»Tee, tee!» valitti hän; »minunhan piti teelle Laurie Flaggin luo.
Minun olisi pitänyt olla siellä nyt.»
Travis huokasi helpotuksesta:
»Siinäkö kaikki tyyni?»
»Kaikki tyyni!» äyhkäisi Condy. »Vai sanotte te kaikki tyyni!
Kello on nyt yli neljän. Olin todellakin sen kokonaan unhottanut.»
Sitten hän äkkiä vallan tyyntyi ja istuutui taas hiljaisena. »No,
saattaapa se sitä paitsi olla kerrassaan samantekevä. Minä olen ihan
yksinkertaisesti menemättä. Olisiko teidän armonne niin ystävällinen
ja siirtäisi nuo mantelit hieman lähemmäksi minua? — Mutta mehän emme
toimita jumalan luotua sirua!» huudahti hän ja oli taas yhtä riehakas
kuin varemminkin. »Tehkäämme toki jotakin! Mihinkä me ryhtyisimme?
Keksikää jotakin! Emmekö voisi lyödä jotakin rikki?» Yhdellä
harppauksella oli hän pöydällä seisomassa ja lausui hurjin elein:
»Ja kerranpa unssin[1] ma näin,
juoks peto tuo yrmyssä päin,
ja silläpä, nää,
kuin kissalla pää.
Nelijalkainen unssi, mi juoks,
— kas, se juoks,
nelijalkainen unssi, mi juoks.
Niin pientäpä nimi on tuo,
mut joutuisitpa sen luo,
peto painoltaan
sata puntaa on vaan,
ja niin ilkeän sukkela myös
ja niin ilkeän sukkela myös.»
[1] Ounce, vanha lääkepaino, unssi. Merkitsee myös pantteri.
»Bravo! Bravo!» huusi Travis ja koputti pöytään.
»Kuule! Kuule! — Ei ketään Brutusta, ei ketään.»
Condy istahti pöydälle ja roikotti sääriään. Mutta seuraavan kahden
minuutin kuluessa heidän syödessään jälellä olevaa juustoa katosi
äkkiä hänen hyvätuulisuutensa. Hän huokasi ja hautasi synkkänä kädet
taskuihin.
»Enemmänkö juustoa?» kysyi Travis.
Hän pudisti päätään ja rypisti otsaansa. »Elkää puhuko minulle
juustosta!»
»Miten on laitanne, Condy? Voitteko pahoin?» kysyi Travis huolestuneena.
Hän ei tahtonut ensin sanoa sanaakaan; kaikkeen mitä Travis kysyi
vastasi hän vain sulkemalla silmänsä ja panemalla päänsä taapäin
samalla merkitsevästi nyökäyttäen.
»Mitä se sitten on? Nyt on teidän todellakin sanottava se minulle!»
»Te ette anna minulle mitään arvoa», mumisi hän. Ja kesti kauan,
ennenkuin hän halusi selittää asian. Ei, ei, Travis ei häntä
hituistakaan kunnioittanut; ei pitänyt hänestä lukua; ei, Travis ei
ottanut häntä vakavalta kannalta.
»Niin, toden totta. Mitä te tarkoitatte? Mitä te nyt taas keksitte,
Condy Rivers?»
»Ah ei, tiedän sen varsin hyvin. Liiankin hyvin. Teette ota minua
vakavalta kannalta. Te ette pidä minusta lukua.»
»Mitä aihetta olen antanut teille sellaiseen luuloon?»
»Tehkää minut yhtä hurmaavasti teidän narriksenne», mumisi hän
traagillisesti.
Travis kävi siitä todellakin pahoilleen ja väitti voimakkaasti häntä
vastaan. Mitä, hehän olivat vain huvitelleet; siinä kaikki. Ja hän oli
ollut aivan yhtä houkkiomainen kuin Condy. Condy iski sanaan kiinni.
»Niin, houkkiomainen; siinä sitä ollaan. Tiesinhän sen. Minä olen
houkkiomainen. Narri, pajatso. — Mutta tänään meillä on ollut
suurenmoista, eikö totta?» lisäsi hän katkerasti virnistäen.
