Rod oli vaipunut hangelle ruumiin viereen. Hänen hermojännityksensä
oli lauennut, ja hän tunsi itsensä heikoksi kuin pieni lapsi. Hän
seurasi Mukokin jokaista liikettä, näki tämän jokaisen katseen ja
tuli miltei kipeäksi pelosta aina kun vanha soturi kumartui tutkimaan
jotain esinettä.
Oliko Vabi saanut surmansa -- ja palanut noiden raunioiden mukana?
Tuuma tuumalta Mukoki etsi. Hänen kenkänsä kuumentuivat; palavan
nahan käry nousi Rodin sieraimiin; palavia hiiliä lenteli hänen
jalkojensa ympärillä. Mutta vanha intiaani ei tuntenut kipua. Kaksi
tunnetta oli täyttänyt kokonaan hänen sielunsa: rakkaus Minnetakiin,
ja rakkaus Vabiguniin. Ja yksi ainoa vieras tunne voi tulla niiden
tilalle -- säälimätön, kyltymätön, villi kostonhimo.
Vungat olivat käärmeinä madelleet Vabin kimppuun. Hän tiesi sen. Ne
olivat tavoittaneet hänet varkain, sillä he olivat pelkureita. Ehkä
poika oli nyt kuollut, ehkä hänen hiiltynyt ruumiinsa virui jossakin
näiden raunioiden keskellä!
Hän etsi tuuma tuumalta, kunnes hänen jalkineensa olivat tyyten
kärventyneet. Sitten hän lähti pois kyteviltä raunioilta savusta
mustuneena, mutta kasvojen hirvittävä tuimuus jonkin verran
lieventyneenä.
-- Ei ole tuolla, hän sanoi vihdoin.
Jälleen molemmat kyyristyivät kuolleen miehen viereen, ja Mukoki
irvisteli Rodille riemuitsevasti ja hihittäen.
-- Paljon kuollu! hän sanoi ruumista osoittaen.
Mutta samassa oli tuo irvistys kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hän
lähti vielä kerran kiertämään leiripaikkaa Rodin jäädessä lepäämään.
Ylt'ympäriinsä oli hanki ihmisjälkien tallaama. Mukoki näki mistä
rosvot olivat hiipineet aukealle ja näki myös mistä he olivat menneet
matkoihinsa. Viisi miestä oli tullut punasetrien pimennosta, ja vain
neljä oli poistunut paikalta!
Missä Vabi sitten oli?
Jos hänet oli otettu vangiksi ja kuljetettu pois, niin
lähtöpolullakin olisi pitänyt näkyä viidet jäljet. Rod käsitti sen
yhtä hyvin kuin Mukoki, ja hän käsitti myös minkä vuoksi hänen
toverinsa lähti uudestaan tarkastelemaan kytevää rauniokasaa. Mutta
tämän uuden etsimisen jälkeen oli Mukoki varma, että Vabin ruumista
ei ollut viskattu tuleen.
Oli vain yksi mahdollisuus: nuorukainen oli tehnyt raivoisaa
vastarintaa ja hänet oli haavoittuneena kannettu pois. Vabi ja hänen
vangitsijansa eivät voineet vielä olla kauempana kuin parin kolmen
mailin päässä. Heidät voisi tavoittaa tunnissa.
Mukoki tuli jälleen Rodin vierelle.
-- Minä lähtee ja tappaa! hän sanoi. Tappaa noin moni -- oitis! Hän
osoitti poisvieviä jälkiä. Sinä jää...
Rod kompuroi pystyyn.
-- Tarkoitatte kai, että _me_ tapamme heidät, hän keskeytti. Nyt
jaksan taas kulkea. Lähdetään.
Mukokin pyssyn varmuuslaite helähti lukkoon.
-- Kovasti hiljaa, kuiskutti vanha intiaani varoittaen, kun he olivat
ennättäneet notkon toiseen laitaan. Ei tekee yhtikäs melua -- pääsee
kohta niiden luo -- sitten ampua.
