Lunan meksikolaisella ravintolalla ei ole mitään osoitetta. Se ei
sijaitse minkään vissin kadun varrella, eikä missään erityisessä
kulmassa. Eivätpä edes päävieraat voineet antaa tietoa sen paikasta,
kun sitä heiltä kysyi. Se on vain »tuolla toisella puolella», »ei
varsin kaukana tuomiokirkosta, tiedättehän.» Jos menee sitä etsimään,
niin saattaa sen löytää, mutta aivan mahdotonta on opastaa sinne
muita. Sinne _voi_ tulla kiinalaiskaupungin kautta. Viimeiseltä
ahtaalta kadulta, jossa katunaiset oleilevat, tullaan meksikolaisen
kaupunginosan laidalle, ja kun sitten käy suoraan sinne minne nenä
osoittaa yhtä tai kahta katua, alati tiukasti tähystäen molemmin
puolin, niin ei voi välttyä tulemasta suoraan Lunaan. Se on paikka,
jota täytyy etsiä, mutta jonka aina löytää.
Tänä maanantai-iltana saapuivat Blix ja Condy Lunaan neljännestä vailla
seitsemän. Condy oli eksynyt. He olivat otattaneet kummallisimpia
katuja ylös ja alas ja olivat aivan epätoivon partaalla, kun Blix äkkiä
huomasi kilven lähimmässä kulmassa.
Niinkuin Condy oli ennustanutkin, saivat he koko ravintolan
käytettäväkseen. He sijoittuivat sisähuoneeseen, jossa oli peili ja
kuusi tuolia ja komeat valkoisesta akutinkankaasta tehdyt oviverhot,
ja isäntä, joka noudatti nimeä Richard tai Riccardo, miten milloinkin
soveltui, alkoi tarjoilla »meksikkolaista illallista» juhlallisen menon
mukaan. Syödessään pitivät he koko ajan ovea silmällä, ja kun pavut
tulivat pöydälle, hätkähtivät molemmat ja vaihtoivat nopean katseen.
Jotensakin vauhdikkaasti astui sisään mies, jonka takin rintapielessä
oli kaksi vuohensilmäkukkaa, ja asettui lähimmän pöydän ääreen.
Condy ähkyi hillitystä jännityksestä.
»Se on hän», kuiskasi hän, »se on kapteeni Jack!»
He tarkastivat salavihkaa vasta tullutta vierasta ja sopivat siitä,
että hän oli pettymys. Ollakseen ent. merikapteeni oli hän tavattoman
arkipäiväisen näköinen. Hän oli punatukkainen, oli nuorempi kuin he
olivat luulleet ja mikä pahinta, hän oli auttamattomasti halpa.
»Poloinen K.D.B.!» huokasi Blix ja pudisti päätään. »Pelkäänpä, ettei
siitä tule mitään hänen kanssaan. Mutta onhan mahdollista, että hän
on parempi kuin miltä näyttää. Saattaa sattua, että punatukkaisilla
ihmisillä on hyvä sydän.»
»Ne ovat tunneihmisiä», sinkahutti Condy.
Samassa tuli vielä toinen mies sisälle. Hänkin istahti erään lähellä
olevan pöydän ääreen. Hänkin tilasi »meksikkolaisen illallisen.»
Hänelläkin oli nutun rintamuksessa vuohensilmäkukkanen.
»Kuolema ja helvetti», läähätti Condy kalveten. Blix vaipui avuttomana
kokoon kädet helmassa. He tuijottivat vallan hämillään toisiaan.
»Sepä oli hieno juttu», sanoi Condy ja kävi muka kiireesti käsiksi
curryyn, joka hänellä oli edessään. Mutta Blix työnsi lautasen sivulle.
»Mikä on tarkoitus?» kuiskasi Condy yli pöydän. »Mikä tarkoitus taivaan
nimessä on tällä?»
»On vain yksi mahdollinen selitys», sanoi Blix. »Toinen miehistä
on kapteeni ja toinen on vain satunnaisuus. Kuka tahansa voi käydä
vuohensilmäkukka napinlävessä. Se meidän olisi pitänyt ottaa huomioon.»
