He kulkivat nyt hitaammin, ja Rod tunsi voimiensa ja vireytensä
vähitellen palaavan. Heidän tultuaan etumaisen harjanteen kohdalle
hän tarttui Mukokin kainaloon ja auttoi häntä kapuamaan ylös, ja
vanha intiaani salli sen vastustelematta. Jo tuo seikka puhui hänen
heikkoudestaan selvemmin kuin monet sanat.
Harjanteen laelta saattoi nähdä neljännesmailin verran laaksoon,
josta he olivat juuri tulleet, ja sen vuoksi Rod ehdotti, että hän
jäisi vartioimaan muutamiksi minuuteiksi sillä aikaa kun Vabi ja
Mukoki jatkaisivat matkaa. Molemmat nuorukaiset voivat nähdä, että
vanha soturi heikkeni joka askelella eikä Mukoki yrittänyt sitä
salatakaan, vaikka koetti yhä urheasti pysytellä pystyssä.
-- Haava on varmaan hyvin paha, kuiskasi Vabi posket kelmeinä
Rodille. Se on luultavasti paljon pahempi kuin osaamme kuvitellakaan.
Hän menettää paljon verta. Sinun tuumasi on hyvä. Vahdi sinä täällä,
ja jos Vungan miehiä ilmestyy laaksoon, niin lasketa niitä päin
naamaa. Minä jätän sinulle omankin pyssyni, niin että ne luulevat
meidän kaikkien jääneen tänne kahakoimaan. Se pidättää niitä jonkin
aikaa. Minä autan Mukokia kapuamaan vähän ylemmäksi ja sidon hänen
haavansa. Muuten hänen verensä vuotaa kuiviin.
-- Ja sitten te jatkatte matkaa edelleen, lisäsi Rod. Alkaa pysähtykö
vaikka kuulette minun ampuvan, vaan rientäkää rotkoon. Minä osaan
sinne yksinkin. Nyt olen yhtä vahva kuin ennenkin, ja saan teidät
helposti kiinni kun Mukokin täytyy kulkea hiljaa.
Tämän lyhyen sananvaihdon aikana Mukoki oli hiljakseen jatkanut
matkaa harjannetta pitkin, ja Vabi riensi hänen peräänsä. Yksin
jäätyään Rod painautui piiloon erään kallion taakse, mistä hän voi
nähdä vapaasti laaksoon ja nimenomaan siihen suuntaan, mistä odotteli
vihollista tulevaksi.
Hän katseli ahkerasti kelloaan, ja joka minuutti hänen jännityksensä
lisääntyi. Hän arvioi kymmenisen minuuttia menevän Mukokin haavan
sitomiseen. Sitten olisi jokainen sekunti kallisarvoinen.
Neljännestunnin ajan hän tähysteli hievahtamatta heidän äskeisille
jäljilleen. Varmastikin vungat olivat jo varustaneet lumikengät
jalkaansa! Oliko mahdollista, että he olivat luopuneet takaa-ajosta
-- että mieshukka oli pelottanut heitä antautumasta pitempään
taisteluun?
Rod ei voinut uskoa sitä. Hän oli varma, että vungat tiesivät
Vabin olevan Vabinoshin isännän poika. Sen vuoksi he ponnistaisivat
kaikkensa saadakseen hänet käsiinsä, vaikkapa saisivat kulkea
mailimäärin ja uhrata tusinan verran miehiään.
Rod huomasi jonkin liikkuvan laakson hangella. Hän suoristautui, ja
hänen hengityksensä kulki kiivaammin. Kaksi tummaa hahmoa oli astunut
aukealle. Toisia seurasi kohta perästä, ja jälleen tuli lisää,
kunnes tähystäjä voi laskea hahmoja olevan kuusitoista. Kaikilla oli
jalassaan lumikengät ja he tarpoivat vinhasti pakolaisten jälkiä
pitkin.
Nuori erämies katsahti jälleen kelloonsa. Viisikolmatta minuuttia oli
jo kulunut. Mukoki ja Vabi olivat varmasti jo puolitiessä. Jos hänen
onnistuisi pidättää vainolaisia laaksossa vielä neljännestunnin ajan
-- vain viisitoista lyhyttä minuuttia -- niin toverit olisivat ehkä
jo päässeet rotkon suulle.