Rosvojen jäljet kääntyivät notkosta pohjoiseen johtaville metsäisille
alangoille, ja Mukoki seurasi niitä nopeasti kumarassa ja pyssy
ojossa. Kuljettuaan ehkä satasen askelta vanha metsästäjä pysähtyi
jälleen katselemaan jälkiä, joista yhdet olivat toisia paljon
syvemmät.
-- Oikein arvaa -- ne kantaa Vabia, hän sanoi hiljaa. Mut... -- Hänen
silmänsä rupesivat äkkiä loistamaan. -- Kulkee kovin hitaasti! Ei
pitää yhtikäs kiirettä!
Rod pani nyt vasta merkille, että rosvojen askelet olivat paljon
lyhyemmät kuin heidän; sen sijaan että olisivat pitäneet kiirettä
vungat astelivat hyvin verkalleen.
Sitä ei ollut helppo selittää. Eivätkö rosvot lainkaan pelänneet,
että heitä ajettaisiin takaa? Oliko mahdollista, että he arvelivat
toisten metsästäjien pelkäävän antautua taisteluun? Vai luottivatko
he ylivoimaansa?
Mukokin kulku rupesi nyt hidastumaan ja käymään varovaisemmaksi.
Hänen tarkat silmänsä tähystelivät jokaista edessä olevaa puuta ja
pensasryhmää. Ainoastaan silloin kun hän näki edessä olevan aukeata
pitkälti, hän kääntyi katsomaan seuralaiseensa.
Mutta äkkiä hän keksi seikan, joka pani hänet murahtamaan
ällistyksestä. Polulla näkyi nyt viidennetkin jäljet! Kysymättäkin
Rod arvasi, mitä se tiesi. Vabi oli laskettu maahan kantajansa
selästä ja sai kävellä omin voimin. Hänellä oli lumikengät jalassa,
ja hänen askelensa olivat yhtä tasaiset ja yhtä pitkät kuin
toistenkin. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut pahoin haavoittunut.
Puolisen mailin päässä heidän edessään oli korkea mäki, ja heidän ja
tämän mäen välillä oli tiheä setrimännikkö, täynnä tuulen kaatamia
runkoja.
Se olisi ollut ihanteellinen väijymispaikka, mutta vanha soturi ei
epäröinyt eikä hidastellut. Vungat olivat seuranneet hirvenpolkua,
joka nähtävästi oli heille hyvin tuttu, ja sitä myöten oli helppo
kulkea.
Mutta Rodia värisytti tahtomattakin, kun hän näki tuon tiheän
ryteikön, jonka halki polku vei. Joka silmänräpäys hän odotti
kuulevansa sieltä pyssyn pamauksen ja näkevänsä Mukokin suistuvan
pää edellä lumeen. Näin lyhyeltä matkalta ei yksikään laukaus voisi
mennä harhaan. Eikö Mukoki tajunnut sitä? Vai oliko hän hurjuudessaan
menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja järkevyytensä?
Mutta kun Rod katsahti toverinsa kasvoihin ja luki hänen katseestaan
kylmää, järeää päättäväisyyttä, palasi hänen luottamuksensa vanhaan
eränkävijään. Jostakin syystä Mukoki tiesi, ettei ryteikössä
odottanut väijytystä.
Takaa-ajajat seurasivat nyt hirvenpolkua kiireesti ja olivat tuota
pikaa korkean mäen juurella. Sitä olivat vungatkin kiivenneet, heidän
jälkensä johtivat selvästi ja poikkeamatta rinnettä ylös. Nyt Mukoki
pysäytti varoittavalla eleellä Rodin ja osoitti muuatta lumikengän
jälkeä. Hangenpinta murtuili vieläkin ja putoili painannaisen
reunoilta.
-- Ihka lähellä, kuiskasi vanha intiaani.
Mukokin silmissä paloi nyt toisenlainen tuli kuin pyyntiretkillä, ja
hänen kuiskauksensa värisi jännityksestä. Hän hiipi rinnettä ylös.