»Niin, ajatelkaas, jos nyt K.D.B. tulee!»
»Vastatullut muistuttaa ulkonäöltään enin kapteenia.» Tämä oli
lyhyenläntä, leveähartiainen, neljänkymmenen korvilla oleva mies;
hänellä oli pienet, harmahtavat viikset, ja hänessä oli todellakin
jotakin »raitista ja työteliästä». Mutta mitään ratkaisevaa eroitusta
ei näillä kahdella ollut; punatukkainen saattoi varsin hyvin olla
entinen kapteeni, ja hän oli varmasti yli kolmenkymmenen viiden.
»Kumpi heistä se on? Millä ihmeen tavalla saamme sen selville? Kun
vain jollakin lailla saisimme tietää kumpi heistä on tilapäinen,
voisimme ehkä myöskin keksiä keinon miten pääsisimme hänestä eroon. Sen
olemme velkaa K.D.B:lle, Condy. Se on aivan yksinkertaisesti meidän
velvollisuutemme. Meidän alotteestamme on hän täällä tai tulossa tänne,
meidän tulee vointimme mukaan häntä auttaa. Ja hän voi tulla milloin
tahansa. Paljonko kello on?»
»Viisi minuuttia yli seitsemän. Mutta luulisinpä, että oikea —
kapteeni — tulisi hyvin hämilleen, jos hän näkisi toisen kavaljeerin
vuohensilmäkukkineen. Mutta katsokaas, näyttääkö kumpikaan heistä
olevan hämillään? Ei laisinkaan; mitä? Kapteeni katsoa _mulkoilisi_
hieman kilpailijaansa, luulisin.»
He katselivat taas pitkän aikaa salavihkaa miehiä.
»Ei», sanoi Blix hiljaa, »sitä ei voi sanoa. Kumpikaan heistä ei juuri
mulkoile. Mutta kuulkaahan, Condy» — kuiskasi hän — »punatukkaisen
hattu on tuolilla hänen takanaan sisäpuoli ylöspäin. Ettekö voisi
nousta katsomaan mitä siinä on luettavana?»
»Mitä se hyödyttäisi?»
»Kyllä, saisi tietää hänen nimikirjaimensa, tarkoitan. Tai ehkäpä koko
hänen nimensä; se saattaa varsin hyvin olla hatussa. Ainakin voitte
katsoa, onko sinne merkitty ’kapteeni’.»
Condy nousi, oli noutavinaan tulitikun naapuripöydällä olevasta
rikotusta ja kiinnikitatusta porsliinialustasta ja sai samalla
tilaisuuden tutkia hattua sisältä päin. Blix saattoi tuskin hengittää
jännitykseltä. Sitten tuli Condy takaisin ja istuutui.
»Vain nimikirjaimet», kuiskasi hän, »W.A.J.» J:hän voi vallan hyvin
merkitä Jack, mutta se voi myöskin merkitä Johan tai Jeremias tai
Josua, ja hän voipi reilusti olla kapteeni, vaikka ei sitä hatussa ole
mainittu. Olemme yhä yhtä viisaita.»
»Ja K.D.B. voi tulla millä hetkellä tahansa. Hän on ehkä jo ollutkin
täällä ja kurkistanut ikkunasta sisään, ja sitten on hän mennyt pois,
kun näki _kaksi_ miestä, joilla kummallakin oli vuohensilmäkukkanen
napinlävessä. Se olisi hänen tapaistaan. Mitä meidän on tehtävä?»
»Odottakaapa hiukan», mumisi Condy. »Minulla on keino. Minä kyllä saan
selville kapteenin. Voitteko nähdä tuon taulun seinällä?»
Blix seurasi hänen katseensa suuntaa. Taulu oli oivallinen värillinen
kivipiirros, joka esitti täysin purjein smaragdinvihreitä aaltoja
halkovaa luotsilaivaa.
»Tuotako kuunaria te tarkoitatte?» kysyi Blix.
»Sitä juuri, tuota kuunaria. Mutta kuulkaahan nyt. Te kysytte minulta
kovalla äänellä, mikä laiva se on, ja kun minä vastaan, pidätte te
silmällä kumpaakin miestä.»
