KAROLIINIT
Kertomuksia
Kirj.
VERNER VON HEIDENSTAM
Suomentaneet Väinö Wallin ja Santeri Ivalo
Porvoo,
Werner Söderström,
1897.
SISÄLLYS:
(Tri Wäinö Wallin'in suomentamat:)
Vihreä käytävä.
Saarna.
Vallansaaja.
Juhannusleikki.
Gunilla aittamuori.
Ranskan Mauno.
Sotarosvojen kuningatar.
Mazepa ja hänen airueensa.
Viidenkymmenen vuoden päästä.
Linnoitettu kartano.
Puhdas valkoinen paita.
Poltava.
Katso, minun lapseni!
Neuvostossa.
Kirkkomäellä.
Vanki.
(Tri Santeri Ingmanin [Ivalon] suomentamat:)
Kun kellot soivat.
Kustaa Celsing.
Tuhma ruotsalaistyttö.
Bender.
Hänen ylhäisyytensä.
Paperi-kenraali.
Luutnantti Pinello apteekissa.
Tobolskin vangit.
Jalopeuran häkissä.
Kuninkaanratsastus.
Ruotsin saaristossa.
Marstrandin kirkossa.
Katrinuska, eukkoseni...
Pimeässä joulukirkossa.
Fredrikshall.
Kuinka Görtz vangittiin.
Sankarin hautasaatto.
Laiva.
Vihreä käytävä.
Linnan ylisiltä, missä palomestari möi viinaa ja olutta, oli pitkä
kapeaharteinen ostaja potkaistu portaille ja tyhjä tinatuoppi
heitetty hänen jälkeensä, niin että se kieri hänen jaloissaan. Hänen
ohuet säärisukkansa olivat parsitut ja likaiset. Kaulaliinan oli hän
solminut aina suuhun ja ajamattomille poskille saakka ja hän piti
kädet alati lievetaskussa.
-- Ajakaa ulos hullu Ekerot! -- sanoi palomestari. -- Hän on
röyheltänyt tupakinpuruja olueen ja pistänyt maalari-Pekkaa
parsinneulalla ja on täynnä ilkeyttä läpikotaisin. Pankaa sitten
kokoon pöytä! Linnan portit on käsketty sulkea, sillä nyt on
kuninkaallinen majesteetti pian henkilähdössä.
Yksi vahtimestareista oli Kaarle XI:n vanha uskollinen palvelija
Haakoni. Hänellä oli rauhalliset kasvot, mutta hän kulki niin
länkisäärenä kankeissa vaatteissaan kuin olisi vasta juuri noussut
hevosen selästä. Hän otti tuopin maasta ja pisti sen ystävällisesti
Ekerotin kainaloon.
-- Minä saatan konstaapelia, -- sanoi hän, -- eli luutnanttia elikkä
mitenkä sitä saapi sanoa.
-- Lassi Ekerot on kapteeni armollisen majesteetin sotalaivastossa,
-- vastasi Ekerot. -- Ja matkoja tehnyt ja kieliä oppinut myöskin.
Täällä linnan vinnillä ei nähdä eroitusta ihmisissä. Minä teen
tästä ilmoituksen ja valitan, varmasti valitan. Enkö minä ole
teille sanonut, että tulta pian sataa taivaasta ja joka hirsi tässä
rakennuksessa on oleva ilmi liekissä? Petolliset neuvonantajat,
väärät tuomiot, kirous ja vaikerrus on nykyään jokapäiväistä leipää
ja Herran viha lepää raskaasti maan ylitse.
-- Ei luutnantin... elikkä... kapteenin tarvitse levittää pahempia
maineita kuin ne onnettomuudet, jotka Jumala jo on antanut meille
kantaa. Ylt'ympäri malmeilla on tulipalo kulkenut, ja kymmenen vuotta
on ollut kato ja nälänhätä. Tynnyri rukiita maksaa jo kaksitoista
riikintaaleria hopeaa. Pian loppuu rehu kuninkaallisen huoneenkin
tallista ja tilatut viljalaivat ovat jäätyneet kiini saaristoon.
Ekerot kulki hänen rinnallaan alas portaita ja katseli ympärilleen
kiinnittämättä pienten levottomain silmäinsä katsetta mihinkään
määrättyyn kohtaan. Väliin hän pysähtyi ja nyökäytti päätään ja
hymisi itsekseen.
