»Mutta», lisäsi hän, kun he lähtivät menemään, »nyt emme koskaan saa
tietää kuka heistä ensiksi puhui.»
Condy tunsi jo omantunnon soimauksia.
»Ei sitä koskaan tiedä, ei sitä koskaan tiedä», mumisi hän
huolestuneena. »Olemme ehkä tehneet kerrassaan mielettömän työn.
Otaksukaa, että he tulevat onnettomiksi avioliitossaan! Toivoisin,
että me emme olisi sitä tehneet. Minä olen siitä pahoillani. Me olemme
pelanneet shakkia elävillä ihmisillä. Meillä on hirvittävä edesvastuu.
Otaksukaa, että se päättyy siihen, että hän murhaa hänet.»
»Lorua ja tyhmyyksiä, Condy! Ja sitä paitsi, jos olemme tehneet
pahaa avioliittokokelaillemme, niin olemme me sen sijaan tehneet
punatukkaiselle hyvää. Kuka tietää, te olette ehkä tuolla
sähkösanomalla estänyt rikoksentekijän — tekemästä murhaa.»
Condy ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sähkösanoman vaikutusta.
»Paetkaa heti», kertasi hän. »Hän pakenee kyllä minkä kerkiää. Kaikki
tullut ilmi! Antaisin halusta puoli dollaria —».
»Jos teillä vain olisi.»
»Niin, jos minulla vain olisi — saadakseni tietää mitä se oli, jonka me
saimme ilmi.»
Äkkiä tarttui Blix hänen käsivarteensa.
»Tuolla ne ovat, Condy.»
»Kutka? Kutka siellä ovat?»
»Kapteeni ja K.D.B.»
»Ah — niin, luonnollisesti. Heidän oli pakko lähteä, poloisten.
Ravintola suljetaan kello kahdeksan.»
Blix ja Condy olivat hiljalleen kulkeneet käytävää kohti
Pacific-Streetia, nyt saavuttivat K.D.B. ja hänen kavaljeerinsa heidät.
Sivumennen kuulivat he kapteenin sanovan: — »hypähtää ylös tietenkin ja
sanoo: Siitä tuli kansainvälinen asia! Se mursi —».
Loppu hukkui ohi-rämiseväin kuormarattaiden aikaansaamaan meluun.
»Hän kertoo hänelle paraillaan seikkailujaan!» huusi Blix. »Onpa
oivallista! Othello ja Desdeinona. Nyt he ovat päässeet oikein
vauhtiin.»
»Seuratkaamme heitä!» huudahti Condy.
»Seurata heitä? — Niin — mutta eikö se olisi jotakuinkin — sopimatonta?»
»Ei, ei meille. Kun me kerran olemme ottaneet ohjataksemme heidän
kohtaloaan, on meidän sitä edelleenkin tehtävä.»
He laskivat uhrinsa kappaleen matkaa edelle ja seurasivat sitten heitä.
Ei ollut syytä pelkoon, että heidät huomattaisiin. Kapteeni ja K.D.B.
näkivät vain toisensa. Kulkipa K.D.B. jo kapteenin kanssa käsikoukkua.
»Ne sopivat todellakin toisilleen», sanoi Blix. »Minnekähän he nyt
menevät? Toiseen ravintolaanko?»
Sitä he eivät tehneet. Blix ja Condy seurasivat heitä
Washington-torille, sinne, missä tuo suuri penikulmapatsas ja
lipputanko ovat; siellä pysähtyivät K.D.B. ja hänen seuraajansa
tavallisella yksityisellä portilla pari taloa ohi venäläisen
kirkon ylösalaisin käännettyine ilmapallotornineen. He juttelivat
vielä hetkisen toistensa kanssa; sitten sanoivat he hyvää yötä, ja
K.D.B. meni sisälle kapteenin seisoessa kunnioittavasti kumarrellen
hattu kädessä. Sitten hän oikaisihe, pani ylpeänä hatun rennosti
takaraivolle, katseli taloa ylhäältä alas asti ja meni iloisesti
viheltäen torin yli.
»Hyvin arkipäiväistä, täysin kunnioitettavaa», hyväksyi Blix, ja Condy
veti helpotuksen huokauksen.
»Niin», sanoi hän, »olisi voinut käydä pahemmin.»
»Me emme kaiketikaan koskaan enää näe avioliittokokelaitamme», sanoi
Blix, »eivätkä he edes aavistakaan, että meitä on olemassa, mutta mepä
sittenkin olemme sen järjestäneet. Sitten saavat he itse kirjoittaa
romaanin valmiiksi. Minä olen sitä mieltä, että olemme tehneet hyvän
päivätyön. Ja niinpä on meidän nyt huolehdittava siitä, että itse
tulemme kotiin. Huomaan, että olen hirveän väsynyt. Millainen päivä
meillä onkaan ollut!»