»Minkä tähden? Mitä teillä on mielessä?»
»Se kyllä käy ilmi. Tehkää nyt niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa
hukata.»
Blix kumartui hiukan taapäin ja yskäsi. Sitten sanoi hän: »Tuollapa on
kaunis laiva seinällä! Näettekö sen? Eikö se ole soma? Mutta voitteko
te sanoa minulle minkä lajin laivoja se on?»
Condy kääntyi ympäri ja katsoi laivaa tuntijan ilmeellä.
Sitten sanoi hän varmasti:
»Se on soima.»
Condyn ei tarvinnut odottaa Blixin merkinantoa. Asia oli
silmänräpäyksessä selvä. Hänen kovalla äänellä annettuaan vastauksensa
heitti punatukkainen vain pikaisen silmäyksen kivipiirrokseen ja jatkoi
taas enchellados’taan. Mutta tummapartainen seurasi Condyn katsetta,
tarkasti taulua ja nauroi pilkallisesti. Kuulivatpa he hänen vielä
mumisevan partaansa:
»Itse te voitte olla soima!»
»Siinä on kapteeni», kuiskasi Condy, niin pian kuin toinen kääntyi pois
katsottuaan häntä ensin musertavan halveksivasti.
Heillä oli vaikea hillitä iloisuuttaan, mutta he kävivät heti taas
totisiksi, kun Blix potkasi Condya pöydän alla ja mumisi:
»Nyt katsoo hän kelloaan, kapteeni, K.D.B. ei ole vielä täällä, mutta
punatukkainen häiritsijä on yhä jälellä. Meidän pitää toimittaa hänet
tieltä pois. Keksikää jotakin!»
»Mitäpä sitten? Voitte olla varma siitä, ettei hän mene ennenkun on
ateriansa päättänyt. Jos hän istuu täällä, kun K.D.B. tulee, niin on
kaikki menetetty. K.D.B. menee heti. Hän ei edes tule sisälle.»
»Niin, se on hirveätä. Sellainen pettymys. Ja minä olin niin iloinnut
siitä, että saisin viedä ne molemmat yhteen. Ja kapteeni Jack on
todellakin hieno mies.»
»Sen voi nähdä puolella silmällä», kuiskasi Condy. »Toinen on oikea
turilas.»
»Niin, hän on kuin mikäkin kuritushuonekokelas. Hän joutuu kyllä sinne
ennemmin tai myöhemmin.»
»Niin, hänellä jo ehkä onkin joku konnantyö tekeillä; eipä sitä
niin tarkkaan tiedä. Tämä meksikkolaisneliö on juuri sopiva paikka
sellaisille asioimisille. Lyönpä vetoa, että hän tietää, missä hän voi
miehiään tavata.»
»Ehkäpä. Mutta tuolla hän yhä vain istuu, ja se on pahinta mitä hän
tällä hetkellä voi tehdä. Hän häiritsee noiden molempain kohtausta, hän
tuhoaa kokonaisen romaanin. Ehkä tekee hän ne molemmat onnettomiksi
koko elämän ajaksi. Se on hyvin luultavaa. Ajatelkaa, että voisi käydä
niin. Tämäpä on melkein katastroofi.»
»_Emmekö_ sitten voi päästä hänestä?»
»Kyllä», kuiskasi Blix äkkiä ja värisi mielenliikutuksesta. »On _yksi_
keino, jos vain uskallamme. Se auttaisi, ja vaikkapa se ei auttaisi,
niin ei hän kuitenkaan koskaan saa tietää mitä me olemme tehneet, eikä
voi meitä edes epäillä. Ooh, mutta me emme uskalla.»
»Mitä herran nimessä te ajattelette, Blix?»
»Ei, se ei käy. Me emme voi sitä tehdä. Mutta se voisi — — —»
»K.D.B. voi tulla tuosta ovesta sisälle millä sekunnilla tahansa.»
»Minä en melkein uskalla, mutta... lainatkaa minulle lyijykynä, Condy.»
Hän kirjoitti pari riviä ruokalistan selkäpuolelle, hänen kätensä
vapisi kuin haavanlehti, kun hän ojensi hänelle kirjoituksensa.