Luukuista vilahti linnanpiha syvyydessä ja katetut portaat
obeliskineen ja vahtimiehet, joita kulki edestakaisin
trumpeetarikäytävässä. Lumisten tornien ja kattojen välistä näkyi
kaukana pieniä mustia ihmisryhmiä kulkemassa Mälarin jäällä
Kuninkaansaaren ja Eteläkaupungin väliä, ja maaliskuun ilta-aurinko
paistoi muutaman linnan länsisivun salin läpi ikäänkuin olisi siellä
kynttilät palaneet kattokruunussa.
-- Jaa, jaa, -- hymisi Ekerot, -- kaikki se palaa, kaikki -- kaikki
se, josta olemme saaneet hävetä ja josta olemme ylpeilleet. Minä olen
nähnyt paistavia miehiä taivaalla, ja kun öisin istun piippuineni,
näkyy minulle tupakansavussa ihmeellisiä planeettoja, joista näen
että vanha maailmanjärjestys on kumottu. Unkarinmaalla ja Saksassa
sataa Araapian heinäsirkkoja niinkuin pilviä. Tulta sylkevät vuoret
heittävät palavia kiviä ylös. Kaksi vuotta sitten kasvoi helmikuussa
sormenpituista ruohoa Eläintarhassa ja kevätlinnut laulelivat, mutta
toukokuussa ajettiin reellä. Elokuussa makasivat tähät jäässä, mutta
syyskuussa poimin minä mansikoita Essingissä. Nyt on ne ajat, että
Herra Jumala avaa valittuinsa silmät näkemään sitä kuin salattu on.
-- Jumalan nimessä, ei pidä puhua sillä lailla! -- änkytti Haakoni.
-- Näkeekö hän näkyjä valveilla vaiko unessa?
-- Siinä vaiheella.
-- Minä lupaan kertoa joka sanan itse kuninkaalliselle majesteetille,
jos luutnantti oikein totuudessa kertoisi minulle kaikki, mitä
on nähnyt tai kuullut. Näkeekö hän tuolla alhaalla noita kahta
ikkunaa, joissa on luukut edessä. Siitä ei ole puoltakaan tuntia
kuin olin siellä. Siellä istuu kuninkaallinen majesteetti tuolissa
peitoilla ja tyynyillä peitettynä, ja hän on tullut niin pieneksi
ja kuihtuneeksi, ettei hänessä ole muuta kuin nenää ja huulia. Eikä
hän voi edes päätään nostaa. Majesteetti parkaa, kun täytyy kestää
sellaista kipua, vaikka on vasta vähän viidennellä kymmenellä.
Kun hän ennen ontua kompuroi huoneitten läpi, menin minä kaikkein
ennen pois huoneesta, mutta vaikka minä vain olen palvelijoista
alhaisin, saattaa hän nyt ottaa minua kaulasta ja pusertaa rintaansa
ja kyyneleet juoksevat. En minä luule, että hän on lämpöisempi
pojalleen kuin oli puolisolleenkaan. Kun hän haettaa poikansa, on
hän vähäpuheinen ja enimmäkseen vain istuu ja katselee häntä. Hän
ei nyt muusta puhukkaan kuin vain valtakunnasta ja valtakunnasta.
Vielä viikko sitten näin minä hänen sylissään huoneentarkastuksia,
valtakirjoja ja sen semmoista, mutta nyt on hän kirjoittanut
salaisia neuvoja pojalle ja pannut kirjan sinetillä suljettuun
rautalippaaseen, ja kun vain joku tulee kamariin, on niinkuin hän
kuumeesta tulistuneilla silmillään ja sanoillaan myötäänsä hokisi:
Auttakaa minua, auttakaa valtakuntaani ylläpitämään, tekemään poikani
arvolliseksi ja viisaaksi! Valtakunta! Valtakunta!
Haakoni kaihti kädellään otsaansa, ja he astuivat yhä portaita
alaspäin luukulta luukulle.
-- Huoneessa tuolla alapuolellamme vasemmalla on hänen majesteettinsa
leskikuningatar. Hän on salvannut ovensa viime päivinä eikä edes
Tessin pääse sinne laukkuineen. Ei kukaan tiedä oikein mitä hän
siellä häärää, mutta luulenpa melkein, että hän parhaillaan
haihduttaa synkkiä ajatuksia viittä lehteä ja valttia lyömällä.
