tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.
Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja
laukkasi ympäri huonetta.
-- Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei,
hei!
-- Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista
vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan,
mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi
katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella
hevosella ja heilutti hattuaan.
Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun
he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat,
mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:
-- Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän
ajattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.
Wallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti
silmää.
Kun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä
hänen mieleensä ja hän meni ovelle:
-- Klinckowström! -- huusi hän. -- Klinckowström, voitko sanoa
minulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa
Kungsöriin karhun ajoon?
Klinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen
hovipoika, vastasi:
-- Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään
karhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä
hevosia ja soihturatsastajia?
-- Onko sinulla parempaa ehdotusta?
-- Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta...
-- Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi
että me tahdomme.
Kun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua
ylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin
keltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha
leski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli
aidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja
juodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja
obeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone,
jossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle
päin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin
kukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka
päivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista
vieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi.
Erään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli
hän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen
luukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni
säesti laulua.
Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori
juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.
-- Se on hän itse! -- puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. --
Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun
sydänreijästä.
Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.
-- Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! --
sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. -- Ja puhdasta ja pyhää
on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja
itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja
voitelusarvi meni kirkon lattiaan.
Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa
viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja
viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi
ohitse Karlbergiin.
Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut
naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua
kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän
sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.
Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan
majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.
-- Menköön siitä helvettiin kauluksineen! -- sanoi hän. Mies nauroi
haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.
-- Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada
tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!
Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja
muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja
malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan,
mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse
pitääkseen vierasta silmällä.
Vieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli
ympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin,
nousi hän ja käänsi alas kauluksen.
Hän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän
käveli verkalleen käytävää pitkin.
-- Se pääjunkkari! -- porisi Malina muori. -- Jokohan tuo menee
jyristämään itse huvihuoneen ovelle!
Kun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen
ikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi
hän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.
Silloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän
tuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti
päätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita
hän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi
nuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä
raivolla:
-- Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei
sanaakaan milloinkaan!
Malina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja
lankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän
polvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan
saisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.
Sitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja
ei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan.
Huvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän
tiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori,
joka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä
pöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän
munavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole
juuri.
Juuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja
huvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi
lähteäkseen, sanoi hän:
-- Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs
sinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti
pelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta
jalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!
Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä
majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.
-- Sinä et vastaa! -- jatkoi hän. -- Onko se kainoutta? Vastaa
silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä
näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.
Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa
varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä
raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.
Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin
askelin malmitarhasta pois.
Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen
hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella
ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan
tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän
aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.
Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran
kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi
kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla
ja puhuivat pahaa surutalosta.
-- Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu
parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin
aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta
meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.
-- Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä
loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?
He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät
portinkolkuttimella.
Malina muori raotti toista luukkua.
-- Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, -- sanoi hän kisällit
tuntiessaan. -- Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole
annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.
Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.
-- Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä
vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä
on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun
koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi.
Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta
herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.
-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan.
-- Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa,
niin että tuntuisi.
He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat
Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.
Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä,
palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.
Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika,
joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli
takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.
Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta.
Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että
hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi
kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia.
Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan
paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän
ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia.
Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi
tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain
päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi.
Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain
käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että
niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha
ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa
ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää
kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan
karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra
Ruotsin maassa!
Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan
portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla
ja kävivät kurkkuun kiini.
-- Wer da? -- huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti
pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään
ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri
tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken
puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja
ratsasti takaisin veräjälle.
-- Yksi meikäläisiä? Mitä? -- kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen
oli noussut pystyyn. -- Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne
tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! -- Schadet nichts! Nouse ylös
ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä.
Eteenpäin!
Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös
katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan
heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät
ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse
yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen
lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi
häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.
-- Se kelpaa! -- huusi Holsteinin herttua. -- Hatut ilmaan! Kunpa nyt
saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat
ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan
jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin,
pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et
scandalorum!
Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle,
kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin
pelästyksissä.
Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas
satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa
rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista
Venus-kuvaa.
-- Vorwärts! -- huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa
linnankappeliin ja penkkien kimppuun. -- Saakoot pyhänä tikkuja
housuihinsa!
Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström,
joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa
edessä voidakseen muka olla hiljaa.
-- Rakkaat sanankuulijat! -- alkoi herttua. -- Ei mikään tekisi
tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja
rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen
uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta.
Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka
hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä
tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja.
Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin
teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti
lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra
isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa!
Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu
pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on
kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan
prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain
on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat
kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden
tuli heitä kovin porottaa.
Kuningas hämmentyi ja vastasi:
-- Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen
tarvinne naimista ajatella!
Kun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan
hovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.
-- Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja
alamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa
peruukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa
siis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini.
Potztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla
mukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua
enempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää
lattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai
viiniä, vain viiniä! Wein!
Kuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt,
että muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei
hän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he
kutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi
sanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.
-- Tämä saa jo riittää, pojat, -- sanoi hän, ja koetti pistää
miekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut
tuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin
helman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.
Herttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja
viittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi
hänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.
-- Jos en koskaan enään joisi viiniä! -- ajatteli kuningas. -- Minä
en voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja
ottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä
parempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se
riippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.
He kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen
makuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa
herraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.
-- Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, -- alkoi hän, --
jolloin esitämme hallitus-asioita.
-- Jos ne on rikos-asioita, kyllä, -- vastasi kuningas, -- vaan
muuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin
itse oikeana pidän.
Hän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan
arka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä.
Hymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän
täytyi takaperin väistyä pois kamarista.
-- Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen
valta-istuimelle, -- toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin
korvaan.
Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja
ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten
himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut
kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu
ylös Elefantin rahakammiosta.
-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän hovipojalta. -- Miksi et vastaa?
Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.
-- No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi.
Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.
Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan
päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:
-- Nimeni on Rhoda... Rhoda d'Elleville... Kuningas näki, että hän
oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat.
Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja
hienosti varjova juova väreili suuohessa.
Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli
kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.
Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen
silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja
kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki
oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen
piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen
huulilleen.
Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen
nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli
niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden
kumarrellen syrjään.
-- Pardon, mademoiselle! -- Hän raappasi jalallaan ja koputti
korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä
kauvemmaksi pois. -- Pardon, mademoiselle, pardon!
Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut
jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut
mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän
sanoi.
-- Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista
minun moiseni rohkeuden.
Hän polvistui matolle.
-- Olen nähnyt teidät à cheval, sire... Olen nähnyt teidät
ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän
pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.
Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei
hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.
-- Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!
Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja
katsoi häntä suoraan silmiin -- ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja
keventävään nauruun.
-- Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta.
Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte,
että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten
perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät
naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte
huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.
Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta
niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen
lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai
ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä
ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että
vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen,
vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen,
niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta
hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän
rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.
-- Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, -- jatkoi hän, -- rakastui
rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja
popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä
pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan!
Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen
välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin
syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä
edes sanoa hyveeksi.
Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän
ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua
ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa
kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain
peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?
-- Pardon, mademoiselle!
-- Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua
selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti
katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä
vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta
isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään
kuollut kuvataulu, sire.
Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin
kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.
-- Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja _hovipojan_ käsken
minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen
vierashuoneeseen.
Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti
loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja
väsyneemmäksi.
-- Hovipojan on toteltava, -- vastasi hän.
Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan
hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys.
Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen
päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen
niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.
Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän
toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.
Se oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat
verilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa
muotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja
vanhaa hyytynyttä verta.
Vieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja
sijoitettiin keskelle lattiaa.
Kuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä
suhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin
heitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.
Oven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda
d'Ellevillen kanssa.