»Lähettäkää punatukkaiselle tämä sähkösanoma. Pari taloa täältä on
lennätinkonttori, värikaupan vieressä. Huomasin sen, kun tulimme tänne.
Hatussahan näitte hänen nimikirjaimensa: W.J.A., Lunan ravintola, se
riittää.»
»No sepä vasta», mumisi Condy, kun hän näki mitä Blix oli kirjoittanut.
»Uskallatteko?» kysyi Blix vähän hermostuneesti väristen.
»Kyllä, vaikkapa ei siitä mitään tulosta olisikaan — emme siltä joudu
vaaralle alttiiksi.»
»Ja K.D.B. tulee joka minuutti lähemmäksi.»
»Mutta meneekö hän? Meneekö hän heti? Siinä kysymys.»
»Sitä kannattaa koettaa. Parin minuutin kuluttua olette täällä taas.
Niin kauan uskallan vallan hyvin olla yksin täällä. Kiiruhtakaa, Condy!
Tahdotteko mennä vai ettekö tahdo?»
Condy otti hattunsa.
»Antakaa minulle vähän rahaa», sanoi hän, »te voititte kaikki mitä
minulla oli.»
Pari minuuttia myöhemmin palasi hän takaisin. He istuivat ja toukkivat
vihanneksiaan sydän kurkussa, eivätkä uskaltaneet katsoakaan ylös
lautasilta. Condy oli jännityksestä melkein kipeä ja oli vähällä lyödä
kumoon sifonin, kun sähkösanoman tuoja astui etuhuoneeseen. Hän ja
isäntä keskustelivat hiljaa pöydänteen yli. Sitten sukelsi Richard
valkoisten uudin-oviverhojen välitse sähkösanoma kädessä ja sen tuojan
seuratessa hänen kantapäillään.
Hän tunsi nähtävästi punatukkaisen, sillä hän ohjasi suoraan hänen
luokseen ja sanoi:
»Arvatenkin teille, herra Atkins?»
Hän ojensi hänelle sähkösanoman ja vetäytyi takaisin. Punatukkainen
allekirjoitti kuitin; tuoja meni.
Blix ja Condy kuuli paperia revittävän; nyt aukaisi punatukkainen
sähkösanoman.
Kului kymmenen sekuntia, kului viisitoista, kului kaksikymmentä. Oli
aivan hiljaista. Condy uskalsi salavihkaa vilkaista punatukkaisen
kuvaa peilissä. Tämä tutki sähkösanomaa rypistetyin otsin. Hän pisti
sen taskuunsa ja kiskaisi sen taas kiivaasti sieltä. Hän unohti
»meksikkolaisen illallisensa» ja hengitti raskaasti. Hän oli suuresti
järkytetty; sen huomasi varsin hyvin. Äkkiä näytti hänet valtaavan
ilkeä tuska. Hän nousi ylös, otti hattunsa, painoi sen silmilleen,
lennätti puoli dollaria pöydälle ja meni pitkin askelin ulos
ravintolasta.
Mitä tämä sähkösanoma sitten sisälsi? Mitä Blix oli kirjoittanut? Vain
tämän:
»_Kaikki tullut ilmi. Pakene heti_!»
Vaikka he kuinka ahkeraan sen jälkeen kuljeskelivat kaupungilla,
punatukkaista eivät Blix ja Condy koskaan enää tavanneet! Eikä häntä
myöskään enää näkynyt Lunan ravintolassa, jossa hän kuitenkin oli
ollut vakituinen vieras. Hän katosi. Hän tuli niellyksi. He olivat
nähneet hänen jättävän ravintolan. Niin. Oliko hän myöskin jättänyt
koko neliön? Oliko hän paennut kaupungista, valtiosta, ehkä koko
Yhdysvalloista? Minkä ruumiin punatukkaisen kuormassa olivat nuo viisi
sanaa herättäneet kuolleista ja kutsuneet päivänvaloon? Olivatko
he säikyttäneet hänet elinijäksi pakenemaan tuntemattoman kostajan
kättä — tehneet hänestä uuden vaeltavan juutalaisen? Mikähän oli se
kauhea arvoitus, jota he olivat hipaisseet tuossa vaatimattomassa
pienessä esikaupunkiravintolassa. Minkähän salaperäisen oven he olivat
aukaisseet; minkähän punatukkaisen hirviön he olivat kutsuneet esille?