Kun he saapuivat Washington-vuoren huipulle, oli kaikki verhottu
sumuun, joka on San Franciscon vanha eroittamaton seuralainen. Se
vetelehti ja ajelehti kaikkialla. Asfaltti oli kuin kiillotettua
mustaapuuta. Talot näkyivät vain epäselvinä pilvijoukkoina molemmin
puolin katua. Palmu- ja eucalyptuslehdistä valui kosteus melkein
sateena. Kaukaa valtamereltä ulvoi sumutorvi kuin vihainen sonni.
* * * * *
Condy oli aikonut antaa sukeltajakertomukselleen nimen »Muuan
vedenalainen romaani», mutta sen nimen oli Blix hyljännyt.
»Se muistuttaa liian paljon vesivärireklaamia», sanoi hän. »Sen nimellä
pitää olla aivan toinen ryhti. Teillä on taipumusta komeilemiseen,
Condy; te ette voi pysähtyä oikeaan aikaan. Mutta minua ilahduttaa,
että te olette tauonnut käyttämästä pilkullisia kaulaliinoja ja että te
olette hankkinut itsellenne valkoisia paitoja vaaleanpunaisten tilalle;
se osoittaa, että teillä on kehittymismahdollisuuksia.»
»Niin — kyllä», sanoi hän. »Minusta ne vaikuttavat levollisemmilta.»
Aivan niinkuin se olisi ollut hänen omaa keksintöään. Blix antoi hänen
olla siinä uskossa.
Lopuksi romaani sai nimen: »Kuoleman voitto», ja siitä tuli oivallinen.
Condyssa oli siksi paljon synnynnäistä kirjailijaa, että hän kyllä
itse tiesi, milloin hän oli saanut aikaan jotakin todellakin etevää.
Kun konekirjoittaja palautti kertomuksen selvän painon kirkastamana
ja vahvistamana, luki Condy sen uudestaan ja joutui itse aivan
haltioihinsa. Sillä oli aito sointu.
»Se kelpaa!» sanoi hän luettuaan viimeisen ponnen. »Se on maalinsa
saavuttanut. Hyljätköön vain kernaasti sen joka ikinen, jos haluavat.
Mutta sitä ei vain voida mitättömäksi tehdä.»
Mutta siihenpä sitten Condyn innostus häipyi. Sammunut oli tulinen
kauneuden kaipuu, joka oli häntä työssä kannustanut. Hän oli
tyytyväinen työhönsä. Hän oli kirjoittanut hyvän kertomuksen ja
sillä hyvä. Oli tietenkin tarkoitus lähettää se itään päin —
Riemukustannusliikkeelle — huomenna — tai ylihuomenna — jolloinkin
viikon varrella. Käsikirjoituksen lähettäminen veisi vähintäin puolisen
tuntia. Hänen oli ostettava postimerkit palauttamista varten, hänen
piti kirjoittaa kirje, hänellä piti myös olla suuri kotelo, ja sitten
oli välttämättömästi hankittava tarkka osoite. Juuri sillä hetkellä oli
hänellä lehdessä työtä. Romaanin lähettäminen siirtyi päivästä toiseen.
Se ei enää paljoakaan hänen mieltään kiinnittänyt. Sitä paitsi selvisi
hänelle myöskin, että hänellä oli muuta ajateltavaa.
Oli ollut varsin helppoa luvata Blixille olla pelaamatta klubissa
hänen seurapiiriinsä kuuluvien toisten nuorten miesten kanssa, mutta
jos lupaaminen on helppoa, on pitäminen vaivaloista. »Tämä on aivan
hornamaista», sanoi hän itselleen. Monta kertaa oli hän ensimmäisten
neljäntoista päivän kuluessa sopimuksen jälkeen turvautunut Bessemerien
pieneen huoneustoon Washington-vuorella. Ja Blix oli aina ottanut hänet
sillä tavalla vastaan, niinkuin kaikki tyyni olisi ollut erinomaisen
hauskaa heidän yhteisen huvinsa vuoksi. Kortit esille. Mutta hän
ymmärsi varsin hyvin, mikä taistelu hänen oli kestettävä ja kuinka
vaikea hänen oli pysyä poissa klubin hiljaisessa huoneessa olevasta
vihreästä pöydästä ja paitahihasillaan siellä olevista tovereista. Hän
pani toivonsa siihen aikaan, jolloin Condy kokonaan taukoisi pelaamasta
hänenkin kanssaan. Mutta hän oli liian käytännöllinen ja ymmärtäväinen
tyttö odottaakseen että monivuotinen tapa talttuisi viikossa tai
parissa. Siihen vaadittiin aikaa. Toisinaan tunsi hän itsensä hieman
epävarmaksi siitä oliko menettelytapa moraalisesti oikeutettu. Mutta
nyt, kun Condy tässä suhteessa oli kokonaan jäänyt hänen varaansa,
pelasi hän 2—3 iltaa viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia
kerrallaan. Varemmin oli hän melkein joka ilta ollut tavattavissa
klubin pelipöydässä, vieläpä pitkälle yli sydänyön.
