Kun kello klubin kirjastossa löi kaksitoista, pani Condy kynän pois,
työnsi tiheästi kirjoitetut arkit kauemmaksi pöydällä ja nojautui
taapäin tuolissaan kädet painettuina väsyneitä silmiä vasten. Hän
istui kirjoituspulpetin ääressä salin perällä viheriäisen japanilaisen
varjostimen suojassa. Hän oli paitahihasillaan, tukka pörröllään,
sormet musteessa, jotakuinkin kalpea.
Hän oli kirjoittanut herkeämättä koko illan. Kolme lukua
»Viranomaisista huolimatta» oli valmiina, ja nyt oli hän paraillaan
kirjoittamassa neljättä. Päivää sen jälkeen, kun he olivat tehneet
retken linnoitukselle — hänen uuden olentonsa eriskummallisena
syntymäpäivänä — oli hänelle äkkiä valjennut, että kapteenin kertomus
kullankaivajaravintolasta, »Maanpakolaiset»-nimisestä klubista
ja kaappausretkestä juuri olisi se jännittävä romaani, josta
Riemukustannusliike oli puhunut. Hän oli heti käynyt siihen käsiksi,
täynnä innostusta, ja hammasta purren oli hän luvannut itselleen,
ettei häneltä tulisi puuttumaan tarmoa. Hänen täytyi suorittaa tämä
työ vapaa-aikanaan, toisin sanoen hänen täytyi käyttää illat siihen.
Ja niin hän oli tehnytkin. Nyt oli hän kohta jo istunut viikon
kirjoituspöytänsä ääressä tässä klubin tyvenessä komerossa joka ilta
kello kahdeksan ja sitkeästi jatkanut työtään sydänyöhön asti.
Kaksi ensimäistä lukua oli syntynyt kuin itsestään — niiden
kirjoittaminen oli oikeaa nautintoa. Kolmas tuotti enemmän vaivaa,
toiminta hämmentyi, toinen piirre vastusti toista. Billy Isham
kieltäytyi itsepintaisesti asettumasta sille huomatulle paikalle, johon
Condy oli hänet määrännyt; ja nyt, neljännen luvun alussa, oli Condy
vihdoinkin perinpohjin tutustunut niihin määrättömiin vaikeuksiin,
niihin toivottomiin mutkikkaisuuksiin, masentaviin keksintöihin, joita
joka vaiheessa ilmeni, voittamattomiin esteisiin, kidutuksiin, vaivaan,
aivojen kulutukseen ja kalvaviin huoliin, joista ei kukaan suurempien
teosten tekijä säästy.
Kirjoittaa lyhyt kertomus alun pitäen näkyvissä olevine päämäärineen
oli helppo asia verrattuna siihen, että graani graanilta, atoomi
atoomilta rakentaa luonnosta teoksen »Viranomaisista huolimatta».
Condy oli pian selvillä siitä, ettei hänellä ollut käytettävänä kuin
yksi keino. Hän ei saisi ollenkaan ajatella kertomuksen päättämistä
— tuota kaukaista ja korkeaa päämäärää — vaan hänen piti luoda teos
luku luvulta, niin, lause lauseelta; puristaa se väkisin esiin, niin
sanoakseni; ajaa kynä eteenpäin rivistä riviin, tuntuipa työ kuinka
raskaalta tahansa; hänen tuli tyytyä siihen, että silloin tällöin sai
luvun valmiiksi; hänen piti olla työssä tunti tunnin, minuutti minuutin
jälkeen, takoa sitä kylmästi, veriin syöpyneen ankarasti ja kestävästi
niinkuin kaleriorja, jota ruoska uhkaa.
Toisinaan ajoi kertomus kiveen, suorastaan kuin uhalla. Oli
fyysillisesti mahdotonta kirjoittaa sanaakaan enään; hänen aivonsa
eivät sitä sallineet. Condy saattoi istua kokonaisen tunnin ja
enemmänkin ja tuijottaa puoleksi valmiita sivua, pureksia kynsiä, repiä
tukkaa, kastaa kynää mustetolppoon, rajoittaa koko maailmansa tähän
paperiarkkiin — mutta yhtä vähän se auttoi.