Olivatko he tehneet tyhjäksi konnantyön, tukahuttaneet salaliiton,
estäneet rikoksen? Sitä eivät he koskaan saaneet tietää. Vain yksi asia
oli vanna. Punatukkaisella miehellä oli ollut entisyys.
Sillä välin solui minuutti minuutin perästä ilman että K.D.B.
näyttäytyi. Kapteeni Jack kävi nähtävästi kärsimättömäksi ja
hermostuneeksi. Hän oli nyt ehtinyt meksikkolaiseen naukkuun, jonka
nimi on mescal. Hän oli jo melkein lopettamaisillaan ateriansa. Joka
silmänräpäys katsoi hän kelloaan ja vilkasi ovelle. Kello oli jo
kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.
»Saattepa nähdä, että punatukkainen sittenkin on kaikki tuhonnut»,
sanoi Blix hiljaa. »K.D.B. on nähnyt heidät molemmat istumassa täällä
ja alkanut pelätä.»
»Voimmehan lähettää kapteenille sähkösanoman häneltä», ehdoitti Condy.
»Minä olen nyt valmis vaikka mihin.»
»Mitä se sisältäisi?»
»Että hän on saanut esteen, luonnollisesti. Ehdottaa uutta kohtausta.»
»Kapteeni loukkaantuisi. Hän ei ikimaailmassa suostuisi uuteen
kohtaukseen. Merikapteenit ovat ylen lyhytnokkaisia, niinkuin tiedätte.»
Richard toi heille samassa kahvia ja kirsikkalikööriä ja Condy opetti
Blixiä sulattamaan sokeripalasta ja imellyttämään kahvia siirapilla.
Mutta he tulivat narratuiksi. Kapteeni oli valmis lähtemään. K.D.B. oli
ilmeisesti pitänyt häntä narrinaan.
Sitten esiintyi hän äkkiä.
He huomasivat heti, että se oli hän. Katuovi avattiin ripeästi
ja suljettiin taas, ja kapteeni Jack oli tuossa tuokiossa vallan
valveillaan. Hän teki salaman nopeasti käsittämättömän manööverin.
Ennenkun ovi oli sulkeutunut, pyyhkäsi hän kädellään napinreikää ja
repi pois vuohensilmäkukkasen.
Se oli aivan vaistomainen teko; sen ymmärsi Blix samassa kun hän sen
näki. Entinen kapteeni ei ollut tehnyt sitä harkinnan perusteella.
Hän ei ollut nähnyt tulijan kasvoja. Hän ei ollut näyttäytynyt
etuhuoneessa, eikä ollut edes ehtinyt sulkea ovea jälkeensä. Mutta
samalla sekunnilla kun kapteeni oli vilahdukselta nähnyt kimpun
valkoisia päivänkakkaroita hänen vyössään, oli hän tuntenut olevansa
pakoitettu salaamaan kuka hän oli, tietämättä itsekään minkätähden.
»Hän pelkää», kuiskasi Blix. »Luulenpa että hän todellakin pelkää.
Miehet ovat oikeita tomppeleja!»
Sillä välin oli K.D.B:llä, tuolla kauan kaivatulla, josta niin paljon
oli väitelty, joka oli juonien saartama ja paljon diplomatian esine,
ylen hienot sotatemput, hänellä oli se haka, jonka ympärillä niin monet
suunnitelmat pyörivät, hänellä oli monien ristiriitaisten harrastusten
myrskykeskus, oli se pilvenpatsas, joka ikiajoiksi oli pyörteisiinsä
imenyt punatukkaisen sydämen ilon — K.D.B. oli tullut huoneeseen, jossa
meidän persoonamme istuivat.
»Mutta — hänhän on _kaunis_!» pääsi Blixiltä puoleksi tukahdutettu
huudahdus, ikäänkuin olisi hän odottanut hirvittävän vanhaa naista.
