Condy oli jäänyt viikkotyössään jälkeen. Tiistai-aamuna hänet
päänalunen petti, ja hänen täytyi mennä sanomalehtitoimistoon,
sillä hänellä ei ollut sentiäkään taskussa. Hän tuli liian myöhään
ja tapasi latojat hurjan käsikirjoitusnälkäisinä. Toimittaja kysyi
heti oliko kirjoitus hylkeenpyytäjästä valmis, ja Condyn täytyi
luvata valmistaa se puolessa tunnissa. Niin nopeasti ei hän voinut
suorittaa omaa aatettaan, hänen täytyi sentähden kyhätä se kokoon
pörssi-ilmoituksista. Hänen pääasiallisesti suorastaan toisen
kädestä lähtenyt kuvauksensa laivasta ja selontekonsa sen matkasta
oli aivan yksinkertaisesti vain palstan täytettä. Siinä ei ollut
selväpiirteisyyttä eikä pontta. Kuvitusta ei siinä myöskään ollut.
Kirjoitus oli lyhyesti sanoen epäonnistunut.
Parin päivän kuluttua hankki Condy kuitenkin itselleen hyvitystä
tunteellisen näyttelijättären sukkelalla haastattelulla ja arvokkaalla
tutkimuksella »Japanin teollisuuden renessanssista» — joka perustui
tietosanakirjaan ja Lafcadio Hearnin tunnin kestävään tarkastukseen.
Mutta uudelleen ja uudelleen palasivat hänen ajatuksensa
sukeltajajuttuun, ja torstai-iltana, kun hän oli syönyt, meni hän
klubiin ja kätkeytyi kirjaston nurkkapulpetin ääreen, jossa hän
innostuksen puuskassa kirjoitti sen parilla tuhannella sanalla.
Saadakseen oikein kiinni »teknillisistä erityiskohdista», joihin hän
pani niin suurta painoa, turvautui hän taas käsikirjoihin ja käytti
koko joukon erikoisia käänteitä ja kummallisia sanontatapoja. Hän
oli niin ylpeä tuloksesta, ettei hän mitenkään voinut odottaa kunnes
novelli olisi painettu; hänen täytyi heti nähdä mitenkä se vaikutti;
hänen oli saatava kiitosta ja kehoitusta aivan heti. Hän ajatteli
Blixiä.
»Hän keksi painopisteen Morrowbie Juken hietasärkkäkuvauksessa», sanoi
hän itsekseen, ja minuuttia myöhemmin oli hän päättänyt mennä tytön
luokse seuraavana iltana lukemaan kirjoittamansa.
Se oli torstai. Koko viikon oli Blix pysytellyt rauhassa ja ollut
kotona joka ilta; viimeisten kahden vuoden kuluessa oli hänelle näin
sattunut ensimmäisen kerran, joka aamu oli hän auttanut Victorinea
aamuaskareissa, koonnut vuoteet ja pyyhkinyt pölyt; hän oli tehnyt
kauppaa teurastajan rengin ja myymäläpalvelijan kanssa keittiöt ovella
ja tinkinyt vihannesten hinnasta kohteliaasti hymyilevien kiinalaisten
kanssa. Hän oli niin selvillä taloudesta kuin viidestä sormestaan ja
piteli kaiken johdon käsissään. Kun Laurie Flagg keskiviikko-iltana
tuli tiedustamaan hänen vointiaan ja valitti hänen äkillistä
katoamistaan, tapasi hän hänen pareillaan panemassa uudinta ruokasaliin.
Mutta iltapäivät ja illat olivat Blixillä kokonaan vapaasti
käytettävinään. Nämä tunnit, jotka ennen olivat kuluneet
kaikellaisiin seurusteluvelvollisuuksiin ja huveihin, tuntuivat
hänestä riippumattomuusjulistuksensa jälkeisenä viikkona jotakuinkin
pitkiltä. Mutta keskiviikkoiltapäivänä oli kaunis ja lämmin ilma,
ja hän meni puistoon »Kadetin» kanssa. Aivan odottamatta joutui hän
äkkiarvaamatta pienen japanilaisen teetalon edustalle, tai oikeammin
pieneen japanilaiseen puutarhalaitokseen pelkkine leikkikalutaloineen
ja huvihuoneineen, jossa viidellä sentillä saattoi saada teetä
ohukaisten hedelmävohvelien kera. Blix ja Detti menivät sisälle.