Condy oli ilmoittanut Sargeantille, että hän oli »kääntynyt» uhkapeliin
nähden, ja että hän tulisi kieltäytymään pelistä ainakin pari
kuukautta. Sargeant oli liian hyvin kasvatettu ollakseen tunkeileva,
eikä hän sen koommin koskaan puhunut eristä, kun Condy oli saapuvilla,
toiset seurustelupiiriin kuuluvat olivat yhtä hienotunteisia, ja vaikka
he ensi alussa vähän pilailivat hänen poisjäämisestään, jättivät
he ennen pitkää asian sikseen. Condy mietti mielessään, että joka
tapauksessa oli olemassa monta hyvää ihmistä. Ne olivat nähtävästi
kaikki sopineet siitä, että helpottaisivat asian hänelle ja hän kirosi
itseään hulttiona.
Eräänä tiistai-iltana lähempänä seitsemää, vähän aikaa kalaretken
ja avioliittosuunnitelman jälkeen, oli Condy kotonaan ja pukeutui
päivälliskutsuja varten. Sargeantin sisar oli kutsunut hänet
nuorisopäivällisille yliopistoklubille. Ja sitten oli hän itselleen ja
vierailleen tilannut aition eräässä kaupungin teatterissa, jossa muuan
amatööriseurue antoi näytännön hyväntekeväisyystarkoitusta varten.
Mutta kun hän nyt siinä seisoi siistien paidannappejaan vanhalla
hammasharjalla, sattui hänen katseensa Laurie Flaggin käsialalla
kirjoitettuun kirjelippuun, joka oli hänen kirjoituspöydällään ja oli
ollut siinä siitä asti, kun se kymmenen päivää sitten siihen tuli.
Condy jähmettyi kauhusta, lennätti hammasharjan nurkkaan ja vaipui
voihkien tuolille istumaan. Neiti Flagg oli kutsunut samasta syystä
ja samalla ohjelmalla, ja hän muisti nyt myöskin ottaneensa kutsun
vastaan; sillä kertaa oli hän aivan unohtanut, että hän töiden takia
oli estetty menemästä. Nyt oli liian myöhäistä oikaista erehdystä. Hän
ei voinut mennä toisen nuoren naisen luo loukkaamatta toista.
»No niin, niin, olenpa sitten menemättä; sillä se asia on selvä»,
ilmoitti hän lujalla äänellä seinälle. »Minä lähetän heille
sähkösanoman ja sanon olevani kipeä taikka että minulla on työtä
toimituksessa, ja sitten — niin, kuolema ja kidutus! Minä menen
tervehtimään Blixiä. Me voimme lukea jotakin yhdessä ja sitten itse
laittaa ruokaa keittiössä.»
Niin pian kun tämä ajatus sukeltautui hänelle, tuli hän säteilevän
iloiselle tuulelle; siinä ei ollut mitään arvelemista. Hänen
sydämeltään putosi kuin kivi. Eikä hän sitä paitsi olisi kovinkaan
kauan viihtynyt kummassakaan noista toisista paikoista. »Siellä
pitää istua paidan rintamus jäykkänä kuin lauta», murisi hän, »ja
olla kaulaliinan vaivaamana, samalla kun hymyilee koko naamallaan
ja juttelee tyhjää nuoren naisen kanssa, jonka sukunimeäkään ei voi
muistaa! Huvittaako se ehkä minua? Oliko minulla siitä mitään hyötyä?
Antaako se minulle aatteita? Eipä suinkaan! Minkätähden sitten menisin
sinne? Niin, _minä_ en sitä tiedä.»
Puhuessaan itsekseen oli hän potkaissut kiiltonahkakengät jaloistaan,
kiskaissut lattialle mustat housut ja keventynein mielin ottanut
esille sheviottipukunsa. »Ooh, oikeinpa tekee hyvää!» nyökytti hän
tyytyväisenä, vaihtaessaan jäykän seurustelupuvun mukavaan arkipukuun.
