Hän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia

tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.

Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja

laukkasi ympäri huonetta.

-- Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei,

hei!

-- Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista

vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan,

mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi

katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella

hevosella ja heilutti hattuaan.

Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun

he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat,

mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:

-- Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän

ajattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.

Wallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti

silmää.

Kun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä

hänen mieleensä ja hän meni ovelle:

-- Klinckowström! -- huusi hän. -- Klinckowström, voitko sanoa

minulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa

Kungsöriin karhun ajoon?

Klinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen

hovipoika, vastasi:

-- Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään

karhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä

hevosia ja soihturatsastajia?

-- Onko sinulla parempaa ehdotusta?

-- Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta...

-- Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi

että me tahdomme.

Kun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua

ylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin

keltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha

leski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli

aidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja

juodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja

obeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone,

jossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle

päin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin

kukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka

päivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista

vieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi.

Erään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli

hän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen

luukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni

säesti laulua.

Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori

juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.

-- Se on hän itse! -- puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. --

Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun

sydänreijästä.

Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.

-- Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! --

sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. -- Ja puhdasta ja pyhää

on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja

itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja

voitelusarvi meni kirkon lattiaan.

Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa

viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja

viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi

ohitse Karlbergiin.

Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut

naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua

kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän

sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.

Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan

majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.

-- Menköön siitä helvettiin kauluksineen! -- sanoi hän. Mies nauroi

haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.

-- Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada

tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!

Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja

muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja

malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan,

mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse

pitääkseen vierasta silmällä.

Vieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli

ympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin,

nousi hän ja käänsi alas kauluksen.

Hän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän

käveli verkalleen käytävää pitkin.

-- Se pääjunkkari! -- porisi Malina muori. -- Jokohan tuo menee

jyristämään itse huvihuoneen ovelle!

Kun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen

ikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi

hän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.

Silloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän

tuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti

päätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita

hän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi

nuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä

raivolla:

-- Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei

sanaakaan milloinkaan!

Malina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja

lankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän

polvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan

saisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.

Sitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja

ei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan.

Huvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän

tiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori,

joka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä

pöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän

munavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole

juuri.

Juuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja

huvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi

lähteäkseen, sanoi hän:

-- Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs

sinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti

pelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta

jalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!

Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä

majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.

-- Sinä et vastaa! -- jatkoi hän. -- Onko se kainoutta? Vastaa

silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä

näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.

Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa

varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä

raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.

Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin

askelin malmitarhasta pois.

Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen

hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella

ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan

tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän

aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.

Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran

kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi

kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla

ja puhuivat pahaa surutalosta.

-- Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu

parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin

aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta

meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.

-- Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä

loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?

He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät

portinkolkuttimella.

Malina muori raotti toista luukkua.

-- Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, -- sanoi hän kisällit

tuntiessaan. -- Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole

annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.

Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.

-- Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä

vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä

on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun

koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi.

Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta

herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan.

-- Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa,

niin että tuntuisi.

He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat

Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.

Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä,

palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.

Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika,

joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli

takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.

Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta.

Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että

hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi

kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia.

Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan

paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän

ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia.

Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi

tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain

päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi.

Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain

käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että

niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha

ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa

ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää

kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan

karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra

Ruotsin maassa!

Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan

portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla

ja kävivät kurkkuun kiini.

-- Wer da? -- huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti

pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään

ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri

tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken

puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja

ratsasti takaisin veräjälle.

-- Yksi meikäläisiä? Mitä? -- kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen

oli noussut pystyyn. -- Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne

tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! -- Schadet nichts! Nouse ylös

ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä.

Eteenpäin!

Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös

katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan

heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät

ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse

yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen

lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi

häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.

-- Se kelpaa! -- huusi Holsteinin herttua. -- Hatut ilmaan! Kunpa nyt

saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat

ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan

jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin,

pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et

scandalorum!

Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle,

kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin

pelästyksissä.

Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas

satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa

rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista

Venus-kuvaa.

-- Vorwärts! -- huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa

linnankappeliin ja penkkien kimppuun. -- Saakoot pyhänä tikkuja

housuihinsa!

Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström,

joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa

edessä voidakseen muka olla hiljaa.

-- Rakkaat sanankuulijat! -- alkoi herttua. -- Ei mikään tekisi

tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja

rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen

uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta.

Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka

hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä

tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja.

Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin

teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti

lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra

isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa!

Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu

pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on

kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan

prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain

on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat

kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden

tuli heitä kovin porottaa.

Kuningas hämmentyi ja vastasi:

-- Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen

tarvinne naimista ajatella!

Kun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan

hovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.

-- Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja

alamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa

peruukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa

siis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini.

Potztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla

mukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua

enempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää

lattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai

viiniä, vain viiniä! Wein!

Kuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt,

että muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei

hän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he

kutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi

sanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.

-- Tämä saa jo riittää, pojat, -- sanoi hän, ja koetti pistää

miekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut

tuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin

helman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.

Herttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja

viittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi

hänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.

-- Jos en koskaan enään joisi viiniä! -- ajatteli kuningas. -- Minä

en voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja

ottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä

parempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se

riippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.

He kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen

makuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa

herraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.

-- Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, -- alkoi hän, --

jolloin esitämme hallitus-asioita.

-- Jos ne on rikos-asioita, kyllä, -- vastasi kuningas, -- vaan

muuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin

itse oikeana pidän.

Hän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan

arka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä.

Hymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän

täytyi takaperin väistyä pois kamarista.

-- Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen

valta-istuimelle, -- toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin

korvaan.

Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja

ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten

himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut

kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu

ylös Elefantin rahakammiosta.

-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän hovipojalta. -- Miksi et vastaa?

Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.

-- No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi.

Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.

Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan

päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:

-- Nimeni on Rhoda... Rhoda d'Elleville... Kuningas näki, että hän

oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat.

Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja

hienosti varjova juova väreili suuohessa.

Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli

kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.

Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen

silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja

kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki

oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen

piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen

huulilleen.

Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen

nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli

niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden

kumarrellen syrjään.

-- Pardon, mademoiselle! -- Hän raappasi jalallaan ja koputti

korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä

kauvemmaksi pois. -- Pardon, mademoiselle, pardon!

Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut

jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut

mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän

sanoi.

-- Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista

minun moiseni rohkeuden.

Hän polvistui matolle.

-- Olen nähnyt teidät à cheval, sire... Olen nähnyt teidät

ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän

pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.

Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei

hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.

-- Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!

Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja

katsoi häntä suoraan silmiin -- ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja

keventävään nauruun.

-- Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta.

Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte,

että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten

perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät

naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte

huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.

Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta

niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen

lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai

ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä

ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että

vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen,

vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen,

niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta

hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän

rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.

-- Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, -- jatkoi hän, -- rakastui

rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja

popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä

pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan!

Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen

välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin

syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä

edes sanoa hyveeksi.

Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän

ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua

ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa

kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain

peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?

-- Pardon, mademoiselle!

-- Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua

selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti

katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä

vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta

isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään

kuollut kuvataulu, sire.

Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin

kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.

-- Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja _hovipojan_ käsken

minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen

vierashuoneeseen.

Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti

loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja

väsyneemmäksi.

-- Hovipojan on toteltava, -- vastasi hän.

Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan

hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys.

Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen

päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen

niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.

Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän

toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.

Se oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat

verilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa

muotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja

vanhaa hyytynyttä verta.

Vieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja

sijoitettiin keskelle lattiaa.

Kuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä

suhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin

heitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.

Oven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda

d'Ellevillen kanssa.

Karoliinit: Kertomuksia · 第 2 / 30 段