Siellä ei ollut vieraita, oli vain pieni japanilainen tarjoilijatyttö.
Detti oli seikkailun vuoksi seitsemännessä taivaassa ja Blix vietti
mitä miellyttävimmin puoli-tuntisen nauttimalla japanilaista teetä
ja murentamalla vohvelia karpeille ja kultakaloille, joita oli aivan
heidän pöytänsä vieressä olevassa lammikossa. Muuan kiinalainen,
näköään kauppapalvelija tai jotain sen tapaista, tuli kiinalaisen
naisen seurassa ja asettui erään pöydän ääreen. Kun nuori japanitar
tuli kysymään mitä he halusivat, kuuli Blix miehen sanovan englannin
kielellä:
»Anna teetä hänelle, nainen.»
»Hänen täytyy puhua englanninkieltä», kuiskasi Blix Detille, »eikö ole
suurenmoista! Huomasitko sitä?»
Kotimatkalla mietiskeli Blix, kuinka hän saisi illan kulumaan.
Oikeastaan olisi hänen pitänyt olla teatterissa muutamain muiden
nuorten kanssa, joiden joukossa oli myös Jack Carter. Silloin tuli hän
äkkiä ajatelleeksi kertomuksia »Morrowbie Jukes», »Imrin kotiintulo»
ja »Krisjna Mulvaney». Sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan kotiin
ajoi hän kaupungille ja tuli liian myöhään kotiin illalliselle, mutta
mukanaan oli hänellä Kiplingin »Suorat kertomukset» ja »Monenlaisia
päähänpistoja».
Lähemmä yhdeksän soitettiin ovikelloa. Blix oli paraillaan Suddhoosin
talossa, jossa hän istui yläkerran huoneessa ja värisi kaivertajan
noitakeinojen aiheuttamasta miellyttävästä kauhusta. Kun ovikello
soi, hypähti hän ylös ja katsoi ympärilleen. Condy Rivers se ei
ollut, sen hän kuuli. Keskiviikko-ilta, — niin, sitten se kai kaiken
mahdollisuuden nimessä oli Frank Catlin, joka tuli käynnille. Hän
oli kaunis näyte piirin nuorista miehistä, jonkinlainen hillitty
Jack Carter; hän tapasi käydä joka neljästoista päivä. Hän tekisi
epäilemättä hämäriä viittauksia viime aikoina viettämästään
irstailevasta elämästä ja kertoisi nauttineensa bromkaliumia. Hän
lavertelisi, olisi tuttavallinen ja mainitsisi häntä etunimeltä niin
usein kuin uskaltaisi, puhuisi lauantaisesta kotiljongista ja tekisi
voitavansa saadakseen hänet nauramaan Jack Carterin epäraittiudelle.
Blix tunsi tyypin. Catlin oli vastaleivottu ylioppilas; mutta toiset
nuoret tytöt, niin vieläpä 25—26 vuoden ikäiset naisetkin kehoittivat
ja hemmottelivat näitä nuoria veitikoita; sellainen puute oli oikeista
aikamiehistä.
»Minä en ole kotona, Victorine», sanoi Blix palvelijattarelle, joka
hänen onnistui pysäyttää eteisessä. Ellei se ollut Frank Catlin, niin
oli se joku muu pitkä poika samaa lajia. Blix meni takaisin Suddhoosin
taloon, rouva Hawksbien ja Mulvaneyn luo mielihyvästä keveästi väristen.
»On vain yksi asia, josta olen pahoillani», sanoi hän Condy Riversille,
kun tämä tuli perjantai-iltana, »ja se on se, etten ennemmin ole
päässyt näiden perille.» Sitten piti hän äkkiä kättään silmien edessä,
niinkuin olisi ollut voimakkaan valon sokaisema, ja käänsi päänsä pois.
»Mikä nyt? Mikä teitä vaivaa?» kysyi Condy.
Blix tirkisti varovasti häneen sormiensa lomitse.
»Ooh», kuiskasi hän, »hänellä on tuo hirvittävä, punainen kravatti.»
»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti.
»Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin
huutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.
Blix piteli korviaan.
»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa
teiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia,
niin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika,
mutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan
mahdottomaksi.»
»No, katsokaa tätä huonetta!» huusi Condy — he istuivat arkihuoneessa
— »teidän ei pidä puhua huonosta mausta. Katsokaa näitä oviverhoja. Ne
ovat keltaiset, jumala paratkoon! Katsokaa tuota keltaista ruusuketta
ja tuota sinistä ruusuketta! Ja noita kipsikuvia tuolla! Te saatte
sellaisia kaupanpäällisiksi jokaisesta kilosta teetä, jonka ostatte.