Silloinkos korukellot kalisevat pelipöydän laitaan ja hameet ja
laitokset kohisevat ja kahisevat... ja kultapäinen ruokokeppi
luikahtelee lattialla...
-- Ja kaunis Hedvig Stenbock neiti, joka seisoo tuolin takana, niiaa
ja sen ottaa ylös.
-- Sitä hän ei kyllä tee, sillä hän on jo aikoja naimisissa ja vanha
ja ruma ja pysyy kotonaan. Luutnantti elää vain siinä, mikä on
mennyttä, ja mikä on tulevaa.
-- Ehkä niin! -- Ekerot tarkisteli ilkeästi ja osotti pohjoista
linnan sivustaa, jonka Tessin äskettäin oli rakentanut, kun vanha
rakennus oli hävitetty maan tasalle. Muutamia muuritelineitä oli
vielä jäljellä, ja hakokimput riukujen nenissä. -- No, kukas asuu
tuolla pitkässä laakalaatikossa? Hyi olkoon! Siellä ei asu ketään...
eikä tule asumaankaan ketään, sen minä sanon. Miksei se saanut
olla niinkuin se oli? Hiiteen koko Gottorpin akka, joka on pannut
kuninkaallisen majesteetin pään pyörälle rakennushullutuksista!
Nähkääs vahtimestari, niinkuin kullakin ihmisellä on sielunsa,
niin on jokaisella vanhalla rakennuksella sisällään kaikenlaisia
männinkäisiä ja pimeyden henkiä, jotka pelästyvät ja häiriintyvät,
kun muurarit tulevat vasaroineen ja lasteineen. Muistaako hän Vihreää
käytävää, joka ennen kulki siellä ylhäällä räystään rajassa vanhan
linnankirkon päällä? Siellä minulle ensi kerran silmät aukenivat.
Niin, kyllä kerron sen. Minä sanon vahtimestarille kaikki, jos hän
tulee mukaan kotia ja sitten pitää mitä lupasi ja kertoo joka sanan
kuninkaalliselle majesteetille itselleen.
He olivat nyt tulleet ajoportille ja menivät linnahaudan sillan
yli. Kuriiri nahkalaukkuineen astui juuri maahan hevosen selästä,
ja hänen vastauksensa kaikille kyselijöille kuuluivat askelten
kopseen ja käskyhuutojen seasta. -- Kuuteen peninkulmaan Tukholmasta
pohjoiseenpäin en ole nähnyt kuin kolme ihmistä... He istuivat
tiensyrjässä ja söivät kuollutta eläintä... Norrlannissa maksoi
leiviskä jauhoilla suurustettua puunkuorta 4 riikintaaleria hopeaa...
Sotamiehet kuolevat nälkään... Rykmentit ovat tuskin puolessa
määrässä...
Ekerot nyökkäsi myöntäväisesti niinkuin olisi se kaikki ollut hänelle
jo kauvan tuttua, ja hän kulki yhä vielä Haakonin rinnalla tinatuoppi
kainalossa ja kädet takin helmataskussa.
Kun he olivat päässeet hänen vinttikamarilleen laitakaupungilla,
vilkaisi hän Haakoniin epäilevällä syrjäkatseella, ja avainta lukkoon
pistäessään tunnusteli hän tarkoin, ettei ovea oltu hänen poissa
ollessaan avattu. Kamari oli suuri ja pimeä. Ikkunalla oli orava
häkissä ja toiselle seinälle oli naulattu joukko erilaisia rahoja
riveihin. Siinä oli kirkkaita Elbingin riikintaalereita ja suuria
ja pieniä kuparirahoja ja Räävelin viisitukaattinen ja pari vanhaa
Palmstruchin seteliäkin, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat olleet
arvottomia. Ekerot meni rahoja tarkastelemaan ja laskemaan.
-- Hullu, -- sanoi hän, -- kaivaa omaisuutensa niin syvälle, ettei
hän itse voi sitä valvoa, mutta minä tahdon pitää omani silmiini
edessä, niin että helposti voin lukea ne pussiini, kun se suuri palo
tulee.
Loukosta luki Ekerot syliinsä viisi pientä puuta, jotka hän pani
takkaan ja sytytti tervastikulla. Sitten pani hän ja Haakoni
piippuun, ja koska huoneessa tuolia ei ollut, istuivat he lattialle
valkean eteen.
-- No, kerrotaan nyt! -- sanoi Haakoni.
