luopumaan. Ukko Hjärne -- drollig in's Gesicht -- puhuu keittävänsä
rakkausvellin, mutta ei tainne se paljoa auttaa. Ellei hän olisi
perinyt isänsä kylmyyttä, tulisi hänestä uhmansa kautta Ruotsin
Borgia. Ellei hän pääse puolijumalaksi, tulee hänestä perkele. Kun
ei sellainen lintu saa siipiänsä räpyttää, lyö se pian seinät rikki
omasta pesästään. Tss! Sieltä tulee joku! Älä unohda! Tänä iltana
kello yhdeksän Malina muorin luona! Varusta vähän viikunoita ja
rusinoita.
Heidän takanaan tuli portaissa vanha uskollinen palvelija Haakoni,
joka toi kahta vuohta. Hän pysähtyi ja nosti kätensä ylös ilmaan ja
huokasi tuskallisesti:
-- Miksikä ovat he tehneet nuoren herrani! Ei koskaan ole mitään
sellaista nähty Ruotsin kuninkaan talossa! Kaikkivaltias Jumala
armahda meitä ja lähetä vielä suurempia onnettomuuksia kuin ennen,
sillä sitä hiljaisuutta, joka nyt on tullut, eivät voi kestää
ruotsalaiset eikä sellainen ruhtinas!
Juhannusleikki.
Haassa seisoivat pikkutytöt seula kädessä, ja vieressä sammalkivellä
istui laiskotellen ja torkkuen heidän veljensä Aksel Freedrik, joka
tänään täytti kaksikymmentä vuotta. Hänen morsiamensa, säikäytetty
pikku Ulriikka, joka oli tullut talossa vieraissa käymään, taivutti
katajanoksaa seulan yli ja riipi sitä sirpillä. Pikkutytöt ojensivat
käsiään oksia pitämään ja auttamaan riipijää, ja sulavaa lunta
lupsahteli koivuista ja lepiköistä.
-- Ai! Ai! Itse vaari on tullut ulos tähän Luojan ilmaan, -- sanoi
Ulriikka ja osotti isoontaloon päin.
Silloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat
seulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa
tahdissa ja rallatellen:
Ja kevähällä lintuiset laulelevat,
Tule paimenpiika, tuu!
Illalla ne tanssivat ja soittelevat.
Aidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä
halkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja
molemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa
ikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:
Ja kevähällä linnut ne lauleli niin,
Tule kuttuseni, tuu!
Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.
Mutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:
-- Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä
taitaa suojia kestää.
Isontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä
kili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä.
Alhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan,
ja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He
olivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty
puolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli
sinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.
Vaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.
-- Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin
avuksi.
-- Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja
paljon huolta, johon en ole tottunut.
-- Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin
menetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin
tätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin
häntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän
sijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan
pojan. -- Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja
rauhan siunatuista vuosista!
Vaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat
kosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.
Hänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä
kipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista.
Kummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa
sileäksi kammattu tukka.
-- Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? -- kysyivät he Ulriikalta.
-- Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa
hunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian
läskiä ja juhannussipulia.
-- Niin, niin, -- sanoi vaari, -- ja päästä sitten väki työstä
illaksi.
Ulriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti
rohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin
hänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli
tuskallinen ja kuunteleva ilme.
-- Mutta Ulriikka hoi! -- huusi vaari. -- Mitä tämä on? Ulriikka!
Tule tänne, Ulriikka!
Hän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.
-- Eikös tuolta tule joku ratsain? -- kysyi vaari. -- Kolme
kuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun
tulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.
Ratsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn,
sinetöidyn paperin.
Tädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat
hänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin
tuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki
yhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään,
että hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä
ja tavaili ääneensä muille.
Viimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi
hänen silmiinsä.
-- Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! -- huusi hän, -- ja juoksi
hiekkapihan ylitse hakaan päin. -- Jumalan nimessä!
-- Mikä helkkari siellä nyt on, -- vastasi Aksel Freedrik ja heitti
pois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä
oli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön
ääni.
Ulriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.
-- Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin
pitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että
tanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.
Aksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka
puristi ja puisti hänen käsirannettaan.
-- Rakkaat lapset, -- änkytti vaari. -- Että minun piti kestää
tällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.
Aksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja
vastasi:
-- En minä sinne mene.
Vaari ravasi ympäri portaita, ja hänen ympärillään juoksivat tädit
edes ja takaisin.
-- Sinut on kirjoitettu, rakas lapseni. Ainoa keino olisi, jos ehkä
voitaisiin pestata joku toinen.
-- Eiköhän tuota voitane, -- vastasi Aksel Freedrik yksikaikkisesti.
Hän meni sisälle, ja Ulriikka juoksi vinnin portaita ylös esiliina
silmissään ja viskautui sänkyyn.
Illalla, kun mesipuuro oli syöty ja kaikki istuivat pöydän ympäri,
aikoi vaari tapansa mukaan kutoa sata silmää verkkoa, mutta hänen
kätensä vapisivat nyt liiaksi.
-- Huonosti on eletty siellä Tukholmissa, -- sanoi hän. --
Tanssinäytäntöjä, naamiaisia, matoilla peitettyjä katuja, narripeliä
ja konstintekijöitä kaikenlaisia -- se on ollut jokapäiväistä ruokaa
uudella Kristiina kuninkaalla. Kyllä olen siitä kuullut. Kun rahat
loppuivat, rupesi hän tuhlaamaan pois kruunun kalleuksia. Nyt se
herrakulta saa maistaa toista velliä.
Aksel Freedrik työnsi lautasen edestään ja istui huolettomasti
nojossa kyynärpäät pöydällä, sillävälin kuin tädit ja itkusilmäinen
Ulriikka korjasivat astioita. Vaari nyökkäili ja yski ja jatkoi
puhettaan.
-- Kaikkina näinä rauhan vuosina on täällä vain etsitty ahneutta
ja petosta, ja kelvottomammat miehet ovat tuppautuneet kaikkien
likimmäksi valta-istuinta. Nyt ne syöttiläät joutuvat kiilteeseen
arvelen ma. Hahaa! Olisittepa nähneet ennenmuinoin, kun vaari oli
nuori ja kutsuttiin aatelislipulle. Henkiväen lippu, jota oli
säilytetty kuninkaallisessa vaatekammiossa, päästettiin auki, ja
rumpuratsu, jota eversti oli tallissaan syöttänyt, puettiin pitkään
loimeensa, jonka kulmissa oli kruunut, ja niin kokoonnuimme me
tiukoissa nyöritakeissamme, kun torvet alkoivat soida.
Vaari otti kävyn ja koetti kutoa, mutta heitti sen pois ja nousi ylös.
-- Olisitpahan nähnyt vain, Aksel Freedrik! Vielä kuutamossa,
kuin seisoimme riveissä jääkentillä ja veisasimme virttä, tunsin
nerikelaisten punaiset vaatteet, joissa oli valkoista seassa ja jotka
näyttivät kirjavilta tulpaaneilta, ja keltaiset kruunubergiläiset
ja Kalmarin harmaat pojat ja sinisen iloisen Taalain rykmentin ja
länsigöötit, jotka olivat keltaisia ja mustia. Se oli juhlavaa
katsella mutta hiljaista kuin Herran huoneessa. -- No, nyt on tullut
toiset miehet ja toiset takit. Kaikki pitää nyt olla niin kankeata
ja yksinkertaista. Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi
Aksel Freedrik itsekseen:
-- Jos olisivat vaatteeni ja aseeni hyvässä kunnossa, saattaisi ehkä
tulla hauskat päivät sotaleirissä.
Vaari pudisti päätään.
-- Sinulla on heikko terveys, Aksel Freedrik, ja marssit ovat vaikeat
halki koko valtakunnan alas Tanskaan saakka.
-- Jaa, _kävellä_ en viitsi, mutta voisinhan saada Eliaan kanssani ja
pitkät ruskeat vankkurit.
-- Ne tietysti kyllä saisit, mutta eihän sinulla ole mitään
hurstitelttaa ja tankoja ja harjapuuta ja vaajoja ja mitä kaikkia
sitä nyt pitää olla.