Ja _tuota_. ja _tuota_. ja _tuota_, valitti hän ja huitoi käsillään
kullatuilla väkipyssyillä koristettuun vesijohtoputkeen päin. »Niin,
ja te puhutte taiteesta! Te puhutte mausta! Kullattuja osmankäämejä.
Kullattuja! No niin, miksipä ei?» Hän väänteli käsiään. »Lapset ovat
onnellisia, ja —»
»Hysh!» keskeytti Blix hänet. »Minä kyllä tiedän, että se on rumaa.
Mutta meillä on kerta kaikkiaan ollut näin, enkä minä tahdo siitä enää
enempää kuulla. Menkäämme mieluummin ruokasaliin. Siellä emme ole ennen
istuneet. Emme ole koskaan olleet oikein luonnollisia täällä.»
He menivät ruokasaliin ja siirsivät pari nojatuolia ulkonemaan.
Siellä he sitten istuutuivat ja katselivat ulos. Kaasua ei vielä oltu
sytytetty. Oli liian varhaista vielä, arvelivat he. Noin kymmenen
minuuttia istuivat he ja katselivat ulos ikkunasta päivän kalvetessa.
Suoraan ikkunan alla vietti maa niin äkkijyrkästi, että lähimpäin
talojen katot olivat jotakuinkin heidän jalkojensa tasalla. Heidän
takanaan luisui kaupunki alas lahdelmaa kohti kattojen, reunusten,
kupoolien ja savupiippujen vieremänä puolihämärän sinisessä usvassa,
josta siellä täällä näkyi vasta sytytetyn lyhdyn välähdyksiä. Sitten
tuli lahdelma. Idässä päin saattoivat he nähdä Vuohisaaren ja koko sen
purjealusten laivaston, joka ankkuroi sisemmällä satamansuussa. Mutta
suoraan heidän ikkunansa edessä nousi Alcaratzin saari äkkijyrkkänä
ja uhkarohkeana meren pinnasta linnoituksista muodostettuine
kolminkertaisine kruunuineen.
Katse seurasi tätä näköpiiriä pohjoiseen ja länteen, kunnes se hitaasti
nousten, nousten, nousten äkkiä juoksi suoraan ylös taivasta kohti
Tamalpaisin huipun kera, tuon hiljaisen purppuranvärisen vuoren, joka
aina tuijotti auringon laskua kohti, niinkuin valtava, tähystävä
sfinxi. Sieltä aleni maalinja niinkuin murtuvan aallonharjan ääriviiva,
vaipuen, luisuen alas kohti Kultaista porttia — lasinvihreänä,
vetisenä, pienenä kapeana virtana vanhan linnan alla. Sitten pysähtyi
katse, tai se liiteli vain, ilman tukea ja estettä, yli äärettömän
viheriän pinnan — avonaisen valtameren.
Tällä hetkellä eivät kuitenkaan seudun ääriviivat lumonneet, vaan
sen värit. Se lepäsi tummassa väriloistossa niinkuin tuomiokirkon
huone. Kaikki oli kuin kiedottu purppurausvaan — linnoituksen
matalista viheriäisistä vallirinteistä alkaen aina Mount Diabloon,
vuorijättiläiseen, joka kohotti kumaran selkänsä lahden toisella
puolella olevien matalampien vuoriharjanteiden takaa. Ilma vaaleni
vähitellen. Valovyö lännessä paloi tummaksi hehkuksi, joka heitti
kuparikiillon yli lahdelman syvän sinen. Matalammat vuoriharjanteet
toisella puolen, Diablo ja taaimmaisena Tamalpais, piiloutuivat
sametinharmaisiin ilmahuntuihin. Ääriviivat häipyivät. Ainoastaan
massat säilyivät ja nekin alkoivat sulautua yhteen. Ilma ja maa ja
kaupungin rakennusryhmät yhtyivät. Ainoastaan tumma hehku oli vielä
jäljellä ja halkoi tuon kaikkea saartavan purppuran kultaisella
säilällä.
»Tuolla tulee laiva», sanoi Blix hiljaa.