»En tiedä että minulla koskaan olisi ollut parempaa päivää», selitti
Travis korostaen sanojaan, »ja tiedänpä myöskin minkätähden?»
»Minkätähden sitten?»
»Sentähden että me emme ole tehneet mitään tyhmyyksiä. Me olemme
vain olleet omat itsemme, emmekä ole vaivautuneet teeskentelemään
rakastuneita. Jota emme olekaan. Näin teemme uudestaan, Condy, emmekö
teekin? Tuhat kertaa.»
»Mitä?»
»Kuljeskelemme ja löydämme tällaisia pieniä hauskoja paikkoja. Meillä
on ollut loistava päivä tänään, eikö teidänkin mielestänne? Emmekä ole
kertaakaan olleet pulassa siitä mitä meidän pitäisi sanoa.»
»Niinkuin esim. eilen illalla», arvaili Condy.
»Niin, arvelin kyllä että tekin sen huomaisitte. Se tuntui koko lailla
ilkeältä, vai kuinka?»
»Kyllä.»
»Tehdäänpä nyt päätös. Tiedän, että tekin olette siitä tänään iloinnut.
Ettekö ole huvitellut paremmin kuin jos olisitte mennyt teekutsuille?»
»Kyllä, luulenpa todellakin. Minulla ei koskaan ole ollut hauskempaa ja
parempaa päivää?»
»Hyvä, koettakaamme siis järjestää näin tästä lähtien usein. Mutta vain
tovereina. Olemme kokeilleet sillä toisellakin, vaan se ei käynyt.
Olkaa nyt rehellinen: kävikö se?»
»Säkene singahti siitä; niin se oli.»
»No, siis tästä lähtien ei mitään tyhmyyksiä. Vain hyvää toveruutta.»
»Hyvää toveruutta, niin. Ei mitään tyhmyyksiä enää.»
»Samassa silmänräpäyksessä kun te olette olevinanne rakastunut
minuun, on kaikki mennyttä. Eikä ihmekään», sanoi Travis ja veti
hansikkaat käsiinsä. »Me kaksi olemme todellakin merkilliset,
Condy. Yhdeksällekymmenelleyhdeksälle sadasta olisi juttu loppunut
eileniltaiseen »selvittelyyn» — jolloin me tunnustimme, että emme
rakastaneet toisiamme. Useimmat olisivat menneet kukin taholleen; mutta
tässä me nyt olemme ja sovimme hyvästä toveruudesta ja jatkuvasti
huvitellaksemme omalla tavallamme, emmekä välitä hituistakaan tavasta
ja järjestyksestä. Ja me voimme toteuttaa sen. — Kas niin, nyt hän on
taas poissa. Onko hän kuullut sanaakaan puheestani? Condy, mitä te
ajattelette?»
»Blix», mumisi hän ja tuijotti poissaolevasti tyttöön. »Blix — niin,
juuri siltä te näytätte. En tiedä, mutta jotakin sen tapaista kuin Blix
te olette näöltänne. Ettekö te itsekin tunne sitä olevanne», kysyi hän
innokkaasti.
»Blix? Mitä te tarkoitatte?»
Hän löi kämmenellään pöytään. »Oikein osattu!» sanoi hän. »Kuuleehan
sen ihan äänestä, valtoin ja ripeä, hieno ja helakka ja kajahteleva —
kas noin!» Hän näpäytti sormillaan. »Ettekö ymmärrä, mitä tarkoitan?
Blix, se olette te. Te olette aina ollut Blix, mutta minä olen nyt
vasta sen älynnyt. Blix» — hän kuulosti ääntä — »Blix — Blix. Niin, se
on selvää, teidän nimenne on Blix.»
»Blix?» kertasi Travis. »Minkätähden pitää minun olla niineltäni Blix?»
»Niin, miksipä ette olisi?»
