuin varjoja. Kun he
tulivat liian lähelle, heittäytyi hän pitkäkseen risukkoon tai
asettui puunrungon taakse.
Viimein äkkäsi hän vanhan, lumen peittämän murroksen, ja hirsien
takaa nousi sotamies ja kysyi kuiskaten:
-- Wer da?