Ekerot kertoi:
-- En milloinkaan ole nähnyt Vihreää käytävää kauheampaa. Se oli
siihen aikaan, kun olin konstaapelina sotalaivastossa. Nyt on minut
pantu pienelle kahdensadanviidenkymmenen taalerin eläkkeelle. He,
väli tuolla! Minut pantiin viralta sentähden, että pelkäsivät minun
muuten lopettavan kenraaliamiraalina. Ja siinä virassa tahtoi
Hannu Wachtmeister olla itse. -- Se mies on hullu! -- huusi hän
laivan kannelta, kun minä kohteliaasti pyysin häntä nostamaan
lakkiaan, ennenkuin käski minua mastoon kipuamaan. Ja siihen minun
tieni loppui. Hulluksi Ekerotiksi sanottiin minua jo silloin joka
paikassa. Niin se käy. Köyhä kisälli kantaa toverinsa hautaan, sitten
kantaa hän mestarinsa hautaan ja muutamasta lantista kantaa hän
viimein milloin yhden milloin toisen ja saapi vahakankaisen hatun
ja pitkän mustan viitan ja, kun kiiru tulee, pyörivät hihnarullat
taskusta... ja lapset lähtevät käpälämäkeen ja itkevät ja huutavat:
Ruumiinkantaja, ruumiinkantaja! Mutta vaikka sellaiseksikin mieheksi
voi tulla, olemme me kaikki kuitenkin samasta taikinasta alkuamme
tehdyt. Kerro nyt tämä sanasta sanaan kuninkaalliselle majesteetille
itselleen... No niin, siihen aikaan olin minä hyvä piirtämään ja
kuvaamaan. Muutamaa päivää ennen tuota Wachtmeisterin juttua sain
minä sitten armollisen käskyn ottaa mukaani toisen, Niilo nimisen
konstaapelin, ja saapua varastohuoneeseen vanhan paavilaiskirkon
päällä siinä linnan tornissa, joka on virtaan päin. Siellä piti
meidän kuvata rikkinäinen laivan lyhty, jonka mallin mukaan
leskikuningatar tahtoi teetättää uuden lyhdyn Malaria kulkeviin
veneisiinsä. Kun me siellä kerran istuimme ja vehkeilimme ja
manailimme rikkiöimen laivalyhdyn kanssa, jota ei helkkarikaan voinut
piirtää, tulin leikkipäälle ja huusin:
-- Niilo, oletko nähnyt viisijalkaista koiraa?
Kun Niilo vain kohotti hartioitaan, puhuin minä vielä.
-- Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä
jalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.
Niilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: --
Sukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan.
Minä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja
tukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän
käytävän läpi.
Niilo vastasi:
-- Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu
jos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät
minua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon,
niinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos
sinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini.
Päivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta
öisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin
kurjimmassakin hökkelissä Malmilla.
Minä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun
jäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja
karaistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita
Vihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.
Vihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi
vaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon
tavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä
näin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja
perässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva
katto vuoti ja tippui.
Oli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain
minä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan,
mutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla
pesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että
ne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät
esille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi
ja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein
kipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja
se, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua.
Niiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne
ulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset
uskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko
yön.
Heti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten
selälleen.
Minä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri,
että minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin.
Liidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina
Brunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä
harppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin
pääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat
voisi mitään.
Noin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa
vilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin
piiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä
kuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni
aukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.
Ikkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan
yhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja
kuiskasi hampaitten välistä:
-- Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?
-- Jumala siunaa! -- sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se
oli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään
älysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös
huomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.
Minä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein
hän uskoi.
-- Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, -- murisi mies
peittääkseen omaa hämmennystään. -- Täällä katto niin vuotaa, että
minä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän
tulla uusi talo... Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden
vinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.
-- Voi ollakin, -- vastasin minä, -- vaikka kyllä tunnen armollisen
kamariherran Tessinin.
Hän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin
minä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta
me olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme
alas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä
kuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini
lukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta
hiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä
oli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja
valkoisia temppeleitä.
Tessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.
Muudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn.
Eikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen
hovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota
ulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!
-- Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! -- sanoi hän. -- Menemme heti
sinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!
Hedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja
hän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi
uskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi
muuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.
Silloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:
-- Jaha, jaa!
Tessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti
silmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.
-- Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, --
sanoi hän, -- ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos
hän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.
Sitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin
neuvostokamarein läpi -- kiitos kunniasta! -- ja edelleen sitä tietä,
jota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren
naiset asuivat -- hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin
varovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä
hovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.
Muuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin
takaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion
oven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä
pitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin
seinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden
leskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä
vieressä selkä muuria vastaan.
-- Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, -- sanoi
Hedvig Stenbock, -- ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. --
Hän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme
takaisin.
Hän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.
-- Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille
julki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.
Tessin hosui käsillään ilmaan ikäänkuin näkymättömiä miekkoja ja
tikareita vastaan, ja hänen silmänsä kipunoivat ja säihkyivät.
-- Mustasukkainenko? Minunko tähteni? Hän on ijänikuisen vanha ja
harmaatukkainen, ja hänen äänensä on vähän käheä ja karkea kuin
miehen. Ainako pitää sitä puhetta kuulla! Kenellekä olisin minä
esittänyt suunnitelmani ja pyytänyt suosiollista suojelusta, ellen
Ruotsin Hedvig Eleonoralta! (Hän kumarsi). Mutta älä pelkää, oma
kultaseni, sillä mitään häpeää ei sinulle saa tulla, vaan nyt tänä
yönä täytyy sinun seurata minua täältä. Reki kyllä aina saadaan...
ja sitten... addio! Italiassa on minulla ystäviä.
-- Sen Jumala taivaassa tietää, -- vastasi hän, -- että aina
kernaasti seuraan sinua, minne ikänä haluat, ja ihmisistä en
mitään välitä, vaan tahdon ennen olla sinun lähelläsi kuin sinua
ilman, mutta ensiksi kuitenkin neuvotelkaamme luotettavan ystävän
ja suojelijan kanssa mikä olisi viisainta. Ajattelen Eerikki
Lindskiöldiä, joka tänä iltana istuu juomassa hänen majesteettinsa
kanssa. -- Ekerotin pitää, mennä linnanpihan yli kuninkaan pieneen
käytävään ja odottaa kunnes Lindskiöld tulee, ja silloin monilla
anteeksipyynnöillä pyytää häntä joutumaan tänne ylös... minun
luokseni.
Tessin viittoi kädellään kieltävästi, mutta minä huolin viis
siitä kavaljeerista, vaan katsoin suuremmaksi iloksi totella niin
jalosukuista neitiä.
Yö oli jo myöhä, kun palasin Lindskiöldin kanssa. Hän kyseli
minulta tarkoin kaikkea. Hänen tekotukkansa keikkui ja hän manaili
ystävällisesti ja nauroi kuollakseen ja piti menoa niinkuin koko
linna olisi ollut hänen.
Tanssisaliin päästyä notkisti hän toisen polvensa ja heitti hattuansa
ilmaan ja huusi:
-- Nyt on aivan hulluks herrasväki tullut, kun toisens tahtoo saada,
eikä siitä laata, vaikk' on eri maata. Se on kyllä koria, vaan
tarvitsisi toria. Pah! Puh! Onnen tahtoo onkia tiilisaven tonkija,
aatelia uutta ilman kuuluisuutta, kuinka voi hän koittaa kreivitärtä
voittaa? Eevasta se alkoi koko naimatalkoo. Kun Eeva oli luotu ja
Aatamille tuotu, riemastui hän vallan ja joi Eevan maljan.
-- Sitä miehen räiskää, kun on aivan päissään! -- supatti Tessin
syrjässä naiselleen. -- Siinä se on se ruotsalaisten kiitetty nero!
Lindskiöld on humalassa.
-- Vain vähäisen. Hän on nyt parhaalla päällään.
Lindskiöld ei heitä kuullut, vaan jatkoi että sali raikui.
-- Olen kauvan tätä epäillyt, ja taitaa suurisyntyinen suku
panna asiaa vastaan. Mutta Italian matka! Joutavia! Täällä on
kamariherralle maa, jossa hänen neroansa tarvitaan. Sanokaa minulle
suoraan silmiin, voitteko luopua linnanpiirustuksista, jotka ovat
minun pöydälläni, ja onko teille mitään maailmassa niin rakasta kuin
taiteenne.
Tessin tuli tulipunaiseksi ja katseli alas lyhdyn liekkiin.
-- Minä olen päättänyt ottaa kamariherra Tessinin miehekseni, --
sanoi Hedvig Stenbock, -- ja niin se on oleva.
Lindskiöld pani kätensä sydämelleen.