Hänellä ei ollut pienintäkään nautintoa työstä. Niin pian kun
joku luonne oli kiintynyt hänen mieleensä, joku kohtaus piirtynyt
hänen mielikuvitukseensa, oli myöskin luonne menettänyt uutuuden
viehätyksensä, kohtaus ensimmäisen mielijohteen raikkauden, ennenkun
hän oli kirjoittanut sanaakaan. Sitten täytyi hänen tavattomalla
vaivalla, melkein yliluonnollisella kärsivällisyydellä hitaasti
rakentaa suunnitelmaansa, jonka ääriviivat olivat näyttäytyneet niin
selvästi hänelle haihtuvassa aivovalossa. Kaikki oli ahertamista,
kovaa, vastenmielistä ja väsyttävää ahertamista; eivät mitkään kauniit
korulauseet, ei mikään väärä »luomisen ilon» ajatus voinut järkyttää
tätä tosiseikkaa. »Minkätähden», mumisi hän ja nousi ylös taittaen
käsikirjoituksen ja ottaen takin ylleen, »minkätähden teen minä niin?
Niin, _minä_ en sitä tiedä.»
Ei ollut epäilemistäkään, että Condy kolme kuukautta varemmin heti
olisi heittänyt sikseen tämän vastenmielisen ja vaivaloisen homman.
Mutta Blix oli tehnyt hänestä toisen miehen. Äkillinen miehuudenvoima
oli alkanut kehittyä Condyssä. Voimakas tunne oli puistanut häntä, hän
oli alkanut nähdä ja tuntea elämän vakavan, enemmän todellisen ja ehkä
myöskin ankaramman puolen. Blix oli antanut hänelle enemmän lyijyä
taian alle, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ollut enää juuri sama
nulikkamainen poika, joka kolme kuukautta sitten oli »tehnyt itsensä
narriksi» kiinalaisessa teetalossa.
Kun Condy tuli kadulle, oli viimeinen raitiovaunu mennyt. Hän meni
jalkaisin kotiin, ja heittäytyi vuoteelle ajattelemisesta väsyneenä,
lamautunein hermoin ja sellaisin tuntein kuin olisi hänen verensä
kerääntynyt aivoihin. Hän huomasi, että häntä rasitti näin työskennellä
myöhään yöhön kokopäiväisen kirjoittamisen jälkeen.
Sekä tämä väsymys että seurusteleminen Blixin kanssa oli vähitellen
vetänyt Condyn pois hänen vanhasta piiristään. Hän kieltäytyi toisesta
iltakutsusta toisen jälkeen, ja kun hän ennen oli tavannut syödä
aamiaista klubilla yhdessä Sargeantin tai Handsin kanssa, niin oli hän
nyt tottunut syömään aamiaista Blixin luona Washington-Streetillä ja
viettämään lomansa keskipäivällä hänen seurassaan.
Condyn karkaamista pohdittiin usein tuossa hänen entisessä
tuttavallisessa klubiseurassaan, ja sattumalta tuli asia taas esille
eräänä iltapäivänä, kun Jack Carter oli klubissa George Handsin
vieraana. Hands, Carter ja Eckert istuivat erään ikkunan ääressä
poltellen sikaareja ja juoden likööriä päivällisen jälkeen.
»Kuulkaahan!» sanoi äkkiä Eckert, »kuka on tuo nuori nainen tuolla
toisella puolen katua — joka juuri nyt menee turkkurin ikkunan ohi?
Olen varma siitä, että olen nähnyt hänet ennen jossakin. Eikö teistä
kukaan tiedä kuka hän on?»
»Kyllä, eikö se ole neiti Bessemer?» sanoi Hands ja kumartui eteenpäin
katsomaan. »Hän on turkasen kaunis, sitä hän on!»
»Kyllä, se on Travis Bessemer», vakuutti Jack Carter. Vähän myöhemmin
hän lisäsi: »On vahinko tyttöä.»
»Vahinko... mitä?» kysyi Eckert.
Carter kohautti olkapäitään.
»Niin, _minä_ en tiedä mitään. Mutta mistä johtunee, että paremmat
perheet ovat lakanneet seurustelemasta hänen kanssaan. Ennenhän hän oli
aina mukana.»
»Niin, nyt muistan, minä en todellakaan ole nähnyt häntä enää tänä
huvikautena», sanoi Eckert. »Mutta minä olen kuullut, että hän
itse vetäytyi pois seuraelämästä, hänen piti lähteä itään päin —
opiskelemaan lääketiedettä, luullakseni.»
