»Häi-häitä!» haukotti Condy ja vaipui hieman kokoon. Blix hypähti ylös.
»Oletteko te vasta viettänyt _häitä_? kertasi hän vähän säikähtyneenä.
»Ei — ei — no — sepä vasta oli hauskaa!»
»Niin, niin», änkytti Condy. »Sehän oli hauskaa. Onneksi olkoon!»
»Tulkaa kanssani sisälle — tulkaa kanssani», sanoi kapteeni hauskasti,
»niin minä esittelen teidät vaimolleni. Meidän häämme olivat viime
sunnuntaina.»
»Ooh, kiitos, paljon kiitoksia — tulemme kernaasti — se on meistä
erinomaisen hauskaa», vakuuttivat molemmat salaliittolaiset
kuumeentapaisella sydämellisyydellä.
»Hän on vietävän sievä, pieni nainen», selitti kapteeni ja sulki portin
heidän jälkeensä. Sitten kulki hän edellä hiekoitettua käytävää ylös
asemalle.
»Sen kyllä uskon», vastasi Blix. Kapteeni Jackin leveän seljän takana
lähetti hän Condylle kehoittavan silmäyksen ja antoi hänelle tarmokkaan
sysäyksen käsivarrellaan saadakseen hänet taas tolalleen; Condy oli
aivan pyörällä; hän tuijotti tylsästi kapteenin niskaa ja hymyili
houkkamaisesti.
»Taivaan tähden, Condy!» onnistui hänen kuiskata. Sitten olivat he
eteisessä.
Onneksi saivat he minuutin tai pari tointuakseen, ennenkun he tulivat
sisään. Kapteeni Jack vei heidät jonkinlaiseen arkihuoneen ja konttorin
välillä olevaan suojaan ja pyysi heidät istumaan:
»Olkaa nyt niinkuin kotonanne, niin minä käyn noutamassa vaimoni.»
Niin pian kuin kapteeni Jack oli oven takana, kääntyivät he toistensa
puoleen.
»Noh!»
»Noh!»
»Nyt me olemme kiikissä!»
»Niin, ja siitä on nyt selviydyttävä, Condy. Olkaa vain niin
luonnollinen kuin mahdollista, niin ei ole mitään hätää.»
»Mutta olettakaa, että hän tuntee meidät!»
»Noh, entä sitten? Mutta kuinka he _voisivat_ tietää, että me olemme
kirjoittaneet heidän kirjeensä?»
»Hysh, Blix, elkää puhuko niin ääneen!»
»Luuletteko heidän epäilevän jotakin?»
»Nyt he tulevat.»
»Olkaa kylmä, tyyni ja hillitty, Condy! Niin kaikki t käy hyvin.»
»Olettakaahan, että se ei ole K.D.B.»
Mutta se oli hän. Ja hän tunsi heidät heti. Hän ja kapteeni, joka
nauroi koko naamallaan, tulivat sisälle keittiön puolelta, K.D.B.
sirossa, sinisessä karttuunihameessa ja esiliinassa, joka oli
puhtauden, tärkkäyksen ja silityksen todellinen ihmenäyte.
»Kas tässä, Kitty!» huudahti kapteeni Jack, uudestaan selittämättömän
iloisuuden valtaamana. »Tämä nuori pari on tullut tänne katsomaan
paikkaa, ja minä tahdoin että sinä saisit tervehtiä heitä. Herra Rivers
— tämä on minun vaimoni, Kitty, ja — anteeksi — neiti — minä en voi
oikein muistaa teidän nimeänne.»
»Bessemer», sanoivat Condy ja Blix yhtä aikaa.
»Ooh», huudahti K.D..B. »Tehän istuitte ravintolassa tuona iltana —
niin, niin, — olen varma siitä, että olen teidät ennen nähnyt.» Hän
kääntyi toisesta toiseen ja punastui yhä enemmän.
»Aivan oikein, Lunan ravintolassa varmaan?» kysyi Condy epätoivon
uljuudella. »Olenpa minäkin sitä hiukan muistavinani.»
»Niin, eikö kapteenikin ollut siellä?» uskalsi Blix kysyä.
»Minä muistan, että unohdin keppini», jatkoi Condy. »Minun täytyi
palata sitä noutamaan, ja juuri kun olin poistumaisillani, olin
huomaavinani, että te molemmat istuitte yhdessä oven lähellä olevan
pöydän ääressä.»
Hänestä oli viisainta, että hän oli ollut näkevinään heidät vasta
silloin.
»Kyllä, niin oli», vastasi K.D.B. tahdikkaasti, »me tapaamme syödä
siellä maanantaisin.»