Hän suorastaan nautti siitä, että sai ylleen pehmeän, sinisen paidan ja
keltaiset kävelykengät.
»Mutta punaiset ruusukkeet ovat olleet ja menneet», ilmoitti hän
sitoessaan mustaa silkki-»klubi»-liinaa peilin edessä. »Siinä hän oli
oikeassa.» Hän pisti savukekotelon taskuunsa, otti hansikkaat ja kepin,
pani hatun päähänsä ja lähti menemään Bessemerille iloisen odotuksen
vallassa, jota hän ei moneen päivään ollut kokenut.
Blix oli kyllä nähnyt hänen tulevan, sillä hän aukaisi itse hänelle
oven, mutta hänen päähänsä pälkähti äkkiä kohdella häntä niinkuin
kulkukauppiasta tai kirjasten myyjää.
»Ei, kiitos», sanoi hän ylimielisesti nenä pystyssä, samalla kun hän
piteli ovea. »Ei, kiitoksia, tänään emme osta mitään. Meillä on Abraham
Lincolnin elämäkerta. Emme tilaa loistoteoksia. Meillä on huono aisti
täällä, meillä on ruusukkeita arkihuoneessa. ’Suurten miesten äitejä?’
Ei, kiitos!»
Mutta Condy oli nähnyt pari nuorta naista alempana portailla ja vastasi
nyt kovalla, vihaisella äänellä:
»Niin, suonette anteeksi, mutta me emme iänkaiken voi odottaa vuokraa.
Minä olen vain vuokrankantaja eikä minulla ole mitään tekemistä
korjausten kanssa. Teillä on kolmen kuukauden vuokra maksamatta; se
teidän on ensin maksettava, sitten voipi kyllä...»
Blix veti hänet sisään ja paukahutti oven kiinni.
»Mutta _Rivers_!» huusi hän hehkuvin poskin. »Ne olivat meidän
naapureitamme. He saattoivat kuulla joka sanan. Mitä he ajattelevat?»
»Vähätpä siitä! He saavat mieluummin luulla, että minä olen
vuokrankantaja kuin kirjojen kaupustelija. Ja _te_ aloititte — hyvää
iltaa, neiti!»
»Hyvää — iltaa — herra!»
Niin iloisesti alkoi Condyn pieni iltatervehdys. Jatko muodostui melko
vakavammaksi. Aterian jälkeen luki Blix ääneen Riversin istuessa ja
polttaessa savukkeita ulkonemassa. Mutta heti kun alkoi pimetä, pani
hän pois kirjan, ja he asettuivat tavallisille paikoilleen ikkunan
ääreen katsomaan kuinka aurinko meni mailleen yli kultaisen portin.
Oli niin lämmin, että he saattoivat pitää pari ikkunaa avoinna, ja
kauan istuivat he hämärässä kuunnellen kaupungin melua. Vähitellen
se vaimeni ja oli lopulta vain kuin hillitty murina tai suhiseva
ääni, joka nousi ja laski kuin nukkuvan jättiläiseläimen hengitys.
Puolipimeässä näkyi Condyn savuke vain hehkuvana pisteenä. Savu
ajelehti ulos avoimesta ikkunasta pitkähköinä sinisinä pilvinä. Blix
nojautui hänen käsivarteensa ja käsi pyöreän, lujan leuan alla katseli
hän alas pimenevää kaupunkia. Hän istui niin lähellä Condya, että tämä
varsin hyvin saattoi tuntea hänen vaatteittensa, hiustensa, kaulansa,
koko hänen nuoren naisellisuutensa heikon, hurmaavan tuoksun. Siinä
missä hän istui, saattoi hän nähdä hänen päänsä ja hartiansa varjokuvan
avonaisen ikkunan hiestynyttä kultakuvastinta vasten, valkoisen otsan
kaarron ja paksut keltaiset hiukset valuen aaltoilevina laineina hänen
ohimoiltaan ja korviltaan, kuulakkaat, kukoistavat posket, säihkyvät,
pienet, tummanruskeat silmät ja lujan, punaisen suun, jonka piirteitä
vielä leuan alla oleva käsi lujensi. Hänellä oli nytkin tapansa mukaan
leveä, valkoinen atlassinauha kiinteästi solmittuna pyöreän, voimakkaan
kaulansa ympäri; mutta atlassin ja pienen ruusunpunaisen korvalehden
väliltä vilahti kolmikulmainen kaistale valkoista ihoa kaulan ja
posken vaiheella; ja Condy aavisti, että se olisi untuvaa pehmeämpi,
sileämpi silkkiä, lämpöinen ja raikas ja tuoksuva kuin vastakypsynyt
omena. Ja Condy uneksi, että hänellä oli lupa kumartua hänen puoleensa
ja suudella tuota hänen kaulansa tai poskensa pientä täplää; ja häntä
hämmästytti, että se ajatus äkkiä valtasi hänet niin, että hänen täytyi
hengittää syvästi ja että vieno väristys kävi hänen lävitsensä aina
sormenpäihin asti. Ja sitten kulki ajatus edelleen. Mitenkä mahtaisi
olla, ellei hänen tarvitsisi peljätä torjumista, vaan voisi ojentaa
käsivartensa ja kietoa sen hänen lujan, pyöreän vyötäisensä ympäri ja
vetää hänet tiukasti puoleensa, niin että hän saisi hänen pehmeän ja
viileän poskensa omaansa vasten, voisi haudata kasvonsa noiden hiusten
unimaailmaan ja sitten nostaa nuo kasvot omiaan vasten — nuo kasvot,
joiden lujan, tyynen suun huulet paisuivat niin suloisesti — kaunis hän
oli ja armas ja vain yhdeksäntoistavuotias — ja niin ...