Nelimastoinen liukui tyvenesti ulos Kultaisesta portista uiden
kullassa ja purppurassa niinkuin varjo punaisine ja viheriäisine
valopilkkuineen. Sitten liukui sen varjokaari sisään ja katosi
linnoituksen varjoon. Punainen valo oli poissa ja suurmasto, koko
laiva. Keskiyöllä olisi se kaukana mantereesta, keinuen Tyvenen meren
yksinäisillä mainingeilla kuun valkoisessa valossa.
Condy ja Blix istuivat hiljaa, liikahtamatta; he pelkäsivät rikkoa
tunnelmaa. Viisi pitkää minuuttia jäivät he näin istumaan ja näkivät
tähtien syttyvän toisen toisensa jälkeen, sillä välin kun suuri, harmaa
yö laskeutui leveänä ja laajana vuorenhuipulta veden pintaan. Heidän
ei tarvinnut keskustella. Heidän äänettömyydessään ei nyt ollut mitään
painostavaa.
Varovaisesti ja pienin tempauksin käänsi Condy päätään ja katsoi
Blixiin. Hän saattoi nähdä hänet vielä. Hän istui taapäin nojaten
kädet helmassa ja kasvot hiukan vinosti ylöspäin. Tavallisuuden mukaan
oli hän mustiin puettu, mutta hänellä oli yllään iltapuku, joka jätti
kaulan ja käsivarret vapaiksi. Leuan ja kaulan piirteissä ja hartioiden
miellyttävässä pyöreydessä oli jotakin tavattoman sopusointuista — jota
mahdollisesti saattoi tulkita sävelin, vaan ei sanoin. Hänen hiuksensa
häämöittivät niinkuin heikosti loistava usva. Hänen silmiensä väriä ja
poskiensa rusoa saattoi vain aavistaa, niinkuin pieniä tähtiä, jotka
katoavat, kun kiinnittää katseensa niihin. Ja Condysta tuntui, että
hänestä virtasi jotakin sanomatonta, jotakin, jota saattoi tajuta vain
mystillisellä kuudennella aistilla ja joka heräsi vain tällaisina
hiljaisina hetkinä. Milloin se oli kuin hillitty valoloiste, milloin
melkein kuin huomaamaton tuoksu, milloin taas kuin näkymätön heilahdus
eetterissä, vaikutus, aistimus vain.
Oli niinkuin hänen raikas suloutensa, hänen puhdas ja kirkas
naisellisuutensa olisi ottanut erikoisen muodon, muodon, jota hänen
tavalliset aistimensa olivat liian karkeat tajuamaan. Vain vissi
epämääräinen hellyys hänessä virtasi ulos kohtaamaan ja vastaanottamaan
tuota näkymätöntä, joka kuitenkin siellä oli; eikä tämä hellyys
koskenut vain häntä, vaan kaikkea hyvää koko maailmassa. Hän oli usein
tuntenut jotakin samantapaista kuullessaan soittoa. Blixin hyvyys
ja kauneus herätti hänessä kaiken sen, mikä hänessä parasta oli,
ajatteli hän. Ja hän oli vain yhdeksäntoistavuotias. Äkkiä paisui hänen
sydämensä, hänen kurkkuaan kuristi ja hänen silmiään kirveli.
»Tiedättekö, Blix, mitä minä toivoisin», sanoi hän melkein kuiskaten;
»toivoisin olevani parempi ihminen kuin olen.»
»Sen toivominen on alku siksi tulemiseen, ettekö usko sitä, Condy?»
vastasi hän ja käänsi käden varassa olevat kasvonsa häneen.
»On ikävää», jatkoi Condy, »että kun todellakin haluaa toimia oikein ja
moitteettomasti ja tuntea hienosti ja ajatella jalosti, ettei siiloin
oma olento ota mukautuakseen sen mukaan. Saattaa kyllä hetkisen luulla
että niin on laita, mutta on niin tavattoman vaikeata pysyttää se!»
»Niin, luonnollisesti, Condy, siinähän se juuri on, että siitä on
pidettävä kiinni. Niin se on, ansaitsee olla hyvä, kun vihdoinkin
tulee siksi; ettekö usko niin olevan? Se on kestävyys, joka tekee
voimakkaaksi niin, että hyvyys on jonkin arvoinen. Mitä hyötyä on
heikon miehen hyvyydestä? Kun hyvyys on parempi kuin itse onkaan?
On oltava yhtä voimakas kuin hyvä. Ne, jotka kykenevät toimittamaan
jotakin hyvyydellään, ovat sitä oikeata lajia. Se on ainakin minun
mielipiteeni.»