Blix oletti, että K.D.B. mieluummin tahtoi päästä tilannetta lähemmin
selittämästä, ja päätti suoda hänelle mahdollisuuden vaihtaa ainetta.
»Siellä on hyvää ruokaa», sanoi hän.
»Niin, minä puolestani en voi sanoa, että ihailen espanjalaista
keittotaitoa», vastasi K.D.B., joka unohti, että he söivät siellä joka
maanantai. »Tavallinen amerikalainen on kyllin hyvää minulle.»
Äkkiä kääntyi kapteeni Jack Condyn puoleen: »Ooh», sanoi hän,
»silloinpa te olitte se, joka sanoi taulun esittämää kuunaria soimaksi.»
»Niin, eikö se sitten ollut soima», kysyi Condy viattomasti.
»Itse voitte olla soima», sanoa läimähytti kapteeni. »Se oli kuunari,
se se oli, ja se oli selvä kuin tuo pihtipieli tuossa.»
Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin oli tulikoe kestetty, ja Blix
ja Condy hengittivät keveämmin jatkaessaan taas kulkuaan. Kapteeni
ja K.D.B. olivat molemmat saattaneet heidät veräjälle ja hartaasti
kehoittaneet heitä »pistäytymään sisälle seuraavalla kerralla, kun he
kulkivat tätä tietä.»
»He ovat naimisissa!» ähki Condy ja kätki päänsä käsiinsä. »Ja se on
meidän syymme. Sitä ei saa koskaan enää tekemättömäksi.»
»No, välikö tuolla?» selitti Blix hieman loukkaantuneena. »Minun
mielestäni ei siinä ole vähintäkään huomauttamisen varaa. Voittehan
nähdä, että kapteeni on rakastunut häneen ja K.D.B. kapteeniin. Minä en
voi ymmärtää, että meillä tässä asiassa on mitään kaduttavaa.»
»Niin, mutta — niin äkkiä!» kuiskasi Condy aivan masentuneena. »Se on
se, joka on niin kauheata — niin äkkiä se on käynyt.»
»Se osoittaa vain kuinka rakastunein he ovat ja kuinka — ja kuinka
mielellään he ovat — mukautuneet toisiinsa. Ei, se asia on aivan
niinkuin sen olla pitää.»
»He näyttivät todellakin siltä, niinkuin he voisivat meistä pitää.»
»Siihen heillä onkin syytä — jos he tietäisivät. Ellei meitä olisi
ollut, eivät he ikinä olisi toisiaan löytäneet».
»Ja kumpikin pyysi meitä tulemaan heitä uudestaan tervehtimään,
panitteko te sen merkille? Menkäämme sinne toisenkin kerran, Blix.»
Condy oli taas äkkiä aivan ilostunut. »Eikö meidän teidänkin
mielestänne ole niin tehtävä?»
»Kyllä, luonnollisesti. Olisi hyvin hauska mennä vierailulle heidän
luokseen — oppia heitä oikein tuntemaan!»
»Saattaahan varsin hyvin tapahtua, että he pyytävät meitä jäämään
päivälliselle jonkun kerran.»
»Niin, ja ajatelkaa sitten niitä kertomuksia, joita hän voi kertoa!
Siinä on jotakin teille».
He joutuivat molemmin puolin haltioihinsa näistä mahdollisuuksista,
puhuivat äänekkäästi yhtä aikaa ja tarkastivat yksityisiä kohtia
kapteenin kertomuksissa.
»Ajatella vain!» huudahti Condy — »ajatella vain Billy Ishamia
puna-valkojuovaisessa yöpuvussaan lukien Shakespearea saarnastuolista
laivassa toisten maatessa ja virnistäessä hänelle ja nauraessa minkä
jaksavat. Se vasta on kohtaus, mitä? On kuin näkisi sen ilmielävänä.»
»Eikö hän mahtanut keksiäkin yhtä ja toista? Hänellä ei näkynyt olevan
selvää käsitystä hyvästä ja pahasta. Se saattoi varsin hyvin olla
valetta kaikki tyyni.»
»Niin, entä sitten?» sanoi Condy.