Rod seurasi niin tiiviisti hänen kintereillään, että olisi ylettynyt
koskettamaan häneen.
Laelle päästyään Mukoki laskeutui kyyrysilleen kuin piilotteleva
eläin ja juoksi sitten kumarassa nopeasti aukean yli kivääri
tanassa. Sieltä avautui silmien eteen näky, joka vanhan intiaanin
varoituksesta huolimatta sai Rodin hiljaa parahtamaan.
Mäen juurella olevan aukean laidalla he näkivät rosvot ja vangin.
Koko joukko kulki hanhenmarssissa, Vabi heti johtajan perässä, ja
tähystäjät voivat huomata, että hänen kätensä olivat köytetyt selän
taakse.
Mutta ei tämä näky, vaan toinen sai Rodin parahtamaan.
Puolisen mailin päässä rosvojoukon edessä oli pieni järvi. Sen
rannalta nousi kahden leirinuotion savut, ja Rod ja Mukoki voivat
erottaa ainakin parikymmentä tummaa hahmoa nuotioiden ympärillä.
Vain pyssynkantaman päässä, milteipä äänen kuuluvissa, oli siis
hyökkäyksen tehneiden lisäksi ainakin kolmannes vungain asekuntoista
heimoa!
Rod käsitti täysin, kuinka toivoton tilanne oli. Jos he nyt kävivät
noiden neljän riiviön kimppuun vapauttaakseen Vabin, saisivat
he viidessä minuutissa kimppuunsa valtavan ylivoiman; jos he
taas jättäisivät Vabin rosvojen käsiin... Häntä puistatti tuo
ajatus, sillä hän tiesi kuinka säälimättömästi vungat käyttäisivät
tilaisuutta kostaakseen Vabinoshin väelle.
Hänen miettiessään näitä kolkkoja mahdollisuuksia oli uskollinen
vanha soturi jo suunnitellut valmiiksi oman sotajuonensa. Hän tahtoi
kernaasti kuolla yhdessä Vabin kanssa, mutta hän ei halunnut nähdä
Vabin kuolevan yksin. Mukoki kuiskasi sanan, loi viimeisen katseen
kiväärinsä lukkoon ja riensi sitten tuulena rinnettä alas.
Juurelle tultuaan hän poikkesi rosvojen jäljiltä. Rod
ymmärsi, että hän aikoi tehdä nopean puolikierroksen ja hyökätä
vihollisten kimppuun yllättämällä sivulta eikä takaapäin. Jälleen
kaupunkilaispoika sai panna parastaan pysyäkseen eteenpäin syöksyvän
vanhuksen kintereillä. Vajaan kymmenen minuutin perästä Mukoki
pysähtyi, kurkisteli varovaisesti lumisten pähkinäpensasten lomasta
ja katsahti sitten tyytyväinen irvistys kasvoillaan Rodiin.
-- Jo tulee, hän kuiskutti tuskin kuuluvasti. Ne tulee.
Rod kurkisti hänen olkansa yli, ja jälleen hän tunsi sydämensä
hypähtävän kurkkuun. Pahaa aavistamatta vungat lähenivät parinsadan
askelen päässä. Mukoki silmäsi miltei rukoilevasti nuoren toverinsa
kasvoihin ja laski ruskean, ryppyisen kätensä hänen käsivarrelleen.
-- Sinä ottaa etumies -- Vabin edestä, hän kuiskutti. Minä ottaa muut
kolme. Sinä näkee tuo puu -- koivu, josta on tuohi pois kyljestä?
Ampuu just silloin kun se tulee siinä kohtaa. Käsi ei vapise? Ei
ampua ohi?
-- En, vastasi Rod. Hän tarttui ruskeaan käteen ja puristi sitä
lujasti. Minä ammun hänet yhdellä laukauksella!
He voivat jo kuulla rosvojen puhelevan keskenään, ja kohta he näkivät
Vabin veriset kasvot.