»Niin, siinä on perää. Kyllä, siinä on perää.» Ja hetkisen kuluttua hän
sanoi: »Minä pelasin kuitenkin korttia maanantaina, Blix, vaikka olin
luvannut olla pelaamatta.»
Blix oli kauan vaiti. Mutta kun hän vihdoin vastasi, oli hänen äänensä
tyyni. »No niin. Olen iloinen siitä, että kerroitte sen itse minulle.»
Sitten hän lisäsi: »Ettekö voi olla pelaamatta, Condy?»
»Olla pelaamatta? Voin — kyllä, luonnollisesti — ooh, Blix, minä
olen toisinaan täydessä kapinassa itseäni vastaan. Te ette tiedä
millaista se on. Nuori tyttö ei tietenkään voi käsittää mikä vetovoima
pelillä on; se on aivan kuin joku valta. Sen laita ei ole kuin muiden
asiain, niitä voi paremmin — mutta uhkapeliin nähden on minussa kuin
toinen olento, ja se tekee mitä tahtoo kysymättä _minulta_. Mutta
minä ponnistan nyt todellakin. En ole sen jälkeen korttiin koskenut,
vaikka totta totisesti siihen on tilaisuutta ollut. Tämä kortti-asia,
katsokaa, on vain erityinen puoli klubielämää, meidän elämäämme
kaupungissa, niinkuin juominen ja — muut paheet. Jos minä eläisin
toisissa olosuhteissa tai jos minä en olisi missään tekemisissä
täkäläisen seuran kanssa, Sargeantin ja muiden, niin olisi toinen asia;
olisi paljon helpompi, luulen.»
»Mutta miehellä pitäisi olla voimaa olla oma itsensä ja hallita
itseään, olipa hän sitten missä tahansa. Oikea mies, Condy, on
mielestäni paras ja kaunein mitä maailmassa on.»
»Minun mielestäni se on kelpo nainen.»
»Niin, minä katson kai asiaa naisen kannalta, mutta minusta on oikea
mies — mies, joka on voimakas kaikin tavoin — suurin kaikesta mitä on.
Me naiset rakastamme nyt kerta kaikkiaan miehuullista voimaa. Oikealle
miehelle saatamme melkein antaa kaikki anteeksi.»
Condy ei heti vastannut, ja sillä välin sai Blix ajatuksen, joka heti
kypsyi päätökseksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Aurinko oli laskenut;
tunnelma oli häipynyt; he olivat nähtävästi puhuneet asian loppuun.
Blix nousi sytyttämään kaasun. »Tahdotteko luvata minulle jotakin,
Condy?» sanoi hän. »Mutta vain siinä tapauksessa että itse haluatte.
Lupaatteko ilmoittaa minulle joka kerta, kun olette pelannut?»
»Kyllä, sen uskallan teille luvata!» huudahti Condy. »Ja sen lupauksen
pidän.»
»No, luetaanpa nyt sitten tuo kertomus — tai se, mitä teillä on siitä
valmiina.»
He vetivät tuolinsa ruokapöydän luo, jolla oli valkoreunainen sininen
flanelliliina, ja Condy avasi käsikirjoituskäärönsä ja luki mitä hän
oli kirjoittanut. Se miellytti Blixiä, ja hän huomasi, niinkuin Condy
oli arvannut, jokaisen »hyvän kohdan». Hän oli melkein huutamaisillaan
ihastuksesta, kun Blix keskeytti hänet:
»Luulisi melkein, että te itse olette ollut sukeltaja tai ainakin
seurustellut sukeltajain kanssa. Pikku piirteet ovat vaikuttavat;
olette käyttänyt niitä oivallisesti. Mutta kuulkaapa nyt, Condy! Olen
saanut ajatuksen. Saammepa nähdä mitä siitä sanotte. Elkää antako
kertomuksen loppua siihen, että sukeltaja tulee ylös ja jättää tytön
sinne. Se kuuluu myös kertomukseen, luonnollisesti, mutta sitten
pitää hänen tulla takaisin monen vuoden perästä, kun hän jo on vanha
mies. Sen voitte kyllä käsitettäväsi selittää. Antakaa hänen sitten
sukeltaa meren pohjaan vielä kerran katsomaan tyttöä, mutta ei enää
koskaan tulla ylös — mitä? Eikä lukijan tarvitse tietää tuliko hänelle
tapaturma vai jäikö hän vapaaehtoisesti.»