»Sehän on vanha asia», huomautti Carter hymyillen, »että heti kun joku
nainen on suljettu pois seurasta, alkaa hän etsiä työalaa elämässä
vakavasti ja niin poispäin.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» murisi George Hands. »Travis Bessemeriä ei
ole suljettu pois seurasta.»
»Sitä en ole sanonutkaan», vastasi Carter, »vaan hän on antanut
ihmisille jota kuinkin paljon puheen aihetta viime aikoina. Joka
tapauksessa on varomatonta, että hän niin paljon juoksee Riversin
kanssa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa, mutta siitä puhutaan.
Minä satuin itse yhteen heidän kanssaan eräässä pensaikossa tuolla
radalla viime — —-»
»Niin», pisti Sargeant väliin ja nojautui Carterin tuolin selustaan,
»aivan niin. Minä näin, että te olitte hänelle vain tyhjää ilmaa. —
Olisittepa vain ollut siellä», jatkoi hän hilpeästi ja kääntyi toisten
puoleen. »Siinä meni teiltä hukkaan pieni sievä kohtaus. Rivers ja
neiti Bessemer olivat tehneet kiertoretken kenttävalleille — siellä
kuuluu muuten olevan suurenmoista kävellä, sanoo sisareni; hän ja Dick
Forsythe tapaavat olla siellä aamukävelyllä joka lauantai — noo, Rivers
ja neiti Bessemer juoksivat aivan odottamatta eteemme. Me olimme kaikki
puetut uusimman golfmuodin mukaan, ja arvaan että muistutimme enemmän
myymäläikkunoiden näytenukkeja kuin ihmisiä, jotka olivat ulkona
urheilemassa. Rivers ja neiti Bessemer sitävastoin olivat kunnollisesti
olleet jalkamatkalla; he näyttivät kulkeneen ainakin neljä penikulmaa
aamupuhteella, ja he olivat vanhoissa vaatteissaan, pölyisinä ja
tahriintuneina.
»Eipä olisi todellakaan ollut ihme, jos neiti Bessemer, joka on niin
nuori, olisi tullut hieman hämilleen osuessaan äkkiä niin loistavan
hienoon seuraan kuin meidän. Mutta ei merkkiäkään siitä, että hän
olisi joutunut tasapainosta. Hän nyökkäsi sisarelleni ja minulle,
totta tosiaan, niinkuin olisi hän istunut vaunuissa neljä hevosta
edessä ja niinkuin olisi ollut juuri Redfernin ja Virotin valmistamissa
pukineissa. Se osoittaa kulttuuria, näette. Eikä hän edes unohtanut
antaa tälle meidän kiltille pikku Carterillemme kelpo läksytystä,
sentähden että Carter juovuspäissään oli häntä kohtaan tunkeileva
eräänä iltana tanssiaisissa. Eikö olekin totuuden kanssa yhtäpitävää
— Johnni? Johnni meni hänen luokseen tuolla radalla ja ojensi hänelle
kätensä: ’Ei, kas hyvää päivää, neiti Bessemer! Mistä ihmeestä te
tulette? — Siitä on kauan, kun teidät viimeksi näin.’ Johon hän
vastasi: ’Mikäli minä tiedän, ette sen koommin kuin tanssimme yhdessä,
herra Carter', ja sitten katsoi hän hänen kättään, niinkuin hän ei
olisi käsittänyt, mitä sillä siinä oli tekemistä.
»Pikku Johnni änkytti ja punastui ja peräytyi heti kiireimmän kautta.
Ja siinä hän teki viisaasti, sillä Rivers oli alkanut saada höyryn
nousemaan. Ei, se tyttölapsi on oikeata lajia, sen _minä_ takaan, ja
minun sisareni aikoo pitää kutsut hänen kunniakseen, heti kun neiti
Bessemer vain suostuu ottamaan kutsut vastaan. Mutta nyt, kun Johnni
sanoo, että hänet on suljettu pois seurasta, on kai viisainta, että
sisareni vielä harkitsee asiaa.»
»Minä en sanonut että hänet on suljettu pois», väitti Carter. »Sanon
vain, että hänen pitäisi olla vähän varovaisempi.»
