»Siinä vasta kertomus!» huudahti Condy, kun hän Traviksen kanssa astui
maihin. »Sepä vasta on kertomus! Ja se on sellainen, joka valtaa
mielen! Se satuttaa! Antaa hänen istua siellä, eikä sitten milloinkaan
välitä muista.»
»Niin, se oli sitten kerrankin jotakin ihan uutta», yhtyi Travis yhtä
ihastuneena.
»Mutta? Niin, se on suorastaan kuin taivaasta pudonnut! Se on —
tiedättekö mitä, Travis, siitä minä teen novellin, joka painetaan joka
ainoaan sanomalehteen Atlannin ja Tyynenmeren välillä.»
Heidän ajatuksensa askaroivat niin perämiehen kertomuksessa, että he
unohtivat nousta raitiotievaunuun ja menivät jalkaisin Clay-Streetiä
pitkin, puhuen kilpaa, kuinka aihetta olisi käsiteltävä, kuvattava
ja koristettava, niin että se tulisi täyteen oikeuteensa. Condy tuli
iloisesti yllätetyksi nähdessään Traviksen käsittävän luonnoksen yhtä
nopeasti kuin hän itsekin ja että hän oli selvillä sekä siitä mitä oli
jätettävä pois että niistä ratkaisevista kohdista, joita piti korostaa.
»Ja hylkeenpyytäjästä minä myöskin saan kirjoituksen, jota kelpaa
lukea», selitti Condy. Hänen »aatteensa» oli palannut ja sen kanssa
koko hänen työhalunsa.
»Ja katsokaa nyt tätä», sanoi hän ja näytti hänelle
kustannusosakeyhtiön kirjeen. »Kirjaa ne eivät tahdo, mutta katsokaahan
vain kuinka ne kirjoittavat.»
»Hyvin harvinainen kyky», huudahti Travis. »Mutta voitteko enempää
toivoa? Miksi ette antanut minun nähdä sitä ennemmin? Vieläpä
kerrassaan kehoitus kirjoittaa heille jännittävä novelli! Ja _siihen_
te ette ole tyytyväinen? Mutta se on teidän tapaistanne», sanoi hän
harmistuneena. »Te kerrotte koko maailmalle vastoinkäymisiänne ja
mustaatte niissä itseänne, mutta ette hiisku sanaakaan, kun teille
käy hieman hyvin. Onko teillä luonnos tuollaiseen 30,000-sanaiseen
novelliin? Ettekö voisi siihen käyttää sukeltajakertomusta?»
»En, siinä ei ole aihetta kyllin. Minulla ei ole aatteen säentäkään.
En ole koskaan kirjoittanut jännittävää novellia enkä milloinkaan
6,000-sanaista pitempää. Mutta voitte olla varma siitä, että olen
tähystävä siltä varalta, että jotakin ilmaantuisi. Muuten — missä me
nyt olemme, Travis?»
He katsoivat äkkiä ympärilleen — vilkkaan satamaelämän raikkaus
oli kerrassaan kadonnut. He olivat pylväskäytävillä ja ulkonevilla
seinäsolilla varustettujen ahtaiden katujen ja kujien maailmassa.
