He kävelivät Kearney-Streetille päin, kun hän esitti raportin.
»Mutta minkä ihmeen tähden te ette sitten mene alas satamaan katsomaan
laivaa, kun se on ehto kunnollisen kirjoituksen saantiin?»
»Joutavia, mitä hyötyä siitä on? Riemukustannusosakeyhtiö on hyljännyt
minun novellini.»
Travis surkutteli häntä ystävällisesti. Sitten hän äkkiä huudahti:
»Ei, teidän täytyy todellakin mennä alas satamaan! Kuuletteko Condy?
Ja, tiedättekö mitä — ottakaa minut mukaan!»
Se ajatus innostutti Condya: »Suurenmoista! Suurenmoista todellakin!
Mikä siinä olisi esteenä?» Ja tuskin puolituntia sen jälkeen kävelivät
he laiturien ja telakoiden välillä alhaalla satamassa.
Siellä oli lukemattomia laivoja telakoiden loppumattomissa riveissä,
masto kohosi maston yli ja kokkapuu pisti esiin kokkapuun takaa, niin
että katse eksyi aivankuin lehdettömän metsän oksien paljouteen.
Kauempana sulautui tämä massa taklausten kanssa harmaaksi usvaksi
sinistä taivasta vasten. Valtavat laivarungot, vihreät, mustat ja
liuskakiven harmaat, laskeutuivat pitkin rantalaitureita ja ojensivat
hitaasti mahdottomia touvejaan. Niiden sivut aukenivat ja lasti
vieri, aivan niinkuin se olisi ollut sisuksia, ulos rantalaitureille
laatikkojen, vasujen ja paalujen hurjassa epäjärjestyksessä. Niiden
välillä kuhisivat kuin mitkäkin madot merimiehet, makasiiniväki ja
satamatyömiehet. Kokonaisia jonoja kuormavaunuja vieri esiin, raskas
kavioiden kapse rummutti lankkuja vasten. Rautakettingit kalisivat,
eräällä kajuuttaportaalla haukkui muuan laivakoira lakkaamatta, touvit
naksahtelivat, hihnat juoksivat ja väkipyörät kalisivat, rantapalkit
vonkuivat, ähkivät ja taipuivat kaareviksi. Kaikkialla oli touvien,
honkapuiden, maalivärin, maustimien ja kypsien hedelmien, puhtaiden,
raikkaiden rakennushirsien, kahvin, tervan ja pohjaveden hajua, samalla
kun kaikki oli hienon, raittiin merituulen kantamaa ja läpitunkemaa.
Travis oli hurmaantunut. Hän katseli ympärilleen säteilevin silmin ja
hehkuvin poskin. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.
Ajatelkaahan», hän melkein huusi, »kaikkia niitä paikkoja, joista nämä
laivat ovat tulleet! Ja katsokaa minkä nimisiä ne ovat. Eivätkö ne
ole kauniita? Kaikkia mitä nämä nimet kertovat: _Mary Bake_ Mullista,
_Annandale_ Liverpoolista, _Kaksi sisarta_ Calcuttasta, ja sitten tämä,
jota ne parhaillaan juuri tilkitsevät, _Montevide_ Calloosta; ja tuo
tuolla, se on juuri se, jota me olemme etsimässä, _City of Ewerett_,
San Francisco.»
Se oli jättiläismäinen teräslevysilinteri, joka loikoi ja ahmi sisäänsä
San Joaguin-laakson vehnää, — toisen tuhannen tynnyrinalan sadon
toisensa jälkeen — kaikki aiottu ruuaksi ihmisille, jotka Himalayan
juurella kuljeskelivat kuin luurangot kummallisissa pukineissaan.
Travis ja Condy pujottautuivat veneiden ja vehnäsäkkien, höyryävien
vaunujen ja pyörivien rattaiden lomitse, ja pääsivät vihdoinkin
peräsillalle, jossa muuan merimies pysähdytti heidät. Condy näytti
sanomalehtikorttinsa.
»Minä edustan The Times-lehteä», sanoi hän juhlallisella äänellä, »ja
haluaisin puhutella vartiossa olevaa upseeria.»
Merimies antoi heidän heti mennä.
»Sanomalehden voima», kuiskasi Condy Travikselle heidän mennessä
laivaan.
Täällä tuli toinen merimies, joka vei heidät merkintäluukulla seisovan
perämiehen luo, joka, hullunkurista kyllä, paraillaan puhdisti
kitukasvuisen geraniumin lehtiä.
Condy selitti asiansa huomauttaen samalla mairittelevasti
laivan uudenaikaisesta rakenteesta. Perämies — vanhanpuoleinen
patriarkkapartainen mies — sulatti sen silmänräpäyksessä ja kutsui
heidät sisälle omaan laivan peräpuolella olevaan kajuuttaansa, niin,
ottipa hän vielä esille telttatuolinkin Travikselle ja harjasi sen
puhtaaksi hihallaan, ennenkun hän työnsi sen esiin.