Askel askelelta vungat lähenivät, verkalleen ja huolettomina. Nyt
he olivat jo viidenkymmenen metrin päässä merkkikoivusta -- nyt
neljänkymmenen -- kolmenkymmenen -- nyt vain kymmenen metrin päässä.
Rodilla oli pyssy poskellaan. Sen piippu osoitti uhkaavasti johtajan
rintaa kohti.
Vielä viisi metriä.
Etumainen rosvo katosi koivun taa; kun hän tuli jälleen esiin,
Rod painoi liipaisinta. Johtaja pysähtyi äkkiä. Ennen kuin hän
oli ehtinyt lyyhistyä hangelle, rätisi Mukokin kivääristä oikea
luotisade; saatuaan pyssyn jälleen poskelleen Rod näki nelimiehisestä
vainolaisparvesta vain yhden olevan pystyssä, ja tämä hoippui
ja piteli rintaansa. Mutta onnettomuudeksi oli eräs kaatuneista
intiaaneista ennättänyt päästää hurjan kajahtavan huudon, ja kun
Rod ja Mukoki juoksivat vapauttamaan Vabia, kuului vungain leiriltä
huikea vastaushuuto.
Mukokilla oli juostessaan puukko paljaana kädessään, ja parilla
sivalluksella hän katkoi Vabin käsiä kahlehtineet nuorat.
-- Haava -- paha? hän kysyi hätäisesti.
-- Ei -- ei lainkaan! vastasi Vabi. Tiesin että te tulisitte, pojat
-- vanhat kelpo ystävät!
Vielä puhuessaan hän astui kuolleen johtajan ruumiin luo ja otti
tältä pyssyn ja revolverin, jotka Rod tunsi omikseen -- siinä olivat
vungain varastamat aseet. Mukoki oli vuorostaan keksinyt heidän
kallisarvoisen turkismyttynsä erään rosvon selästä, ja kylmäverisesti
hän heitti sen omaan selkäänsä.
-- Näittekö te niiden leiriä? kysyi Vabi hätäisesti.
-- Näimme.
-- Ne ovat tuossa paikassa niskassamme! Minnepäin, Muki?
-- Rotkoon! huudahti Rod hiljaa. Rotkoon! Jos vain pääsemme sinne.
-- Aivan niin, rotkoon! toisti Vabikin.
Mukoki oli jäänyt viimeiseksi ja viittasi poikia käymään edeltä.
Yhä edelleenkin hän valitsi vaarallisimman paikan suojellakseen
lemmikkiään takaa-ajajilta.
Ei ollut aikaa kinastelemiseen, ja niinpä Vabi lähti painelemaan
eteenpäin vinhaa vauhtia. Takaapäin kuului kilahdus, kun Mukoki
kesken juoksua työnsi uuden makasiinin pyssyynsä. Rod oli ennättänyt
ladata kiväärinsä taistelupaikalla, mutta kun Vabi tarkasteli
takaisin vallattua asettaan, venähti hänen naamansa pitkäksi.
-- Montako panosta sinulla on, Rod? hän kysyi olkansa yli.
-- Yhtä vaille viisikymmentä.
-- Tässä vyössä on enää vain neljä, ja pyssyssä on viisi. Annahan
minulle muutamia.
Pysähtymättä Rod poimi vyöstään tusinan verran panoksia ja kurotti ne
toverilleen.
Nyt he olivat jo päässeet mäen päälle. Siellä he pysähtyivät
hetkiseksi hengähtämään ja katselemaan intiaanileiriä.
Nuotiosijat olivat jääneet autioiksi. Neljännesmailin päässä he
näkivät viisi, kuusi takaa-ajajaa rientämässä vinhaa vauhtia sitä
kunnasta kohti, jonka laella he seisoivat. Etumaiset olivat jo
ehtineet sen juurella kasvavaan tiheikköön.
-- Meidän täytyy joutua ennen niitä rotkoon! sanoi Vabi ja lähti
uudelleen painamaan eteenpäin.