Mitä kummallisimmat rakennukset, todellinen mehiläispesä ovineen ja
porraskäytävineen, melkein yhtyivät heidän yllään. Siellä täällä kohosi
huomattavan rikkaasti ja komeasti koristettu rakennus. Kaikkialla
oli värejä: vihreää ja keltaista, tulipunaista ja sinistä välähti
silmiin. Tuolla oli ovi, täällä vilahti pöyheä matto tai uudin, valtava
sinooberinpunainen kilpi kullattuine kirjaimineen, jalkaisin kulkija,
joka solui ohi, loistaen kuvakiikarin kaikissa väreissä. Kadun toisella
puolen, toisessa kerroksessa avautui murtunut harmaa sementtinen
pääsivu suureen loggiaan, joka hehkui punaisena ja keltaisena kuin
tulivuoren aukko. Suuria, kirjavia paperilyhtyjä riippui punaisina
ja keltaisina sen katosta ja pitkin kaidepuuta oli messinkisiä,
kuparisia ja sinisiä porsliinikukkaruukkuja ihan vieri vieressä täpösen
täynnä kaikkia mahdollisia vivahduksia olevia keltaisia ja punaisia
tulpaaneja. Kummallisia ääniä väreili ilmassa. Jossakin lähellä
olevassa näkymättömässä seinäsolassa ulvoi ja pauhasi rumpu, huilu ja
joku muu soitin kilpaa toistensa kanssa. Joka puolella kuuli ihmisten
tassuttavan tohveleissa ja juttelevan keskenään pienin, yksitavuisin,
nopeasti laulettavin sanoin, korkealta ylhäältä ja kaikkialta virtasi
santelipuun, käävän, suitsutuksen, öljyn ja salaperäisen ruokahajun
itämaalainen tuoksu.
»Tämä on kiinalaiskaupunki», huudahti Travis. »Minulla ei ollut
aavistustakaan, että olimme tulleet näin kauaksi. Kuulkaa, Condy
Rivers, tiedättekö, paljonko kello on?» Hän osoitti hansikassormellaan
erään rohdoskaupan ovesta sisään, jossa muuan Seth Thomaan pyöreä kello
näytti puolta kolmea.
»Teidän aamiaisenne!» huudahti Condy. »Taivas olkoon minulle
armollinen. Sen olen kokonaan unohtanut.»
»On liian myöhäistä saada aamiaista enää kotona, mutta vähätpä siitä;
minä menen jonnekin juomaan kupillisen teetä.»
»Miksi ette ostaisi pakettia kiinalaista teetä kotiin, kun kerran
olette täällä?»
»Niin tai joisi sitä täällä.»
»Missä?»
»Jossakin täkäläisessä ravintolassa. Niissä ei varmastikaan ole
ainoatakaan sielua tähän aikaan päivästä. Tiedän että he tarjoavat
teetä milloin tahansa. Koettakaammepa sitä, Condy. Eikö se olisi
teidänkin mielestänne mukavaa?»
Condy löi säärtään. »Mukavatako? No, siinä olette oikeassa. Sehän olisi
ihan paratiisillista. Odottakaa hiukan. Ja kuulkaapa kotvan. Tee ei
riitä. Me menemme Kaarney-Streetille tai torille ja ostamme muutamia
keksejä teen kanssa syödäksemme.»
He riensivät takaisin California-torille, joka oli vain pari neliötä
kauempana ja ostivat pussin keksejä ja viipaleen tuoretta juustoa.
Heidän palatessaan takaisin kiinalaiskaupunkiin poikkesi Travis
Kearney-Streetin varrella olevaan musiikkikauppaan noutamaan banjonsa,
joka jo oli korjattu, ja näin kuormitettuina tulivat he takaisin
kiinalaiskaupunkiin. Condya hiukan hävetti kulkea voileipämytty kädessä
kadulla.
»Koetetaanpa nyt löytää tuo ravintola», sanoi Travis, kun he
pyörähtivät Dupond-Streetille kiinalaistungoksessa ja kirjavapukuisten
lasten välissä. Heidän ei tarvinnut kauan hakea.
»Täällä se on!» huudahti Condy äkkiä ja pysähtyi suuren
englantilaisella ja kiinalaisella nimikilvellä varustetun teetalon
eteen. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Travis!»
He nousivat leveitä messinkikaidepuilla varustettuja portaita ylimpään
kerrokseen, jossa ravintola sijaitsi. Siellä ei ollut ainoatakaan
ihmistä, niinkuin Travis oli edeltäpäin arvannut. Hän taputti iloisena
hansikoituja käsiään: »Suurenmoista; me saamme pitää tämän kaiken
yksinomaan itseämme varten!»