Ja niin kulkivat he siellä tuona ihanana, kirkkaana aamupäivänä
pitkin mannermaan läntistä rannikkoa, nuorina ja elinvoimaisina
molemmat, ja Tyvenmeri, maailmankaupan tie, keinuili heidän, edessään
savupilareineen ja suolainen meri-ilma tuli pehmeästi aalloten ja
täytti heidän keuhkonsa. Nuorina, voimakkaina ja terveinä kulkivat he
siellä, mieli kuohuvan täynnä toimintaa ja seikkailuja, kaappauksia ja
merirosvousta, toisiaan risteileviä ajatuksia, lennossa ja nelistäen
läpi voimakkaan, rehevän elämän, halki todellisuuden rajattomasti
romantisen maailman. Ja aavistamatta sitä lainkaan, olivat he
itse puhdasta romantiikkaa. Epäilyksellä, vanhojen viisaudella ja
käsityksellä kaiken katoavaisuudesta ei ollut mitään sijaa siinä
maailmassa, jossa he kulkivat. Heillä oli vielä kuvittelunsa, heidän
aistinsa olivat tarkat, heidän vastaanottavaisuutensa elävä. Elämän
yksinkertainen juoksu, rodun leveät ja voimalliset tunteet liikkuivat
heissä. Heidän astuntansa oli täynnä joustavaa voimaa, he kulkivat alas
valtamerelle päin, tuskinpa he ajattelivat tai punnitsivat; he olivat
kuin kaksi kaunista, ystävällistä eläintä. He antautuivat kokonaan
hetken vaikutteihin; he eivät ajatelleet, he tunsivat. Heidän älynsä
nukahti; he näkivät, he kuulivat, he huomasivat suolaisen meren ja
touvien ja vesilätäköissä kasvavan lihavan, mausterikkaan krassin
hajun; he kylvettivät poskensa purjetuulessa ja hengittivät sitä
puoleksi avoimin suin ja laajennein sieraimin. Oli ihanaa elää; joka
tiima oli uutta autuasta huumausta. Se tosiasia, että meri oli sininen,
riitti saamaan heidät haltioihinsa. Pelkkä hengittäminen oli juhlaa.
He iloitsivat nuoruudestaan; ja kaikki oli nuorta heidän kanssaan —
päivä oli nuori, ja maa oli nuori, se sivistys, johon he kuuluivat,
se joka toimi täällä tämän leveän mannermaan viheriäisellä läntisellä
reunuksella, myöskin se oli uuden rodun kohisevan, punaisen veren
vaikutuksesta nuori ja reipas ja kapinallinen.
Vieläpä Condy unohti tai oikeammin halveksi tänä päivänä yhdistää
ja järjestää kapteenin ryövärijuttuja novellinmuotoon. Meren ja
viheriäisten riuttojen ja Blixin rusottavien poskien katseleminen,
hänen keltaisten hiustensa liehunta hänen silmillään ja suullaan
oli parempaa kuin ajattelu. Elämä oli parempi kuin kirjallisuus.
Oli parempi elää kuin lukea. Elävä ihminen oli enemmän arvoinen
kuin kymmenentuhatta kuollutta Shakespearenlaista runoilijaa, teko
enemmän arvoinen kuin ajatus. Niin, vain rakastaa Blixiä, olla hänen
seurassaan, nähdä kuinka kauniisti hänen poskensa hehkuvat, tietää
hänen olevan niin lähellä, silloin tällöin töykätä hänen kyynäspäätään,
oli parempi kuin parhain romaani, kaunein kirja, minkä hän milloinkaan
saattoi toivoa saavansa kirjoitetuksi. Elämä oli kirjallisuutta
parempi, ja rakkaus oli elämän kruunu. Rakastaa Blixiä ja pitää hänet
lähellään - minkä muun puolesta sitä eläisi? Voiko hän milloinkaan
ajatellakaan mahdolliseksi, että hän löytäisi mitään niin kaunista ja
armasta ja rakasta kuin tämä yhdeksäntoistavuotias tyttö.
Äkillinen loiskahdus sai Condyn takaisin todellisuuteen. Mitä hän kulki
ja uneksi? Mitä hän kulki ja kuvitteli? Rakastaa Blixiä? Rakastiko hän
Blixiä? Niin, _luonnollisesti_ rakasti hän häntä — rakasti häntä niin,
että pelkkä ajatus siitä sai hänet haukkomaan henkeänsä ja täytti hänen
sydämensä oudolla hellyydentunteella, niin pehmeällä ja kuitenkin niin
voimakkaalla, ettei sille ollut sanoja eikä ilmaisumuotoja. Rakastiko
hän tyttöä? Kyllä, luonnollisesti rakasti hän Blixiä. Hän oli, itse
siitä tietämättä, rakastanut häntä jo kauan. Hän oli rakastanut
häntä tuona päivänä järvellä ja tuona unohtumattomana iltapäivänä
kiinalaisessa teehuoneessa; kaikkina noina pitkinä, hiljaisina
iltoina ruokasalin ikkunan ääressä, jossa he istuivat ja katselivat
hämärän läpi kaupungin yli; kaikkina noina iltoina oli hän rakastanut
häntä. Viimeisten kuukausien aikana oli joka päivä ollut täynnä hänen
rakkauttaan.