K.D.B. oli paremman palvelustytön näköinen, ja oli todellakin varsin
sievä puvussaan. Hän oli solakka, pienenlainen ja hänellä oli virkeät
silmät ja päättävä suu. Hänen koko olennossaan oli täydellisen
mielentyyneyden leima; hän näytti hyvin ymmärtävältä ja taipuvalta.
Blix oli varma siitä, että hän oli niitä, jotka eivät anna minkään
häiritä eikä kiihoittaa itseään. Hän oli rauhallinen, ei sillä, ettei
hänellä olisi ollut intohimoja, vaan sentähden, että hän halveksi
antautua niiden valtaan. Rauhallinen, ei niinkuin nilviäinen, vaan
niinkuin täysikasvuinen, kontemplatiivinen kissa.
Tyynesti istahti hän nurkkapöydän ääreen, tyynesti riisui hän
hansikkaansa ja harsonsa ja tyynesti tarkasti hän huonetta ja niitä
kolmea, jotka siinä istuivat.
Condy ja Blix tuijottivat kahvikuppeihinsa, niinkuin syyllisyydestään
tietoiset liittolaiset, mutta katsoivat ylös, kun kapteenin pöydästä
kuului kalinaa. Siellä putosi kuppi permannolle.
Kapteeni Jack oli räjähtämäisillään. Tähän asti oli hän käyttäytynyt
niinkuin sivistynyt ja vakaantunut vanhanpuoleinen herra, joka
hallitsi tilannetta ja itseään. K.D.B:n tulo oli nähtävästi tuottanut
hänelle lievän hulluuden. Hän nieli ja hikoili, hänen kauluksensa
vaivasi häntä, hän vääntelihe ja kääntelihe tuolillaan. Hän mittasi
sylkylaatikkoa uhkaavalla katseellaan. Hän ryki niin että lasit
kilisivät. Hän siveli partaansa. Hän hikoili yhä vain entistä enemmän;
hän äyhki ja vaahtosi, ja hänet tavotti äkkiä mieletön halu nauraa.
Vain kerran uskalsi hän katsoa K.D.B:tä, joka istui ja ruoti kalaansa,
ollen täydellisesti tasapainossa; kun hän kohtasi hänen katseensa,
pudotti hän etikkapullon ja pippurirasian lattialle. Hän käyttäytyi
aivan samalla lailla kuin suuri koiranpenikka, joka makaa samassa
huoneessa kuin järkähtämätön kotikissa torkuksissa uuninkomerossa.
»Hänen pitäisi saada selkäänsä», kuiskasi Blix, jonka kärsivällisyys
oli loppumaisillaan. »Kuvitteleeko hän, että _hänen_ pitää ottaa
ensimmäinen askel?»
»Ooh — mr!» jyrisi kapteeni ja rykäisi kahdennenkymmenennen kerran,
samalla kun hän punoi viiksiään ja kätki sitten tummanpunaiset kasvonsa
tavattoman suureen nenäliinaan.
Kului viisi minuttia. Hän istui yhä vain paikallaan. Silloin tällöin
tarkasti K.D.B. häntä tyynellä mielenkiinnolla ja jatkoi sitten taas
sirosti kalansa käsittelyä.
»Luuletteko, että hän tietää, että se on hän, nyt kun hän on ottanut
pois vuohensilmäkukan?» kuiskasi Condy.
»Kyllä, siitä saatte olla varma! Luuletteko, ettei naisilla ole silmiä
päässä. He eivät onneksi ole niin höperöjä kuin miehet tapaavat olla.
Ellei hän uskoisi, että se on hän, menisi hän tiehensä. Ja katso,
kuinka hän on kaunis, Condy! Hänen pitäisi kiittää luojaansa, sitä
hänen pitäisi. Ajatelkaahan vain, kuinka hirvittävä hän olisi voinut
olla! Hän ei näytä olevan kolmenkymmenenyhden vuoden vanha.»
»No, niin», vastasi Condy, »kun hän itse sanoo olevansa
kolmekymmentäyksi-vuotias, voitte lyödä vetoa siitä, että _nuorempi_
hän ei ole. Se on yhtä varma kuin amen kirkossa.»