-- Gewiss, gewiss! sanoo riikinleski. -- Mutta seppeleen minä kyllä
teen lehdistä ja kukista Lindskiöldin istutuksista. Eipä kestä puhua
omaani suurta sukua. Seppä oli isäni, mutta kuinka nykäsi... kas,
niin tuli hänestä Skenningen pormestari. Ajatelkaas jos kamariherra
olisi kotoisin Skenningestä! Kuinka hän silloin olisi rakentanut?
Uuden kuninkaallisen linnan Skenningen tyyliin? Kaupungille nauru,
hyi perhana ja kauhu! Se on paras vissiinkin että ootte Tessinkin.
Lindskiöld otti Tessiniä käsivarresta, ryhdikkäänä ja uhkaavana
ja tehden käsiliikkeen ikäänkuin olisi heittänyt yltään likaisen
naamiaisviitan.
-- Rauhoittakaa kiihkoanne kuukausi tai sillä vaiheilla! Aluksi
nyt suutelee kamariherra valittuansa kädelle, astuu kolme askelta
taaksepäin, tekee kumarruksen ja seuraa sitten minua. Vaiti, kun
minä puhun kuninkaan salissa! Ekerot menee takaisin riikinlesken
vahtimestarin luo, sammuttaa hänen lyhtynsä, antaa hänelle
terveellisen ja tuntuvan korvapuustin ja heittää kenkänsä hänen
jälkeensä kun hän herää ja pötkii pakoon, niin että hän luulee
yökeijuisten olevan kintereillään. Sitten saattaa armollinen neiti
huomaamatta ja rauhallisesti mennä huoneisiinsa. Onhan neiti
määrätty piakkoin lähtemään mukaan matkalle Pommeriin. Silloin yhtyy
kamariherra matkaan ja nai neidin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen
majesteetistaan pidän minä huolen kotona. Gottorpin onnettomuudesta...
tarkoitan riikinleskeä... ein verschmitztes Weib... sitä ei
pirukaan hallitse, mutta vihamielistä, korkeanylhäistä sukua olenpa
kuullut takseerattavan reduktionin pöydässä ja heille kyllä olen
huomauttava mitä he maksavat. Täällä alkavat uudet ajat. Voi, rakkaat
lapseni, rakkaat lapseni, jospa tietäisitte, kuinka rinta kohoo kun
seisoo valtiolaivan perässä ja laskee laivaa kaukaisia majakoita
kohden, joiden nimeä ei uskalla mainitakaan edes kuninkaalliselle
majesteetillekaan. Mutta uskokaa nyt vain minun sanaani. Täällä,
missä nyt seisomme, on kamariherra perustava kuolemattomuutensa.
Hämillään veti Tessin hänen kätensä huulilleen, ja kun minä olin
suorittanut tehtäväni vahtimestarin kanssa, ojensi hän minulle
ylpeällä liikkeellä nuo molemmat Palmstruchin setelit tuolla seinällä.
-- Tässä on hänelle luvattu palkka, jos hän on vaiti, -- sanoi hän.
Mutta sitten alkoivat minun näkyni ja onnettomuuteni, ja kun minä
kotonani kamarissa sairastin, kulkivat minun vaivani pilkkapuheena
pitkin kaupunkia... leiniä, rintatautia, nuuska-ahdistusta,
noidannuolia sääressä... ja mylly päässä. Ja kun minä vedin esille
Palmstruchin setelit, jotka se kunniaton tomppeli oli pistänyt takin
taskuuni, sain minä tietää, että ne jo monta Herran vuotta sitten
olivat menettäneet kaiken arvonsa. Kerro nyt tämä kuninkaalliselle
majesteetille itselleen!
* * * * *
Ekerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin
kovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut
kipeämmäksi.
Muutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin,
että kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain
vanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään
tuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat
joutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna
lumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet
takin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän
ennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille.
Onnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he
lopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän
huikaisemilta onnellisilta.
Tuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen
ennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa,
istui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli
hän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan
kuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos
ikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi
huoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin
taskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki
toisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita
alas kadulle.
Häntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan
päin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista
peikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin
suuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli
kellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.
-- Kas, kas! -- sanoi hän. -- Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan
päivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin
katonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille
ja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän
rauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki
on palava, kaikki, kaikki!
Sotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla
vesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien
välissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä
porttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi
hoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui
kokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti
hänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi
sen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin,
ylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.