Sargeant siirsi sikaarin toiseen suupieleen ja nipisti kiinni toisen
silmänsä välttääkseen sikaarinhaikua.
»Sitä voisi sanoa useammasta», vastasi hän.
»Kylläpä käytätte suurta suuta minua vastaan?» kiivaili Carter.
»Menkää hornaan, Johnni! Emmekö ota jotakin juotavaa?»
Saman viikon perjantai-iltana istuutui Condy tavalliseen aikaan
yksityistyöhönsä. Mutta hänellä oli ollut kova päivä toimituksessa ja
aivot olivat kankeat kuin väsynyt hevonen. Puolessa tunnissa ei hän
saanut lausettakaan kirjoitetuksi.
»Arvelin olevan parasta antaa työn levätä tänä ainoana iltana», selitti
hän Blixille kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun he istuivat
pienessä ruokahuoneessa, »niin sujuu huomenna paremmin. Katsotaanpa nyt
mitä te pidätte viimeisestä luvusta.»
Blix oli ihastunut tähän »Viranomaisista huolimatta». Condy oli antanut
hänelle viittauksia pääpiirteistä ja lukenut hänelle luvun toisensa
jälkeen sitä myöten, kun hän sai ne valmiiksi.
»Se on parasta mitä te milloinkaan olette kirjoittanut, Condy, ja
sen te kaiketi itsekin tiedätte. Siinä on arvattavasti virheitä,
mutta niistä minä en hituistakaan välitä. Itse toiminta se
on, joka kiinnittää mieltä. Ken on lukenut ensimmäisen luvun
kullankaivajakapakasta ja Maanpakolaisten klubista, tahtoo kyllä
jatkaa. Te luotte paraillaan tulevaa mestariteostanne, ja te onnistutte
siinä myöskin.»
»Se on tuo samanaikainen sanomalehteen kirjoittaminen, joka tekee
minusta pelkän töhrijän. Te ette voi aavistaakaan miltä tuntuu ryhtyä
taas iltasella kirjoittamaan, kun on koko päivän kirjoittanut.»
»Niin, kunpa te vain pääsisitte tuosta sanomalehdestä eroon», sanoi
Blix. »Te käytätte parhaat vuotenne ammattityöhön, ja nyt se vielä
päälle päätteeksi haittaa teidän runoilemistanne. Minä olen varma
siitä, että kertomuksenne siitä kostuisi, jos te pääsisitte vapaaksi
sanomalehtiahertelusta. Ettekö te ole itsekin samaa mieltä?»
»Kyllä, te olette aivan oikeassa. Työni sujuisi varmasti paremmin»,
vastasi hän. »Mutta ne eivät tahdo antaa minulle lomaa. Minä kyselin
sitä toissapäivänä toimittajalta. Ei, minä olen pakoitettu suorittamaan
kummankin työn yhtä aikaa.»
»Emme huoli nyt puhua asioista. Te tarvitsette lepoa. Haluatteko pelata
erän pokeria?»
He pelasivat tunnin verran, ja Condy hävisi tapansa nuukaan. Hänen
huono onnensa oli kerrassaan hämmästyttävä. Kahden viimeksi kuluneen
kuukauden aikana oli hän pelannut pokeria Blixin kanssa kolme neljä
kertaa viikossa, ja joka kerta oli Blix voittanut.
Hän oli nyt oppinut pelaamaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin Condy.
Hän saattoi melkein joka kerta sanoa, milloin Condyllä oli hyvät
kortit kädessä, samalla kun hän säläsi oman asemansa läpäisemättömän
välinpitämättömin ilmein.
»Montako haluatte ostaa?» kysyi Condy ja väisteli. »Minä seison.»
»Sepä vasta —» vastasi hän hämmästyneenä. »Minä otan kolme.» »Passi»,
jatkoi Blix kylmäverisesti.
»Hyvä. Katsotaanpa — minä panen viisi.»
»Kaksikymmentä lisää.»
Condy tarkasti korttinsa, pani ne pois ja otti ne taas käteensä. Sitten
hän heitti pöydälle kaksi korkeaa ristikorttia.
»Ei», sanoi hän, »niitä en pelaa. Mutta mitä teillä on? Katsotaanpa
vain huvin vuoksi.»
Blix levitti korttinsa pöydälle.