Sillä välin kun Condy teki hänelle kysymyksiä, katseli Travis lapsen
uteliaisuudella kaikkea mitä kajuutassa oli. Lavitsaa, joka oli kuin
kidutuspenkki, pesupöytää, joka oli kekseliäästi laitettu niin, että
sen saattoi työntää seinän sisään, kun ei sitä tarvittu ja monia
valokuvia, jotka olivat soreasti pistetyt peiliin lasin ja puitteiden
väliin. Siellä oli varsinkin yksi, joka kiinnitti hänen huomiotaan,
vanha daguerreotyyppikuva, joka esitti hyvin kaunista nuorta tyttöä
korkkioran muotoisine kiharoineen ja niskajakauksineen, puolivuosisataa
sitten vallinneen muodin mukaan. Vanha perämies näki, kuinka tarkasti
hän sitä katseli, ja niin pian kun hän oli antanut Condylle tämän
pyytämät tiedot, kääntyi hän Travikseen ja kysyi päätään nyökäyttäen:
»Hän oli kaunis, eikö totta?»’
»Hyvin, hyvin kaunis», vastasi Travis kääntämättä katsettaan kuvasta.
Seurasi äänettömyys.
Sitten sanoi perämies syvästi huokaisten ja katsellen miettiväisesti
eteensä:
»Ja hän oli juuri teidän ikäisenne, neiti, kun minä näin hänet, ja te
muistutatte häntä.»
Condy ja Travis pidättivät henkeään odotuksesta. Täällä tässä
naurettavan epämääräisessä kajuutassa oli äkkiä heidän edessään
romanttinen kertomus — joka oli sekä alkanut että loppunut ennen heidän
syntymistään.
Sitten sanoi Travis hillitysti ja hiljaa:
»Onko hän kuollut?»
»Kyllä, neiti, hän oli kuollut ennenkun minä näin hänet. Toisin sanoen:
voipi olla että hän oli kuollut. Mutta sittenkin kuvittelin minä —,
niin, totta puhuen, niin uskon minä todellakin, että hän vielä elää ja
odottaa minua.» Hän vaikeni hämillään. »Muuten», jatkoi hän ja siveli
partaansa, »muuten en minä tapaa vieraille puhua tästä asiasta, mutta
te olette niin suuresti hänen näköisensä, että minä luulen, että teidän
täytyy saada kuulla tämä kertomus.»
Condy istahti riippuverkon laidalle, ja perämies itse asettui
plyyssituoliin vastapäätä ovea, nojasi kyynäspäillään polviinsa ja
kiinnitti katseensa ulkopuolella kannella olevaan auringontäplään.
»Minä aloitin sukeltajana», sanoi hän, »vieläpä jotakuinkin nuorena.
Olin vain poikanen, tuskin kaksikymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran
ryömin sukeltajapukuun, mutta minä pystyin jo silloin nostamaan 70
leiviskää. Ensimmäisiä retkiäni oli matka Trincomaleehen Ceylonin
rannikolla. Muuan postilaiva oli uponnut pyörremyrskyssä koko
miehistöineen. Kuusi ruumista oli noussut pinnalle ja tuotu maihin,
mutta seitsemäs jäi mereen. Se oli saaren maaherran tytär — kaunis,
nuori yhdeksäntoistavuotias tyttö, josta kaikki ihmiset pitivät.
Lähettivät sanan minulle; minun piti sukeltaa meren pohjaan noutamaan
hänet sieltä. No, minä sukelsin. Laivan hylky oli 100 jalan syvyydessä
— se on jo koko syvyys. Minun täytyi sukeltaa sinne kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla en voinut löytää mitään. Minä nousin taas ylös
pelastuslaivaan ja ilmoitin, etten ollut löytänyt mitään. Siellä oli
joukko väkeä pelastuskomppaniasta ja muutamia Lontoon sanomalehtien
kirjeenvaihtajia. He väittivät, että hän on siellä ja saivat minun
menemään alas toisen kerran. Ja tällä kertaa löysin hänet.»
Perämies oli hetkisen vaiti. »Minun täytyy selittää teille», jatkoi
hän, »että kun joku ruumis ei tule ylös vedenpinnalle, jää se seisomaan
tai istumaan täysin luonnolliseen asentoon, kunnes ulkopuolella olevan
veden virtaus siihen koskettaa. Ja kun se tapahtuu — niin, silloin voi
luulla, että ruumis on elävä; ja vanhoilla sukeltajilla on sellainen
taikausko — ei, se ei ole taikauskoa, minä puolestani olen siitä
vakuutettu — että hukkuneet eivät kuole oikein, ennenkun ne tulevat
ylös, niin että ilma niihin koskettaa. Me arvelemme, että hukkuneet,
niin kauan kun he ovat siellä alhaalla viheriäisessä vedessä, yhä
ovat eläviä — eivät luonnollisestikaan samalla lailla kuin me, mutta
kuitenkin — tämän- tai tuonlaista elämää — jonkinlaista elämää heillä
on; se on aivan varma. Kun toisen kerran tulin alas, löysin oven; minä
luulin sen johtavan liinakaappiin. Mutta se johtikin pieneen hyttiin.