Rodin sydän tuntui raskaana valahtavan jonnekin hyvin alas. Vabin
sanat saivat hänet äkkiä tajuamaan, että hänen voimansa olivat jo
melkein lopussa. Hänen kilpajuoksunsa Mukokin kanssa palavalle
metsämökille tuntui imeneen kaiken mehun hänen lihaksistaan, ja joka
askelella hänen heikkoutensa lisääntyi.
Rotko oli mailin päässä leirinotkon takana, ja sieltä oli sen suulle
vielä kaksi mailia. Kolme mailia siis! Kestäisikö hän?
Hän kuuli Mukokin harppovan takanaan, ja hänen edessään Vabi
tietämättään yhä lisäsi välimatkaa. Hän ponnisteli urheasti
päästäkseen toverin rinnalle, mutta ei jaksanut. Sitten hän kuuli
aivan takanaan vanhan intiaanin varoittavan huudon, joka sai Vabin
kääntymään ympäri.
-- Hän juoksi kolme mailia tulipalopaikalle, sanoi Mukoki. Ei jaksa
rotkoon!
Rod oli kelmeä kuin kuolema ja huohotti niin raskaasti, ettei kyennyt
puhumaan. Vabi tajusi oitis tilanteen.
-- Sitten meidän ei auta muu, Muki, kuin pysäyttää vungat
leirinotkoon. Me nousemme järven takaisen kunnaan laelle ja
paukutamme heitä sieltä. Saamme ehkä kaadetuksi kolme tai neljä,
ja silloin eivät toiset rohkene tulla suoraan meitä vastaan. He
luulevat että aiomme jäädä sinne puolustusasemaan, ja kun he rupeavat
saartamaan meitä metsiä myöten, voitamme aikaa. Silloin voimme hyvin
lähteä jälleen rotkolle päin.
Hän rupesi jälleen johtamaan kulkua, tällä kertaa vähän
verkkaisemmin. Kolmen minuutin perästä he saapuivat notkelmaan,
kulkivat turvallisesti järven jään yli ja olivat jo päässeet kunnaan
juurelle, kun notkon vastakkaiselta laidalta kajahti riemu-ulvonta,
joka kuohutti heidän veriään.
-- Sukkelaan! luikkasi Vabi. Ne peijakkaat näkevät meidät!
Hänen vielä puhuessaan pamahti järven takaa laukaus.
Bzzzzzzz-inggggggg!
Ensi kertaa elämässään Rod kuuli pyssynluodin hirveän kuolonlaulun
aivan korvansa juuresta ja näki lumen ryöpsähtävän muutaman askelen
päässä nuoren intiaanin edessä.
Parinkymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, sitten kuului uusi laukaus
ja kohta sen jälkeen kolme muuta aivan peräkkäin. Vabi kaatui
nenälleen.
-- Ei sattunut! hän huusi toisille kompuroidessaan pystyyn. Tuo
vietävän kivi vain kampesi minut!
Hän pääsi kunnaan laelle Rod aivan kintereillään. Silloin tuli järven
toiselta rannalta oikea luotisade -- puolisen tusinaa laukausta
yhtaikaa. Vaistomaisesti Rod heittäytyi suinpäin lumeen. Ja samassa
tuokiossa hän hangella maatessaan kuuli luodin naksahtavan kiinteään
esineeseen ja Mukoki päästi äkkiä kimakan kiljahduksen. Mutta vanhus
kapusi hänen rinnalleen, ja yhdessä he pääsivät kunnaan harjan taakse
turvaan.
-- Sattuiko pahasti? Sattuiko pahasti, Muki? Sattuiko pahasti...
Vabi melkein nyyhkytti toistellessaan hätääntyneitä kysymyksiään ja
kietoi käsivartensa vanhan ystävänsä vyötäisille. -- Sattuiko sinuun
-- pahasti?
Mukoki horjahti, mutta jännittäytyi jälleen suoraksi.