Minkäpä takia hän muuten olisi näin onnellinen? Mikäpä muu hänet
vähitellen oli eroittanut tuosta mutkikkaasta seura-elämästä, jota
sellainen mies kuin Sargeant edusti? Mikäpä muu oli auttanut häntä
hitaasti päästämään irti pauloja, joilla tuo huono ja vahingollinen
tapa oli pitänyt hänet kiinni? Mikäpä muu oli herättänyt hänen
kunnianhimonsa? Mikäpä muu se oli, joka nyt karkasi hänen tähän asti
vapaasti liehuneen innostuksensa päättäväisyyteen ja toimintavoimaan?
Tytöllä ei aina ollut ollut sellaista vaikutusvaltaa häneen. Siihen
aikaan, jolloin he vain huvittelivat yhdessä seuraelämässä ja
näkivät toisensa seurustelutavan mukaisesti kerran viikossa, ei asia
ollut niin, vaikka heillä kyllä oli ollut olevinaan yhtä ja toista
ylijäämäksi toisilleen. Hän muisti sen illan, jolloin Blix oli tehnyt
pikaisen lopun niistä ajoista ja kuinka hän silloin heti oli mielessään
ajatellut, että kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän sittenkään
ollut häntä koskaan oikein tuntenut. Mutta sitten oli kaikki tullut
toisenlaiseksi sen viehättävän uuden elämän kautta, jota he elivät. Hän
oli nyt elänyt. Hän oli oppinut tuntemaan hänet sellaisena kuin hän
oli, hänen sydämellisen hyvyytensä, rehellisen mielenlaatunsa, kuinka
hän halveksi kaikkea teeskentelyä, hänen toverillisuutensa ja hänen
järkkymättömän hyvälaatuisuutensa. Ja päivä päivältä, hiukan silloin ja
hiukan tällöin, oli hänen rakkautensa häneen kasvanut, niin tasaisesti,
niin hiljaa, ettei hän itse ollut huomannut sitä ennenkun nyt — nyt,
kun se äkkiä oli puhjennut täydessä kauneudessa ja voimassa, niinkuin
kukka, jonka tuoksu äkkiä tunkeutuu koko hänen elämäänsä ja koko hänen
maailmaansa suloudellaan.
Puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet pelastusaseman,
tulivat Blix ja Condy vanhalle linnoitukselle, joka ahavoituneine,
punaisine muurineen seisoi autiona ja unhotettuna Kultaisen portin
suulla. He kääntyivät kulmasta, ja siellä vieritti Tyvenmeri sinisiä,
monivivahteisia aaltojaan rajattomasti, ikuisesti yli maapallon, yli
maailman olan, ilman ainuttakaan purjetta näkyvissä, katkeamattomana
kaarena taivaanrannasta taivaanrantaan.
He kulkivat nyt rannikkoa, milloin vanhaa aaltojen uurtamaa osaa
kukkuloiden alla, milloin alhaalla eturannalla, jossa he hyppäsivät
kiveltä kivelle tai juoksivat pitkin vedenrajaa kiinteillä valkoisilla
hiekkariutoilla.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt koko rannikolla. Maan puolella
kohoutuivat korkeat rinteet paljaina tai nurmipeittoisina kohti
taivasta, ja siellä täällä työntyivät ne ihan ulos veteen suurine
haljenneine ja rapeutuneine, märästä mustine kallionlohkareineen,
joiden juuria saartoi polvenkorkuinen, kuohuva vaahto. Ilma oli
täynnä aallokkojen pitkäveteistä jylinää, ja silloin tällöin tuli
merilintuja yksitellen ja parvissa kuppuroiden niiden yllä kimakasti
huutaen. Hylkykappaleita solui edes takaisin aaltojen mukana, ja
kokospähkinänkuoria, jotka olivat kuin suuria, ruskeita, kiskaistusta
kaarnasta tehtyjä maljoja, oli kasottain kallioiden juurella ja niiden
välisissä kuopissa. He löysivät maneetin — läpinäkyvän limaisen massan;
ja kerran osui heidän silmiinsä hyljekoira ärjy-aallon pohjassa; he
näkivät sen siloisen ja kiiltävän pään ja sen pingoitetut turpajouhet
ja kuulivat sen käheästi sähisevän haukunnan, kun se pitkin rantaa ajoi
takaa kalaa.