Minä avasin oven. Ja siellä hän oli. Hän istui sohvassa aivan oven
vieressä, hattu päässä ja käsilaukku helmassa, vallan kuin olisi hän
valmis astumaan maihin. Hänen silmänsä olivat aivan auki ja hän katsoi
minuun ja hymyili. Siinä ei ollut mitään kammottavaa ja kummitusmaista.
Hän oli oikein kauniin näköinen. Kun ovi aukeni, alkoi vesi liikehtiä,
hän nousi ja pudotti laukkunsa, mutta tuli hymyillen minua vastaan
ojennetuin käsin.
»Minä vetäydyin äkkiä askeleen taapäin ja istahdin tuolille suuressa
kajuutassa toipuakseni hiukan. Se oli sentään hiukan kuin järkyttänyt
minua. Nyt minun olisi pitänyt ottaa hänet ylös. Mutta minä muutin
mieleni. Hän oli niin kaunis, juuri sellaisena. Mitä hyötyä siitä
olisi, että hänet otettaisiin ylös — tuonne pelastuslaivaan kaikkien
miesten joukkoon — ilma koskettaisi häntä, ja he panisivat hänet maahan
matojen luo. Täällä alhaalla säilyisi hän aina suloisena ja kauniina ja
olisi vain yhdeksäntoistavuotias; ja minä ajattelin, että olin kuullut
vanhojen sukeltajien kertovan, että hukkuneet eivät oikein kuole, kun
he vain saavat jäädä sinne alas. Minähän en ollut muuta kuin poika,
nähkääs, ja silloin on tällaisilla asioilla suuri vaikutusvoima. Minä
annoin siis heille merkin hinata minut ylös. He kysyivät, olinko nähnyt
jotakin, mutta minä vastasin, että en ollut nähnyt. Ja siihen se asia
jäi. He eivät koskaan saaneet laivaa ylös, ja pian olivat ihmiset
unhoittaneet koko tapahtuman.
»Mutta minä en voinut sitä unohtaa. Minä kuljin aina häntä ajatellen,
näin hänet edessäni, sellaisena kuin hän istui siellä alhaalla
kirkkaassa, viheriäisessä vedessä pienessä hytissä ja odotti, että
minä tulisin takaisin ja aukaisisin oven hänelle, mutta hän ei ollut
muuttunut; hän on sama vielä tänä päivänä kuin silloin, kun hän
hymyillen ja ojennetuin käsin tuli minua vastaan. Hän on muuttumattoman
nuori ja terve ja kaunis. En ole nähnyt häntä kuin sen kerran. Mutta
minä sain hänen valokuvansa myöhemmin eräältä trincomaleelaiselta
naiselta, joka oli palvellut maaherran luona sisäkkönä. Oli miten oli,
vaan sen jälkeen en ole välittänyt muista naisista, ja siinä on syy,
minkätähden en koskaan ole mennyt naimisiin.»
»Sen kyllä ymmärrän», huudahti Travis hillityllä äänellä, kun vanhus
vaikeni.
»Sepä oli kaunista; oh, kuinka se olikaan kaunista!» mumisi Condy
haltioissaan.
»No», sanoi perämies nousten seisaalleen ja hieroen polviaan, »nyt
olette kuulleet kertomuksen tuosta kuvasta. Haluatteko juoda lasin
madeiraa, neiti?»
Hän otti esille aito Funchal-merkillä varustetun pullon ja täytti
kolme pientä lasia. Travis siirsi harson kasvoiltaan, ja hän ja Condy
nousivat seisomaan.
»_Hänen_ maljansa!» sanoi Travis vakavana.
»Kiitos, neiti», sanoi perämies, ja he tyhjensivät ääneti lasinsa.
Kun Travis ja Condy menivät alas porraslavaa myöten, tapasivat he
kapteenin menossa laivaan.
»Vai niin, te olette olleet siellä ja puhuneet vanhan Mc Phersonin
kanssa», tervehti hän. »Saitteko haluamianne tietoja?»
»Kyllä, kiitos, vieläpä enemmänkin», vastasi Condy.
»Uskallanpa panna pääni pantiksi, että hän on teille kehrännyt lankaa
tytöstä, joka hukkui Trincomaleessa. Niin, luonnollisesti, tiesinhän
sen. Siinä asiassa on vanha poika kairaa vailla. Hän ei edes _tahdo_
myöntää, että ruumiin aikojen kuluessa on täytynyt hajota. Oiva
merimies, ensiluokan merenkulkija, mutta siinä kohdassa aivoiltaan
pehmennyt.»