Blix ja Condy jatkoivat kulkuaan; yhä edelleen kapeaa tietä pitkin
rantaniittyjä ja soita, jotka sijaitsivat pelastusaseman ja Kultaisen
portin välillä; yhä edelleen itse Kultaiselle portille ja vanhan
linnoituksen ahavoituneiden muurien ulkopuolelle aina valtameren
rannalle ja sen lujille, valkoisille hiekkariutoille ja korkeiksi
kasautuneille vierinkiviharjanteille, missä ärjyaalto pauhasi ja vaahto
lakkaamatta sähisi.
Kaukana maailmasta, täällä Tyvenen meren rannalla, viettivät he
uuden vuoden ensimmäistä päivää. Ylen määrin onnelliset he olivat ja
toisilleen kaikki kaikessa. Condy ei uhrannut pienintäkään ajatusta
huomispäivälle, jolloin hänen oli otettava jäähyväiset Blixiltä. Se
oli kerta kaikkiaan jotakin, joka ei ollut ajateltavissa, se oli
ulkopuolella mahdollisuuksien rajan, että tämä matkustaisi pois, että
he kaksi eroaisivat. Ja sitäpaitsi: suru aikanaan! Vielä oli huomiseen
kaksikymmentäneljä tuntia. Nykyisyys oli kylliksi.
Se hellittämättömyys, jolla he pitivät kiinni silmänräpäyksestä,
heidän haltioitumisensa siitä, että saivat elää vain nykyhetkessä, oli
aikaansaanut varsin omituisen suhteen heidän välillään.
Heidän molemminpuolisessa rakkaudessaan ei ollut mitään
avioliittoajatusta; he iloitsivat niin paljon yhdessäolostaan,
etteivät he tulleet ajatelleeksikaan tulevaisuutta. He rakastivat
toisiaan, siinä kaikki. He eivät nähneet tulevaisuutta pitemmälle
kuin seuraavaan päivään, ja senkin vain varkain ja vain nähdäkseen
tämän päivän onnellisuuden kaksin kerroin loistavana tulevan eron
tummaa taustaa vasten. Blix matkustaisi; hän ja Condy eivät näkisi
toisiaan aivan pian. Ajatus avioliitosta — sen vastuunalaisuuksineen,
sen velvollisuuksineen, sen juhlallisuuksineen, sen tuntemattomine
huolineen ja monine vakavine puolineen, sen välttämättömine
pettymyksineen — oli heille pikemminkin hieman vastenmielinen. Tähän
asti oli heidän herttainen onnensa ollut ilman tahraa ja vikaa. He
olivat iloinneet rajattomasti pienistä asioista. Olisi yhtä hyvä
antaa seikkailun päättyä tähän kaikessa alkuperäisessä suloudessaan,
ainoankaan katkeran hetken sitä sumentamatta, ainoankaan pettymyksen
sitä pimentämättä, aivan pilvettömänä. Kuinka heidän sittemmin
kävisikin, niin voisivat he kuitenkin muistissa iloita siitä, että he
ainakin kerran ovat tunteneet puhdasta ja epäitsekästä hellyyttä, joka,
nuorena, tahrattomana ja melkeinpä sukupuoliaatosta vailla, oli tullut
ja käynyt heidän, täysikasvuisten, elämän kynnykselle. Tämä oli päätös,
sen he molemmat käsittivät. Ja he iloitsivat siitä, että niin piti
olla. He eivät puhuneet enää toisilleen kirjoittamisestakaan.
Vielä kerran tulivat he tuohon mustikanvarsia ja sänkeä kasvavaan
pieneen puoliympyrään, joka sijaitsi rannan ja ylimmän törmän
keskivaiheella, ja istuivat siellä kauan aikaa ja katsoivat alas yli
pitkähköjen, viheriäisten aallokkojen, jotka lakkaamatta tulivat
vierien kohti rantaa ja siellä raskaan, viheriän veden ja soluvan
vaahdon räjähdyksestä taittuivat. Ja katse seurasi niiden leveitä
kolonneja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi merelle, kunnes yksityiset
viivat sulautuivat yhteen valtavaksi, viheriäksi, alati vaihettelevaksi
massaksi, joka houkutteli silmää yhä edemmäksi, aina taivaanrannan
terävään, hienosti kaareutuvaan ääriviivaan.
Se ei ollut yksityiskohtien maalausta. Siinä oli vain laaja merenpinta,
sinisen taivaan suunnaton syvyys ja maan alastomat, viheliäiset
rinteet — olemassa-olomuodot kolmessa mahdottoman suuressa koossa,
muuttumattomina ikuisista ajoista asti. Tämä ei ollut typerien
tuumattujen eikä pikkumaisen harkinnan paikka. Tietämättään kuulosteli
mieli taaempaa noita leveitä ja yksinkertaisia perustunteita, rodun
perusvaistoja. Maan ja ilman ja veden valtava paikallisuus toi mukanaan
ystävällisen, mutta tavattoman voimantunteen — voiman, samanlaisen kuin
elementtien oma, raikas, mestaroimaton, uusi ja nuori voima. Siinä oli
jotakin huumaavaa; aavistus jostakin hauskasta, jostakin virkistävästä,
joka salpasi henkeä; tunne jostakin suuresta, jostakin salaisesta,
niin, niinkuin olisi taas tuntenut ja nähnyt inhimillisen, luonnollisen
elämän ja sen alkuperäiset ehdot, nuo vastustamattomat, muuttumattomat
ja lannistumattomat; elämän, ikivanhan kuin meri, äärettömän kuin
mittaamaton maailman avaruus.