Blix ei antanut Condyn vähintäkään auttaa itseään. Hän oli yhtä reipas
ja voimakas kuin Condy ja ryömi kalliolta kalliolle ja yli vedenrajassa
olevien pilaantuneiden ajopuiden, nopsana ja joustavana kuin nuori
poika. Hän vaipui liejuun kengänvarsia myöten, sai naarmuja käsiinsä
ja hameensa rikkirevityksi, niin, vieläpä hän nyrjäytti jalkansakin,
mutta hänen pienet silmänsä säteilivät yhtä pirteästi; hänen poskensa
rusottivat yhtä viehättävästi. Ja taukoamatta hän jutteli kaikesta mitä
näki, samantekevää oli, kuunteliko Condy vai ei. Milloin oli siinä
hullunkurinen kappale ruskolevää, milloin lokkiparvi, joka kinaili
kalasta, milloin purppuranvärinen meritähti, milloin tavattoman suuri
ärjy-aalto. Hänen valtava elonvoimansa tempasi hänet mukaansa. Hän oli
pelkkää elämää päästä kantapäähän, kaikkine aistineen aivan hereillä,
värisevän herkkä kaikille vaikutelmille.
»Nouskaamme tästä ylös ja levätkäämme hetkinen», ehdotti Condy.
He jättivät rannan ja kipusivat ylös rinnettä sellaisella kohdalla,
jossa esiinpistävä töyry antoi suojaa; siellä tapasivat he polun, joka
vei heidät alas pieneen, tyyneen vuorenkattilaan, jonka sivuilla kasvoi
mustikanvarsia.
Täällä he istahtivat. Blix asettui vanhalle puunjuurelle mielihyvästä
huokaisten, ja Condy oikasihe pitkäkseen vastatäytetty piippu
hampaissaan ja niska pientä käsilaukkua vasten, jota hän koko päivän
oli niin uskollisesti kantanut. Sitten kävi Blix äkkiä hiljaiseksi;
ja kauan istuivat he siinä kumpikin äänettöminä katsellen valtavia
viheriäisiä vuoria, jotka viettivät alas mereen, pitkin rantaa kuohuvia
ärjy-aaltoja, rikkimurskaantuneita kallioita, ääretöntä merenpintaa ja
näköalaa yli vanhan linnoituksen Kultaisen portin suulle.
»Voisimmepa olla sata penikulmaa kaupungista, siitä päättäen mitä
me nyt näemme. Emmekö voisikin, Condy?» sanoi Blix viimein. »Ja te
ette voi tietää, kuinka _nälkä_ minulla on. Nyt on varmaankin jo
päivällisaika.»
Vastaukseksi nousi Condy hyvin arvokkaasti ylös, aukaisi ihailtavalla
huolimattomuudella käsilaukun ja otti sieltä esille, kenkien asemesta,
ensin kokonaisen pullon punaviiniä, sitten kinkkuvoileipiä, voipaperiin
käärittyinä, tölkin keitettyjä oliiveja, suuren pussin suolatuita
manteleita, kaksi pientä lasia, romaanin ja huuliharpun.
Blix melkein huusi ihastuksesta, löi polviaan ja keinui edestakaisin
puunjuurellaan.
»Ei, Condy, oletteko te todellakin pitänyt huolta _aamiaisesta_ —
siinäpä vasta on hienoja kenkiä! Ja te muistitte, että oliivit ovat
minun lempiruokani! Ja sitten vielä kirjakin, katsoppa vain! Mikä se
on? ’Seitsemän valtamerta’. Ei, tämäpä on parasta, missä minä olen
ollut mukana. Mutta tuo huuliharppu — mitä varten se on?»
»Soitettavaksi. Te ehkä luulitte sitä ruuviavaimeksi?» Blix tärisi
ihastuksesta hänen tyhmän sukkeluutensa takia, ja Condy lisäsi ylpeästi:
»Huomatkaa, että minä itse olen kaiken järjestänyt!»
»Sen kyllä huomaa: suuret paksut perunat kuorineen, kinkku paksuina
viipaleina niiden välissä ja sitten olitte totta tosiaan levittänyt
voita leivälle.» Mutta siitä he eivät välittäneet. He söivät
kuninkaallisen aterian, vieläpä Blix otti hattunsakin päästään ja
ripusti sen vieressään olevaan pensaaseen. Mutta luonnollisesti oli
Condy unohtanut korkkioran. Ponnistaessaan epätoivoisesti saadakseen
punaviinipullon korkin kaivetuksi ylös taittoi hän taskuveitsensä
molemmat terät ja oli jo toivottomana heittää koko avaamisen kesken,
kun Blix kärsimättömästi otti pullon ja etusormellaan työnsi korkin
alas.