-- Senhän voisi Elias minulle ostaa tiellä. Takki minulla on
jokseenkin kelvollinen.
-- Katsotaan, katsotaan! -- Vaari innostui ja kommerteli lattian yli
ja avasi vaatekaapin. -- Ulriikka, tule tänne, Ulriikka, ja lue, mitä
kuninkaallisen majesteetin (hän kumarsi) asetuksissa seisoo, jotka
ovat pöydällä! Tässä on päällysviitta ja vaskinapit ja vuori omaa
Ruotsin villakangasta. Se on oikein. Ja liivit on täällä myöskin. Lue
nyt takista!
Ulriikka niisti talikynttilää ja istui pöydän ääreen kädet otsalla ja
luki tavaillen ja yksinuottisesti kimeällä äänellä:
-- Takki sinistä, vanuttamatonta verkaa, kaulus punainen, vuori
krapinpunaisesta villavaatteesta, kaksitoista vaskinappia edessä,
neljä taskulapun päällä ja kolme alla ja yksi nappi kummassakin
sivussa, kolme pientä kummassakin hihassa.
-- Kahdeksan... kaksitoista... Se on oikein. Nyt tulee housut.
-- Housut hyvää pukinnahkaa taikka hirvennahkaa kolmella napilla
säämiskällä päällystetyt.
-- Pahastipa ne on satula hangannut. Pian siinä on pyllyssä silmät.
Mutta voisihan Elias katsoa sinulle parin uusia matkalla. Mutta hattu
ja käsineet. Missä ovat hattu ja käsineet?
-- Ne ovat aitan arkussa, -- sanoi Aksel Freedrik. Ulriikka luki:
-- Käsineet suurilla kauloilla keltaiseksi säämystettyä, pitävää
ja lujaa härännahkaa ja kädensija pukin- tai vuohennahkaa. Kengät
hyvää Ruotsin vahanahkaa ja hihnat ehjästi leikatut. Anturassa yksi
sisuspohja ja yksi välipohja. Kengänsoljet vaskea.
-- Kengät ja vahanahkasaappaat ovat täällä ja kelpaavat vielä. Voit
saada minun kannukseni. Sinusta pitää tulla uljas ruotsalainen
knihti, rakas poikani.
-- Kaulaliina, yksi mustaa Ruotsin villaharsia, viisi korttelia
pitkä ja runsaasti yhdeksää tuumaa leveä puolen kyynärän pituisilla
parduaaninauhoilla kummassakin päässä, sekä kaksi valkoista.
-- Ne saa Elias ostaa sinulle Örebrossa.
-- Pistooleja, kaksi paria. Pistoolihuotrat mustaa nahkaa ja kaulus
ruusutettua villavaatetta.
-- Saat ottaa minun pistoolini. Ja minun miekkani on kunniallisessa
reilassa vasikannahkatupessa ja kannin hirvennahkaa. Sellaiselta
pitää Ruotsin soturin näyttää! Meidän on nyt ajateltava Eliaan
varustusta ja säälittävä evässäkit ja muut.
Aksel Freedrik oikoi käsiään.
-- On kai parasta että menen ylös maata ja kunnollisesti lepään
edeltäpäin.
Nytkös alkoi melu ja juoksu isossatalossa. Siellä naulattiin ja
tomuutettiin joka päivä ja takassa leimusi ja porisi, ja öisin
paloivat kynttilät. Ainoa pimeä huone oli Aksel Freedrikin kamari.
Viimeisenä yönä ei mennyt levolle kukaan muu kuin Aksel Freedrik, ja
kun päivä sen verran koitti, että kaikki valot voitiin sammuttaa,
herättivät tädit hänet ja toivat hänelle sänkyyn lämmintä juomaa ja
vahvistavia tippoja, sillä he olivat kuulleet, että hän oli yskinyt.