-- Paari palaa poikasi ruumiin alta! -- huusi Ekerot osottaen
sormellaan. -- Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on
noussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen
valtakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?
Hän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman
ympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet,
ja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni,
joka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat
katot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista
niinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä
voiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja
uudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa --
ja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin
kolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon
soittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja
toiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun
linnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa
kukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat.
Kauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja
juoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen
miehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja
itsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.
Saarna.
Isossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon
porstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.
Se oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu
hattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun
kuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia
ja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena,
niinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään
kallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja
silkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa
kengissä oli solkia ja rusettisiteitä.
Hämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen
penkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän
istui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan
pyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja
sanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn
hyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini
ilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan
ja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän
nyppimään mustia täpliä kärpännahoista.
-- Nähkääs! -- sanoi muudan vaimo alipenkeissä. -- Sen pitäisi vielä
saada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?
-- Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään
penkkiin kuin lupa on! -- vastasi naapurin akka ja työnsi hänet
päistikkaa käytävälle.
Unilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea
ympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka
nukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään,
mutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat
käänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:
-- Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä
sitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots
kiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin
oman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te
maailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä
nostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut,
vaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.
Tämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja
nauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar,
joka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili
nyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla
istuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä,
mutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään
tietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa,
piti hän rukouskirjaa suunsa edessä.
Kuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä
kummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko
oli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu
linnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin
vieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä
tuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten
sukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet
siitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä
tuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan
liikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta
tunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana
edeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin
puheessaankin kutsui hän häntä eniten vain _vanhaksi_ kuninkaaksi.
Kuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa
tutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen
vaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.
Siellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa
Nordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt
lapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia
lukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla
kynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan
sankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut
unissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta,
ettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta
että salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen
ja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta
kuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse
ylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla
häntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran
kävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat
välistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään.
Mutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva
voitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen
oli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja
mukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet
huolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä
vasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja
sitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren
ympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut
uteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut
hauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän
ei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin
pyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän
omituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha
kuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki,
kaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan
nouseva korkeuteen -- ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista
vuotiaana.
Hänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa
saarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden
silmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa
päästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten
kääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana,
jopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän
antaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä
itsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa
uhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa
ijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten
saattamana taivaan ihanuuteen.
Totuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren
kuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa
muihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen
rehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.
Hänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin.
Siellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä
kutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin
eteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja
harvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään
luomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta
hän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja
elämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän
selaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti
hän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä
jäi hän istumaan.
Kirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain
muutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen,
jonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa
oli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit
edessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan
jälleen, niin hän osasi ne ulkoa.
Illalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat
riisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin
taitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he
ottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän
kiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn,
näytti hän pieneltä tytöltä.
Pompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin
palava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli
pimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin
eteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi
siellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi
siitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat,
alkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän
oli mielenliikutuksessa.
-- No kaikkia! -- murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän
ajoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin
lasta. -- Mitä se auttaa?
-- Tehdään niinkuin olen sanonut, -- vastasi kuningas. -- Ja
huomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.
Vahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta,
mutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa.
Hän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun
hän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi
yökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.
Yön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin
puiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja
hiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista,
melkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli
tarkkaavaksi ja kuunteli.
Silloin kuuli hän, että kuningas hiljaisella äänellä luki
sitä rukousta, jota hän oli oppinut rukoilemaan aikaisimmassa
lapsuudessaan.
-- Opeta minua hallitsemaan itseäni äläkä anna imartelevan puheen
vietellä minua ylpeyteen ja itserakkauteen ja siten rikkomaan sen
kunnioituksen, jota olen velvollinen niin Jumalalle kuin ihmisillekin.
Vanha Haakoni asettui polvilleen ja pani kätensä ristiin, ja
hiljaisuudessa ja tuulen vienossa huminassa kuuli hän yhä kuninkaan
puhuvan.
-- Vaikka olen kuninkaan poika ja mahtavan valtakunnan
perintöruhtinas, tahdon aina nöyrästi muistaa, että se on erinäisesti
Jumalan armo ja hyvyys, jonka vuoksi minun tulee ahkeroida
kristillisissä avuissa ja taidossa, että minä niin korkeaan
kutsumukseen taidollinen ja arvollinen olisin. Herra kaikkivaltias,
joka nostat kuninkaat ja otat valta-istuimelta, opeta minua aina
tottelemaan käskyjäsi, etten minä omaksi turmeluksekseni ja muitten
sortamiseksi käyttäisi sitä valtaa, jonkas minulle annoit. Sinun
pyhän nimesi tähden. Amen.