»Viiniä, soittoa, juhla-ateria ja runoutta», sanoi Condy. »Me laukeamme
suureen ylellisyyteen niinkuin Sardanapalus.»
Mutta Condy oli itse äkkiä joutunut sellaiseen onnen ilmapiiriin,
jonka vertaista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän rakasti Blixiä.
Hän rakasti häntä sentähden, että hän oli niin aito, niin säteilevän
terve ja voimakas; hän rakasti häntä, koska Blix piti samasta kuin
hän, siksi, että he katsoivat olemassa-oloa samalta näkökannalta,
inhosivat teeskentelyä ja teennäisyyttä, iloitsivat kaikesta suorasta,
rehellisestä ja luonnollisesta. Hän rakasti tyttöä sentähden, että
tämä piti hänen kirjoistaan, pani arvoa samoille piirteille niissä
kuin hänkin ja moitti sitä mitä hänkin paheksui. Hän rakasti tyttöä
sentähden, että tämä oli yhdeksäntoistavuotias ja sentähden, että
tämä oli niin nuori ja turmeltumaton ja saattoi iloita sinisestä
merestä ja kauniista aamusta. Hän rakasti tyttöä hänen kauneutensa,
hänen keltaisten hiustensa pehmeyden, hänen kaarevan, valkean
otsansa ja hänen pienten tummanruskeiden silmiensä takia, silmien,
jotka aina näyttivät siltä kuin hän juuri olisi nauramaisillaan tai
olisi nauranut; hän rakasti tyttöä hänen lujan suunsa ja leukansa,
hänen korkeaan valkoiseen atlassinauhaan kiedotun pyöreän kaulansa
takia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämän käsivarret olivat
voimakkaat ja kaunismuotoiset ja että hän pyöreällä vyötäröllään
käytti suurta koirankaulanauhaa, ja sentähden, että hänen melkein joka
pienimmästäkin liikkeestään lähti tuo tuskin huomattava mutta lumoava
naisellisuuden tuoksu, tuo tuoksu, joka osaksi johtui hajuvedestä,
mutta kuitenkin enimmäkseen oli hänen suunsa, hänen hiustensa, hänen
kaulansa, hänen käsivarsiensa ja koko hänen miellyttävän olentonsa
hienoa, määräämätöntä ja sanomattoman tenhoavaa aroomia. Ja hän
rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli se mikä hän oli, että hän
oli Blix, sen äärettömän suloisen voiman takia, joka hänestä lähti
näinä hiljaisina hetkinä, kun hän tunsi hänen olevan niin lähellä, ja
jonkinlainen nimetön ja arvoituksellinen kuudes aisti heräsi hänessä
ja kertoi hänelle kuinka hyvä, ystävällinen ja puhdas ja naisellinen
hän oli; ja tuo epämääräinen hellyyden tunne etsi häntä, hellyys, joka
ei kohdistunut ainoastaan häneen, vaan kaikkeen hyvään maailmassa; ja
hänen oman luonteensa jaloimmat puolet tulivat esille ja vaativat olla
hänessä olevan parhaimman kanssa samalla tasolla.
Hän katseli tyttöä salaa, kun tämä istui tuossa hänen vieressään,
keltaiset hiukset lainehtien ja liehuen otsan ympärillä, kädet helmassa
merelle miettiväisenä katsellen avoimin silmin.
Hän oli sanonut, ettei hän rakastanut häntä. Condy muisti sen hyvin.
Se oli hänen vilpitön ajatuksensa; hän ei rakastanut häntä. Se aihe
oli kerta kaikkiaan karkoitettu heidän väliltään. Ja juuri sentähden
oli heidän toveruutensa näinä viimeisinä kolmena neljänä kuukautena
ollut niin viehättävä. Hän piti häntä hyvänä ystävänä. Hän oli
muuttumattomasti sama kuin sillä kerralla, mutta hän — niin, hänelle
oli maailma tullut ihan uudeksi tänään! Niin, siihen määrään rakasti
hän häntä, niin rakkaaksi oli hän käynyt hänelle, että kun hän vain
ajatteli häntä, paisui ja hypähteli sydän hänen rinnassaan.
Mutta kaikki tämä täytyi hänen pitää omana tietonaan. Jos hän sanoisi
jotakin, antaisi tytön tietää kuinka syvästi hän tätä rakasti, olisi
kaikki tuhottu, tuossa tuokiossa olisi heidän toveruutensa lopussa.
