Mutta pitikö Blix hänestä?
Kaksikymmentä kertaa päivässä teki Condy tämän kysymyksen itselleen;
kun hän istui piiloisessa paikassaan klubissa, japanilaisen suojustimen
takana; kun hän meni kaupungin läpi työhönsä; kun hän istui hänen
luonaan Bessemerin pienessä ruokasalissa ja näki kaupungin lepäävän
tuolla alhaalla usvaisessa puolihämyssä tai säteilevässä iltaruskon
valossa. Kaksikymmentä kertaa päivässä tuli hän ratkaisevaan,
kielteiseen tulokseen ja alkoi taas kysellä uudestaan. Yli sen
tosiasian, että Blix oli huvitellut hänen seurassaan näinä viimeisinä
kuukausina, ei Condy voinut löytää merkkiäkään kehotukseen. Muuten
osoittivat jäljet pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Hän ei epäröinyt
hituistakaan jättää häntä ja lähteä New Yorkiin, ehkäpä ainaiseksi.
Vajaan kuukauden jälkeen olisi heidän toverillinen seurustelunsa
lopussa, eikä hän tietenkään näkisi häntä koskaan enään.
Hän ei uskaltanut antaa hänen tietää miten hänen laitansa oli, että hän
vihdoinkin oli alkanut rakastaa häntä toden teolla, ettei siinä nyt
enää ollut mitään teennäistä. Selitys tekisi lopun heidän »parhaimmasta
ajastaan», ennenkun hän vielä matkustaisikaan. Mutta joka päivä ja
tunti, kun he olivat yhdessä, oli hänen yhä vaikeampi hillitä itseään.
Nämä sisäiset taistelut ja se juurtunut kestävyys, jolla hän antautui
työhönsä, painoivat Condyn olentoon uuden leiman. Blix oli opettanut
hänen olemaan luja, ja nyt kehittyi hän nopeasti vissiin vakavuuteen ja
päättäväisyyteen, vissiin _voimaan_, jota hän ei ennen ollut tuntenut.
Antaisiko hän Blixin lähteä pois, unohtaa hänet ehkäpä ainiaaksi,
tietämättä mitä hän merkitsi hänelle? Päättäisikö hän puhua, ennenkun
Blix matkusti? Condy ei ollut siitä selvillä? Ne olivat kysymyksiä,
jotka asianhaarat saivat ratkaista. Hän ei sanoisi mitään, ellei hän
saisi varmuutta siitä, että Blix piti hänestä; ja jos hän piti, antaisi
hän kyllä itse hänelle vihjauksen, viittauksen, että nyt pitäisi hänen
puhua. Mutta päivät vierivät; Blixin lähtöaika tempautui yhä lähemmäksi
ja lähemmäksi; eikä hän antanut hänelle pienintäkään merkkiä.
Hänen rakkautensa Blixiin ja kirja — näihin kahteen asiaan
keskittyi nyt koko hänen elämänsä. Vähitellen sai »Viranomaisista
huolimatta» kiinteämmän muodon. Kullankaivajain ravintola ja
Maanpakolaisten klubi oli jo valmis, Billy Isham alkoi jo työntyä
etualalle, kaappausretkikunta ja señora Estrada (kahtia revittyine
käyntikortteineen) olivat esitetyt, ja retkikunta oli valmis
puikahtamaan merelle. Mutta siinä tuli eteen uusi pulma.
»Todellisuudessahan ei minulla ole vähintäkään käsitystä meriasioista»,
tunnusti Condy eräänä päivänä, kun hän puhui Blixin kanssa. Kun Billy
Ishamin on komennettava kaapparikuunaria, on minun pakko tietää mikä
kuunari on. Ainakin pitää minun olla tietävinäni se. Enkä minä tunne
merimieskieltä, ainakaan en sitä todellista. Minä en ikinä usko, että
oikean merimiehen päähän pälkähtäisi sanoa: 'Vielä kerran' tai 'Anna
pudota siihen.' Meidän on mentävä tervehtimään kapteenia ja keräämään
useampia teknillisiä termejä.»