»Kuulkaa, sanokaa — emmekö — emmekö lukisi vielä vähäisen. Meidän
täytyy — täytyy tehdä jotakin!»
Se sattui kuin pistos Blixiin.
»Ooh, Condy, kuinka te säikytitte minut! Ei, kuulkaahan, minulla on
jotakin teille puhuttavaa; on jotakin, jonka tahdon teille kertoa.
Isällä ja minulla on ollut pari pitkää ja vakavaa keskustelua sen
jälkeen, kun te viimeksi olitte täällä. Ajatelkaa, minä olen saanut
luvan matkustaa pois.»
»Mitä ihmettä!» Condy hypähti ylös. »Mihin taivaan nimessä te aiotte
lähteä? Koska se tapahtuu? Minkätähden te lähdette?»
»New Yorkiin opiskelemaan lääketiedettä.»
Condy oli hetken vaiti. Sitten teki hän liikkeen kuin poistaakseen
hänet.
»No, sepä kaunista!» huusi hän. »Kadotkaa te vain! Elkää ollenkaan
välittäkö minusta. Lähdette New Yorkiin — opiskelemaan lääketiedettä —
niinkö sanotte? Siinä on se tuki, minkä maailma antaa; turhia seikkoja,
tietenkin. Te lähdette kaiketikin kotiin päivällisille joka päivä?»
Sitten alkoi Blix selittää asiaa. Kävi selville että hänellä oli kaksi
tätiä; toinen leski, toinen naimaton. Leski, rouva Kihm, asui New
Yorkissa, hän oli rikas ja hänellä oli vissejä mielipiteitä naisen
»hyödyllisyyspiiristä». Toinen, neiti Bessemer, oli vanha, pieni, 50
vaiheella oleva nainen, joka kulki vain nimellä täti Dodd. Hän asui
tuossa vähemmän tunnetussa kaupunginosassa, jonka nimi on »Missionen».
Hänellä oli siellä pieni kartano.
Condy sai nyt tietää, että rouva Kihm pari vuotta aikaisemmin oli
viettänyt muutamia talvikuukausia täällä rannikolla ja suuresti
mieltynyt Blixiin. Jo silloin oli hän herra Bessemerille tarjoutunut
ottamaan Blixin mukaansa New Yorkiin antaakseen hänen oppia yhtä ja
toista, mutta silloin ei vanhus ollut siihen suostunut. Nyt näytti
siltä, että hän oli uudistanut tarjouksensa.
»Hän on oikein erinomainen vanha nainen», sanoi Blix, »hänessä ei ole
merkkiäkään naisasianaisesta, niinkuin luulette, mutta muuten hän
on oivallisempi kuin useimmat miehet. Hän hoitaa itse omaisuuttaan.
Viime kuussa kirjoitti hän useampia kirjeitä isälle ja pyysi, että hän
antaisi minun tulla sinne kolmeksi, neljäksi vuodeksi. Hänellä ei ole
lapsia eikä ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole vähintäkään huvitettu
seuraelämästä, niin että hän tuntee kai olevansa hieman yksinäinen.
Jos minun on opiskeltava siellä, ei isän mieleen juolahdakaan antaa
sen käydä täti Kihmin kustannuksella, käsitättehän sen. Enkä minä
siinä tapauksessa lähtisikään. Mutta minä’ voin asua hänen luonaan ja
olla siellä kuin kotonani samalla kun opiskelen jotakin — opiskelen
lääketiedettä.»