Siitä he olivat molemmat selvillä; he olivat koettaneet tuota toista,
se ei käynyt. Rakastavina olivat he saaneet tarpeeksi toisistaan;
tovereina olivat he sopineet mainiosti yhteen, ollen kokonaan ja
esteettömästi onnellisia.
Condy puri hampaansa yhteen. Se oli kylläkin kovaa. Hänen oli
valittava, joko tehdä loppu heidän viehättävästä toveruudestaan tai
myöskin varoa millään tavalla ilmaisemasta rakkauttaan, pakoittaa ja
vallita sitä, ja tehdä se samalla, kun joka hermo hänessä värisi kuin
viulunkieli jousen alla. Ei ollut hänen luonteenlaatunsa mukaista
rakastaa hiljaa ja rauhallisesti tai etäältä; hän tahtoi tuntea hänen
käsiään, hänen viileää, pehmeää poskeansa ja hengittää hänen hiustensa
tuoksua, tuntea hänen huulensa omiaan vasten ja peittää kasvonsa hänen
helmaansa.
»Mikä teidän on, Condy?».
Blix katseli häntä levottomasti.
»Minkätähden te rypistätte otsaanne niin ankarasti ja puristatte
kätenne nyrkkiin. Te olette myöskin kalpea. Onko jotakin hullusti?»
Hän heitti Blixiin nopean silmäyksen ja hillitsi itsensä.
»Tämäpä on hauska, pieni soppi, tämä», sanoi hän. »Mutta kuulkaahan,
Blix, kuinka pitkä aika on siihen, kun te matkustatte?»
»Huomisesta kuusi viikkoa.»
»Ja sitten olette te poissa neljä vuotta — neljä vuotta! Kenties te
ette koskaan palaja. Kuka tietää mitä voi tapahtua neljän vuoden
kuluessa. Missä se hullu huuliharppu on?»
Huuliharppu oli täynnä leivänmurusia ja muuta sellaista. Condy ei
voinut sillä soittaa. Kaikki hänen vaivansa palkittiin vain suhisevalla
äänellä, kuolemankorahduksilla, surkealla ulvonnalla. Hän heitti sen
mereen.
»No missä sitten on se hullu kirja?» sanoi hän. »Te istutte sen päällä,
Blix, kas tässä, lukekaa nyt ääneen. Avatkaa vain kirja miltä kohdalta
tahansa.»
»Ei, se on teidän tehtävä.»
»Eipä suinkaan, enkö minä kenties ole jo tehnyt tarpeeksi? Enkö minä
_ostanut_. kirjan ja huolehtinut ruuasta, enkö minä laittanut voileivät
ja maksanut raitiovaunun? Tämä retki tulee maksamaan liki pitäen 3
dollaria, ennenkun me olemme kotona. Tiedättekö mitä; vähin mitä te
voitte tehdä, on että luette hiukan ääneen minulle. Mutta voimmehan
lyödä siitä arpaa.»
Condy onki taskustaan kymmensenttisen ja Blix otti neljännesdollarin
kukkarostaan.
»Heittäkää minun puolestani», pyysi hän.
Condy heitti ja sai kruunun. Kun hän otti kirjan, sanoi Blix:
»Sen, jolla on niin tavattoman huono onni kuin teillä, on melkein
mieletöntä pelata uhkapeliä. Minä en ole vielä koskaan pelannut yhtään
erää pokeria teidän kanssanne voittamatta joka shillinkiä, joka teillä
oli taskussa.»
»Niin! Mutta mitä teette kaikilla noilla rahoilla?»
»Annan niiden luistaa», vastasi hän ylimielisesti, »hansikkaihin,
harsoihin ja hattuneuloihin — kaikenmoiseen.»
Mutta Condy saattoi kuulla, ettei ollut totta, mitä Blix sanoi.
Runsaan tunnin istui Condy nyt ja luki ääneen hänelle teoksesta
»Seitsemän valtamerta», tuulen suhistessa hiljaa yli valtavain,
paljaiden särkkien ja leikkiessä suopursun lehtien ja suurien
mustikkamarjapensaiden kanssa kuiluissa, ja ärjy-aaltojen tullessa
jylisten ja vetäytyessä taas kalisten takaisin yli rantaäyrään siellä
alhaalla ja vesilintujen lennellessä heidän yllään.