»Teillähän ei ole rahtuakaan!» huudahti Condy. »Olisihan minun pitänyt
se tietää. Mutta tuossa hävisi viimeinen dollarini. Lainatkaa minulle
50 centtiä, Blix.»
Blix pudisti päätään.
»Sellainen pieni saituri!» sanoi Condy harmistuneena. »Te saatte
takaisin koko summan.»
»Minkätähden lainaisin teille rahaa pelataksenne minun kanssani? Ette
saa minulta hituistakaan. Sitä paitsi ei minua haluta enää pelata.
Lopettakaamme mieluummin.»
»Minä melkein haluan lopettaa toden teolla, lopettaa pelaamisen
teidänkin kanssanne.»
Blixiltä pääsi pieni ilonhuudahdus.
»Haluatteko todellakin, Condy? Luuletteko voivanne jättää? Voitteko
kokonaan luopua korteista? Niin ettette koskaan enää pelaa rahoista?
Ooh, kuinka se minua ilahduttaisi! Mutta antakaa olla sillään,
ellette ole aivan varma asiastanne. Mielestäni olisi parempi, että te
pelaisitte joka ilta klubissa kuin, että te rikkoisitte lupauksenne.»
Condy oli vaiti, istui miettiväisenä ja puri etusormenniveltä.
»Punnitkaa asia kahteen kertaan, Condy», pyysi Blix hartaasti,
»muistakaa se aina.»
»On toinen asia nyt. — Travis — kolme kuukautta sitten en olisi voinut
vastata mistään. Silloin oli minun vaikeampi olla sitä tekemättä,
mutta nyt, niin, nyt on kaikki tyyni muuttunut. Minä tiedän nyt, että
ilahduttaisin teitä, Blix!»
»En tiedä mitään, joka minua enemmän ilahduttaisi, Condy.»
Hän ojensi hänelle kätensä.
»Se on siis päätetty», sanoi hän tyyneesti. »En koskaan enää pelaa
uhkapeliä, Blix.»
Blix puristi hänen kättään; sitten hypähti hän ylös, keräsi
mielihyvästä huokaisten kortit ja heitti ne kamiiniin.
»Ooh, kuinka olen iloinen siitä, että tämä on ohi», huudahti hän
loistavin silmin. »Minä olen koko ajan ollut tästä pitävinäni, mutta
se on ollut minusta niin vastenmielistä. Te ette voi arvata, kuinka
vastenmielistä se on minusta ollut! Mikä siinä miehiä viehättää niin,
että he voivat sen takia valvoa yökaudet, käy yli minun ymmärrykseni.
Onko se todellakin täyttä totta, Condy, että te ette enää milloinkaan
pelaa uhkapeliä? Niin, tällä kertaa tiedän, että se on teidän
puoleltanne täyttä totta. Minä olen niin onnellinen, että tuskin voin
olla laulamatta!»
»Taivaan tähden, älkää sitä tehkö», huusi hän reippaasti. »Te olette
kaunis ja rakastettava tyttö, Blix, vaikkapa teitä ei voisikaan juuri
sanoa kaunottareksi, ja te —»
»Ooh, elkää nyt hassutelko!» pilaili Blix. »Te lupaatte sen?»
»Kunniasanallani.»
»Kiitos, sitten olen levollinen», sanoi hän.
Mutta vaikka Condy oli täällä karkoittaakseen ajatuksiaan kirjasta,
ei hän voinut olla ajattelematta sitä, se seurasi häntä, kirjoittipa
hän sitten tahi ei. Eikäpä hän muuten olisi ollutkaan se synnynnäinen
kirjailija, joka hän kuitenkin oli. Ennen viimeistä pistettä ei hänellä
voinut olla lepoa eikä hetkenkään rauhaa. Hän ei voinut muuta ajatella
eikä muusta puhua kuin siitä. Kaikki hänen ajatuksensa, huomionsa ja
mielikuvansa kerääntyivät taukoamatta tämän yhden pisteen ympärille.
Kun he nyt istuivat ulkonemassa ja näkivät kuun nousevan,
työskentelivät hänen aivonsa yhä sillä ainehistolla, joka niillä oli.