Condy päästi riemuhuudon ja löi polveaan. »Te olette maailman kahdeksas
ihme, Blix! Se on suurenmoista, se on loistavaa! Kuulkaa —», hän
katseli häntä uteliaasti. — »Teidän pitäisi todellakin itse antautua
kirjoittamaan.»
»Se ei juolahda ikinä mieleenikään», sanoi hän päättävästi. »Minä pysyn
laulussani ja olen tyytyväinen siihen. Mutta muistakaa nyt, että ette
anna Timesille kertomusta. Ainakaan ei missään tapauksessa ennenkun
olette kokeeksi käyttänyt sitä tuossa — Riemukustannusliikkeessä.»
»Elkää pelätkö!» äyhkäisi Condy pilkallisesti. »Siitähän tulee parasta
mitä milloinkaan olen kirjoittanut.»
Vähän myöhemmin kysyi hän hiukan arasti: »Onkohan talossa jotakin
syötävää?»
»Minä en ikinä ole nähnyt moista miestä!» huudahti Blix. »Teillä sitten
on aina nälkä.»
»Minusta on mieluista syödä», myönsi hän.
»No niin, hankinpa teille vähän simpukoita mayonnaisissa», ehdotti
Blix, »kelpaako?»
Condy pyöritti silmiään. »Sanotteko simpukoita mayonnaisissa, niinkö?»
Ja hän selitti juhlallisesti: »En ole ikipäivinäni saanut niin monta
simpukkaa, kuin olisin halunnut syödä.»
Blix meni keittiöön laittamaan mayonnaisia, ja Condy meni mukaan. He
söivät simpukkansa siellä yhteen menoon; Condy istuen pesupenkillä
lautanen polvellaan.
Condylla oli tapana temmata itselleen joku ulottuvissa oleva esine ja
tarkastella sitä, niinkuin näytti suuresti mielenkiintoisena, samalla
kun hän jatkoi keskustelua. Tällä kertaa oli se aamulehti, jonka
Victorine oli jättänyt keittiön pöydälle. Hän oli milloin ottanut sen
käteensä, milloin pannut sen pois ja väliajoilla katseineen liukunut
läpi palstojen otsa rypyssä, tietämättä mitä näki. Nyt näkyi hän äkkiä
kiintyvän johonkin ja luki ääneen.
»Yksityistä. Nuori nainen, 31 vuoden vanha, perehtynyt taloustoimiin,
haluaa tutustua kunnioitettavan keski-ikäiseen herraan. Jos
molemminpuolinen mieltymys herää, avioliitto. Vastas merkittynä
_K.D.B._. tämän lehden konttoriin.»
»Hm», huomautti hän, »tässä K.D.B:ssä ei ole mitään arveluttavaa,
hänellä on rohkeutta sanoa itseään nuoreksi 31 vuoden vanhana. Lyönpä
vaikka vetoa, että hän on taitava taloudenhoitajatar. Aivan oikein.
K.D.B. ei ole löytänyt mitä on toivonut, sentâhden tiedustelee hän.»
»Haluaisin tietää», mumisi Blix, »mitä lajia ne ihmiset ovat, jotka
panevat lehtiin tällaisia ilmoituksia. Niinkuin nyt K.D.B., kenen
luulette hänen olevan?»
»Hän ei ole pahimpia», vakuutti Condy. »Minä näen niin monta heistä
tuolla toimistossa. Enimmäkseen ovat he suorasukaisia, käytännöllisiä
ihmisiä, jotka tietävät mitä tekevät; tavallisesti vanhemmanpuoleisia
naisia — noin kolmenkymmenenyhden vaiheilla; nuoruuden hullutukset ja
haaveet heittäneitä — he tahtovat kernaasti saada oman kodin.»
»Lukekaa muutamia vielä», pyysi Blix. Condy jatkoi: »25 vuoden vanha
nuorimies, levollinen ja lemmekäs luonne, hienosti sivistynyt ja
hyvässä asemassa oleva, pyrkii nuoren ja hyvän kasvatuksen saaneen
nuoren naisen tuttavuuteen. Rehelliset tarkoitukset. Mc B. Sanomalehden
konttori.»
»Ei, häntä en voi kärsiä», sanoi Blix. »Hän on liian — liian hienosti
koristeltu, tämä Mc B.»
»Hän ei kai sovi K.B.D:lle, vai kuinka?»