»Hyvä, sitten on asia selvä», selitti hän, niinkuin kysymys sillä
olisi ollut ratkaistu. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja he valmistautuivat
menemään.
»Sitokaa tämä minulle, Condy», pyysi hän ja käänsi niskansa Condyyn
päin pitäen harsonsa päistä kiinni. »Ei liian lujalle. Te sidotte liian
lujalle, Condy. Noin jotakuinkin. Elkää nyt vain unohtako tänne mitään
kapineistanne. Olen varma siitä, että te unohdatte jotakin. Olkaa hyvä,
tuossa on savukekotelonne ja kirja ja luonnollisesti banjo.»
Niinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen
viereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui
sitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.
»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan
valkoinen kasvoiltaan.
»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun
viimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä
nyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se
on ainoa keino.»
Blix otti kylmäverisesti kukkaronsa esille.
»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin
tai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän
kiinalaiselta.
»Puol’ dollaria.»
»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan
sen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»
»Silloinpa käyttäytyisitte kuin narri.»
»Ah», huokasi hän, »te nöyryytätte minua; te poljette minut tomuun.»
»Tulkaa nyt, älkääkä olko hassu! Kello lienee yli viiden.»
Ehdittyään kauniilla messinkikaiteella varustettujen portaiden
puoliväliin löi hän äkkiä otsaansa.
»No, mikä nyt on?» kysyi Travis lempeästi.
»Unhotin ne! Olen ne unhottanut!» huudahti hän. »Tiesin kyllä että
unhottaisin jotakin.»
»Te tarkoitatte, että _minä_ tiesin sen?»
Hän riensi ylös, tuli takaisin suuri keksipussi mukanaan ja antoi sen
Traviksen käteen.
»Kas tässä, ottakaa ne nyt. Emmehän me voi antaa niiden jäädä tänne»,
selitti hän totisena. »Se olisi suunnatonta tuhlaamista.» Ja tytön
vastaväitteistä huolimatta pakotti hän tämän ottamaan keksit.
»Ihmettelen», sanoi Blix heidän kulkiessaan pitkin toria
Kearney-Streetille päin; »ihmettelen, kutsuisinko hänet illalliselle.»
»Kenet? Minutko? Se oli vasta ihmeellinen...»
»Ihmettelen keksimmekö jotakin puheenaihetta vielä. Muussa tapauksessa
tulisi tälle päivälle huono loppu.»
»Minä syön joka tapauksessa klubissa, ja minä tahdon saada
kirjoitukseni valmiiksi tänä iltana.»
Blix katseli häntä ilmeisesti huolestuneena.
»Älkää pelatko tänä iltana, Condy!» sanoi hän äkkiä vakavasti.
»Ei maksa vaivaa puhua minulle pelaamisesta. Eihän minulla ole rahoja
millä pelata?»
»Mutta te voitte ehkä saada niitä. Luvatkaa nyt kuitenkin minulle olla
pelaamatta.»
»Kyllä, minä lupaan. Sehän ei voi tulla kysymykseenkään, kun minulla
ei ole rahaa. Ja pitäähän minun sitä paitsi kirjoittaa tuosta
hylkeenpyytäjästä. Tänä iltana syön klubilla ja sitten istahdan
kirjastohuoneeseen ja olen mustekala.»
»Kuulkaa, Condy», sanoi Blix, »tuo sukeltajakertomus on todellakin
liian hyvä Timesiin. Tehkääpä se oikein huolellisesti ja lähettäkää se
New York’ille. Niin, minkätähden ei? Lähettäisitte sen riemujulkaisuun.
Nyt ne ovat kiinnittäneet huomionsa teidän nimeenne, ja olisihan se
kuin alleviivaamista, jos te nyt lähettäisitte niille tuon kertomuksen,
vaikkapa sitä ei otettaisikaan. Ajatelkaa asiaa!»
»Ajatus on hyvä. Minä kyllä sen teen. Minä olen vain pakoitettu
kirjoittamaan sen loma-aikanani. Siitä tulee ylityötä.»