Ravintola käsitti rakennuksen koko leveyden ja molemmilla sivuillaan
oli sillä seinäsola, toinen Dupont-Streetille ja toinen vanhaan
Plazaan. Taidokkaasti leikatut ja kullatut ebenholtsiset suuret
varjostimet värjättyine lasiruutuineen jakoivat pitkähkön huoneen
kolmeen pienempään, joista he valitsivat taaimmaisen, josta ovi johti
Plazaan päin olevaan seinäsolaan.
Se oli viehättävä. Takanaan heillä oli tuo valtava fantastinen
varjostin, joka kohosi siinä niin ylpeänä ja ihanana
kultakirjauksineen. Edessään oli heillä korkeasta lasiovesta näköala
yli Plazan takana olevien rakennusten kattojen ja niiden takana olevan
sinisen poukaman, jossa laivat olivat ankkuroituina, niin, vieläpä
kauemmaksi aina usvaiseen purppurajuovaiseen Oaklandin rannikkoon.
Oven molemmin puolin oli syvissä komeroissa opiumipolttajia varten
suuret divaanit viltteineen ja patjoineen. Sinisillä seinillä riippui
kohtisuoraan punaisen ja hopean värisinä kiinalaisia sananlaskuja ja
pitkin salia oli pieniä mustapuisia pöytiä ja tuoleja, joihin kuhunkin
oli silailtu pieni, kirjava marmorilevy. Keskellä kattoa liihoitteli
kultakimalteinen kynttiläkruunu suuren pyöreän mahonkipöydän
yläpuolella.
Eikä siellä ollut ainoatakaan sielua, joka olisi voinut heitä häiritä.
Syvällä heidän allaan vanhan Plazan takana kohisi laajana kaarena
uudenaikaisen suurkaupungin kiireinen liike, mutta se tuli niin kaukaa,
että se kuului rauhoittavalta, melkein unettavalta. Lähempänä mumisi
ja kuiskaili kiinalaiskaupunki itämaastaan. Ylhäältä meksikkolaisesta
neliöstä kajahtelivat tällöin tuomiokirkon kellot. Ei ollut ainoatakaan
pilvenhattaraa taivaalla tänä lämpöisenä iltapäivänä.
Condy oli suorastaan hämillään ihastuksesta tästä, niinkuin hän sitä
nimitti, »löydöstään». Hän nousi seisaalleen ja istuutui uudestaan.
Hän meni ulos toiseen huoneeseen ja tuli heti takaisin. Hän veti kaksi
marmori-istuimista ebenholtsituolia pöydän luo. Hän otti hattunsa,
sytytti sikaarinsa ja antoi sen sammua, sytytti sen uudestaan ja
poltti sormensa. Hän aukaisi kaksoisoven ja sulki sen taas, siirsi
pöydän niin että valo lankesi sopivammin ja haalasi sitten Traviksen
ulos parvekkeelle näyttääkseen hänelle espanjalaisen torin ja sen
ympäristöjen historiallisesti mielenkiintoiset »paikat».
»Katso, laiva tuolla Plazan keskellä on Stevensonin muistomerkki, ja
tuolla, missä lipputanko on, piti kenraali Baker muistopuheen Terrylle
— tiedättehän, hänelle, jonka Broderick tappoi kaksintaistelussa. Vai
oliko se Terry, joka tappoi Broderickin? Minä en voi sitä nyt muistaa.
Joka tapauksessa, tuolla suoraan edessäpäin oli mannermaalle menevän
postidiligenssin lähtöpaikka N:o 49:ssä. Ja kullankaivausaikana oli
pelipaikkoja joka talossa täältä torille käsin ja tässäkin. Ja katso,
tuolla kauempana on ruumishuone ja vankila.»
He menivät sisään, ja suuri lihava kiinalainen tarjosi heille Condyn
tilaamaa teetä. Mutta paitsi teetä toi hän paahdettuja manteleita,
hillottuja melooninkuoria, sokeroituja hedelmäsydämiä ja kiinalaisia
pähkinöitä.