Tämä manööveri onnistui mainiosti. Kapteeni Jack oli tulta ja liekkiä
heti kun Condy ja Blix kertoivat hänelle mistä oli kysymys.
»Vai niin, panetteko te Billy Ishamin kirjaan? Sepä oli, piru vie,
ajatus, joka voi heittää kaiken muun varjoon! Minä olen aina sanonut,
että Billy tarvitsi vain miehen pilettiluukulle ja näyttäjän, ja hän on
varmasti yhtä hyvä kuin kokonainen eläinnäyttely.»
»Me aiomme lähettää sen New Yorkiin ja saada sen painetuksi, heti kun
se on valmis», sanoi Blix.
»Hyvä, siitä tulee ensiluokkaista luettavaa, neiti; se on nimi, johon
kyllä kiinnitetään huomiota: ’Viranomaisista huolimatta’.»
Joka keskiviikko ja sunnuntai-iltapäivänä tulivat Blix ja Condy
pelastusasemalle. Kapteeni otti heidät vastaan puettuna virkatakkiin ja
siniseen kudottuun nuttuun ja vei heidät sisälle sievään kotiinsa.
»No kuinka käy kertomuksen?» tapasi hän kysyä.
Sitten luki Condy uusimman luvun hänelle kapteenin kävellessä
edestakaisin lattialla tuimasti rypistynein kulmakarvoin ja sikaari
suussa tarkaten joka sanaa. Condy kertoi historian ensimmäisessä
persoonassa ja antoi Billy Ishamin toverin kuvailla niitä kohtauksia
ja tapauksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Condy kutsui tätä
sankariaan nimellä »Barke Cassowan», nimi, josta hän oli jotensakin
ylpeä. Mutta siihen ei kapteeni laisinkaan tahtonut suostua. Sankari
Cassowan oli hänelle aivan yksinkertaisesti »kafftin».
»Nooh», saattoi Condy sanoa muistikirja kädessään, »nyt olemme tulleet
Mazatlaniin, kapteeni. Sitten meidän pitäisi saada seuraavaan lukuun
vähän järjestystä.»
»Niin, kyllä, minä tulen mukaan», tapasi kapteeni silloin sanoa, heti
asiaa harrastaen. »Odottakaa vain kunnes saan jalkineet riisutuksi.
Minä ajattelen helpommin, kun olen kengittä», ja kun hän sitten oli
työntänyt kengät jaloistaan, tapasi hän mielellään kulkea edes takaisin
sukkasilla samalla kun hän yhä rajummin tuprutteli sikaaria, ja kun hän
lämpeni kertomuksesta, puhalsi hän savun ulos molemmista korvistaan ja
huitoi hurjasti ilmaa hehkuvin kasvoin ja säkenöivin silmin.
»No, katsotaanpa nyt. Ensimmäinen minkä 'kafftin' tekee tultuaan
Mazatlaniin, on tietysti se, että hän ilmoittaa tulonsa señora
Estradalle — sähköteitse, ymmärrettävästi; ja kuulkaa, se on tapahtuva
merkkikielellä.»
»Mitä?»
»Te voitte laskea kolme kirjainta oikeasta. Jos teidän esim. on
kirjoitettava parkki, niin aloitatte te s:llä, joka on kolmas kirjain
p:n jälkeen. Sitten tulee a:n tilalle d, ja r-kirjaimen sijaan u, k on
n ja i on l. Te kirjoitatte siis parkki: sdunal; ja kun señora Estrada
saa sähkösanoman, tietää hän, että hänen on luettava kolme kirjainta
_taapäin_ koko ajan. Salakirjoitus yzzol esim. merkitsee tuuli. Lukekaa
vain kolme kirjainta taapäin u, z, z, o, l:stä, niin saatte tuuli. Te
voitte laittaa kokonaisen ketjun tuollaisista sähkösanomista, vain sitä
varten että ne näyttäisivät luonnollisilta. Mitä arvelette?»
