Muuan Union Streetin vanhanaikaisista sähkölläkäyvistä
raitiotievaunuista ulkosivulla olevine mataline mukavine rahineen
jätti Blixin ja Condyn aivan linnan kenttävallin sisäpuolelle. Vartia,
joka raitiotien loppupäässä kulki ja keikaroi Jörgensen-kauluksessaan,
neuvoi Condylle tietä. Ja sitten meni Condy Blixin kera pitkää
puistotietä viheriäisten holvien alle.
Ilma ei olisi voinut olla kauniimpi. Oli viikon vapaapäivä,
maanantai-aamu kymmenen ajoissa. Ilma ei ollut kylmä eikä lämmin,
se huokui vain leppoisesti ruoholta ja raikkaasti mereltä.
Vaaleansinertävällä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä. Heidän
oikealla puolellaan jonkun matkan päässä oli lahti niin sinisenä
kuin indigo. Näytti siltä kuin Alcatraziin olisi vain lyhyt matka;
ja tuolla taaempana nosti Tamalpais valtavan, viheriän, punasen ja
purppuranvärisen pyramiidinsä vedestä, koko joukon korkeammalle kuin
pienet rannikkovuoret, ja katseli länteen yli aavan meren.
Kenttävalli oli semmoisenaan hauska. Upseerien puistomajat olivat
tarpeeksi samanlaiset ja marssivat säännöllisissä kolonneissa
kuin aito sotilasesikunta. Tavattoman suuret parakit muistuttivat
opistojen makuusaleja; ylt'ympäri avoimissa ovissa istui sotamiehiä
paitahihasillaan puhdistaen satuloita ja valjaita, samalla kun he
viheltelivät jotakin säveltä tai polttivat lyhyttä piippua. Täällä
paraatipaikalla seisoi muuan sotilas, joka oli riisunut nuttunsa ja
liivinsä ja krokettinuijalla lähetti puolelle tusinalle tovereistaan
toisen nopean tai hitaan kuulan toisensa jälkeen. Tallien luona
harjasivat he hevosia, jotka seisoivat pitkissä riveissä ja olivat
kaikki samanlaisia väriltään. Nuori luutnantti solui hiljaa ohi
polkupyörällään. Muuan upseeri tuli ulos kuistin ovesta asenutun
napit auki ja piippunysä hampaissa. Pitkin polkuja oli pysty- tai
vaakasuorassa mustaksi maalattuja kanuunankuulia pitkissä riveissä,
ja mörssäreitä ja muuta vanhaa, kelpaamatonta tykistöä oli pantu
pystyyn kulmauksiin kuin siipimiehiä ainakin. Jonkun verran kauempana
törähytteli merkinantotorvi teräviä toitotuksiaan.
Blix ja Condy olivat suunnitelleet pitkän retken täksi päiväksi.
Heidän piti mennä läpi linnan kenttävallin, ohi upseeripaviljonkien
ja parakkien ja edelleen Kultaisen portin luona olevalle vanhalle
linnoitukselle. Siellä he poikkeisivat sivulle ja seuraisivat
rannikkotietä kappaleen matkaa ja sitten he menisivät sisämaahan päin,
kulkisivat yli vuorien vajaan puoli neljännespenikulmaa tullakseen
lopulta kaupunkiin ja raitiotielinjoille takaisin. Condy oli tiukasti
ollut sitä mieltä, että pyöräilypuku oli tähän tilaisuuteen sopivin, ja
sitä paitsi oli hänellä pieni käsilaukku, jossa oli pari jalkineita,
sanoi hän.