Tietäessään että heidän kaikkien henki riippui hänen sitkeydestään
valkoinen nuorukainen pysyi tyynenä. Hänen kätensä ei värissyt eikä
mikään pilannut tähtäyksen tarkkuutta, mikään ei sekoittanut hänen
aivojaan arvioimaan väärin ampumamatkaa. Hän päätti mielessään ampua
vasta, sitten kun viholliset olivat tulleet neljänsadan askelen
päähän. Silloin hän tiesi varmasti kaatavansa ainakin pari niistä.
Hän arvioi ampumamatkan eräästä laaksossa kasvavasta näreestä, ja kun
kaksi etumaista vungaa oli tullut sen kohdalle, hän laukaisi. Hän
näki lumen ryöpsähtävän parin metrin päässä johtajan edessä.
Hän ampui uudestaan ja vielä uudestaan, ja toisella näistä
laukauksista kellahti toinen kärkimies hangelle. Johtaja oli
pujahtanut näreikön taakse turvaan, ja Rod lähetti luodin viheltämään
hänen peräänsä. Viidennen luotinsa hän laski pääjoukkoon, ja siepaten
sitten Vabin pyssyn hän purki samaan maaliin viisi luotia yhtä
monessa sekunnissa.
Ne tehosivat oitis. Rosvot hajaantuivat pakoon, ja Rod näki toisenkin
liikkumattoman hahmon viruvan lumessa. Hän rupesi lataamaan uudestaan
molempia pyssyjään ja saatuaan sen tehdyksi hän näki vungain kahdeksi
joukkioksi jakaantuneina painuvan harjun molemmille sivuille.
Viimeisen kerran hän silmäsi kelloaan. Vabi ja Mukoki olivat olleet
matkalla jo viisineljättä minuuttia.
Poika ryömi pois suojakallionsa takaa, oikaisi selkäänsä ja lähti
tarpomaan toveriensa latua. Hän arvioi kuluvan kymmenen minuuttia
ennen kuin vungat keksisivät hänen pakonsa, ja silloin hänellä
olisi jo mailin verran etumatkaa. Pysähtymättä hän näki, missä Vabi
oli sitonut Mukokin haavan. Lumella oli veripilkkuja ja verisiä
vaatetilkkuja. Puolen mailin päässä he olivat jälleen pysähtyneet, ja
siinä hän näki Mukokin levänneen. Siitä lähtien he olivat lepäilleet
suunnilleen joka neljännesmailin perästä, ja pian Rod näkikin heidän
tarpovan vaivalloisesti hankea pitkin hänen edessään.
Hän pani juoksuksi ja tavoitti heidät hengästyneenä ja hätääntyneenä.
-- Kuinka...? hän aloitti. Vabi katsahti häneen tuimasti.
-- Vieläkö on pitkälti, Rod? hän kysyi.
-- Ei puoltakaan mailia.
Vabi viittasi häntä tarttumaan Mukokin toiseen käsivarteen.
-- Hän on menettänyt aika paljon verta, hän sanoi.
Vabin äänessä oli omituinen haikea sointu, joka sai Rodin
säpsähtämään, ja hän pidätti henkeään, kun toinen loi häneen
merkitsevän katseen vanhan soturin kumaraisten hartiain yli.
Nyt he kulkivat rivakammin, miltei kantaen haavoittunutta toveriaan
keskellään. Äkkiä Vabi pysähtyi, heitti pyssyn poskelleen ja ampui.
Muutaman metrin päässä heidän edessään iso jänis rääkäisi ja heitti
korkean kuperkeikan.
-- Jos pääsemme rotkolle asti, niin Muki saa tästä paistin; hänen
täytyy saada ehdottomasti syödä jotakin.
-- Kyllä me pääsemme! huohotti Rod. Kyllä pääsemme! Tuollahan on jo
reunametsäkin! Tästä me painumme alas!
He panivat melkein juoksuksi. Mukokin lumikengät laahasivat hankea
heidän välissään, ja viittä minuuttia myöhemmin he kantoivat
puolitajuttoman vanhan urhon jyrkännettä alas rotkon pohjalle.
Sinne päästyään Vabi kääntyi katsomaan taakseen, ja hänen silmänsä
leimusivat.
-- Nyt, te paholaiset, hän karjaisi ylöspäin ja heristi nyrkkiään,
tulkaahan nyt vain!
Mukoki kompuroi hetkeksi pystyyn, ja Rod auttoi hänet seinän suojaan.
Hän keksi sopivan komeron kahden ison paaden välissä ja laski
haavoittuneen siihen pitkäkseen; sitten hän riensi Vabin luo.