»Se on suurenmoista», mumisi Condy ja teki muistiinpanoja.
»Sitten pitää kafftinilla ja Billy Ishamilla olla miehistöä. Ja
kafftin ostaa kuusipykälikön Mazatlanista — sen kuusipykälikön,
tiedättehän, joka joutui epäkuntoon ja pilasi kaiken. Tai, ei, älkää
ottako kuusipykälikköä, ottakaa mieluummin neljäkkö — vanhanaikainen
mustapuinen neljäkkö. Antakaa Billyn ostaa se, sentähden että se on
niin halpa.»
»Kuinka se joutui epäkuntoon, kapteeni?» kysyi Blix.
»Eikö olisi hyvä saada siihen teknillinen erityisseikka, Condy?»
»Kyllä, katsokaa, kafftinin ja Billyn onnistuu saada sellainen
kuunari, jossa on tilaa niin vähän, että heidän täytyy valmistaa
ruoka kajuutassa. Kvadrantti on hyllyllä kamiinin yläpuolella ja
paisuu lämmössä, niin että kun kafftin ottaa merkin, joutuu hän 50
neljännespenikulmaa pois reitiltä ja syöksee maihin siellä, missä
hallituksen joukot odottavat häntä.»
»Sitten on vielä toinen kohta, kapteeni», sanoi Condy. »Me haluaisimme
kernaasti sovittaa tähän myöskin jonkun salatun aarteen. Ettekö voi
keksiä jotakin uutta siihen suuntaan, jotakin, joka ei ole aivan
nukkavierua? Minä en voi enää käyttää tuota vanhaa juttua maahan
kaivetusta rahalippaasta. Pitäkää huoli siitä, että hän pääsee jonkin
jäljille, joka on omaisuuden veroinen — jotakin uutta.»
»Kyllä, tosiaan. Hyvä ajatus», vastasi kapteeni ja astui permannon
poikki jättäen sukistaan suuria jälkiä, »malttakaahan kun hiukan
ajattelen.» Hän repi tukkaansa ja alkoi: »Meidän on saatava jotakin
uutta ja merkillistä, jotakin, jota ei ennen ole kuvattu. Niin, no nyt
saatte kuulla! Nyt olen siitä selvillä! Antakaa kafftinin saada vihiä
pienestä virtakuunarista, joka on uponnut kaksitoistasataa vuotta
ennen hänen aikaansa jossakin Etelä-Ameriikan suuressa virrassa tulvan
aikana — jotakin sinne päin olen itse kuullut kerrottavan. Kuunari meni
pohjaan ja hautautui hiekkaan ja liejuun, noin 20 jalan syvyyteen, ja
sitten on virta — tiedättehän kyllä kuinka noiden suurten virtojen
laita on — muuttanut väylää sillä kohdalla, ja kuunari makaa maalla,
t.s. 20 jalkaa maan alla, mutta rakennusaineiltaan yhtä terveenä kuin
sinä päivänä, jolloin se laskettiin vesille.»
»Hyvä!»
»Hyvä! Laittakaa niin että se upposi lastineen, joka käsitti 500
laatikkoa whiskyâ, prima tavaraa, 7,000 litranpulloa korkittua
ja lakattua, aivan ilmanpitävästi. No eihän kafftin ole eilen
syntynyt, eikä myöskään Billy Isham. Ah ei, niillä on sentään vähin
järjentapaistakin! He osaavat laskea. Tuo whisky on maannut ja
kerrostunut kaikessa rauhassa kaksitoista sataa vuotta. Minkä arvoisia
luulette te 7,000 sellaista ja sen ikäistä pulloa olevan? Kaksikymmentä
dollaria pullo on kai kohtuullinen hinta, olkaa hyvä! Siinä on aarre!