Kun hän tuli alas saliin, olivat muut jo siellä koolla, myöskin
piiat ja rengit, ja kaikille oli katettu yhteinen ateria. He söivät
puhumatta sanaakaan, mutta kun ateria oli loppunut ja he nousivat
pöydästä, kannettiin raamattu vaarille, ja Ulriikka luki tukehtuvalla
äänellä. Kun hän lopetti, pani vaari kätensä ristiin ja puhui silmät
ummessa.
-- Niinkuin minun isäni ennen minua tehneet ovat, niin tahdon myöskin
nyt minä eron hetkellä panna käteni sinun päällesi, minun tyttäreni
poika, ja siunata sinua, sillä minun vuoteni ovat moniksi tulleet
eikä kenkään tiedä, koska minun tiimalasini on juossut. Jumalaa,
ylimmäistä, huudan minä avukseni matalasta majastani, että hän
mahtaisi johdattaa sinua kunniaan ja että ne raskaat koettelemukset,
jotka odottavat, ainoastaan ylentäisivät pientä kansaamme vielä
suuremmaksi ja ihanaisemmaksi.
Pöydän korvalla seisoi Aksel Freedrik ja peukaloi ja kiikutti
lautasta, ja ulkoa kuului kolinaa, kun pitkät ruskeat vankkurit
ajettiin esiin.
Kaikki menivät nyt ulos, ja Aksel Freedrik nousi Eliaan viereen,
vaarin sudennahkaturkissa ja aivan hiestyneenä, sillä räystäät ja
puut tippuivat kevätpäivässä.
-- Tässä on voipytty, -- sanoivat tädit, -- ja tässä leipäsäkki.
Kuule nyt, Elias! Istuinlaatikossa on juustokaakku ja vahvistavia
tippoja. Jos vaivat ja vaarat käyvät liian vaikeiksi, rakas Aksel
Freedrik, niin älä unhoita, että tie kotia on suora.
Mutta vaari tunkeutui heidän väliinsä ja pisti kätensä vaunujen
taakse.
-- Onko arkku oikein köytetty? Ja katsotaan vielä! Tässä on harja ja
pyyhinvaate ja sukat... ja tässä on apesäkki ja juomapullo. Se on
niinkuin olla pitääkin. Luotivuoka ja kuulapihdit ja valinkauha ovat
arkussa.
Ulriikka seisoi heidän takanaan, kenenkään hänestä välittämättä, ja
sanoi hyvin hiljaa:
-- Aksel Freedrik, jahka kesä joutuu, menen minä illalla sitomaan
ilolankoja ja surulankoja rukiiseen ja katson, kumpi on kasvanut
ylemmäksi aamulla...
-- Nyt on kaikki reilassa! -- sekautui puheeseen vaari, joka ei häntä
kuullut. -- Ja Jumalan haltuun sinä ja Elias!
Talonväet ja päivätyöläiset seisoivat tien vieressä ympärillä.
Mutta juuri kun Elias tarttui piiskaan, otti Aksel Freedrik kädellään
kiini ohjista.
-- Tämä matka voi käydä pahasti! -- sanoi hän.
-- Pahalta se kuitenkin näyttäisi, -- vastasi Elias, -- jos nyt
riisuttaisiin hevoset valjaista.
Aksel Freedrik pisti kätensä takaisin turkin hihaan, ja äänettömäin
ihmisrivien välistä jyrisivät vaunut pois.
* * * * *
Viikot vierivät ja lehti puhkesi. Matka oli pitkä Neriken rykmentin
kanssa Ruotsin erämaiden halki, ja Aksel Freedrik istui turkissaan
ja nukkui Eliaan vieressä otsa hiessä ja kädessä tuuheat vuohen
takku-rukkaset. Landskronan likellä olivat pitkät ruskeat vankkurit
jääneet rykmentin kuormastosta jäljelle, ja hevonen seisoi
auringonpaahteessa ja kalvoi ojanviertä. Herra ja renki nukkuivat
vieretysten.
Hevonen kaappasi paarmaa ja vesi solisi ojassa, ja pari kulkijainta
heitti haukkumasanoja nukkujille, mutta he vain yhä istuivat samassa
huolettomassa levossa.