Travis leikkasi juuston kuutioiksi Condyn kynäveitsellä ja asetti ne
geometrisiksi kuvioiksi keksille.
»Mutta Condy, kuulkaahan», valitti hän, »miten ihmeessä te ostitte näin
paljon keksejä? Niitähän on yli sata, kokonaisen rykmentin tarpeeksi.
Minkätähden te ette kysynyt minulta?»
»Mitä? Mitä te sanottekaan? Minä en ainakaan sitä tiedä. Mikä kekseissä
vikana? Me teimme paraillaan kauppaa juustolla, ja silloin kysyttiin
minulta montako keksiä halusin. Sitä en todellakaan tiennyt. Pyysin
hänen antamaan minulle neljännesdollarilla.»
»Emmekä me voi mitenkään syödä enempää kuin kymmenen centin edestä. Ooh
Condy, te olette — niin, te olette — mutta olkoon sillään. Tässä on
teidän teenne. Haluaisin tietää maistuuko tuo viheriä piirakas hyvältä?»
Kylläpä maistui; mutta se oli niin imelä, että heidän teensä
melkein tuntui katkeralta. Heidän länsimaisille kitalaelleen olivat
melooninkuoret mauttomia, mutta paahdetut mantelit olivat viehättäviä.
Sitten tuli Condy nielaisseeksi kulauksen teetä niin äkkiä, että hän
sai nikotuksen. Hän hyppi herkeämättä edestakaisin pitkin lattiata
kuin kananpoika ja piipitti, kunnes Travis tuli puolihulluksi ja
hervottomaksi naurusta.
»Niin, niin», huusi Condy harmissaan, »naurakaa te vain! Minä en huomaa
tässä mitään hupaista. Ettekä varmasti tekään silloin, kun teille
itsellenne sellainen sattuu _huik_!»
»Mutta istukaahan toki, mies, taivaan tähden! Te aivan hermostutatte
minut. Se ei noin teistä lähde. Teidän pitää istua hiljaa ja pidättää
henkeänne samalla kun laskette kymmeneen. Kuulkaa, Condy, luulenpa että
riisun harson ja hansikkaat. Luuletteko että se sopii?»
»Tietysti, mitä sillä väliä? Sitten minä sytytän savukkeen. Onko teillä
mitään sitä vastaan, että tupakoin?»
»Mitä teillä on tuolla?»
»Täälläkö? En suinkaanhan vain ole — minä _olen_ siis tupakoinut. Olen
tomppeli. Nyt heitän sen pois.»
Travis tarttui häntä ranteeseen. »Lorua, Condy! Jos se olisi minua
vaivannut, niin olisin sen sanonut.»
»Mutta sehän on loppuun palanut», huomasi hän. »Tarvitsen uuden.»
Kun hän pisti kätensä taskuun ottaakseen savukekotelon, sai hän
käteensä sitomattoman kirjan, jonka hän otti esille ja katseli sitä
jotakuinkin hämillään.
»Kuinka kirja on voinut joutua minun taskuuni?» puheli hän itsekseen
ja rypisteli otsaansa. »Minkätähden kuljetan tätä mukanani? Minä en
todellakaan muista siitä hituistakaan.»
»Mikä kirja se on?»
»Mitä? Mikä kirja?» Hän tuijotti häneen.
Travis koputti pöytään. »Herätkää, Condy! Minä puhun teille», huusi hän.
»Se on ’Elämän kilpajuoksu’», vastasi Condy yhteen hengenvetoon. »Jospa
vain voisin käsittää, mistä sen olen saanut.»
»Mitä se käsittelee? En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan», selitti
Travis.
»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan ’Elämän kilpajuoksusta’?»
huudahti Condy. »Onko se todellakin täyttä totta? Istukaa nyt hiljaa,
niin minä luen jonkun kertomuksen teille, ja heti paikalla. Samantekevä
minkä. Minä avaan umpimähkään. Tässä meillä on muuan — ’Morrowbîe Juken
ihmeellinen ratsastus’. Se on teille näyttävä, mikä kirja tämä on.»