-- Pidä sinä taas tässä vahtia, Rod, tämä sanoi. Meidän pitää paistaa
tuo jänis ja hankkia Mukokille edes vähän voimia takaisin. Luulen
että verenvuoto on jo lakannut, mutta katson vielä uudestaan. Jos
saamme hänet nauttimaan jotain kuumaa, niin uskonpa että hän kykenee
jälleen kulkemaan. Jäikö sinulta mitään jäljelle tämänpäiväisistä
eväistäsi?
Rod irrotti pienen eväsreppunsa ja tutki sen sisällystä.
-- Onhan täällä pari kourallista kahvia, kupillinen teetä, suolaa
yllin kyllin ja vähän leipää, hän sanoi.
-- Hyvä. Ei siinä ole paljoa kolmelle nälkäiselle miehelle
tällaisessa korvessa, mutta ainakin se pelastaa Mukokin hengen.
Vabi ryhtyi keittopuuhiin, ja Rod rupesi kallion takaa pitämään
silmällä rotkon kapeata suu-aukkoa. Hän jo melkein toivoi, että
vungat rohkenisivat käydä hyökkäämään, sillä tästä paikasta Vabi
ja hän tuottaisivat heille revolvereilla ja kolmella kiväärillä
ratkaisevan tuhon jo ennen kuin he olisivat päässeet laskeutumaan
rotkon pohjallekaan.
Ylhäältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin hän tiesi rosvojen
olevan jossain lähellä -- he odottelivat vain yön pimeyttä
hyökkäyksensä suojaksi.
Hän kuuli Vabin nuotion räiskähtelevän, ja iltatuuli toi kahvin lemua
hänen sieraimiinsa. Vabi, joka tiesi vungain jo olevan perillä heidän
piilopaikastaan, rupesi viheltelemään iloisesti. Kohta hän tuli Rodin
luokse vartiokallion taakse.
-- Ne vietävät ovat niskassamme kohta kun tulee tyyni ja pimeä, hän
sanoi levollisesti. Jos he nimittäin löytävät meidät. Kohta kun
rupeaa hämärtämään, niin etteivät he näe ylhäältä rotkon pohjalle, on
meidän etsittävä itsellemme jokin piilopaikka. Mukoki kyllä kykenee
siihen mennessä kävelemään.
Silloin Rodin mieleen muistui hänen kallionseinämässä keksimänsä
repeämä, ja hän kuvasi sen nopeasti toverilleen. Se tarjosi tosiaan
hyvän piilopaikan yöksi, ja jos Mukoki olisi jo kylliksi voimissaan,
voisivat he varhain aamulla pujahtaa solaa myöten ulos rotkosta
ja ennättää hyvän matkaa etelään päin ennen kuin vungat aamulla
keksisivät heidän pakonsa. Vain yksi seikka voi tehdä tyhjäksi tuon
tuuman. Jollei se vakooja, joka oli väijynyt Rodia rotkossa, nyt
ollut kuolleiden tai haavoittuneiden joukossa, voi solan yläpää olla
vartioitu tai vungat saattaisivat itse laskeutua sitä pitkin rotkoon.
-- Kannattaahan tuota ainakin koettaa, sanoi Vabi. Voi olla
mahdollista, että sinun keksimäsi vakooja vain sattumalta oli
joutunut solaan ja että hänen toverinsa eivät tiedä siitä mitään.
Eivätkä he tänä iltana seuraa jälkiämme rotkon pohjalle, saat olla
varma. Yön turvin ne pujottautuvat jonnekin kallioiden suojaan,
josta sitten päivän valjetessa käyvät hyökkäämään. Silloin me olemme
jo matkalla etelää kohti, ja jos he sitten löytävät jälkemme ja
haastavat tappelua, niin syyttäkööt itseään.
-- Milloin voimme sitten lähteä?
-- Tunnin päästä.
Kotvan aikaa seisoivat molemmat vaiti ja tähystivät eteensä. Äkkiä
Rod kysäisi:
-- Missä Susi on?
Vabi purskahti iloiseen nauruun.