Silloin tuli heidän takaansa nelistäen yksinkertaisesti puettu
ratsastaja suuri pellavankeltainen valetukka päässä ja pysäytti
äkisti hevosensa vaunujen viereen.
Elias nyhtäsi Aksel Freedrikkiä kylkeen ja kiristi ohjaksia, mutta
Aksel Freedrik ei tahtonut avata silmiään, vaan sanoi:
-- Aja päälle vain, Elias! Minun täytyy levätä ponnistuksia varten.
Elias töytäsi häntä uudestaan kylkeen.
-- Nouskaa ylös, nouskaa ylös! -- kuiskasi hän.
Laiskasti raotti Aksel Freedrik toista silmäänsä -- mutta samassa
lehahti hänen koko naamansa tulipunaiseksi ja hän nousi ja teki
kunniaa vankkureissaan.
Hän tunsi heti kuvista, että se oli kahdeksantoista vuotias kuningas
itse. Ja kuitenkin kuinka toisenlainen! Oliko tuo nopeasti kasvanut
ja majesteetillisen hillitty nuorukainen sama, joka vielä muutama
kuukausi sitten löi vasikoilta päitä poikki ja rikkoi ikkunaruutuja.
Hän ei ollut keskikokoista miestä pitempi, ja kasvot olivat pienet,
mutta otsa korkea ja jalo, ja suurista syvänsinisistä silmistä
säteili lumoava auringonloisto.
-- Herra saa heittää pois turkit, jotta voin pukua tarkastaa, --
sanoi hän lyhyesti. -- Maahan on ollut kauvan viheriä.
Aksel Freedrik ähki ja puhki saadessaan päältään vaarin kirotut
turkit, ja kuningas tarkasti takkia ja nappia, koetteli niitä, tempoi
niitä ja laski.
-- Menee mukiin, -- sanoi hän ennenikäisellä vakavuuden ilmeellä, --
ja nyt pitää meistä kaikista tulla aivan uusia ihmisiä.
Aksel Freedrik seisoi pökerryksissä ja suorana ja katsoi tylsästi
vaunun pyörään. Silloin lisäsi kuningas hitaasti:
-- Muutaman päivän päästä on meillä kenties onni seistä vihollisen
edessä. Minulle on sanottu, ettei mikään olisi tappelussa niin paha
kuin jano. Jos herra joskus tapaa minut tappelumylläkässä, niin
tulkaa esiin ja lainatkaa minulle vesipullonne.
Kuningas kannusti uudelleen hevostansa ja Aksel Freedrik istui. Hän
ei ollut koskaan rakastanut eikä vihannut, koskaan pelännyt tai
innostunut ja hän mietti kuninkaan sanoja.
Turkit jätti hän hänen ja Eliaan väliin, ja kun pitkätvaunut
hämärissä kolisivat Landskronaan, oli rykmentti jo pystyttänyt
telttansa. Aksel Freedrik katseli ympärilleen, eikö näkyisi niitä
katettuja juomapöytiä, joista hän oli uneksinut. Niiden sijasta
tapasi hän vain vähäpuheisia toveria, jotka pusersivat toistensa
käsiä ja ryhmissä katselivat Juutinraumalle, missä aallot myrskysivät
pilvisen kesätaivaan alla ja missä liput ja viirit liehuivat Ruotsin
laivaston mastometsässä.
Huomenissa pani Elias hevosen ja pitkätvaunut latoon, sillä kruunu
oli jo omistanut kaikki laivat, ja vasta vuorokauden kuluttua eli
laivaston lähdettyä voisi hän kalastajaveneessä päästä muitten
perässä Seelantiin. Hän seisoi rannalla melkein vedessä, kun
kirisevät kettingit nostivat ylös kummallisia mudasta tippuvia
ankkuria. Mastoihin mastojen jälkeen nousi paisuvia purjeita, ja
auringon paiste kimalteli lyhdyissä ja ikkunalaseissa laivain perässä.
