Vieri viikko; vieri vielä toinenkin. Vuoden loppu läheni. Kymmenen
päivän kuluttua olisi Blix poissa. Täti Kihmiltä oli tullut kirje
ja kirjeen kera lahjana hänen veljentyttärelleen hienon hieno
mustanahkainen matkaopas täynnä hiottuja pulloja, ebenholtsiharjoja ja
kilpikonnakampoja. Blixin piti matkustaa tammikuun toisena päivänä.
Mutta hänen ei ollut helppo jättää kotia. Hän ei ollut koskaan varemmin
ollut poissa, hän ei ollut koskaan ollut poissa isänsä luota muuta
kuin korkeintaan viikon, eikä myöskään Howardin ja Dettenin luota.
Hänellä oli epämääräinen kauhun ja apean mielen tunne ajatellessaan
tuota Atlannin valtameren rannalla olevaa jättiläiskaupunkia ja sen
suurenmoista ja valtavaa elämää, jossa kansakunnan sydän sykähteli. Hän
ei tuntenut siellä ainoatakaan ihmistä paitsi täti Kihmin. Se olisi
uusi olemisto, johon hän menisi, elämä täynnä työtä ja opiskelua,
ankarampi vaatimuksissaan kuin mikään muu, jota hän varemmin oli
kokenut. Isänsä, ystävänsä, kotinsa — kaikki oli hänen jätettävä.
Eipä ollut ihme, että Blix tunsi joutuvansa hämilleen, kun hänen
odotettavissaan oli mullistus, jolla oli tällainen ulottuvaisuus. Mutta
vaikka kyyneleet silloin tällöin vierivätkin, ei niitä kukaan saanut
nähdä. Rohkeudella, joka oli hänelle ominaista, näki Blix vanhan vuoden
viimeisten päivien vierivän ohi ja uuden vuoden ja sen mukana uuden
elämän tulevan yhä lähemmäksi.
Condyllä sitä vastoin oli suorastaan paha olla. Nämä kolme
eriskummallista kuukautta olivat nyt ohi. Blixin piti lähteä. Vajaan
viikon kuluttua olisi hän poissa. Hän olisi nähnyt hänet viimeisen
kerran. Entä sitten? Hän kuvitteli kuinka hän — kun hän olisi sanonut
Blixille hyvästi ja juna katoaisi kauaksi savupilveen, kääntyisi
takaisin ja kulkisi kohti sitä elämää, joka taas alkaisi hänelle, ja
tarttuisi taas totuttuun työhönsä. Silloin ei olisi paljon odotettavaa;
hän ei näkisi Blixiä iltapäivisin eikä istuisi hänen luonaan iltasin
Bessemerien pienessä salissa katsellen yli kaupungin ja lahdelman;
hän ei aamuisin heräisi varmana siitä, että ennenkun aurinko on
laskenut, olisi hän taas nähnyt hänet, ollut hänen kanssaan, kuullut
hänen äänensä soinnun. Koituvat kuukaudet tulisivat pitkäksi tuskaksi,
pitkäksi, ankaraksi ja ilottomaksi elämäksi ja raatamiseksi ilman
häntä. Millä tavalla viettäisi hän ensimmäisen illan, kun hän oli
yksin? Eikä Blix hänestä pitänyt. Vihdoinkin oli hän siitä varma. Eikä
hänelle suotu sitäkään laihaa lohdutusta, että olisi tiennyt hänenkin
olevan onnettoman. Blix ei ollut häntä koskaan rakastanut eikä myöskään
tulisi sitä koskaan tekemään. Hän piti häntä vain hyvänä ystävänä ja
toverina, siinä kaikki. Condyllä oli liian selvä äly antaakseen itseään
narrata siinä kohdassa. Nyt oli aika hänen lähteä, eikä hän ollut
antanut hänen huomata mitään, eikä ollut antanut hänelle pienintäkään
viittausta.
Viimeiset päivät vierivät. Blix oli pakannut matkalaatikkonsa,
varannut makuupaikan, ostanut piletin. He kävivät hyvästelemässä
vanhoja paikkoja, jotka olivat tulleet heille niin tutuiksi —
kiinalaiskaupunkia, kultaista seinäsolaa, satamaa, San Andreas järveä,
Sähkölennätinmäkeä, Lunaa — olivat sanoneet hyvästi Richardille ja
vanhalle Richardsonille. Viimeiseksi olivat he säästäneet K.D.B:n ja
kapteenin. Blixin piti lähteä tammikuun 2 p:nä. Uudenvuoden päivänä
piti hänen ja Condyn vielä kerran käydä pelastusasemalla ja sieltä
pitkin rannikkoa mustikanvarsia kasvavan pienen kehäkaltaan ympäri
— jossa he olivat keskenään sopineet, että he aina kirjoittaisivat
toisilleen ensimmäisen siellä käyntinsä vuosipäivänä — ja sitten vielä
viimeisen kerran nousta vuorille ja oikaista yli lentohiekkakenttien
takaisin kaupunkiin.