Blix kuunteli tarkkaavaisesti, mutta Condyn olisi ollut mahdoton
selostaa sitä mitä hän juuri oli lukenut. Parempi oli elää kuin
lukea; elämä oli kirjallisuutta arvokkaampi, ja hänen uudessa, vasta
keksimässään rakkaudessa oli hänelle runoutta kylliksi. Hän jatkoi
lukemistaan, ettei hän voisi katsoa Blixiin ja sanoa enemmän kuin
tahtoi. Liki liippasi toisinaan, ettei hän keskeyttänyt lukemistaan
ja puhunut suutaan puhtaaksi toisen petollisen minän valtaamana,
huolimatta lujasta tahdostaan. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut
niin onnellinen, vaan ei myöskään niin onneton. Hän alkoi livetä
sanoihin ja hyppiä yli kokonaisten rivien ja lauseiden, niin, käänsipä
hän pari lehteäkin kerrallaan.
»Sepä oli komea rivi», huudahti Blix.
»Mikä rivi? Mistä te puhutte? Kuulkaa, Blix, tätä päivää emme saa
koskaan unohtaa. Luvatkaamme, kävi miten kävi ja olimmepa missä
tahansa, että aina kirjoitamme toisillemme tänä päivämääränä. Onko tämä
lupaus?»
»Kyllä, minä lupaan. Ja nyt — — —»
»Minä lupaan sen kaikesta sydämestäni. Ei, te voitte olla aivan varma,
minä en sitä unohda, en -- -- Niin kuin sanottu, tämä on lupaus.
Tänäänhän minä olen... Blix, minne tuo merkillinen kirja joutui?»
»Condy.»
»Niin, se otettiin minulta pois. Te istutte kaiketikin taas sen päällä.
Mutta viisi kirjasta! Lähdemme ehkä mieluummin nyt.»
»Siitä tulee pitkä kävely ennenkun olemme kotona. Eikö liene parasta
että syömme Lunassa?»
»Te olette pahin tuhlari minkä tunnen. Luuletteko te minua
koronkiskuriksi. Minulla ei ole enään kuin kolmeneljännesdollaria
jälellä. Paljonko teillä on?»
Blixillä oli kukkarossaan 35 centtiä, ja he pohtivat rahallista asemaa
hyvin perusteellisesti. Se riitti kahdelle raitiovaunupiletteihin ja
»meksikkolaiseen illalliseen», ja sitten jäi vielä 10 centtiä yli.
»Richardille», sanoi Blix.
»Sikaariksi minulle», sanoi Condy.
»Te saitte minut antamaan hänelle puoli dollaria. Se oli vähin minkä
saatoin antaa, sanoitte te — aateluus velvoittaa.»
»No, siinä sen nyt itse näette; minä en voi antaa hänelle vain 10
centtiä. Minä sanon vain, että me olemme puhtaaksi kynityt täksi
päiväksi.»
He lähtivät menemään, ei samaa tietä, vaan yli törmien ja sitten
suoraan poikki avonaisen, viheriän niityn, joka komeili sinisine
kurjenmiekkoineen, valkoisine heliotrooppeineen, keltaisine
unikkoineen ja orvokkeineen siellä täällä. Sitten tulivat he eräälle
kenttävallitielle, joka oli punainen ja tasainen kuin kamarin lattia.
Ja eräässä kulmassa, jossa tie teki jyrkän käänteen kohti kaupunkia,
pysähtyivät he hetkiseksi ja katselivat taakseen ihanata näköalaa,
valtamerta, puolikuunmuotoista maisemaa ja sitten etualalla aaltoilevia
vuoria, jotka ulottuivat alas rantaan ja olivat aivan täpö täynnä
metsäkukkia.
Neljännestunnin kuluttua olivat he golfradalla.
»Me menemme suoraan yli», sanoi Condy, »ja otamme ensimäisen
raitiovaunun toisella puolen.»
He menivät tieltä ja oikaisivat suoraan yli radan, Condy piippu
suussa. Mutta samassa kun he kulkivat ohi pitkän eucalyptuspuu-rivin
sen paikan läheisyydessä, mistä pallopeli aletaan, kuulivat he äkkiä
varoitushuudon:
»Pitäkää varanne siellä!»
Condy ja Blix katsoivat äkkiä ylös, ja siellä eräässä ryhmässä, ei
kymmentä kyynärää heistä, näkivät he nuoren Sargeantin ja hänen
sisarensa ja pari muuta heidän piiriinsä kuuluvaa nuorta naista sekä
Jack Carterin puettuina homespuniin ja polvihousuihin, lyhyihin
soreihin golfnuttuihin ja skotlantilaisiin kauluksiin, täydessä
touhussa lyöntinuijineen.