Riemukustannusliike,
New-York.»
He katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua;
hänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus.
Tämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui
tehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.
»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla
levollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»
He eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa
sanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla
tämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat
olleet iloisemmat kuin koskaan ennen.
Ehkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi.
He alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä
merkitsi heille lopettamista ja johdantoa.
Se oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman
silmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka
mahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken
mitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen
vaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan
hehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa
ja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka
avautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja
huoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa
ei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi;
heidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa,
josta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän
iltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän
rauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille
elämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku
alkoi menettää loistoaan.
Vielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja
suuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa
kansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli
ankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota
heidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä,
herätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni
olotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä
tulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä;
myöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille,
työtä ja kasvaneen maailman.
Tuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin
he eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen
puutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet
rakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä
kohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän
takanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä
ja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi
tuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi
häntä, valoi häneen rohkeutta.
»Hyvää uutta vuotta, Condy», sanoi hän.
»Niin», vastasi hän, »oikein onnellista uutta vuotta, Blix!»