Siitä hetkestä alkaen, jolloin seikkailijamme käänsivät selkänsä
Vungan maille, otti Mukoki jälleen johdon. Vaikka lumisade olikin
heille eduksi, riippui koko matkan onnistuminen vanhan eränkävijän
älykkyydestä ja kokemuksesta.
Ei ollut kuuta eikä tuulta heille oppaana, ja yksinpä Vabikin tunsi,
ettei hän olisi kyennyt valitsemaan suorinta tietä kotia kohti näillä
oudoilla seuduilla ja yöllisessä lumimyrskyssä. Mutta Mukokilla
tuntui olevan metsäläisen salaperäinen kuudes aisti, jota sanotaan
suunnanmääräysvaistoksi -- tuo miltei yliluonnollinen vaisto, joka
vie kirjekyyhkysen nuolensuoraa tietä kotiin satojenkin virstojen
päästä.
Tuon tuostakin pojat kyselivät tuon jännittävän yön kuluessa vanhalta
intiaanilta, missäpäin Vabinosh sijaitsi, ja epäröimättä hän osoitti
heille suunnan. Ja joka kerralla hän tuntui kaupunkilaispojan
mielestä näyttävän eri suuntaan; siitä hän huomasi kuinka helposti
maallikko voi joutua eksyksiin määrättömillä saloilla taivaltaessaan.
Vasta puoliyön aikaan he pysähtyivät lepäämään. He olivat kulkeneet
verkkaista mutta tasaista vauhtia, ja Vabi arvioi heidän ennättäneen
viitisentoista mailin päähän rotkolta. Viidellä viimeisellä maililla
oli lumi täydellisesti peittänyt heidän jälkensä. Aamulla olisi
vungain mahdotonta arvailla, mihin suuntaan pakolaiset olivat
lähteneet.
-- Ne uskovat varmastikin meidän kääntyneen suoraan länttä kohti
asemalle päin, virkkoi Vabi. Aamulla olemme heistä jo viidenkymmenen
mailin päässä.
Levähdettäessä rakennettiin vähäinen nuotio kaatuneen kelohongan
suojaan, ja sen ääressä metsästäjät virkistäytyivät pannullisella
väkevää kahvia ja eväiden lopuilla. Sitten alkoi taivallus uudelleen.
Rodista tuntui, että he kiipeilivät lukemattomien harjujen yli
ja sukeltautuivat yhtä lukemattomiin suonotkoihin, ja hän tunsi
suunnatonta huojennusta, kun Mukoki viimein johti heidät helpommin
kuljettaville aukeille tasangoille.
Vanha opas ei näyttänyt lainkaan muistavan haavaansa, ja Rod oli
niin uupunut, että oli langeta polulle tuon tuostakin. Tuntia ennen
päivän koittoa komennettiin lepäämään. Mukoki oli varma siitä, että
vaaralliset seudut oli jo kokonaan jätetty taakse, ja räiskyvä nuotio
uskallettiin rakentaa pihtakuusitiheikön suojaan.
-- Aamulla ampuu pari pyy, sanoi Mukoki ilahduttaen nälkäisiä
tovereitaan. Täällä niitä paljon aamiaiseksi.
-- Mistä sen tiedätte? kysäsi Rod, jonka suolia nälkä ehkä äkäisimmin
kurni.
-- Sievä pihtakuusitiheikkö tässä, linnut kaikki notkossa yötä
pitämässä, selitti vanha intiaani. Oikea lintuin talvisija.
Vabi oli tällä välin avannut turkismytyn ja jakanut isommat saaliit,
nimenomaan kuusi ilveksen- ja kolme erikoisen kaunista sudennahkaa,
kolmeen läjään.
-- Näistä tulee mainiot makuusijat, jos pysytte aivan tulen
lähettyvillä, hän sanoi. Käy katkomassa vähän kuusenhavuja, Rod.
Laita niistä vuoteenpohjat ja levitä sudennahat päälle. Kahdesta
ilveksennahasta saat lämpimimmän peitteen minkä alla koskaan olet
maannut.