Tuli sitten vanhan vuoden viimeinen päivä, viimeisen edellinen, jona
he saivat olla yhdessä. He käyttivät sen pitkään retkeilyyn meren
puolella, seurasivat linnoitusta aina Meiggin veistämölle. He tulivat
illalliseksi kotiin, ja kun he olivat syöneet ja toiset olivat menneet,
istuutuivat he ulkonemaan odottamaan uutta vuotta.
Heidän istuessaan ja katsellessaan ulos, sytytti iltataivas ikkunan
toisensa jälkeen hehkumaan, kunnes koko tämä puoli kaupunkia ikäänkuin
katseli heitä tuhansin punaisin silmin. Lukemattomia ikkunoita,
loppumaton verkko katuja ja puistoteitä, mutta kaikki autioita.
Tähän aikaan olivat kadut tyhjät, ja niin ne olisivat aamun koittoon
asti. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; ihmiskasvoja ei näkynyt
ainoassakaan noista tuhansista hehkuvista ikkunoista; ei ainoakaan
askel keskeyttänyt asfalttikatujen hiljaisuutta.
Ilta, vanhan vuoden viimeinen, oli kaunis. Heille näkymättömän kuun
valkoinen, kuulas valo leveni laajalti ja kirkkaasti yli kaupungin sitä
myöten kuin auringonvalo vaaleni. Oli niin lämmin, että saattoi pitää
ikkunan auki, ja yli kolme tuntia istuivat Condy ja Blix ja katselivat
alas yli kaupungin vuoden kiiriessä. Silloin tällöin tunsivat he
poskiaan sivelevän keveän vihurin, joka toi puutarhoista puiden ja
kukkien tuoksua ja viehättävän heikon, pienen tuulahduksen valtamereltä
tuolta kaukaa niemekkeiden takaa.
Näkyi tähden lento.
He näkivät sen molemmat paikaltaan. Condy ei ollut liikahtanut
viimeisen neljännestunnin aikana.
»Se oli suurenmoista», sanoi hän hiljaa. »Blix teidän pitää kirjoittaa
— meidän täytyy usein kirjoittaa toisillemme.»
»Niin», vastasi tyttö, »me emme saa unhoittaa toisiamme; sillä meillä
on ollut liian hyvä yhdessä.»
»Neljä vuotta on pitkä aika», jatkoi hän. »Neljässä vuodessa voi paljon
tapahtua. Haluaisinpa tietää, missä olen neljän vuoden kuluttua. Meillä
on ollut hyvä, niinkauan kuin tätä on kestänyt, Blix.»
»Niin, niin on.»
Hän istui leuka käden varassa ja kuun valo loisti hänen pienissä,
ruskeissa silmissään.
Siis, nyt hän menettäisi tytön. Hän oli nyt huomannut rakastavansa
häntä rajattomasti ja tunsi sentähden eronhetkellä sitä katkerampaa
tuskaa. Mitä hänestä tulisi, kun Blix oli poissa. Mihinkä hän
ryhtyisi täyttääkseen sen rajattoman tyhjyyden, jonka Blix jättäisi
jälkeensä? Eikö hän koskaan saisi tietää mitä hän hänelle oli? Miksi
ei sanoa, miksi ei tunnustaa, että hän rakasti häntä? Ei, Condy tiesi,
ettei Blix rakastanut häntä; hänen oli siis vaiettava. Hänen täytyi
pusertaa salaisuutensa itseään vasten niinkuin spartalainen poika
varastamansa ketun, puripa se häntä kuinka paljon tahansa. Hän ja
Blix olivat eläneet kokonaista kaksi kuukautta mitä ihmeellisimmässä,
puhtaimmassa onnessa olematta siitä juuri tietoisemmat kuin kaksi
suurta ja tervettä poikaa. Saattaa nyt tuota hankalaa ja häiritsevää
elementtiä, rakkautta — vastaamatonta rakkautta tietenkin — heidän
välilleen, olisi hulluutta. Blix antaisi hänen tietää, aivan
avonaisesti ja rehellisesti, ettei hän rakasta häntä, ja koko heidän
ihana toveruutensa päättyisi kohtaukseen. Ennen kaikkea toivoi Condy,
että hän Blixin lähdettyä voisi muistella näitä kuukausia ilman että
niihin sekaantui ainoatakaan soraääntä. Jos Blixin muisto oli ainoa
minkä hän hänestä sai pitää, niin tahtoi hän myös saada tämän muiston
samentumattomana.
Rakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut;
juuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi
säilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut
viisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies.
Vieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien
välillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi.
Ei, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi
unohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin
hiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella
vastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan
päin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.
Condy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa
kannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja
etsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix
nousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun
ja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen
siihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt,
seisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa,
toisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat
kuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten
sanoi hän tyyneesti:
»No, Condy?»
»No, Blix!»
»Niin, no?» toisti hän.
»Blix!» huudahti Condy.
»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin
pitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette
ollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin
kätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että
nainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään;
minä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»
»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy
aivan kuin hengästyneenä.
»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua
rakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te
olette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että
se voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet
olla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä —
tuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut,
vaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina
tuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen
minä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne.
Tuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te
sanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon
nytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minä
_tiedän_, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän
sanoi tuon _tiedän_ ja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen
silmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän.
»Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»
»Blix, rakastatko sinä sitten minua?»
Condy oli noussut, hän hengitti kiivaasti, savukkeen oli hän
sinkahuttanut pois, hänen kätensä aukenivat ja sulkeutuivat
hermostuneesti.
»Oi rakkahin pieni Blix, rakastatko sinä siis minua?»
He seisoivat tuokion siellä puolipimeässä ja katselivat toisiaan;
heidän sydämensä sykkivät ankarasti ja he saattoivat tuskin hengittää
tällä kiivaan jännityksen hetkellä. Täällä, tässä huoneessa, korkealla
kaupungin yläpuolella, oli muuan aalto saavuttanut korkeuspisteensä,
kaksi ihmistä seisoi äkkiä elämänsä ratkaisevassa käänteessä. Se
silmänräpäys, joka oli ollut valmistuksen alaisena näinä kahtena viime
kuukautena, näinä kahtena viimeisenä vuotena, kahtena viimeisenä
vuosisatana, katso, se oli tullut!
»Rakastatko sinä minua todellakin, Blix?»
Äkkiä oli uusi vuosi. Jossakin läheisyydessä alkoi soivien
kirkonkellojen kuoro juhlallisen laulunsa.
He kuulivat sen, he kaksi kuulivat sen, kun he seisoivat siellä
kasvot kasvoja vastaan ja katselivat toisiaan silmiin, tuo kysymys
vielä vastaamatta heidän välillään, tuo kysymys, joka oli putkahtanut
esille juuri vuoden vaihteessa. — Oli vielä vanha vuosi, kun Condy
kysymyksensä teki. Sillä aikaa, kun Blix viivytti vastausta, oli uusi
vuosi tullut. Ja hän oli vielä vaiti, samalla kun ilma värisi ja paisui
kaupungin tuhatkielisestä kohinasta. Mutta vain silmänräpäyksen.
Sitten meni hän aivan hänen eteensä ja pani molemmat kätensä hänen
hartioilleen.
»Hyvää uutta vuotta, sinä rakastettuni!» sanoi hän.
* * * * *
Uudenvuoden päivänä, viimeisenä päivänä, jonka he saivat olla yhdessä,
tekivät Blix ja Condy »retkensä», niinkuin he sitä nimittivät,
pelastusasemalle, Kultaiselle portille, vanhan linnoituksen toisella
puolella olevalle merenrannalle, alastomille, ruohon vihreille ja
kukkien kaunistamille vuorille ja hiekkasärkille ja golf-radan
vihreälle, tasaiselle kentälle. Blixillä oli ollut kiire sälyttäessään
viimeisiä tavaroitaan, ja he eivät päässeet lähtemään ennenkun lähemmä
kaksi.
»No sepä!» huudahti kapteeni Jack kuultuaan, että Blix tuli
jäähyväisille. »Sepä kävi äkkiä, neiti Bessemer; halloo, Kitty, tulehan
tänne, niin saat kuulla. Neiti Bessemer on jäähyväiskäynnillä; lähtee
huomenna New-Yorkiin.»
»Me tulemme teitä todellakin kaipaamaan, neiti», sanoi K.D.B.,
joka tuli huoneeseen keitettyjen vihannesten väkevän, läpitunkevan
tuoksun ympäröimänä. »New York — se se vasta kaupunki on! Se oli
ensin Manhattan nimeltään, niinkuin tiedätte, ja on hollantilaisten
perustama.»