»Mutta minkä ihmeen takia teidän välttämättömästi! pitää lukea
lääkärintutkintoa varten?» huudahti Condy. »Niinkuin te olisitte
pakoitettu ansaitsemaan leipänne.»
»Tiedän kyllä, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Mutta minkätähden
ei minulla saisi olla oma työni niinkuin miehillä — niinkuin teillä
esimerkiksi? Voitteko sanoa minulle sen? Minusta oli se myöskin
eriskummallinen ajatus, kun se ensikerran valahti mieleeni, mutta
sitten tulin ajatelleeksi lähemmin asiaa, ja nyt tiedän, että se tekisi
minut _onnelliseksi_. Minä tahdon tehdä työtäni, ei sentähden että olen
siihen pakoitettu, vaan sentähden että se minua huvittaa. Te tiedätte,
Condy, etten minä ole vähintäkään emansipoitu ja minä inhoan miesmäisiä
naisia yhtä perusteellisesti kuin tekin.»
»Niin, mutta opiskelemaan juur; lääketiedettä, Blix! Te ette tiedä mitä
puhutte.»
»Kyliä, varmasti. On olemassa lääketieteellinen naisyliopisto New
Yorkissa. Se on parhaimpia maassa. Täti Kihm on lähettänyt minulle
prospektin. Minä en uneksikaan harjoittelemista, ymmärrättehän,
ainakaan en sitä tätä nykyä ajattele. Mutta täytyyhän ihmisellä
olla jotakin tekemistä; ja tottahan sitten on parempi opiskella
lääketiedettä kuin soittaa pianoa, opiskella ranskaa, kuunnella
kirjallisuusluentoja ja olla Browning-yhdistyksen jäsen. Tuskin
voin sietää sellaisia nuoria tyttöjä. Ja katsokaas miten edulliset
ehdot minulla on; täti on tavattoman kiltti. Ajatelkaas, hän sanoo,
että minä saan ajaa yliopistoon ja sieltä takaisin joka päivä hänen
kuomuvaunuissaan, ja sitten saan nähdä New Yorkin; vain asumalla
sellaisessa suurkaupungissa voipi oppia paljon.»
»Te olette oikeassa, se on hyvin edullista teille», myönsi Condy. »Ja
minua miellyttää ajatus että te antaudutte opiskelemaan. Te olette kuin
luotu siihen, ja te tulette vieläkin paremmaksi kuin olette.»
Kun Blix huomasi hänen olevan sävyisän, sanoi hän:
»Niin, ja se onkin jo päätetty. Isä ja minä kirjoitimme eilen illalla.»
»Milloin te matkustatte?»
»Tammikuun ensimmäisellä viikolla.»
»Vai niin, sinne on vielä aikaa. Mutta kuka täyttää teidän paikkanne
täällä. Kuinka kumman tavalla teidän isänne voi selviytyä ilman teitä?
Entä Detten ja Howard?»
»Täti Dodd tulee hoitamaan taloutta.»
»Tämä tuli hiukan yllätyksenä», sanoi Condy. »Mutta se on suuri asia,
Blix, ja minä iloitsen suuresti teidän puolestanne. Teidän uranne
on samalla viitoitettu. Kun teidän tätinne pitää niin paljon teistä
eikä hänellä itsellään ole lapsia, tekee hän luonnollisesti teidät
perillisekseen — ehkäpä hän heti lahjoittaa vissin määrän teille.
Ja te menette naimisiin jonkun pomon kanssa New Yorkissa ja olette
'fashionables news' ennenkun arvaattekaan.»
»Mitä te nyt loruatte!» torui Blix. »Ei, minä lähden sinne aivan
yksinkertaisesti opiskelemaan lääketiedettä. Te ette tiedä kuinka se
ajatus minua ilahduttaa. Minä olen jo ostanut muutamia ensi lukuvuonna
tarvittavia kirjoja ja lukenut osan niistä. Te ette ehkä sitä usko,
Condy, mutta se on todellakin vielä parempaa kuin Kipling.»
»Kunpa minäkin pääsisin New Yorkiin!» mumisi Condy mieli mustana.
Blix unohti silmänräpäyksessä oman onnensa.