Ja Blix oli tänä aamuna ihana kuin ruusu, kokonaan mustiin puettu,
lukuunottamatta välttämätöntä valkoista silkkinauhaa, joka kietoutui
tiukasti ja korkeasti hänen kaulansa ympäri. St. Bernhardin-kaulanauha
täytti tehtävänsä vyönä. Hänellä ei nyt ollut harsoa, ja keltaiset
hiukset liehuivat hänen heleillä poskillaan. Hän kulki siinä hänen
rinnallaan askelin, jotka olivat yhtä lujat ja varmat kuin hänenkin, ja
hän heilutteli pyöreitä voimakkaita käsivarsiaan. Hänen pienet ruskeat
silmänsä loistivat hyväntuulisuudesta ja terveydestä ja pelkästä
raikkaasta ruumiillisesta nautinnosta, että oli olemassa tällaisena
puhtaana ja kirkkaana ja varhaisena aamuna täällä ulkona länsimeren
rannikolla. Hän puhui melkein herkeämättä. Tuskinpa hänen suunsa
oli sekuntiakaan hiljaa. Hän jutteli kauniista ilmasta, sotilaiden
uudesta lystillisestä tallilakista, viheriäisestä nurmiturpeesta
kenttävallilla, pienestä hautausmaasta, jonka ohi he menivät
parakkileirin takana, kaminista, jonka he näkivät, ja viiriäisestä,
jonka he molemmat kuulivat piipattavan ja raksuttavan pensaikossa.
Condy kulki ääneti hänen rinnallaan, ääneti, vaan ei vähemmän
onnellisena, ja poltteli piippuaan ja tähysteli silloin tällöin suurta
laivaa, nelimastoista, jota hinattiin ulos Kultaiselle portille. Koko
ajan katselivat he ympärilleen, ja joka hetki keksivät he jotakin
mielenkiintoista, josta heidän täytyi toisilleen huomauttaa.
»Kas tuolla, Blix!»
»Mutta, Condy, näettekö tuota?»
He olivat pian sivuuttaneet leirin pienoiskaupungin ja suuntasivat
kulkunsa edelleen parakkien ja vanhan punaisen linnoituksen välillä
olevan matalan hiekkapankin läpi.
»Katsokaas, Condy», sanoi Blix, »mikä rakennus tuolla on lahdelman
rannalla — tuo lipputankoinen?»
»Otaksun, että se on pelastusasema.»
»Emmekö voisi mennä sinne sitä katsomaan — se olisi varsin hupaista.»
»Loistava ajatus», huudahti Condy.
Asemalle ei ollut pitkä matka. Heidän piti vain hyppiä kehnoa
rantatietä alas linnoitukselle ja kahlata pari sataa metriä läpi
hiekkariuttojen. Condy avasi veräjän pensasaidassa, joka ympäröi pientä
kaksikerroksista taloa, ja sieltä kuului ulvovien ja haukkuvien koirien
valtava, hornamainen kuoro.
Kun sitten oli sisällä, niin huomasi, että paikalla oli omituinen
vetovoima. Simpukankuorien reunustama muurikivinen käytävä vei
lahdelmalle antavalle ovelle; molemmin puolin oli siellä pienille
hyvinhoidetuille nurmikoille asetettu 7—8 mullalla täytettyä, vanhaa,
kirjavaksi maalattua venosta, joissa verenpisarat, pelargonit ja
resedat kukkivat. Pari kissaa lojuili päivää paistattaen kumpikin
ikkunalaudallaan. Ylempänä jonkinlaisella parvekkeella astuskeli kaksi
miehistöön kuuluvaa edes takaisin, aivan kuin he olisivat kulkeneet
laivankannella. Siellä täällä paistoi aurinko esineisiin, jotka olivat
punaista kuparia tai kiiltävää messinkiä; vähän kauempana rannalla
oli pelastusveneen vaja telaratoineen portista suoraan veteen. Condy
koputti rohkeasti ovea. Se, joka avasi, oli — kapteeni Jack.
Kapteeni Jack eikä kukaan muu. Mutta hän esiintyi nyt sinisessä,
kudotussa nutussa ja virkatakissa.
Se oli heille aivan odottamaton yllätys, niinkuin äkillinen
näyttämömuutos teatterissa. Ovelle koputtaminen oli luonut aivan uuden
tilanteen. He seisoivat hetkisen aivan kuin kivettyneinä; he seisoivat
siinä kynnyksellä ja tuijottivat avoimin suin ja silmät selällään
heidän omaa äkisti esille sukeltautuvaa avioliittokokelastaan. Condy
oli suorastaan sanaton. Se oli Blix, joka lopulta pelasti tilanteen.
»Me kuljimme juuri tästä ohi — olemme jalkamatkalla», selitti hän, »ja
sitten saimme sellaisen halun nähdä pelastusasemaa. Kävisikö se päinsä?