»Hänkö? Hän tekisi hänet hirveän onnettomaksi.»
»Leskimies, kahden lapsen isä, luonteeltaan kodikas, haluaa
kirjevaihtoon kunnollisen, lempeäluonteisen naisen kanssa, joka
suostuisi olemaan äidin sijaisena hänen molemmille lapsilleen.
Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty K.T.I. vastaanotetaan tämän
lehden konttorissa.»
»Siitä ei ole K.D.B:lle, se on selvää», päätti Blix. »Ajatella vain
tuota: ’Avioliitto mahdollinen!’ Se on korskea herra. Hän on varmasti
jo aikoja sitten kuluttanut lapsenkenkänsä. Olen vakuutettu siitä,
että hän tahtoisi saada K.D.B:n lämmittämään sukkansa ja että hän on
suunnattoman kärttyinen ja vaativa. K.T.I. on luonnollisesti lyhennys
sanasta kotityranni. Hänet hyljätään.»
Seuraavat pari kolme ilmoitusta luki Condy itsekseen huolimatta Blixin
huomautuksista.
»Se on alhaisesti teiltä, Condy! Minä tahdon kuulla mitä siellä vielä
on.»
»Kuulkaa!» huudahti Condy. »Tässä on eräs K.D.B:lle sopiva. Kas, ylkä
tulee. Kuulkaa nyt.»
»Nuorimies, kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, raitis ja työteliäs,
ent. merikapteeni, haluaa tutustua kunnioitettuun nuoreen naiseen,
joka kykenee hoitamaan kotia. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty
’Kapteeni Jack’ tämän lehden konttoriin.»
»Olen varma siitä, että hänellä on puujalka!» sanoi Blix. »Ettekö voi
nähdä kuinka se pistää rivien välistä esille. Ja hän asuu pienessä
talossa lahdelman rannalla yksin papukaijansa kanssa —»
»Ja valmistaa oivallisen todin joka ilta.»
»Ja polttaa tupakkaa pitkällä liitupiipulla.»
»Hän pureksiikin tupakkaa.»
»Niin, eikö ole ilkeätä, että hän on niin sikamainen. Se vasta haisee!
Mutta K.D.B. saa sen kyllä pian pois.»
»Niin, hän on juuri oikea mies K.D.B.lle.»
»Sallimuksen ohjaus», ratkaisi Blix. »Nuo molemmat ovat luodut toisiaan
varten. Katsokaahan, K.D.B. on taitava talousihminen ja etsii arvoisaa
keski-ikäistä herraa. Kapteeni Jack on arvokas keski-ikäinen herra ja
etsii naista, joka kykenee hoitamaan kotia. Minulla on selvä tunne
siitä, että he sopivat toisilleen. Jos he ymmärtävät omaa parastaan,
niin kirjoittavat he heti toisilleen.»
»Mutta _te_ haluatte olla läsnä, kun he ensi kerran kohtaavat
toisensa», sanoi Condy.
»Emmekö voi laittaa niin, että asia tulee järjestetyksi?» kysyi Blix.
»Meidän täytyy saada ne kaksi viedyksi yhteen; meidän täytyy auttaa
heitä jollakin tavalla.»
Condy löi pöytään ja hyppäsi alas.
»Minä kirjoitan heille!» huusi hän.
»Kirjoitan K.D.B.lle kapteeni Jackin nimessä ja kapteeni Jackille — — —»
»K.D.B:n nimessä», jatkoi Blix haltioituneena päähänpistosta.
»Ja annan kapteenin ehdottaa hänelle ja hänen ehdottaa kapteenille
kohtausta», lisäsi Condy. »Ja sitten menemme me itse myös paikalle ja
katselemme heitä ilman että he aavistavat mitään.»
»Mutta miten me tunnemme heidät. Ja miten he tuntevat toisensa. Nehän
ovat aivan vieraita toisilleen.»
»Annamme heidän käyttää vissiä kukkaa. Niin tehdään aina tällaisissa
tapauksissa. Se on varsin helppoa. Mutta niin pian kuin he alkavat
keskustella, täytyy heidän luonnollisesti huomata, ettei kumpikaan
heistä ole kirjoittanut.»
»Niin, kyllä, mutta siitä he eivät välitä.»
»Ei — hehän juuri haluavat tavata toisiaan. He ovat meille kiitolliset
avunannosta.»