»Niin, kunpa te pääsisitte!» huudahti hän. »Te olette aivan liian
hyvä tuolle sunnuntain lisälehdelle. Sen te tiedätte itse yhtä hyvin
kuin minä, ja minä olen kuullut monen muun sanovan samaa, kun he
ovat lukeneet teidän kertomuksianne. Täällä saatatte mennä samaa
menoa 20 vuotta, ja mitä te sillä voitatte? Istutte sunnuntailehden
aputoimittajana niinkuin nytkin! Ja pahinta on, että te kai lopulta
laskeudutte lepoon siinä mielessä, ettette te muuhun kelpaakaan. Mutta
teistä voipi tulla suuri kirjailija. Siitä olen varma. Minä uskon
teihin; Condy, ehdottomasti. Mutta niinkauan kuin tyydytte olemaan
täällä päivätyöiäisenä, ei teistä voi tulla muuta kuin kirjallinen
päivätyöläinen. Teidän täytyy murtautua eteenpäin ja laittaa, että pian
pääsette täältä pois. Tiedän että teillä kyllä on täällä huvia, mutta
on paljon, joka on parempaa kuin Kuvitteleminen — se on ajan pitkään
liian pientä. Päättäkääpä lähteä itäänpäin ja jättää kaikki sen varaan.
Te tahdotte sinne kernaasti, sen tiedän, mutta se ei riitä, että
kernaasti tahtoo. Innostus ilman tarmoa ei riitä. Innostusta teillä on,
Condy; tarvitsette ja teillä täytyy myöskin olla tarmoa. Teidän täytyy
oppia kieltäytymään monesta hauskasta asiasta; teidän täytyy tehdä
se ehdottomasti järkkymätön päätös, että te lähdette itään ja sitten
vain purra hampaat yhteen ja panna päätös täytäntöön. Ooh, sanonpa
sen teille, minä rakastan ja ihailen miestä, joka voi tehdä suuren
päätöksen ja panna sen täytäntöön.»
Condy oli istunut ja katsellut häntä kun hän puhui, katsellut hänen
säkenöiviä, mustanruskeita silmiään, hänen hehkuvia poskiaan ja pieniä
käsiä, jotka puristautuivat pyöreiksi, vaaleanpunaisiksi nyrkeiksi.
»Se on suurenmoista, Blix», huudahti hän. »Te olette kelpo tyttö! Te
voitte tehdä kuolleen eläväksi. Te olette niitä naisia, jotka luovat
miehiä. Nainen, joka tukee miestä, sellainen te olette. Te saatte
hänet kyllä ojasta ja viedyksi virran mukaan. On päivänselvää»,
jatkoi hän hetkisen kuluttua, »on päivänselvää, että minun pitäisi
lähteä New Yorkiin. Mutta olettakaa nyt, että minä lähden sinne,
Blix — mitä sitte? Minulla ei ole rahoja korkoja kasvamassa eikä
myöskään rikasta tätiä. Ellen saisi jotakin tointa — ja tuskinpa
sitä saisin ensimmäisinä 3—4 kuukautena — millä minä sillä aikaa
eläisin? Mitä poloinen pieni lintu tekisi? Minä olen köyhä nuori mies,
Bessemer, ja minulla on tapana syödä aina joskus toisinaan. Ei, ainoa
mahdollisuuteni on, että joku aikakauslehti tai kustannusyhtiö tai kuka
tahansa minut 'keksii' ja tekee minulle toisen tai toisen tarjouksen.»
»Niin, ja sittenhän teillä on Riemukustannusliike. Se on osoittanut
mielenkiintoa teihin, Condy. Sitä teidän on pidettävä yllä ja
toimittava niin, ettei se tule unohtumaan. Oletteko lähettänyt
kustannusliikkeelle 'Kuoleman voiton'?»
Seuraavana aamuna istui Condy täysihoitolassa kahvin ja pehmeiksi
keitettyjen munien ääressä ja tunsi olevansa niin kummallisen
alakuloinen ja pettynyt tietämättä oikein miksi. Hän ei välittänyt
mistään. Sanomalehti oli ikävä. Hänellä ei ollut hiventäkään halua
työhön, ja miten lie ollut auringonkaan laita tänä aamuna? Toimistoon
mennessään näki hän, ettei taivaalla ollut pilvenhattaraa, ja kuitenkin
oli kaikki niin kerrassaan loistotonta. Hän istahti kirjoituspöytänsä
ääreen ja tarttui työhönsä, mutta käsikirjoitusta siitä vain ei ottanut
tullakseen. Urheilutoimittaja kiusasi häntä hassuilla sukkeluuksillaan.
Hän saattoi aivan raivostua nähdessään selän miehestä, joka istui
ja leikkeli sanomalehtiä. Juoksupoika oli personoitu vaatimus
jumalanpilkkaamiseen. Condyssä ei ollut mitään elonvoimaa tänä
aamuna, ei vauhtia, ei jälkeäkään hänen tavallisesta elämänilostaan.
Ja sitä mukaa kuin tunnit kuluivat kävi hänen olonsa yhä pahemmaksi;
aamiaisella klubissa ei ruoka maistunut miltään; myöskin tupakka oli
menettänyt vetovoimansa.