Voisimmeko saada luvan katsoa sitä?»
»Kyllä, kernaasti», vastasi kapteeni varsin kohteliaasti. »Tulkaa vain
sisälle. Tämä on juuri tänään avoinna katsojille. Te olette tulleet
täsmälleen. — Täällä on niin harvoin kävijöitä», lisäsi hän.
Sillä aikaa kun Condy kirjoitti heidän nimensä vieraskirjaan, onnistui
hänen vaihettaa pikainen silmäys Blixin kanssa. Oli selvää, että
kapteeni ei heitä tuntenut. Tilanne selveni itsestään, niin, näytti
sukeutuvan varsin lupaavaksi. Eikähän sitä paitsi tekisikään mitään,
vaikka kapteeni muistaisikin, että hän oli nähnyt heidät ennen.
»Ei, meillä ei ole monta kävijää», jatkoi kapteeni viedessään heidät
kapeaa, hiekoitettua käytävää alas venevajaan. »Tämä on hiljainen
asema, tämä. Ihmiset eivät usein osu tälle tielle, ja harvoinpa
myöskin sattuu, että meidän on mentävä veneellä vesille. Mehän olemme
täällä sisäpuolella, ymmärrättehän, eikä meillä enimmäkseen ole mitään
tekemistä, paitsi veden korkeimmillaan ollessa, kun ne siellä Cliff
Housessa eivät voi saada venettään vesille. Me emme siis juuri usein
mene vesille, vaan jos menemme, niin voitte olla vakuutettuja siitä,
että me menemme täysin purjein.»
»Minun nimeni on Rivers», sanoi Condy, »ja tämä on neiti Bessemer. Me
olemme kumpikin kaupungista.»
»Minua ilahduttaa tutustua teihin, herra Rivers, minulla on kunnia,
neiti», sanoi hän ja paljasti päänsä. »Minun nimeni on Hoskins, mutta
te voitte kernaasti sanoa minua kapteeni Jackiksi. Olen niin tottunut
siihen nimeen, että tuskin tottelen toista. Siispä, neiti Bessemer,
tässä näette pelastusveneen. Se pysyy pinnalla aallokoissa, eikä voi
kaatua eikä upota, ja jos sanoisin kuinka monta tuhatta se on maksanut,
niin te ette uskoisi minua.»
Condy ja Blix viettivät puoli tuntia varsin hauskasti venevajassa
kapteeni Jackin selittäessä ja kuvaillessa kaikellaista ja kertoessa
karilleajotapauksia ja eriskummallisia pelastus-kaskuja, niin että he,
lasten lailla, tuskin uskalsivat hengittää jännityksestä.
Condy älysi pian, että hän täällä oli löytänyt jotakin sellaista, josta
kirjailijat niin usein puhuvat, mutta jota he niin harvoin tapaavat ja
jota he paremman nimen puutteessa sanovat »tyypiksi.»
Kapteeni Jack oli ollut kaikkialla ja nähnyt kaikellaista ja kokenut
enimmäkseen kaikki mikä on kokemisen arvoista ja sen lisäksi vielä
koko joukon sellaista, josta hänen mieluummin olisi pitänyt pysyä
erillään. Mutta muutamissa asioissa oli kapteeni ilmeisesti aivan
yhtä moraaliton kuin vastasyntynyt lapsi. Hänellä ei nähtävästi
ollut hituistakaan omantunnonvaivoja siitä, että oli salakuljettanut
kiinalaisia Canadasta rajan yli kolmenkymmenen dollarin maksusta
hiuspiiskalta, jossa toimessa hänellä oli apulaisena maailmankuulun
amerikalaisen teologin tuhlaajapoika. Kelvottomien kiväärien vienti
Perun kapinallisille oli liikeasia, jota hänen täytyi valittaen
muistella, mutta vain sentähden, että se rengas oli murtunut, joka
jonkun aikaa oli antautunut sitä asiaa ajamaan. Erään vissin kuunarin
yksityinen takavarikointi Callaosin satamassa oli juttu semmoisenaan,
samalla kun merileijonannahkojen ryöstäminen kohnenkymmenentuhannen
dollarin arvosta venäläiseltä kauppapaikalta Alaskassa pääasiallisesti
sokeriputkirommin avulla — myöskin oli kiitettävä teko.