Äkkiä hän sanoi:
»Minun täytyy todellakin pitää huolta siitä, että saan siinä kerrotuksi
jostakin salaisesta aarteesta. Mitä jännittävää on romaanissa, ellei
siinä ole joku salainen aarre? Ooh, Blix, jos vain saisin kirjoittaa
sitä herkeämättä. Se on tavattoman hyvä aihe. On melkein synti
antaa mitään siitä mennä pilalle. Se olisi viimeisteltävä hienoksi,
ymmärrättehän.»
»Condy», sanoi Blix ja katsoi häntä tiukasti, »mikä teidät oikeastaan
sitoo The Timesiin? Ettekö voisi palata takaisin toimeenne, jos
ottaisitte lomaa niin pitkäksi aikaa, kun tarvitsette kirjaa varten?
Ettekö voisi saada sitä valmiiksi kuukaudessa, jos teillä ei olisi
muuta tehtävää? Otaksukaa, että te ottaisitte kuukauden loman — eikö
lehti voi pitää paikkaa teille niin kauan?»
»Kyllä, luulenpa melkein, mutta pahinta on, että minä en ole
milloinkaan pannut säästöön centtiäkään palkastani. Kun minä lopetan,
niin loppuvat minun tuloni, ja millä ihmeellä minä sitten elän? Mitä te
haette? Tulitikkujako? Tässä on tulitikkuja.»
Blix seisoi ja sormieli kaapin luona. Sitten hän kääntyi päin ja
työnsi laatikon kiinni nojautumalla sitä vastaan. Käsissään piti hän
hollantilaista porsliinista sokeriastiaa. Hän tuli pöydän luo ja
tyhjensi sen sisällön siniselle pöytäliinalle — 2—3 kultarahaa, noin 15
dollaria hopeassa ja kourallisen pientä rahaa.
Vastaamatta Condyn moniin ihmetteleviin kysymyksiin, laski hän rahat ja
järjesti ne pieniksi tapuleiksi: kultaa, hopeaa, nikkeliä.
»35 ja 7 siihen on 42», mumisi hän ja laski sormillaan. »Ja 6 on 48, ja
10 on 58, ja 10 on 68, ja sitten 10, 20, 30 ja 25 pikkurahoina.»
Hän työnsi koko kasan Condylle.
»Olkaa hyvä», sanoi hän, »tässä on se, jolla teidän on elettävä.»
Condy tuijotti häneen. »Millä minun on elettävä», mumisi Condy.
»Niin, sillä te kai voitte tulla toimeen kuukauden?»
»Mistä te olette saanut kaikki nämä rahat? Kenen ne ovat?»
»Ne ovat teidän omia rahojanne, Condy. Te olette itse lainannut ne
minulle, ja nythän ne tulevat hyvään tarpeeseen.»
»Olenko minä lainannut teille rahaa?»
»Kyllä, ne ovat ne rahat, jotka minä olen voittanut teiltä
pokerpelissä. Te ette luullut siitä kertyvän tällaista summaa?»
»Huh! Ei juolahda mieleenikään kajota niihin», huudahti hän ja veti
kätensä pois kuin olisi sitä polttanut.
»Kyllä, teidän pitää ottaa ne, Condy», sanoi hän varmasti. »Minä olen
säästänyt nämä rahat teille, joka pennin aina ensimmäisestä kerrasta
asti kun palasimme järven rannalle. Ja minun tarkoitukseni on koko ajan
ollut se, että te saatte ne takaisin sinä päivänä, jolloin päätätte
olla kokonaan pelaamatta.»
»Mutta mitä järkeä siinä on!» vastusteli hän kädet syvällä taskuissa
ja tumman punaisena kasvoiltaan. »Se on — se on ihan mieletöntä, Blix!
Kuinka se saattoi mieleenne juolahtaa? Minä en tahdo kuulla sanaakaan
enää siitä asiasta. Minä en halua kajota senttiinkään näistä rahoista.
Mutta, Blix, te olette — te olette — paras nainen minkä tiedän. Te
olette nainen, joka sopii _miehelle_, se te olette.» Hän puri hampaansa
yhteen. »Teistä tulisi sille miehelle, jota te rakastaisitte, paras
sotatoveri, jonka hän voisi saada. Te veisitte häntä eteenpäin ja
pitäisitte hänet pystyssä, kunnes viimeinen panos olisi ammuttu. Minä
voisin tehdä mitä tahansa, jos teidänlaisenne nainen pitäisi minusta.