Vallansaaja.
Kuinka siellä oli ikävää! Miten pitkiä päivät pikkuisessa hovissa,
jossa murhepukuiset valtaneuvokset nojatuoleissaan haukottelivat ja
tuijottivat eteensä niinkuin miettiäkseen, mistä se tuli että heillä
oli samallaiset jalkineet kummassakin jalassa eikä kaulussaapasta
toisessa ja silkkikenkää toisessa. Ja niin he haukottelivat taas --
ja ulkona portaissa haukottelivat vahtimestarit ja alhaalla kyökissä
maistelivat kyökkirengit sormellaan keitoksia ja sanoivat toisilleen:
-- Onko se nyt kylliksi hapanta, että korkeat herrasväet voivat
kyllin happamesti irvistää?
Mustain karossivaunujen eteen valjastelivat kuskit mustilla
höyhentöyhdöillä ja laahustoilla koristettuja hevosiaan. Mustia
kankaita leikattiin ja neulottiin kaikille pöydille. Harmaaveljesten
kirkossa, jossa vanha kuningas oli haudattu, olivat vielä jäljellä
mustat troonihimmelit ja seinäverhot, ja kuninkaan sielukellot
kuuluivat kaupungista kauvas maaseudulle. Kun vihdoin kruunaussaatto
vaelsi pitkin lumisia katuja, kulkivat kaikki murhepuvussa
ja ainoastaan nuori kuningas kantoi purppuraansa. Viimeisten
ilolaukausten kaiku oli tuskin paennut Saksanleipävuorten yli, kun
jälleen sama kiusallinen ikävyys sijoittui valtaistuimen ympärille
hämärinä joulunpyhinä.
Silloin eräänä harmaansynkkänä keskipäivänä polkasi
leskikuningattaren kyökkimestari lattiaan. Käsissään piteli hän
purnua, jossa oli keitettyjä tomaatteja.
-- Ach, du Lieber! Tänään täällä saadaan hyöriä. Hänen korkeutensa
Holsteinin herttua, jota piakkoin tänne saadaan odottaa, on tässä
lähettänyt kalliin lahjan. Hänen majesteettinsa kuningatar ja neiti
Gerda Wrangel ovat jo maistaneet hedelmiä, ja Tessin, joka on paljon
matkustellut, tulee itse alas kyökkiin neuvomaan meitä laitoksissa.
Älkää siinä seiskö töllistämässä, piltit! Rätit kattiloihin!
Kuuraamaan kiiltäväksi!
Etäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä
päivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään
muusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista
niiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja
vieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja
sanoivat toisillensa ystävänsanoja.
Ruuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä
takinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn
ja puhkuvan mourukarhun.
-- Sano minulle, -- kysyi kuningas vakavasti. -- Kuinka tulee
ruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei
koskaan mene mielestäni.
Wallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin
ajattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin
kysymyksiin, vastasi hän:
-- Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki
valta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin
oli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan
eikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on
oltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät
nyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra
isän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja... niin... Meitä
kuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa
teidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte
raskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren
niskoilta.
Kun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli
sanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:
-- Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.
-- Niin, niin, rakas Wallenstedt, -- vastasi kuningas. -- Itsessäni
olen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin
valta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa
tahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa
Kungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa
jotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt
vitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.
Vahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa.
Pöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli
sulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo
kulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat
sen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen
kantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin
auki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon
tulleen.
Mutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen
vanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun,
joka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että
hänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi
sisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa
väänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan
tiheään kirjoitetun paperin.
-- Ota valta omaan käteesi, -- seisoi siinä, -- ja varo suuria
herroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset
vatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa
hyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.
Kun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset
loppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt
kamarista.
-- Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat
olivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet
täysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin
armonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat
suuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa
tai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua
näiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa.
Ja saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa,
arkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt
päivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan
ennen, -- yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan.
Ei mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin
kuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö
hän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun
jo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet
edessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt
menneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.
Hän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.
Piperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri
valtakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman
lopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut
kruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän
ollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun
aamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot
kadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut
talonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea
jalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet
häntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen
teeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille,
joita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut
kuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman
kuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan
alttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!