Laineet tanssivat ja tuudittivat aluksia ja kuvastivat liukuvilla
pinnoillaan korkealla liitäviä kokkakuvia, jotka laakerioksilla
ja kolmivaltikoilla viittailivat yli meren outoihin ihmemaihin,
seikkailuihin ja mainetöihin. Pilvivuoret olivat vaipuneet ja
lepäilivät aalloilla meren kaukaisuudessa, ja ilma oli niin sinervä
kuin sadussa.
Silloin unohti kuningas itsensä ja lapsellisuus hänen sielussaan
voitti, niin että hän alkoi paukuttaa käsiään. Hän seisoi
peräkannella, aivan lyhdyn edessä, ja harmaapäiset isän aikuiset
soturit hänen ympärillään hymyilivät ja alkoivat myöskin paukuttaa.
Itse ylhäisyys Piper juoksi portaita ylös kannelle notkeasti kuin
laivapoika. Siellä ei ollut enään mitään ukkoja ja raihnaksia ja
ahnaita riitapukareita; se oli nuorukaisten sotajoukko.
Niinkuin salaisesta merkistä alkoivat samassa torvet soida ja
rummut käydä, ja miekat temmattiin tupesta ja kovemmin kuin
amiraali Anckarstiernan sanat puhetorvessa kuului virrenveisuu
yhdeksästätoista sotalaivasta ja sadasta pienemmästä aluksesta.
Elias tunsi Aksel Freedrikin, joka istui vaarin turkin päällä
ahdingossa mukaan otettujen kantsikorien ja maasäkkien ja puuhevosien
välissä. Mutta kun Elias näki että hänkin hitaasti nousi seisaalleen
ja veti miekkansa niinkuin muutkin ja näki kuinka laivasto vähitellen
katosi merelle, silloin pyyhki hän kädellään silmiään ja pudisteli
päätään. Hän palasi takaisin ladolle ja höpisi:
-- Mitenkähän se huonolla terveydellään tulee siellä aikaan kunnes
minä ehdin perässä!
* * * * *
Muutamaa päivää myöhemmin kulki Elias Smoolannin teitä yksinään
pitkäinvaunujensa kanssa. Talonpoikaisvaimot, jotka tunsivat hänet
siitä kuin hän oli ajanut ohi nukkuva upseeri vaunuissaan, raottivat
tupainsa ovia ja kysyivät oliko totta, että ruotsalaiset olivat
nousseet maalle Seelannissa ja että kuningas oli polvillaan kiittänyt
Jumalaa voitosta mutta ujous sotkenut hänen sanansa.
Hän nyökkäsi myöntävästi vastaamatta.
Päiväkaudet ajoi hän askel askeleelta pohjoiseen päin, ja koko matkan
kulki hän ohjat kädessään vaunujen vieressä, jotka oli peitetty
vanhalla purjeen kappaleella.
Kun hän vihdoin eräänä iltana tuli hakaan isontalon eteen, tunsivat
heti kaikki kolinasta, että ruskeat pitkätvaunut tulivat, ja hevonen
hirnui. Hämmästyneinä menivät he ikkunaan, ja vaari itse tuli
portaille ja Ulriikka seisoi keskellä pihaa.
Elias kulki yhtä hitaasti ohjat kädessä, ja portaitten edessä
pysähtyi hevonen itsestään.
Silloin veti Elias varovasti purjeen vaunuista pois, ja siellä oli
pitkä kokoonnaulattu arkku, kellastunut pyökkiseppele kannella.
-- Otin hänet mukaan kotia, -- sanoi Elias. -- Hän sai kuulan
rintaansa, kun hän juoksi esille ja antoi kuninkaalliselle
majesteetille vesipullonsa.
Gunilla aittamuori.
Eräässä Riian linnan holvissa istui kahdeksankymmenvuotias Gunilla
aittamuori ja kehräsi. Pitkät käsivarret olivat suoniset ja
jänteiset, rinta oli laiha ja laakea niinkuin ukon rinta. Muutamia
harvoja valkeita haivenia riippui hänen silmillään, ja hänellä oli
päässään sidottu vaate niinkuin ympyriäinen lakki.
Rukki hyrisi, ja torvensoittajapoika makasi lattialla palavan takan
edessä.