Kafftin ja Billy Ishamin on vain kaivettava hiekkaa kahdenkymmenen
jalan syvyyteen ja tuotava ylös 100,000 dollaria —_jos he voivat löytää
kuunarin_.
Blix löi ilosta huudahtaen kätensä yhteen; Condy läimäytti polveensa ja
huusi:
»Se on, surma soikoon, yhtä hyvä kuin London Doddin opiumilaiva! Te
olette kautta sieluni oikea aarre, kapteeni, kertomuksia kokoavalle
miehelle.»
K.D.B. ei myöskään ollut itsenäisiä harrastuksia vailla. Hän ympäröi
itsensä kuin jonkunlaisella arvokkaisuuden varustuksella, eikä
milloinkaan ottanut mitään muuten kuin pitämällä kolme sormea suunsa
edessä. Hän oli jonkun aikaa »lukenut puvussa», kertoi hän.
»Lukenut puvussa?»
»Niin. Lukenut mainioiden kirjailijain teoksia puettuina niinkuin
niissä kuvatut henkilöt. Siitä maksettiin hyvin, ja minulla oli hyvin
hieno yleisö. Minä tapasin esittää Browningin ’Seinäsolassa' ja
’Laskan’ samana iltana, ja onnistuin aina. Ensin esitin ’Seinäsolassa’
Ludvig viidennentoista aikuisessa hameessa siihen kuuluvine
valehiuksineen, ja alta päin olin puettu kuin nais-cowboy. Kun
’Seinäsolassa’ oli loppunut, menin minä sivuhuoneeseen, riisuin hameen
ja peruukin ja esiinnyin sitten Laskana ukkonen taustanani. Se oli
minun näytelmistöni voimakkaimpia mahtivaikutuksia, ja yleisö tapasi
aina huutaa minut esille näytöksen jälkeen.»
Silloin nyökäytti kapteeni hämmästyneenä päätään ja mumisi:
»Se oli suurenmoista; se oli suurenmoista!»
Blix ja Condy huomasivat pian että K.D.B. heidän vierailukäynneillään
aina sai tilaisuutta huvittaa heitä puhumalla leveästi ja laajasti
pitkissä keskusteluissa erilaisista aineista. Ensimmäisellä
kerralla heittäytyi hän puhumaan alpeista, seuraavana sunnuntaina
bakteorologiasta; seuraavana keskiviikkona kristalleista, ja kun he
seuraavan kerran tulivat asemalle, täytyi Condyn ja Blixin sulattaa
tavattoman pitkä esitelmä Tanskan kuningaskunnan synnystä, sen
historiasta ja kehityksestä läpi aikojen. Condy oli kuin pilvistä
pudonnut.
»En ole ikinä moista nähnyt», sanoi hän, »tätäpä vasta voipi sanoa
kasvatukseksi. Luulenpa, suoraan sanoen, että hän tietää kaikki!»
»Viranomaisista huolimatta» edistyi hyvin, mutta kun Condy kerran
oli uskaltanut ryhtyä käsittelemään teknillistä merenkulkua koskevia
asioita, täytyi hänen alituisesti turvautua kapteeniin, jotta hän
ei ajaisi karille. Hän oli jossakin merikertomuksessa tavannut
sanan »ulkolaitalankku» ja yhteydestä, missä sitä oli käytetty, oli
hän tullut siihen käsitykseen, että se oli joku laivan rakennuksen
teknillinen osa. Ja niin oli hän eräänä heikkona hetkenä kirjoittanut,
että hänen kuunarinsa nimi oli maalattu komeilla kultaisilla
kirjaimilla sen ulkolaitalankkuihin.
»Mitä ulkolaitalankut ovat, Condy?» oli Blix kysynyt, kun hän luki
luvun hänelle.