-- Palannut takaisin kansansa luo! Tänä yönä sekin on varmasti
saalistamassa ja ulvomassa. Kelpo vanha Susi. Nauru kuoli hänen
huuliltaan, ja hänen äänensä kävi vähän haikeaksi kun hän jatkoi: --
Vungat tulivat majan takaa -- yllättivät minut oivalla kepposella
-- ja meillä oli monta minuuttia kestävä kuuma ja ankara kahakka
keskenämme. Siinä rytäkässä kellahdimme koko joukolla sinne, missä
Susi makasi kytkyessään, ja juuri kun ne saivat minut köysiin, minun
onnistui kädessäni olevalla puukolla katkaista sen kiinnityshihna.
-- Eikö se sekaantunut tappeluun?
-- Vähäksi aikaa. Sitten yksi rosvoista ampui sitä jalkaan, ja se
liikkasi tiehensä viidakkoon.
-- Merkillistä, etteivät he odotelleet Mukokia ja minua, mutisi
Rod puolittain itselleen. Sanopas, minkä vuoksi he eivät jääneet
väijymään meitä?
-- Siksi etteivät he välittäneet teistä ja he luulivat varmasti
joutuvansa leirilleen ennen teidän paluutanne. Juuri minut he
halusivatkin. Saatuaan minut kynsiinsä oli heidän aikomuksensa päästä
puheisiin teidän molempien kanssa ja lähettää teidät asemalle viemään
sanaa heidän vaatimistaan lunnaista. He olisivat kiskoneet isältäni
jokaisen pennin minkä tämä omistaa -- ja sitten surmanneet minut. Oh,
ne riiviöt ilmaisivat minulle kyllin selvästi aikeensa!
Ylhäältä jyrkänteen reunalta kuului jotakin melua, ja pojat pitivät
pyssynsä valmiina ampumaan. Yhä lähempää kuului tuo ryskävä ääni,
kunnes viimein pieni kivi vierähti heidän ohitseen rotkon pohjalle.
-- Kas sielläpä he tulevatkin, irvisteli Vabi laskien aseensa.
Tuo kivi pääsi vahingossa luistamaan, mutta parasta on että pidät
silmäsi auki. Lyönpä vetoa, että koko joukko on valmis murhaamaan sen
veikkosen, jolle tuo vahinko sattui!
Hän hiipi varovaisesti takaisin Mukokin luo, ja Rod kyyristyi
vatsalleen kapealle polulle, joka toi harjun laelta alas rotkoon.
Illan varjot alkoivat jo laskeutua puiden väliin, ja Rod päätti
ampua, missä hän vain näkisi vähintäkin liikettä. Neljännestunnin
kuluttua Vabi palasi hänen luokseen kaluten ahnaasti jäniksenreittä.
-- Minä join jo kahvini, hän tervehti toista suu täynnä. Mene sinä
nyt syömään ja juomaan ja lisäile syttyä nuotioon. Älä välitä, vaikka
kuulet minun ampuvankin. Minä paukutan vain siinä tarkoituksessa,
että vungat tietäisivät meidän olevan varuillamme, ja sitten me
pujahdamme siitä sinun solastasi ylös harjulle.
Rodin päästessä Mukokin luo tällä oli jäniksenkylki toisessa
kädessään ja kahvikuppi toisessa. Kun haavoittunut intiaani hymyili
tulijalle, oli hänen katseessaan jo rahtunen vanhaa leikillisyyttä,
ja Rodin sydämeltä vierähti valtava kivi.
-- Taidattekin jo voida paremmin? hän kysyi.
-- Mainiosti! vastasi Mukoki. Pikku osuma vain. Pystyy vielä vähän
tappelemaan. Vabi sanoo: ei, sinä istuu! Mukokin kasvot vetäytyivät
tuhansiin kurttuihin, mikä osoitti kuinka syvästi hän paheksui Vabin
taipumattomuutta.
Rod laittoi eteensä lihaa ja kahvia; hänellä oli sudennälkä. Hänen
päätettyään ateriansa jäi vielä jäljelle vähän lihaa ja korppuja,
jotka lyötiin selkäreppuun huomispäivän eväiksi. Kohta sen jälkeen
kajahti reunakallioilta kaksi laukausta, ja ennen kuin niiden kaiut
olivat lakanneet kumahtelemasta rotkossa, nähtiin Vabin lähestyvän
yhä sakenevasta iltahämärästä.
Metsästäjäin oli helppo hiipiä kapeata rotkoa eteenpäin, ja vaikkapa
vastakkaisella jyrkänteellä olisi ollutkin valvovia silmiä, eivät ne
olisi erottaneet mitään rotkon pimennosta. Kulkua jatkettiin mitä
varovaisimmin, jotta ei vähäisinkään risahdus ilmaisisi pakenijoita
vakoojalle, jollainen mahdollisesti seisoi jyrkänteen reunalla. Kun
oli kuljettu puolisen tuntia, alkoi Mukoki, joka oli etumiehenä,
jotta hänen voimansa määräisivät kulun nopeuden, jouduttaa askeliaan.