Hän oli syntynyt, kertoi hän, Winchesterissâ Englannissa ja —
luvalla sanoen — kasvatettu hengellistä säätyä varten. Hän oli
jonkun aikaa ollut kuoripoikana Winchesterin tuomiokirkossa,
mutta sitten oli hän jo keskenkasvuisena poikana mennyt merille.
Hän oli ollut veneenkuljettajana New Bedfordista kotoisin
olevalla valaanpyytäjälaivalla, ja vain kuudentoista ikäisenä
harppunoinut ensimmäisen valaansa. Hän oli ollut merirosvona
Chilen puolella. Hän oli ollut jääluotsina eräässä pohjoisnavan
puoleisessa pelastusretkikunnassa; hän oli harjoittanut hainpyyntiä
Magdalena-lahdessa kiinalaisen miehistön kanssa, joka oli melkein
murhaamaisillaan hänet; hän oli ollut syvänvedensukeltaja ja
saanut rumpukalvonsa siinä työssä halki, niin että hän nyt saattoi
tupruttaa tupakansavua korvistaan; hän oli joutunut haaksirikkoon
Gilbert-saarilla, tapellut Etelä-Kalifornian saarien alku-asukkaiden
kanssa; myynyt samppanjaa — joka oli valmistettu rintasokerista,
kuohupulverista ja rusinamehusta — korealaisille, ollut ajurina
Rannalla William Evert Gladstonen istuessa ajurinrattaissa. Mutta
ennen muita hän muisteli ja kuvasi ilolla ja ylpeydellä sitä kertaa,
jolloin hän oli neekerilaulajien impressariona, jolloin hän vuokratussa
virkapuvussa uneksi Cunard-laivan ryöstämistä ja rumpumajurina marssi
Sakramenton pääkatua torvensoittajiensa seuraamana.
»Seurueen primadonna», sanoi hän, »oli malmirumpua lyövä nainen. Me
olimme juhlineet Storktonissa, ja sitten antoi hän minulle timanttinsa
vietäväksi tamppiin. Minä tein työtä pyydettyä, mutta jäihän niitä
vähän riippumaan sormienkin väliin, ja minä lähdin puikahtamaan San
Franciscoon. Voittepa murskata kalloni, ellei hän tullut jälkeeni;
tuo helkkarin gongongi tapasi minut eräänä kauniina päivänä aivan
Basch-Streetilla olevan teatterin edustalla ja antoi minulle aika
sivalluksen ratsuruoskallaan. Niin, ajatelkaas vain» — ja sitten hän
hymyili, niinkuin se olisi ollut lystillisintä leikkiä maailmassa.»
»Mutta», uskalsi Blix kysyä, »eikö teistä nyt tunnu täällä hiukan
ikävältä? Täällä on kai teistä hyvin yksinäistä. Luulisipa, että te
tarvitsisitte täällä jonkun, joka pitäisi teille seuraa ja laittaisi
teille ruokaa ja niin edes päin.»
Mutta Condy ei välittänyt Blixin diplomatiasta; hän ei ajatellut muuta
kuin aiheita ja meni eteenpäin toista latua.
»Niin», sanoi hän, »myöskin minusta tuntuu, että täällä olisi jotenkin
yksitoikkoista teille, joka olette tottunut niin työteliääseen elämään.
Kuinka on pälkähtänyt päähänne antautua tähän toimeen?»
»Niin, katsokaahan», — kapteeni nojautui molemmat kädet housuntaskuissa
pelastusveneen sileään, valkoiseen keulaan — »minä olen hiukan
kallellani nykyään — olin joutunut jupakkaan Meksikossa, Libertadissa;
ja siitä nousi sellainen äläkkä, niin että mielestäni asian täytyi
saada rauhaa painuakseen ensin vähän unhotukseen. Sillä tavalla se
kävi, näette.»