-- Tähän sattui, hän sanoi painaen kädellään vasenta olkaansa. Ei --
ole -- paha. Hän hymyili pojille taistellen haavan tuottamaa tuskaa
vastaan heittäessään turkismytyn selästään hangelle. -- Me antaa
vielä -- noille hittolaisille!
Kahdeksan lumikengillä kulkevaa takaa-ajajaa oli keskellä notkoa;
kuusi heistä oli päässyt jo jäälle. Rod laski kohotetun kiväärinsä.
Hän tiesi, että hänen oli nyt tärkeintä kunnollisesti huoahtaa, ja
hän veti ilmaa isoin siemauksin keuhkoihinsa sillä aikaa kun hänen
toverinsa käyttelivät pyssyjään.
Kylmäverisesti ja päättäväisesti Mukoki ja Vabi tähtäsivät. Mukoki
ampui ensin; kerran -- toisen kerran, pitäen sekunnin ajan väliä
-- ja muuan puolitiehen jäätä päässyt rosvo kellistyi lumeen.
Tämän kaatuessa Vabikin laukasi kerran, ja jälleen kajahti jäältä
tuskanhuuto, kun toinen mies sääri lävistettynä tuupertui tantereelle.
Pyssynpamahdukset ja kaatuvien huudot tulistuttivat Rodinkin veren,
niin että hän vei aseen poskelleen, ja kuorossa alkoivat kiväärit nyt
kunnaan laelta sylkeä tulta ja kuolemaa notkon pohjalle.
Vain kolme kahdeksasta vungasta oli jäänyt pystyyn, ja nämä
kääntyivät ympäri ja livistivät kiireesti setrimännikön suojaan.
-- Eläköön! kiljaisi Rod.
Kiihtyneenä hän kavahti pystyyn ja lasketti viidennen ja viimeisen
luotinsa pakenevien vihollisten perään.
-- Eläköön! Lähdetään niiden jälkeen!
-- Heti alas hankeen! komensi Vabi. Lataa sukkelaan pyssysi!
Klink -- klink -- klink, sanoivat pyssyt, kun Vabi ja Mukoki
työnsivät uudet panokset makasiiniin. Viiden sekunnin kuluttua he
lähettivät hirvittävän luotisateen männikön laitaan -- kaikkiaan
kymmenen laukausta -- ja kun Rod oli saanut pyssynsä ladatuksi, ei
hän enää nähnyt mitään ammuttavaa.
-- Tuo pidättelee niitä hetken aikaa, sanoi Vabi. Useimmat niistä
tulivat sellaisella kiireellä, että unohtivat sitoa lumikengät
jalkaansa. Me ennätämme rotkoon ennen niitä -- hyvinkin! -- Hän
kietoi käsivartensa vanhan intiaanin ympärille, joka makaili yhä
vatsallaan lumessa. -- Annahan minun katsoa, Muki -- anna minun
katsoa...
-- Rotko ensin, vastasi Mukoki. Ei paha. Luu ehjä. Ei verta -- paljon.
Takaapäin Rod saattoi nähdä, että Mukokin takin selässä oli yhä
suureneva punainen läikkä.
-- Oletko varma -- jaksatko kulkea rotkoon saakka?
-- Jaksaa kyllä.
Puheensa vahvistukseksi vanha intiaani nousi pystyyn ja aikoi ottaa
turkismytyn jälleen selkäänsä. Vabi ehätti ennen häntä ja sovitti sen
omille hartioilleen.
-- Sinä ja Rod saatte johtaa, hän sanoi. Te tiedätte, mistä rotkoon
päästään. Minä en ole siellä koskaan käynyt.
Mukoki lähti painumaan alas kunnaalta, ja astuessaan hänen
kintereillään Rod voi kuulla hänen läähättävän. Valkoinen poika ei
enää pelännyt omasta puolestaan, vaan tuon järeän vanhan soturin
puolesta, joka voi kuolla paikalleen päästämättä valituksen sanaa ja
peloton hymy huulillaan.
15.