Condy ja Blix istuivat hiljaa kuunnellen ja katsellen ja huomioita
tehden; he eivät ajatelleet, he tunsivat, niin että he hehkuivat
ja vapisivat siitä. Hämärästi huomasivat he hetken merkityksen.
Molempien sydänten koskemattoman hiljaisessa, syvässä syvyydessä oli
jotakin, joka nousi ja nousi lähemmä tietoisuutta ja päivän valoa.
Meiltä puuttuu sanoja niille asioille, meillä ei ole nimeä sille
mysteriolle, joka luo sillan miehen ja naisen välillä olevan kuilun yli
— sille mysteriolle, jolla ei ole mitään tekemistä heidän keskinäisen
rakkautensa kanssa, mutta joka on jotakin parempaa kuin rakkaus,
jotakin eriskummallista, joka aivan yksinkertaisesti tapahtuu.
Päivä päättyi. Aurinko meni mailleen. Silloin nousi Blix.
»Meidän olisi pitänyt mennä aikaa sitten», sanoi hän. He riensivät
kohti korkeuksia, ja Condy sanoi:
»Minulla on mitä merkillisin tunne siitä, että minä jollakin tavalla
olen istunut ja nukkunut silmät auki. Kuinka se auringonlasku oli
komea! Minusta tuntuu, että joka minuutti on kuin kokonainen elämä.
Ooh, Blix, onko mitään maailmassa, jota voi verrata siihen, että
rakastaa toisiaan, niinkuin me kaksi?»
He olivat nyt sivuuttaneet ensimmäisen töyryn ja menivät suoraan
yli ilmavan, avonaisen tasangon, jota siniset iriskukat ja villit
heliotroopit tähtipilvinä verhosivat. Blix veti Condyn käsivarren
vyötäykselleen ja pani poskensa hänen olalleen pienellä, lempeällä
liikkeellä.
»Oi, niin, kuulehan», sanoi hän, »minä rakastan sinua, rakastan
sinua koko sydämestäni ja myös ainiaan, sen tiedän. Aina näihin
kolmeen, neljään viime päivään asti olen ollut lapsi — oikea lapsi,
oma ystäväni, en juuri mikään vakava lapsi, pelkään; minä ikäänkuin
en välittänyt muusta kuin siitä, mikä tapahtui aivan lähelläni —
ymmärrätkö mitä tarkoitan? Mutta senjälkeen kun huomasin kuinka paljon
sinua rakastin ja ymmärsin, että myöskin sinä rakastat minua — niin,
silloin oli kaikki muuttunut. Minä olen itse muuttunut. Minä iloitsen
nyt asioista, joista en ikinä ennen ole uneksinutkaan voivani iloita,
ja minä tunnen itseni ikäänkuin _suuremmaksi_, ymmärrätkö? — ja
voimakkaammaksi ja paljon vakavammaksi. Aivan äsken vielä olin vain
nuori tyttö, mutta nyt, kun rakastan sinua, Condy, luulen, että minä —
äkkiä ja itse sitä tietämättä — olen tullut naiseksi!»
Vieno väristys puistatti häntä, kun hän tämän sanoi. Hän pysähtyi,
kietoi käsivarret hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taapäin, puoleksi
suljetuin silmin, samalla kun hänen tuuhea tukkansa aaltoili yli
otsan. Koko hänen olentonsa huokui tuota suloista, raikasta tuoksua,
joka tuli hänen vaatteistaan, hänen kaulastaan, hänen käsivarsistaan,
hänen hiuksistaan, hänen suustaan — tuo eloisa, melkein taivaallinen
naisellinen tuoksu, joka oli osa häntä itseään.
»Sinä rakastat minua, Condy, rakastathan? Niinkuin minäkin sinua
rakastan?»
Kaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi
vain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän
sulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän
kuiskasi niin hiljaa — hiljaa:
»Condy, minä rakastan sinua!»
»Minä rakastan sinua, Blix.»
Ja he suutelivat toisiaan, tällä kertaa suulle.
Mutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja
maailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema;
merenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas
yhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he
yhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin
uudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja
heidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää
ollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä
muistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui
heitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.
Aivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka
säteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava
sävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat.
Kun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa
sädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että he _olivat toistensa omat_
ainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi
heidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän
onneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni
elämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että
se värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä
ei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku.
Koko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla
ja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä
syventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies
ja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta,
kukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta,
sitä oli uusi vuosi antanut heille.
* * * * *
»Nyt on meidän sitten hyvästeltävä?» sanoi Blix.
»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen
uudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme
olemmekin, me kaksi emme koskaan, _emme koskaan_ hyvästele toisiamme.»
»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman
ruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme,
ei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä
Tyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta
suoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkin _me kaksi_.»
»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan
pitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»
»Niin kauan kun me rakastamme toisiamme, ei _aikakaan_ voi meitä
eroittaa.»
»Mitä sinä itket, pikku Blixie?» kysyi Condy pyyhkien hänen poskiaan.
»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni»,
vastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi
ja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen
taskustasi nenäliinan mukana.»
Kun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman
kirjeenkuorella.
»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät
takaisin», selitti hän.
»Mitä he sitten kirjoittavat?»
»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa
nyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:
»Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän
romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän
konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä.
Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne,
ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän
kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta
julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.
Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja
arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme
täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule,
että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään
vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne,
oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.