-- Mummu, -- sanoi hän, -- etkö voi laulaa jotain kehrätessäsi? Minä
en ole koskaan kuullut sinun muuta kuin toruvan ja riitelevän.
Mummu käänsi häneen hetkeksi väsyneet ja ilkeän kylmät silmänsä.
-- Laulaako? Ehkä äidistäsi, joka pantiin vaunuihin ja jonka
venäläinen vei? Ehkä isästäsi, jonka he hirttivät varituvan tulttiin?
Kiroan minä sen yön, jolloin synnyin, ja kiroan itseni ja jokaisen
ihmisen, jonka olen nähnyt. Sanoppa yhtäkään, joka ei ole vielä
kurjempi kuin hänen maineensa!
-- Jos laulat jonkun laulun, niin tulet iloiseksi, mummu, ja minä
tahtoisin kovin mielelläni saada sinut iloiseksi tänä iltana.
-- Se, jonka näet leikkivän tai nauravan, on vain mestari
teeskentelemään. Surkeutta ja häpeällisyyttä on kaikki, ja meidän
synteimme ja meidän alhaisuutemme tähden ovat saksilaiset nyt
tulleet kaupunkia piirittämään. Kuuletko kuinka ammutaan! Ampukoot
ja jylistäkööt! Miksi et sinä mene tänä iltana palvelusvuorollesi
vallille niinkuin tavallisesti, vaan makailet täällä laiskottelemassa?
-- Mummu, etkö voi sanoa minulle yhtään sopuisaa sanaa, ennenkuin
lähden?
-- Kurittaa sinua pitäisi, ellen olisi niin raihnainen ja vuosien
vääristämä, etten koskaan enään voi nostaa kasvojani taivaaseen päin.
Tahdotko että ennustan sinulle? Eikö minua sanota Sibyllaksi? Sanonko
sinulle, että tuo vino juova silmäkulmaasi päällä merkitsee äkillistä
kuolemaa? Minä näen vuosikausia eteenpäin tulevaisuuteen, mutta niin
pitkälle kuin näen, on vaan pahuutta ja alhaisia aivoituksia. Sinä
olet huonompi kuin minä ja minä olen huonompi kuin minun äitini, ja
kaikki, joka syntyy, on huonompaa kuin se, joka kuolee.
Poika nousi kivilattialta ja kohensi kekäleitä.
-- Minä sanon, mummu, miksikä tänä iltana jäin luoksesi istumaan
ja miksi pyysin sinulta yhtä sydämmellistä sanaa. Vanha
kenraalikuvernööri on tänään käskenyt, että ennen ensi yötä pitää
kaikkien naisten, nuorten ja ijäkkäiden, terveiden ja sairaiden,
lähteä tiehensä syömästä miesten leipää. Jotka niskoittelevat,
menettävät henkensä. Mitenkä sinä, joka et kymmeneen vuoteen ole
koskaan kulkenut pitemmältä kuin linnanpihan poikki aitalle, nyt voit
harhailla pitkin metsiä ja maita pahimmassa talvipakkasessa?
Mummu nauroi ja polki rukkiaan yhä kiivaammin ja kiivaammin.
-- Hahaa! Sitä olen odottanutkin, kun niin uskollisesti olen
hoitanut sen korkean herran aittaa ja pitänyt huolen kaikesta hänen
tavarastaan. Ja sinä Janni! Etkö pelkää, kun ei enään ole ketään,
joka sinulle uunissa paistaa ja tekee sinulle sijan seinäsänkyyn?
Mitäpä muuta tuntoa lapsessa olisi? Kiitetty olkoon Jumala, Jumala,
joka viimeinkin saattaa meidät kaikki vihansa vitsan alle!
Janni pani kätensä ristiin ruskeakutrisen päänsä yli.
-- Mummu, mummu!
-- Mene, sanon minä sinulle, ja anna minun rauhassa istua ja
kehrätä rohtimiani siksi kunnes itse avaan oven ja menen siitä ulos
päästäkseni tästä maallisesta elämästä!
Poika astui muutaman askeleen rukkia kohti, sitten hän kääntyi ja
läksi holvista.