Iltapäivä oli yhtä ainoaa pitkää ikävää. Joka puolitunti heitti hän
kynän pois ollen täydellisesti kykenemätön muodostamaan yksijaksoista
lausetta; hän pisti kädet taskuihin ja tuijotti surullisena ulos
ikkunasta yli kattojen — yli tuon rumien, likaisten, tympäisevien
kattojen muodostaman erämaan, joka levittäytyi hänen allaan. Hän ikävöi
ilonpitoa, huvitusta, jännitystä! Oli joka tapauksessa jotakin, jota
hän halusi koko sydämellään, koko sielullaan, mutta mitä se oikeastaan
oli, sitä hän ei itse tiennyt. Jokin, jonka hän vielä eilen oli
omistanut, oli hänet tänään jättänyt, ja hän tiesi, ettei hän saisi
sitä takaisin huomenna eikä ylihuomenna eikä myöskään ylihuomenen
jälkeen. Mikä se oli? Hän ei voinut sitä sanoa. Kerran hän jo luuli,
että hän oli tulemaisillaan kipeäksi. Condyn äiti ei ollut kotona
sinä iltana, ja hän meni klubiin syömään päivällistä toivoen siellä
tapaavansa jonkun, jonka hän sitten saisi mukaansa teatteriin. Sargeant
tuli hänen luokseen, kun hän jo oli ehtinyt kahviin ja savukkeeseen,
mutta hän ei halunnut mennä teatteriin.
»Te olette ehkä sopineet kortin peluusta tänä iltana?» kysyi Condy.
»Saattaa kyllä olla niin», myönteli toinen.
»Luulenpa, että minäkin otan pienen osakkeen tänä iltana», sanoi Condy.
»Minulla on ollut kohmelo koko päivän, ja tarvitsen jotakin, millä sen
hälvennän.»
»Minä en suinkaan tahdo johtaa teitä kiusaukseen», sanoi Sargeant.
»Ei tee mitään!» vakuutti Condy. »Aikani on jo jotakuinkin mennyt
umpeen.»
Tuntia myöhemmin, juuri kun hänen yhdessä Sargeantin ja toisten seuraan
kuuluvien nuorten miesten kanssa piti mennä ylös portaita pelisaliin,
ojensi tarjoilija Condylle kirjelipun. Kaupunginlähetti,. joka sen
juuri oli tuonut, seisoi ja odotti vastausta. Se oli Blixiltä. Hän
kirjoitti:
»Eikö teitä haluta tulla pelaamaan korttierää minun kanssani tänä
iltana? On jo enemmän kuin viikko viimeisestä.»
»Kuinka hän saattoi sen tietää?» ajatteli Condy itsekseen. »Kuinka hän
saattoi tämän arvata?» Ääneen hän sanoi: »Minä en »ikävä kyllä» voikaan
tulla mukaan. Pikaviesti päätoimittajalta. Jotakin pikatyötä.»
Ensi kerran sitten eilisillan tunsi Condy elonvoimiensa huojuvan
hänen mennessään Washington-Street-ylängölle. Mutta vaikka hänellä ja
Blixillä sinä iltana oli hauskempi kuin heillä yhdessä oli pitkään
aikaan ollut, yllätti hänet taas sama nimetön ja muodoton tuska melkein
samalla hetkellä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä. Ja sitä jatkui koko
viikon, se huomaantui hänen työssään. Hänen työnsä tuloksena oli, että
toimitussihteeri hylkäsi kolme hänen artikkeleistaan.
»Emme me voi täyttää sanomalehteä tuollaisella pödyllä», oli
toimitussihteeri sanonut »Ettekö voi antaa meille novellia?»
»Kyllä toki; minulla on jotakin siihen malliin, jonka varsin mielellään
voitte saada, jos suvaitsette sen painattaa», vastasi Condy epätoivon
syvästä alhosta.
»Kuoleman voitto» julkaistiin The Times-lehden seuraavassa
sunnuntainumerossa lehden piirtäjän kuvittamana. Mutta kukaan ei
kiinnittänyt siihen huomiota.
Ennenkun Condy sinä iltana paneutui levolle, oli hän lukenut sen vielä
viimeisen kerran.
»Se on aivan yksinkertaisesti epäonnistunut», mumisi hän surullisesti
itsekseen heittäessään sanomalehden luotaan. »Se on pelkkää pötyä.
Haluaisinpa tietää mitä Blix sanoo. Minä en ole edes nuuskasiemauksen
veroinen. Mutta minä haluaisin kuitenkin tietää, minkätähden häntä niin
haluttaa lähteä New Yorkiin.»