»Ne ovat ne, joihin laivan nimi maalataan», selitti Condy räpäyttämättä
silmää. »Minä en sitä niin tarkkaan tiedä, vaan minusta se sointuu
hyvin.»
Seuraavana päivänä luki hän saman luvun kapteenille, kun tämä äkkiä
keskeytti hänet huudahtaen kuin vaikean ruumiillisen tuskan valtaamana.
»Mitä se on? Lukekaa se vielä kerran!» pyysi hän.
»Kun he olivat vain pari veneen pituutta siitä», luki Condy,
»saattoivat he eroittaa kuunarin nimen, joka oli maalattu komeilla
kultaisilla kirjaimilla ulkolaitalankkuihin.»
»Taivas!» ähki kapteeni ja löi otsaansa. Sitten hän huusi: »Tuo
ulkolaitalankku! Tuo ulkolaitalankku! Ettekö te tiedä, että
ulkolaitalankku on se, joka on lähinnä ylhäällä laivan anturassa? Te
tarkoitatte peräpeililankkua, ettekä ulkolaitalankkua. Sepä oli, surma
soikoon, vaikea takaheitto!»
He jäivät sinne ja söivät tällä kertaa yhdessä perheen kanssa, jonka
jälkeen K.D.B. puolen tunnin ajan huvitti heitä Elefantinen luona
tehdyillä tieteellisillä kaivaustöillä. Olisi voinut luulla, että hän
itse oli ollut siellä. Mutta kun hän siirtyi linnoitustieteeseen, ei
Blix enää kauemmin voinut hillitä itseään:
»On todellakin ihailtavaa kaikki tuo, mitä te tiedätte ja olette
lukenut. _Kuinka_ on teillä ollut aikaa opiskella kaikkea?»
»Täytyyhän sitä olla jonkinlaista sivistystä», vastasi K.D.B. pukevan
kainosti.
Sillä välin oli Condy huomannut puoleksi täytetyn kirjahyllyn
vastapäätä olevalla seinällä, ja hänelle juolahti äkkiä aatos mieleen.
Hän kirjoitti muistikirjansa lehteen: »Koeta hänen tietojaan G:ssä ja
H:ssa» ja hän piti sitä niin, että vain Blix saattoi sen nähdä. Mutta
Blix ei ymmärtänyt hituistakaan, ja Condy käytti sen vuoksi ensimmäistä
tarjoutuvaa tilaisuutta ja kääntyi ent. pukutaiteilijattaren puoleen
tehden seuraavan viattoman huomautuksen:
»Kuulkaahan, koska linnoituksista on puhe, rouva Hoskins, eikö
Gibraltar todellakin ole suuremmoinen kallio?»
»Onko se kallio?» huudahti tämä hämmästyneenä. »Minä olen aina luullut,
että se on saari.»
»Ei, se on kallio, ja siinä on linnoitus, tiedättehän, linna
jotakuinkin samanlainen kuin Heidelbergin vanha linna. Oletteko
milloinkaan kuullut tai lukenut jotakin Heidelbergin yliopistosta?»
Mutta nyt ei K.D.B. tiennyt kerrassaan mitään. Hän oli aivan
tietämätön Gibraltarin ja Heidelbergin suhteen, samoin ei hän tiennyt
inokulatsionista, Japanista ja Kosciuskosta mitään. H:hon asti oli hän
aivan varma, mutta tämän kirjaimen toisella puolella oli ihan pelkkää
pimeyttä.
»Mutta miten tämä on ymmärrettävä, Condy?» kysyi Blix, kun he jäivät
yksin.
»Minulla on omat ajatukseni asiasta», vastasi hän, tukehtumaisillaan
naurusta, »odottakaa vain sunnuntaihin, niin saamme nähdä. Minä kyllä
tiedoitan sen teille. Minä uskallan panna dollarin senttiä vastaan,
että sunnuntaina on K.D.B:llä tarjottavana meille jotakin, joka alkaa
'i':llä.»