»Välipä sillä? Tehkää se kuitenkin. Ja», lisäsi hän samalla kun
Condy auttoi häntä vaunuun, »älkää nyt vain unhoittako tuota
kolmenkymmenentuhannen sanan pituista jännittävää romaania. Hyvästi,
Condy. Ja kiitos tästä päivästä!»
»Kiitos teille.»
»Eikö meillä ole ollut erinomainen päivä?»
»Meillä ei koskaan ole ollut parempaa. Hyvästi, Blix.» Condy meni
klubiinsa. Kello oli kuuden paikoilla. Hän ojensi vartialle hattunsa ja
kysyi oliko jollakin ollut hänelle asiaa. Kyllä, hra Sargeant oli ollut
siellä pari minuuttia sitten ja olisi halunnut puhua hänen kanssaan.
Edellisenä lauantaina olivat Condy ja Tracy Sargeant sopineet syövänsä
iltasta yhdessä ja sen jälkeen mahdollisesti menevänsä teatteriin.
Kun Condy nyt näki Sargeantin istuvan salissa pyöreän pöydän ääressä
syventyneenä Gil Blasiin, ilostui hän siitä, ettei kumpikaan ollut
seuranpettäjä.
Sargeant otti hänet ylen sydämellisesti vastaan ja ehdotti, että he
joisivat jotakin. Sargeant oli iloinen, hyvin kasvatettu ja kaunis
kolmenkymmenen paikoilla oleva veitikka. Vain silmien alla olevat
pienet pussit ja ohimoilla heikosti kohoutuvat suonet juorusivat, ettei
hän arvatenkaan viettänyt aivan mallikelpoista elämää. Hän käytti
vielä surupukua isänsä äkillisen kuoleman johdosta, joka oli tuottanut
hänelle kuukautisen koron, viisi kertaa niin suuren kuin Condyn
palkka. Kun he istuivat pöydässä, ehdotti Sargeant, että he menisivät
teatteriin.
»En voi tulla; minulla on työtä tänä iltana», vakuutti Condy. .
Kun he päivällisen jälkeen istuivat kahvia juoden ja sikaareja
poltellen salissa erään ikkunan luona, tuli palvelija ja kosketti
Condyn käsivarteen.
»Herra Echert ja herra Hendrich ja herra George Hands ja joitakuita
muita herroja on pelisalissa ja he haluavat puhutella teitä ja herra
Sargeantia.»
»Ah», sanoi herra Sargeant, »en tiennyt heidän olevan täällä. He ovat
varmasti järjestäneet pienen pelierän. Menemmekö ottamaan siihen osaa,
Condy?»
Condy muisti, että hän oli aivan rahaton.
»Minulla on Matti taskussa, Tracy», selitti hän silmiään räpäyttämättä.
Sargeant ja hän olivat hyviä tuttuja.
»Ei, minä en ota osaa peliin, mutta minä tulen hetkiseksi katsomaan.»
He menivät pelisaliin, jossa ilma oli paksuna kirvelevästä
sikaarihaiusta, ja vain kahisevat jettonit katkaisivat hiljaisuuden.
He pelasivat pokeria. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin istui Condykin
pelaamassa. Sargeant oli lainannut hänelle tarvittavat rahat.