Ja ensimmäisen kerran elämässään joutui Travis Bessemer, tässä
satumaisen kirjavassa kiinalaisessa ravintolassa, tässä kaupungissa
hänen lumoihinsa, tuon silmälaseja käyttävän pienen siirtolaisen, joka
täältä kiireimmittäin pakeni ja jonka laulua meidän täytyy kuunnella ja
jonka pillin mukaan meidän täytyy tanssia, kaikkien, haluammepa sitä
tai emme.
Kertomuksessa Juken ihmeellisestä ratsastuksesta oli muuan kohta, jonka
havaitsemisesta Condy ylpeili. Hänen tietääkseen ei kukaan arvostelija
ollut siitä huomauttanut. Se oli se kohta, jossa Jukes kertoo elävien
kuolleiden kylän luona olevasta väijymäpaikasta, ja huomauttaa että
ympäröivien hiekkakasojen kaltevuudella oli »45 asteen kulma». Jukes
oli insinööri, ja Condysta oli oikea realismin loistonäyte kertoa
vuorten kaltevuudesta tätä teknillistä sanontatapaa käyttäen. Hän
aikoi ensin huomauttaa Travikselle, kuinka erinomainen kohta se oli,
mutta hän muutti lukiessaan äkkiä mieltä. Hän tahtoi nähdä, huomaisiko
Travis sen itse. Se olisi voimakoe hänen huomiokyvystään, sanoi hän
itselleen; melkein hieman suunnaton, kun ottaa huomioon, että ponsi
oli niin harkittu ja taitavankin lukijan ohi helposti luiskahtava. Hän
luki pysähtymättä edelleen, mutta kiihtyvällä jännityksellä sitä mukaa
kun hän läheni ratkaisevaa lausetta. Se tuli, ja hän luki sen panematta
siihen erityistä painoa, niin, pikemminkin melkein huolimattomasti
kiirehtien pelkästä pelosta, että hän muuten auttaisi häntä. Mutta kun
hän jatkoi edelleen, keskeytti Travis hänet, ja hänen pienet silmänsä
säkenöivät innosta ja tarkkaavaisuudesta.
»Aivan niinkuin joku insinööri olisi sen kuvannut. Se on todellakin
hyvä!»
»Hallelujah!» lauloi Condy ja hyväili haltioissaan kirjaa. »Te olette
ainoa laatuanne, Travis!»
»Mitä te oikein tarkoitatte!» kysyi Travis hämmästyneenä.
»En mitään, en ikinä mitään. Se on vain luonnonhistoriallinen
merkillisyys.» Ja antamatta muuta selitystä luki hän kertomuksen
loppuun. Sitten sytytti hän uuden savukkeen ja kaatoi itselleen vielä
kupin teetä, ja luki hänelle »Imrin kotiintulon» ja »Krisjna Mulvaneyn
ihmiseksi tulemisen». Pienen englantilaisen seurakunta voitti tytössä
äkkiä haltioituneen tunnustajan, ja Condy nautti voittoisan apostolin
iloa aukaistessaan tämän tähän asti tuntemattoman runouden maailman
hänen herkälle sielulleen.
»Hän osaa!» huudahti Travis. »Se on jotakin parempaa kuin Maria Corelli
ja herttuatar.»
»Ja ajatelkaahan kuinka paljon hyvää teillä on tallella! Te ette ole
lukenut mitään häneltä varemmin?»
»En palastakaan. Minä en ole lukenut muita novelleja kuin niitä, joita
luemme opistossa.»
»Nyt minä olen saanut siitä kyliäni!» mumisi Condy.
Hänen mielialansa oli ollut yhäti nousemassa elämyksen jälkeen
hylkeenpyytäjälaivalla. Sataman hilpeä elämä, hänen iloiset mietteensä
siitä, miten hän kehittäisi perämiehen kertomusta, kiinalaiskaupunki,
heidän aamiaisensa viehättävä harvinaisuus tässä kiinalaisravintolassa,
säteilevä sää, ja sitten lopulta hänen ilonsa huomatessaan, kuinka
hyvin Travis ymmärsi hänen ihailemaansa ja rakastamaansa Kiplingiä,
kaikki tämä oli saanut hänet lehahtamaan.