»Siitä tulee suurenmoinen huvinäytelmä!»
»Huvinäytelmä! Siitä tulee kerrassaan draama. Vain sen vuoksi jo, että
me asetamme sen näyttämölle ja että se on totta kaikki tyyni. Pankaamme
se täytäntöön.»
Blix juoksi kamariinsa ja toi sieltä kirjoitusvehkeet. Condy tutki
kriitillisesti kirjoituspaperia.
»Se on liian komeaa, tämä. K.D.B. ei sinä ilmoisna ikänä käyttäisi
irlantilaista palttinapaperia! Kiilloitettu siniraitainen, jossa
on pääskynen kulmassa, on sopivampaa. Nyt kirjoitan minä kapteenin
puolesta ja te kirjoitatte K.D.B:n puolesta.»
»Mutta missä me annamme heidän tavata toisensa?» Tämä oli tärkeä kohta.
He ajattelivat kiinalaista ravintolaa, espanjalaista toria, Lotan
kaivoa, Käsityöläisyhdistyksen kirjastoa, niin, vieläpä katolilaista
tuomiokirkkoakin, mutta he eivät voineet sopia yhdestäkään noista
paikoista.
»Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Lunan ravintolasta?» kysyi
Condy. »Se on sitten hiljainen paikka! Siellä syödään parhaiten
espanjalaiseen tapaan; keskellä latinalaista neliötä; tyven pieni
vanhanaikainen ravintola suuressa kellarissa, säädyllinen kuin hauta.
Minä olen ollut siellä vain kerran. Annamme heidän kohdata toisensa
siellä kello seitsemän iltasella. Siihen aikaan ei siellä ole yhtä
ihmistä. Ravintolassa ei ole suurta liikettä ja se suljetaan kello
kahdeksan, niin että me voimme mennä sinne ja syödä päivällistä kuuden
ajoissa ja olla siellä, kun he tulevat.»
Sitten ryhtyivät he kirjeitä kirjoittamaan.
»Asia on nyt niin», sanoi Condy, »että meidän on saatava kirjeet aivan
luonnollisiksi. On ihmisiä, jotka heti vetäytyvät pois, jos aavistavat
pienintäkään petosta. Teidän on kirjoitettava ei niinkuin _te itse_
tahtoisitte sen kirjoitetuksi, vaan niinkuin hän tahtoisi. Se on
taidetta, jonkinlaista runoilemista, ymmärrättehän. Meidän täytyy
kuvitella määrättyä luonnetta ja antaa ajatusjuoksun ja sanonnan
sopeutua sen mukaan. Minä tarkoitan, että sen on oltava luonnollista.
Tuossa on nyt ensin K.D.B. Hyvä. Hän on ennenkaikkea järjestyksen
ihminen. Hän on arkamaisen tarkka puhtauden ja järjestyksen suhteen
ja mahtava selvästä, virheettömästä ja 'hienosta' kielestään.
On varma, että hän käyttää puolihansikkaita ja on innostunut
ruumiinpoltto-asiaan. Oletetaan. Mitä kapteeni Jackiin tulee, niin
on hänellä hirvittävä bassoääni, tuollainen vov-vov-vov, eikö niin?
Ja mahtavat turpajouhet; ja sitten hän sanoo: 'Vielä kerran!' ja
'Anna hurista!' Hän on syvä-ääninen, suuri mies ja erittäin kohtelias
naisille: Ooh, hän on mies, saakelinmoinen mies, kaunista sukupuolta
kohtaan, tämä kelpo kapteeni.»
Useamman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saivat he vihdoinkin
valmiiksi seuraavat kaksi kirjelmää, jotka Condy samana iltana pisti
kirjelaatikkoon:
»Kapteeni Jackille!
Suuresti kunnioitettu herra!
Minä olen suurella myötätunnolla lukenut teidän yksityisen
ilmoituksenne The Timesissä. Minulle olisi mieluista tehdä lähempää
tuttavuutta Teidän kanssanne. Osaan lukea rivien lomitse ja olen
saanut kumoamattoman varmuuden Teidän oikeamielisyydestänne ja
arvokkuudestanne. Luulen voivani empimättä myöntää Teille suullisen
keskustelun. Te voitte tavata minut Lunan ravintolassa ensi
maanantai-iltana täsmälleen kl. 7. Tunnusmerkkinä on minulla kimppu
valkoisia papinkukkia ja odotan, että Teillä on samanlainen kukka
nutun pielessä.