»Joka tapauksessa on huvittavaa nähdä minkälaisia ihmisiä ne ovat,
jotka laittavat lehtiin avioliitto-ilmoituksia», sanoi Blix. »Minä olen
aina luullut, että ne ovat hirvittäviä ihmisiä.»
»Niin, siinä nyt näette», vastasi Condy. »Sanoinhan minä, että te
erehdytte. Mutta saattaahan olla, että meitä onni on erityisesti
suosinut. Tämä on joka tapauksessa kyliäkin kunnioitettava.»
»Se on selvää. Mutta minkätähden ei hän jo ryhdy asiaan, tuo kapteeni.»
Blix oli aivan alakuloinen. »Minkätähden istuu hän tuossa kuin maalattu
pukki?»
»Hän odottaa, että me menemme», sanoi Condy. »Siitä olen vakuutettu.
Siitä ei tule mitään niinkauan kuin me olemme täällä. Menkäämme ja
antakaamme heille tilaisuus siihen. Kun he jäävät kahden, _täytyy_
toisen heistä sanoa jotakin. Muuten eivät he kestä. Heistä on tuntuva
siltä, niinkuin he olisivat yksin asumattomalla saarella.»
»Niin, mutta meidänhän piti sitä katsella», väitti Blix.
»Emmehän me missään tapauksessa saata kuulla mitä he sanovat.»
»Sitten emme koskaan saa tietää kuinka käy — tai kuka avaa tulen.»
»Sen tekee K.D.B.», väitti Condy.
»Ei ikinä!» kuiskasi Blix loukkaantuneena.
»Minäpä sanon teille jotakin. Me voimme mennä ja sitten tulemme
takaisin viiden minuutin kuluttua. Minä unohdan keppini.»
»Sen te kaiketi muutenkin tekisitte», pilaili Blix.
He sopivat siitä, että se oli paras keino. Sitten kokosivat he
kapineensa, ja Condy jätti keppinsä riippumaan vaatenaulakkoon.
Richardin tavattomaksi hämmästykseksi astui Blix etuhuoneessa olevan
pöydänteen luo ja maksoi laskun. Mutta kun heidän piti mennä pysähdytti
Condy hänet.
»Te unohdatte tarjoilijan», sanoi hän ankarasti Richardin myhäillessä
ja kumarrellessa. »Viisikymmentä senttiä on pienin määrä minkä voitte
antaa hänelle.» Richard esteli, vaan Condy pysyi lujana. Puoli dollaria
juomarahoiksi.
»_Aateluus velvoittaa_», selitti hän arvokkaasti.
He menivät tuomiokirkon ohi ja seisoivat hetkisen ja kuuntelivat,
kun tornikello löi kahdeksan. Sitten tulivat he ajatelleeksi, että
ravintola suljetaan siihen aikaan ja kiiruhtivat sinne takaisin. He
tulivat sisälle ja katselivat huolestuneina ympärilleen.
»Mahdoinkohan minä unohtaa keppini tänne?» sanoi Condy kääntyen
Richardin puoleen, joka seisoi pöydänteen takana ja riisui
esiliinaansa. Richard ei ollut sitä nähnyt.
»Ehkäpä minä jätin sen tuonne sisälle, missä me istuimme», sanoi Condy
ja riensi sisähuoneeseen Blixin seuraamana. Hän löysi varsin oikein
keppinsä ja tuli ja näytti sen Richardille.
»Niin, se oli siellä», sanoi hän. »Minä unohdan aina tämän kepin.»
»Tervetuloa vastakinl» sanoi Richard ja piti kumartaen oven auki heille.
Ulkona käytävällä puristivat Blix ja Condy toistensa käsiä molemmin
puolin onnitellen toisiaan ponnistustensa kauniista tuloksesta.
Sisähuoneessa olivat he nähneet avioliittokokelaittensa istuvan saman
pöydän ääressä kimppu pahoin rutistettuja vuohensilmäkukkia välillään
ja vakavasti keskustellen tekevän tuttavuutta toistensa kanssa.
Blix huokasi syvästi helpotuksesta ja tyytyväisyydestä!
»Vihdoinkin ovat sitten K.D.B. ja kapteeni Jack löytäneet toisensa.»