Condy ja Blix muistivat elämyksensä valaanpyytäjän perämiehen kanssa
ja olivat heti pelkkänä korvana. Blix istuutui kirstulle, joka oli
pohja pilviin päin käännettynä, kumartui eteenpäin kyynäspäät polvien
varassa ja katseli herkeämättä kapteenia mielenkiinnosta ja odotuksesta
loistavin silmin. Condy seisoi hänen vieressään ja poltteli savukkeen
toisensa jälkeen, samalla kun hänen sormensa kapteenin kertoessa elivät
jännityksestä ja tarkkuudesta. Kirjailija hänessä oli vallan valveilla.
Ja täällä, tällä syrjäisellä pelastusasemalla, jossa lahdelman lempeät
laineet loiskuttivat rantaan niin lähellä, että he kuulivat joka
loiskeen, ja jossa tuntui maalin- ja köyden- ja rannalla olevan päivän
kuivaaman ruskolevänhajua, täällä kuuli nyt Blix ensimmäisen kerran
kertomuksen »Viranomaisista huolimatta».
Kapteeni Jack alkoi ensin kertoa elämyksiään Seattlessa Washingtonissa
keltakuumeen aikana. Hän oli ensin rahastonhoitajana eräässä
ravintolassa, jonka päivittäinen puhdas tulo oli yli 800 dollaria.
Sitten kuoli omistaja äkkiä, ja hän, kapteeni Jack, jäi edelleen
hoitamaan ravintolaa, kunnes pesä tulisi selvitetyksi ja perilliset
kutsuttaisiin saapuville. Mutta vallitsevan sekasorron ja kiihoituksen
aikana ei pesää selvitetty, ja kun ei ketään perillistä ilmoittautunut,
otti hän itse haltuunsa koko laitoksen, maksoi verot, teki
sopimuskirjat ja kirjoitti laskuja, kunnes hän itse piti koko liikkeen
suunnattomine tuloineen omana laillisena omaisuutenaan; ja kun sitten
eräänä kauniina päivänä koko talo paloi perustuksiaan myöten, oli
hänellä puhdasta voittoa 24,000 dollaria.
Siihen aikaan oli sillä paikkakunnalla omituinen klubi, jota sanottiin
»Maanpakolaisiksi». Sen useimmat jäsenet olivat hyvien perheiden
»nuorempia poikia» Englannista ja Britannian Canadasta, ihmisiä,
joilla oli enemmän tai vähemmän himmeä menneisyys, ihmisiä, jotka
olivat kotimaan onneksi ja tyynnyttääkseen asianomaisia siirtyneet
ulkomaille — onnenetsijöitä, pelaajia, huimapäitä, maankiertäjiä,
ihmisiä ylimyksellisine, niin, korkeimpaan aatelistoon kuuluvine
nimineen, jotka täällä liikkuivat salanimellä. Täällä hän tapasi
Billy Ishamin, joka kuului klubin johtokuntaan, tyhmänrohkean,
häikäilemättömän ja epäkäytännöllisen miehen. Heidän tuttavuutensa
sukeutui ystävyydeksi; kapteeni Jackin 24,000 dollarilla panivat
he alulle suuren kaappausyhtiönsä, sen jälkeen kun he olivat
San Franciscossa pitäneet välttämättömän kokouksen kapinallisten
asiamiehen, señora Estradon, kanssa. Kaiken tämän kertoi kapteeni eikä
unohtanut syrjäseikkaakaan, joka koski señoran käyntikorttia, jonka hän
oli repinyt kahtia ja antanut Ishamille toisen puolen. Sitten kertoi
hän heidän varustuksistaan ja rikkilyödystä sekstantista, joka aiheutti
kaikki heidän onnettomuutensa sekä heidän matkastaan yhtiökokoukseen
eräällä Panama-laivalla.
»Sielun surma!» jatkoi kapteeni Jack, »olisittepa nähnyt Billy Ishamin
laivassa, tuossa taikinatiinuntapaisessa matkustajahöyrylaivassa.
Riittäköön kun sanon, että hän pani eloa sääriin keulasta perään asti.
Siellä laivassa oli saarnastuoli, jonka oli määrä mennä johonkin
kappeliin Mazatlanissa, ja tuo saarnastuoli oli tungettu peräkannelle.