»Loistavan ohjelmamme seuraava numero», julisti hän, »on oleva
Banjosefine obligato a-sieas-duurissa, mainion impressaarion Conde
Tin-pani Riversin esittämänä tätä tilaisuutta varten erityisen
sopimuksen nojalla, pan-helleniläisen tanssin kera, jonka esittää
eriskummallinen lapsi miss Travis Bessemer, myöskin tunnette »Baby
Bessien» nimellä.»
»Ettehän vain aio soittaa banjoa täällä?» sanoi Travis, kun Condy alkoi
avata käärettä.
»Hiljaa parvekkeella!» huusi Condy ja ryhtyi panemaan soittokonetta
sopeihin. Sitten jäljitteli hän markkinailveilijäin ammattimaisen
yksitoikkoista kiirettä: Hyvät — naiset — ja — herrat. Teidän
— suosiollisella — luvallanne — olen — esittävä — uuden — ja
väärentämättömän — aito — Caroline-laulun», ja yhteen menoon jatkoi hän
hyrräävän hengästyneesti myötäillen:
»Käytökseltään tyttöni mun on hieno,
väri heljä on ja nenän käyrä vieno.»
Hän ei laulanut äänekkäästi, ja tuskinpa banjon hyrinä ja surina kuului
kauemmaksi kuin lähimpään huoneeseen; eikähän siellä ketään ollutkaan,
ja kun hän jatkoi, alkoi myöskin Travis hyräillä tekstiä. Silloin Condy
äkkiä taukosi, pani koneen ylenmäärin varovasti polvilleen ja sanoi
painolla:
»Travis, te olette suloinen ja rakastettava tyttö, ja mitä teiltä
mahdollisesti kauneuteen nähden puuttuu, sen korvaa lämpöinen
sydämenne. Enkä minä myöskään epäile, että te olette vanhalle isällenne
hyvä; mutta — te — ette — osaa — laulaa.»
Travis suuttui tästä avomielisestä lausunnosta, suuttui sitäkin
enemmän, koska hän tiesi, että Condy oli oikeassa. Hänen oli ollut
mahdoton laulaa enemmän kuin 5—6 tahtia eksymättä yhtä moneen
sävellajiin. Hänen äänensä ei itsessään ollut huono, mutta kun hän
uhalla jatkoi laulamistaan, taivutti Condy päänsä taapäin ja päästi
pitkäveteisen surkean koiranulvonnan.
»Niin — niin — niin!» huusi hän ja tempasi banjon Condyn polvilta.
»Ellen osaa laulaa, niin osaan ainakin soittaa paljon paremmin kuin
vissit henkilöt, jotka kuvittelevat osaavansa kaikkea.»
»Niin, nuottien mukaan!» härnäsi Condy, kun Travis soitti varsin
vaikean kappaleen. »Niinkuin kone — niinkuin ensiluokkainen
soittolaatikko.»
»Hiljaa parvekkeella!» vastasi hän keskeyttämättä soittoaan. Sitten
lopetti hän komealla toitotuksella ja kääntyi voitonriemuisena Condyyn
päin. Tämä istui kuin syvään uneen vaipuneena. »Brrr-rr», kuorsasi hän.
»Se on inhoittavaa, Condy. Minä vihaan teitä.»
»Tiedänpä toisia», vastasi hän ylimielisesti.
»Niin, olisittepa vain epäkohtelias.»
»No! Mitä me nyt teemme?» sanoa tokasi Condy. »Jotakin on tehtävä.
Lyömmekö rikki jotakin — vain huvin vuoksi?»
Sitten muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä tummaksi kuin ukkospilvi; hän
karkasi ylös, piteli ohimoitaan ja huokasi epätoivoisena: »Armias
taivas!»