Rod oli taas hänen kintereillään tähystellen herkeämättä rotkon
kiviseiniin huomatakseen, milloin tultiin ylös johtavaan solaan.
Äkkiä Vabi seisahtui ja päästi matalan vihellyksen, joka pysähdytti
toisetkin.
-- Alkaa tulla lunta! hän kuiskutti.
Mukoki katsoi ylös. Isoja lumihiutaleita putoili harvakseen hänen
kasvoilleen.
-- Pian tulee paljon lunta -- julmasti paljon. Peittää lumikengän
jälki.
-- Jospa tulisikin, niin olisimme turvassa! -- Vabin ääni värisi
ilosta.
Kokonaisen minuutin Mukoki piti kasvojaan taivasta kohti.
-- Kuulee pikku tuuli rotkon päältä, hän sanoi. Se tulee etelän
puolelta. Tuo tullessaan kovasti paljon lunta -- kas noin!
He jatkoivat kulkuaan uuden toivon elähdyttäminä. Rod tunsi
kasvoillaan, kuinka lumihiutaleita putoili yhä taajempaan. Kaikki
kolme pysyttelivät aivan kiinni solan seinässä etsiessään repeämää.
Kuinka perin toisenlaiselta kaikki tuntuikaan tänä yönä!
Rod tunsi vuoroin uutta toivoa, vuoroin epäilystä, jopa tukahduttavaa
pelkoakin. Entä jos hän ei enää löytäisikään solatietä? Jos se oli
pimeässä jäänyt jo heidän taakseen? Hän ei nähnyt yhtään kalliota,
jonka hän olisi tuntenut viime käynniltä, ei mitään seinästä jylhästi
ulospistävää järkälettä, ei minkäänlaista merkkiä. Hän pysähtyi, ja
hänen äänestään värähti tuskallinen epävarmuus kun hän kysyi:
-- Kuinka pitkälti luulette meidän jo kulkeneen?
Mukoki oli kulkenut jonkin askelen eteenpäin, ja ennen kuin Vabi
ennätti vastata, kuultiin vanhan intiaanin kutsuvan heitä hiljaa
kallioseinämältä. Toiset kiiruhtivat hänen luokseen ja näkivät hänen
seisovan solan aukossa.
-- Tässä!
Vabi antoi pyssynsä Rodille.
-- Minä lähden edeltä, hän sanoi. Jos solan yläpää on miehittämätön,
niin vihellän teille.
Muutaman minuutin ajan Mukoki ja Rod voivat kuulla hänen kapuavan
jyrkkää sola-aukkoa ylös. Sitten oli aivan äänetöntä. Neljännestunnin
kuluttua kuului heidän korviinsa ylhäältä hiljainen vihellys, ja
kohta seisoivat kaikki kolme jälleen harjanteen laella -- Rod ja
haavoittunut Mukoki voivat ponnistuksiltaan tuskin saada henkeä
kulkemaan.
Kotvan aikaa he istuivat hangella ja odottelivat, tähystelivät ja
kuuntelivat; ja Rodin sydämestä nousi taivaalle äänetön kiitos, sillä
lunta sateli taajaan -- hänestä tuntui kuin Jumala olisi lähettänyt
lumipyryn nimenomaan peittämään heidän jälkensä ja auttamaan heidät
turvallisesti kotiin.
Kun hän viimein nousi, oli Vabikin aivan ääneti, ja toverukset
puristivat lujasti toistensa käsiä kiitollisina ihmeellisestä
pelastuksestaan.
Yhä äänettöminä he kääntyivät vielä, kerran katselemaan rotkon
toisella puolella leviävää tummaa autiutta -- he muistelivat
suuria valkoisia saloja, joilla he olivat viettäneet niin monia
viikkoja, ja heidän tuijotellessaan vanhoille asuinsijoilleen ja
riistatanterilleen kuului kaukana heidän korviinsa yksinäisen suden
valittava ulvonta.
-- Onkohan se, sanoi Vabi hiljaa, onkohan se Susi?
Ja sitten he kääntyivät tarpomaan hanhenmarssissa etelää kohti.
16.