No, Billy oli kokenut useampia hulluuksia elämässään, ja m.m. oli hän
myöskin ollut näyttelijä. Gaston Maundevilleksi sanoi hän itseään ja
oli ylettömän korskea Shakespearen teosten taidostaan ja kyvystään
tulkita mitä niissä oli luettavana rivien välissä. Minä en ikinä unohda
sitä päivää, jolloin hän piti Portian puheen meille. Me olimme juuri
kääntöpiirin alla, ja oli hehkuvan kuuma. Oli enimmäkseen vain miehiä
laivassa, ja me makasimme yltympäri kannella yöpukineissa, silloin
Billy — Gaston Maundeville — punasen valkojuovainen röijy yllään kömpi
tuohon suuremmoiseen saarnastuoliin kädessään laivan kirjastosta
peräisin oleva Shakespearen teos ja esitti meille:
»Ei laupeuden luonto ole pakko,
se tihkuu taivaasta kuin sade leuto.»
»Minä olin halkeamaisillani naurusta. Siunatkoon, kuinka me
virnistelimme hänelle! Ja jota enemmän me virnistelimme, ja jota
enemmän me pilkkasimme häntä, sitä vakavammaksi ja hurjemmaksi hän
tuli. Hän sanoi, että hän tulkitsi mitä oli rivien välissä.»
Myöskin kertoi kapteeni koko tuon hurjan ja hullun jutun taistelusta
ja rakkaudesta, merirosvouksesta ja salaliitoista; mandolinit
näpähtelivät, veitset välkähteliväf, valat ja sonetit risteilivät;
valunut viini sekaantui valuneeseen vereen. Hän kertoi Ishamin ja
meksikkolaisen luutnantin kaksintaistelusta, jonka kuluessa he
vasemman käden ranteista yhteen sidottuina seisoivat ja pistelivät
toisiaan puukoilla; kolmekymmenlyönnistä pikimustassa pimeydessä
tullipakkahuoneen kellarissa; señora Estradan rakkaudesta Ishamiin; ja
koko tuon teoksessa »Viranomaisista huolimatta» äkkiä esiin vierivän ja
äkkijyrkästi vaihtuvan toiminnan.
Lopulta iskivät Blixin pienet silmät ihan säkeniä; Condyn posket
hehkuivat; hänen kätensä olivat kylmät, ja hän vaihtoi yhtenään asentoa
niinkuin kiihtynyt, puhdasrotuinen hevonen.
»Suuri Jumala, millainen kertomus!» hän melkein kuiskasi.
Blix huokaisi pitkän, vapisevan henkäyksen, istahti mukavammin
kirstulle ja katsoi ympärilleen, niinkuin olisi hänet vasta unesta
herätetty.
»Niin, kyllä», sanoi kapteeni ja kiersi itselleen savukkeen, »se oli
ihana aika. Käykääpä tuolla pitkin Keski-Amerikan rannikkoa olevissa
syrjäisissä tasavalloissa, niin saattepa nähdä, siellä sitä saa kokea.
Siinä on henki ja elämä kysymyksessä saada etusormi koukistetuksi
oikeaan aikaan; mitä tehdään, se tehdään perinpohjin. Jos vihataan
jotakuta, niin lojutaan valveilla koko yö ja purraan pielusta,
vain sitä varten että muistettaisiin kuinka perusteellisesti häntä
vihataan; ja jos rakastetaan naista — niin, suuri Jumala, kuinka häntä
rakastetaankaan!»
»Mutta — mutta», huomautti Condy, »minä en voi käsittää kuinka te
sellaisten elämysten jälkeen voitte harrastaa mitään muuta.»
»Minä en ole vielä kuollut enkä haudattu», vastasi kapteeni. »Arvelen
voivani keksiä toisen tai toisen tavan huvitellakseni vielä kerran.»
»Kuinka voitte mukautua odottamaan yhtä ainoatakaan minuuttia?» kysyi
Blix henkeään pidättäen. »Minkä tähden te ette heti hanki laivaa ja
lähde uusille seikkailuille huomispäivänä?»
»Ooh, se ei käy niin helposti nykyään», sanoi kapteeni ja puhalsi
savukkeen haiun ulos korvista. »Siihen on montakin syytä. Muun muassa
sentähden, että olen vasta viettänyt häitä.»