Condy, joka muuten oli niin puhelias ja levoton, oli nyt äkkiä
ikäänkuin kovettunut ja jähmettynyt. Hän istui siinä tuolillaan,
taipumattoman äänettömänä, melkeinpä karskina. Hän oli aina herkkä
kiihoittumaan, ja nyt olivat kaikki hänen sielunkykynsä äärimmilleen
jännitetyt. Hänen hermonsa olivat kuin harpunkielet, kierretyt ja
jännitetyt niin lujalle, että ne ehkä saattoivat murtua, vaan eivät
väristä. Veri poistui hänen poskiltaan, hänen huulensa kävivät
kuiviksi. Kirjoitus, joka hänen piti kirjoittaa, hänen lupauksensa
Blixille, koko tuo hauska ja onnellinen päivä, käsitys ajasta
ja paikasta, kaikki haipui tuon pirullisen, hillittömän kiihkon
tieltä, joka yhdellä otteella oli saanut hänet valtaansa ja nyt
ruoski ja kannusti häntä eteenpäin ja yhä vain eteenpäin yltyvässä
kiihoituksessa. Hänen maailmansa supistui viheriällä veralla
päällystettyyn pyöreään pöytään, muutamaan pinkkaan kolmivärisiä
pelirahoja ja viiteen alati vaihtuvaan korttiin, jotka tulivat ja
menivät ja tulivat taas hänen väsyneiden silmiensä eteen, niinkuin
vaihtuvat väri- ja kuvasikermät kuvakiikarissa. Kello löi yksitoista,
kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yhä vain ajoi intohimo häntä
niinkuin painajainen, se piti vallassaan hänen rasittuneen ruumiinsa ja
kiihoitti hänen peräti kidutettuja aivojaan.
Vihdoinkin kello puoli viisi, jolloin Condy oli täsmälleen siinä mistä
hän oli alkanut, t.s. kun hän ei ollut menettänyt eikä voittanut
mitään, päätettiin yksimielisesti lopettaa, ja pelaajat lähtivät pois.
Condy kulki jalkaisin kotiin hotelliin, jossa hän äitineen asui, ja
hän meni levolle juuri kun ensimmäiset maitorattaat näyttäytyivät ja
sanomalehtipojat tulivat aamulehtineen kadulle ja tarjosivat niitä
huutaen kaupaksi.
Kun hänen rasittuneet silmänsä vihdoinkin sulkeutuivat, alkoi
lopen väsyneiden aivojen kummallinen pikamaalaus verkkokalvolle.
Pikaisessa järjestyksessä pyörivät päivän kuvat hänen sulkeutuneiden
silmiensä mykiöiden läpi. Condy näki taas kuin välähdyksessä kadun
ja Blixin seisovan siellä odottamassa raitiotievaunua. Sitten
seurasi sataman hilpeä ja raikas touhu, vanha perämies kajuutassaan
hylkeenpyytäjälaivalla, kiinalaiskaupunki ja siellä eräässä
rautakalterissa loistava heleänpunainen silkkiruusuke, kullattu
seinäsola, vilahdus viheriäisellä plazalla olevasta Stevensonin
laivasta, Blix, joka soitti banjoa, ihmistyhjä kiinalainen teetalo,
jossa vallitsi viehättävä, taiteellinen hämminki; sitten taas Blix,
joka käänsi niskansa hänelle, että hän sitoisi hänen harsonsa, jota
hän valkoisiin glacehansikkaihin puettujen sormiensa päillä piteli;
ja sitten taas vielä kerran Blix, käyden hänen rinnallaan, pukevassa
mustassa hameessaan, pyöreässä pienessä turbaanihatussa, keltaisine
hiuksineen ja tummine, pienine, vilkkaine silmineen.
Sitten muisti hän äkkiä lupauksen, jonka hän oli antanut tytölle,
että hän olisi sinä iltana pelaamatta. Hän tunsi itsensä aivan
masentuneeksi; tämä muisto ahdisti häntä ja kiusasi häntä. Hän ponnisti
vastaan, vaan ei voinut muuta kuin halveksia itseään. Olihan hän
rikkonut saman hänelle antamansa lupauksen ennenkin — ennen tuota
päivää, jolloin he kävivät kiinalaisessa ravintolassa — tuntematta
mitään tuskaa tuottavaa katumusta. Olivatko he sittenkin tulleet
lähemmäksi toisiaan? Sitä ei uskoisi; olivathan he niin nykyisin
sanoneet hyvästi »tyhmyyksille».
»Se ei ole koskaan ennen minua kiusannut», muniisi Condy kääntäen
pielusta, »se ei ole koskaan ennen minua kiusannut. Minkätähden se
minusta nyt tuntuu niin pahalta. Se kiusaa minua hornan tavalla. Mutta
hän käsitti tuon ’45 asteen kulman»’.