Ja niin kävikin. Hän puhui »välillisestä veroituksesta».
»Katsokaa, tiesinhän minä sen!» riemuitsi Condy, kun hän ja Blix olivat
kotimatkalla. »Hän on ehtinyt läpi As-Bal, Bal-Cis j.n.e., hän on jo
ahertanut läpi Cis-Dan ja Dan-Eva. Nyt hän paraillaan opiskelee Hav-Kin
ja sillä tavalla on hänellä koko vyyhti valmiina X, Y, Å, ÄA ja Ö-kin.»
»Tietosanakirjastako?»
»Niin, varmasti. Eipä ollut ihme, että hän ei tiennyt mitään, kun tuli
kysymykseen Gibraltar. Hän ei silloin vielä ollut ehtinyt G:hen.»
»Hän lukee siis tietosanakirjaa?»
»Kyllä, ja hän saa sen vihottain. Ettekö sitä huomaa? Hän lukee
sieltä laveammat kirjoitukset ja laskettelee ne meille muistista.
Tietää jotakin ja sitten voida siitä puhua, on hänen mielestään
kultuuria. 'Jonkinlaista sivistystähän pitää olla’. Muistatteko, kun
hän sanoi sen. Meidän avioliittokokelaamme näkyvät olevan todellisia
kultakaivoksia.»
Se oli ihana, unohtumaton kuukausi heille molemmille. Keskellä elämän
kuohuntaa olivat he yhtä yksin kuin autiolla saarella. Blix oli
perinpohjaisen harkinnan jälkeen eronnut seuraelämästä, joka oli käynyt
hänelle vastenmieliseksi. Condy oli vähitellen liukunut sekä mies- että
naistuttaviensa piiristä; ja nyt seurasivat he toisiaan, nuo kaksi,
elivät pienessä maailmassa, jonka he itse olivat itselleen rakentaneet;
onnellisina toistensa seurassa nauttivat he nykyisyydestä eivätkä muuta
toivoneet kuin saada muilta rauhassa hoitaa omia asioitaan.
He tapasivat joka päivä toisensa. Kello yhdeksästä kolmeen kirjoitteli
Condy kirjaansa, mutta joka ilta tapasi Blix hänet tutussa
pienessä ruokasalissa. Torstai- ja sunnuntai-iltapäivisin menivät,
he pelastusasemalle, ja muina päivinä retkeilivät he kaupungin
etäisimmissä osissa.
Noin kolme viikkoa ennen uutta vuotta istui Condy eräänä päivänä kahden
ajoissa paitahihasillaan klubissa tavallisessa nurkassaan varjostimen
takana, ja kirjoitti minkä kerkesi puoleksi pureskeltu sikaarinpätkä
hampaiden välissä. Hänen kyynäspäänsä kohdalla lepäsi käsikirjoitus,
aivan suorakulmaisena järkäleenä. Viime viikon aikana oli työ sujunut
niin helposti, että hän sekä sitä ihmetteli että siitä iloitsi.
Viimein kastoi hän kynän, levitti kyynäspäät sivulle, tempasi pöydän
lähemmä ja kirjoitti ripeällä loppuheilahduksella viimeisen rivin
kirjaan, heitti sitten äkkiä kynän pois ja kuivasi sen imupaperilla,
niinkuin olisi se ollut valmiin teoksen viimeinen ratkaiseva vahvistus.
»Noo», mumisi hän yhteen puristetuin huulin, »nyt olen saanut _sinut_
valmiiksi.»
Samana päivänä luki hän loppuluvun Blixille, ja tämä auttoi häntä
koteloimaan käsikirjoituksen pikalähetystä varten. Hän vaati lujasti,
että se oli lähetettävä samana päivänä ja kirjoitti itse osoitteen
kuoreen.
Sitten menivät he yhdessä pakettipostikonttoriin ja »Viranomaisista
huolimatta» lähetettiin matkalle yli mannermaan.