K.D.B. oli nähtävästi ehtinyt N-kirjaimeen.
Blix käytti hienointa sotajuontaan saadakseen keskustelun johdetuksi
entisen laivakapteenin ja entisen pukutaiteilijattaren ensimmäiseen
kohtaukseen, mutta siitä ei ollut apua. Heidän avioliittokokelaansa
olivat ehkä hiukan hämillään ajatellessaan nyt »yksityisiä»
ilmoituksiaan, eivätkä Blix ja Condy koskaan saisi kuulla heidän omaa
esitystään kohtauksesta Lunan meksikolaisessa ravintolassa. Kapteeni
Jack oli huomattavan halukas vaihettamaan keskusteluainetta.
»No, miten on kirjan laita?» kysyi kapteeni äkkiä Condyltä. »Mitähän
nuo kustantajaherrat siellä idässä arvelevat kafftinista ja Billy
Ishamista ja tuosta whisky-kuunarista?»
Condy oli juuri samana päivänä aamusella saanut käsikirjoituksensa
palautetuksi ja samalla kirjeen Riemukustannusliikkeeltä.
»Niin», vastasi hän, »asia ei ole aivan sillä kannalla kuin te
luulette. Minä olen saanut kirjan takaisin.»
»Sepä hittoa!» huudahti kapteeni. »No, se oli teille pettymys? Vai
kuinka?»
»Ooh», ehätti Blix selittämään, »me emme suinkaan ole menettäneet
rohkeuttamme. Me lähetämme sen heti taas matkalle.»
Sitten hyvästeli hän heitä.
»Luulenpa melkein, että te ette enää tapaa minua täällä, kun tulette
takaisin, neiti», sanoi kapteeni veräjällä, käsivarsi K.D.B:nsä
vyötäyksellä. »Minä olen taas alkanut rakentaa suunnitelmia. Te
tiedätte ehkä», lisäsi hän tuttavallisesti kuiskaten, »että kaikki
Californian kaivokset lähettävät kultaharkkojaan ja karikkeitaan
Selbyn sulatuslaitoksiin kerran viikossa? Se on sitä, että ensin ne
lähettävät ne San Franciscoon, ja sitten ne lähetetään Selbyhyn joka
keskiviikko-ilta pienellä Monticelli-nimisellä höyrylaivalla. Nuo
harkot ovat puoleksi kultaa ja puoleksi hopeaa, yhteen sulatettuina;
ne ovat laatikossa ja se laatikko peränpitäjänhytin alla, etupuolella.
Kuinka suuren luulette noiden harkkojen arvon olevan rahassa?
Sanonpa sen teille: viimeisen edellisellä viikolla oli niiden arvo
780,000 dollaria. Hyvä, nyt on niin, että minulla on merikartta
Vallejoa ympäröivästä lahdesta. Itse satamansuu ei ole vaarallinen,
mutta siellä on muutamia liejumatalikkoja, jotka pistäytyvät
kolmeneljännespenikulmaa maasta. Siellä on vettä kylliksi sellaiselle
kuin Whitehall, vaan ei — hm, esimerkiksi vartiolaivalle. Pari reipasta
vekkulia ja sumuinen yö — no, minä nyt tietenkään en ole sellaisissa
hommissa mukana, mutta joka tapauksessa, siinä sopisi kepponen tehdä,
eikö totta?»
»Teidän ei pidä uskoa sanaakaan siitä niitä hän puhuu, neiti», tokasi
K.D.B., »hän vain kerskailee.»
»Minä luulen, että teidän suunnitelmanne estää Cunard-laivaa on
kylläkin hyvä», sanoi Condy — »ja helppo suorittaa. Teidänhän ei
tarvitse muuta kuin asettua sen tielle ja vetää hätälippu tankoon. Niin
olisi se varmasti pakoitettu panemaan pakin.»
»Niin, niin kyllä, olen itsekin ajatellut tuota, mutta kuulkaahan nyt;
mikäpä estäisi sitä seuraamasta kuunaria, kun tavarat on saatu laivaan,
vain seuraamasta vanavedessä ja katsomasta missä noustaan maihin.»
»Mutta sellaisella laivallahan on valtion kanssa tehty sopimus, joka
velvoittaa sen kuljettamaan postia meren yli», väitti Condy. »Se sitoo
sen. Ja siitä syystä on teidän jätettävä posti laivaan. Sitä te ette
saa ottaa; niin kauan kun sillä on Valtioiden posti laivassa, on se
pakoitettu jatkamaan matkaansa.»
Kapteeni löi kämmenellään veräjän pylvästä.
»Saakeli soikoon! Se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni!»