Ooh, Blix, minä — te ette aavista — —» hän yskäsi ja vaikeni äkkiä.
»Teidän tulee ja pitää ottaa rahat», vastasi hän, »ne ovat teidän
rahojanne. Ellette te niitä ota, teette te minusta pelaajan, aivan
yksinkertaisesti, Condy. Ei olisi koskaan juolahtanut mieleenikään
pelata teidän kanssanne, jos minä olisin aikonut pitää penninkään
teidän rahoistanne. Alusta alkaen oli tarkoitukseni säilyttää rahat
teille, ja teidän piti saada ne takaisin heti kun te päätitte olla
pelaamatta. Ja juuri nyt on teillä rahan tarve. Te voitte ottaa lomaa
sanomalehdestä. Te ette mitenkään voi saada romaanista kunnollista,
kun teidän samalla täytyy huolehtia palstan täytteestä. Ettekö te
tiedä, kuinka kernaasti minä soisin että 'Viranomaisista huolimatta'
onnistuisi. Minä uskon teihin, Condy. Olen varma siitä, että te saatte
aikaan jotakin oikein arvokasta, kun vain saatte työrauhaa.»
»Mutta te ja minä olemme pelanneet kuin mies miestä vastaan», huusi
Condy. »Miltä näyttäisi, jos esim. Sargeant tulisi ja haluaisi antaa
minulle takaisin ne rahat, jotka hän on minulta voittanut. Enkö olisi
vaivainen, jos ottaisin ne vastaan?»
»Niin, mutta asia onkin juuri niin — että me emme ole pelanneet kuin
mies miestä vastaan. Silloinhan minä en olisi ollut peluria parempi.
Minä antauduin siihen sentähden että arvelin, että se kenties olisi
sopiva keino saada teidät luopumaan tuosta tavasta. Muutenhan olisi
ollut suorastaan hävytöntä pelata teidän kanssanne, kun tiesin kuinka
pelinhimoinen te olitte ja kuinka vaarallista se oli teille. Ettekö voi
sitä ymmärtää? Ja nyt on tulos se, että te olette tauonnut pelaamasta
ja että teillä on rahoja riittävästi, niin että voitte ottaa lomaa ja
kirjoittaa romaaninne valmiiksi. Riemukustannusliike on nimenomaan
kehoittanut teitä kirjoittamaan jännittävän romaanin; te olette
keksinyt oivallisen aiheen; te olette oikea mies sitä käsittelemään,
ja nyt teillä on varoja, että voitte heittäytyä vapaaksi ja tehdä sen.
— Condy!» — huudahti hän äkkiä, »ettekö voi nähdä mikä etu teillä
on? Eikö teissä ole niin paljon suurta miestä, että te voitte nähdä
edun, kun se on aivan edessänne? Luuletteko te sitä paitsi, että minä
haluaisin ottaa rahoja teiltä? Ettekö te sitten voi käsittää, että te
loukkaatte minua, kun kieltäydytte vastaanottamasta näitä rahoja, jotka
ovat teidän? Siltä minusta tuntuu. Se teidän täytyy ymmärtää. Jos te
välitätte rahtusen verran minusta, niin ottakaa rahat!» — —
* * * * *
Condyn toimittaja pisti kynän korvan taa ja katseli häntä silmälasien
yli.
»No hyvä, Rivers», sanoi hän, »niin se nyt on. Te teette luonnollisesti
omassa asiassanne mielenne mukaan. Jos jäätte meille, on kaikki
hyvin. Mutta minä voin yhtä hyvin sanoa teille suoraan, että minä en
luule voivani ottaa tänne toista miestä kuukauden ajaksi tekemään
teidän työtänne ja sitten ajaa häntä ovelle. Minä en mielelläni teitä
menetä, mutta jos teillä lomanne aikana on tilaisuus päästä toiseen
sanomalehteen, en minä puolestani halua sitä estää.»
»Te tarkoitatte siis, että minulla on hyvin vähän mahdollisuutta alkaa
täällä uudestaan, jos otan lomaa?»
»Kyllä, sitä tarkoitan.»
Tuli äänettömyys. Condy viipyi; sitten hän nousi.
»Otan sen vastuulleni», selitti hän.
Samana iltana kertoi hän Blixille kuinka oli käynyt.
»Nyt on taistelu edessä, Blix.»