Rod noudatti kerkeästi kehotusta, ja puolen tunnin perästä hän jo
nukkui sikeästi. Mukoki ja Vabi, jotka olivat paremmin tottuneet
eräelämän rasituksiin, torkahtivat vain lyhyiksi rupeamiksi ja
heräsivät tuon tuostakin korjaamaan valkeaa. Heti kun tuli kyllin
valoisaa, lähtivät Vabi ja Mukoki pyssyineen varovasti kuusikkoon,
josta heidän laukauksensa pian herättivät Rodinkin. Palatessaan oli
toveruksilla kolme pyytä saaliina.
-- Siellä on niitä vaikka kuinka paljon, sanoi Vabi, mutta juuri nyt
emme halua ampua enempää kuin on välttämätöntä. Oletko tarkastellut
meidän viimeöisiä jälkiämme?
Rod hieroskeli silmiään ja tunnusti, ettei hän vielä ollut lainkaan
pujahtanut peittojensa alta.
-- No niin, jos kävelet satasen metriä lakealle, niin et näe niistä
merkkiäkään. Lumi on peittänyt ne aivan umpeen.
Vaikka aamiaisena olikin pelkkää lihaa, oli se kuusimetsän
siimeksessä nautittuna metsästäjäin mielestä paras ateria koko heidän
eräretkensä aikana, ja pyyt kaluttiin tunnollisesti, kunnes vain luut
olivat jäljellä. Ei ollut enää juuri syytä pelätä vungia, sillä lunta
sateli yhtä mittaa ja viholliset olivat ainakin viisikolmatta mailia
pohjoisempana. Se ei kuitenkaan pidättänyt retkeläisiä lähtemästä
varhain taipaleelle, ja he tarpoivat lumipyryssä etelää kohti aina
puolipäivään saakka, jolloin taas rakennettiin rovio ja lepäiltiin
aina seuraavaan päivään saakka.
-- Meidän täytyy jo olla jossain Kenogamiin vievän tien lähimailla,
Vabi huomautti Mukokille. Ehkä olemme jo kulkeneet sen ohikin.
-- Ei ohi vielä, vastasi Mukoki. Se tuolla edessä. -- Hän viittasi
etelään.
-- Kenogamin tie on rekitie, joka vie rautatien varrella olevasta
Nipigonin pikkukaupungista Kenogamiin, joka on Hudson Bay-yhtiön
kauppa-asema Pitkän järven päässä, selitti Vabi valkoiselle
toverilleen. Kenogamin aseman hoitaja on hyvä ystävämme ja me olemme
usein vierailleet toistemme luona, mutta Kenogamin tietä olen
kulkenut vain yhden kerran. Mukokille se on vanha tuttu.
Päivälliseksi oli ammuttu muutamia jäniksiä. Iltapäivällä ei enää
metsästetty, vaan itse kukin lepäili pehmeitten nahkojen sisässä. Kun
Rod heräsi, hän huomasi, että lumentulo oli tauonnut ja että oli jo
melkein pimeä.
Mukokin haava rupesi jälleen ärtymään, jonka vuoksi päätettiin viipyä
leirissä vielä osa seuraavaakin päivää, ja Rod ja Vabi yrittäisivät
pyytää joitakin eläviä, joiden rasvalla haavaa voitaisiin hoidella;
tarkoitukseen kelpasivat melkein kaikenlaiset metsänelävät lukuun
ottamatta kärppää ja jänistä.
Päivän koittaessa nuorukaiset lähtivät pyyntiretkelleen jättäen
pahoin napisevan Mukokin yksikseen leiriin. Vähän matkaa yhdessä
kuljettuaan metsästäjät erkanivat, Rod lähti itään ja Vabi etelään.
Tuntikauden Rod talsi umpimähkään metsässä näkemättä riistasta
rahtuakaan. Vihdoin hän päätti kiivetä erään etelämpänä olevan harjun
laelle, josta hän toivoi voivansa laskettaa onnistuneen laukauksen
alhaalla olevaan tiheikköön.
Hän oli vielä puolen mailin päässä harjusta, kun hän joutui paljon
ajetulle rekitielle, joka kulki melkein suoraan pohjoista kohti.
Kaksi koirarekeä oli ajanut siitä eilisen myrskyn jälkeen, koskapa
anturainjäljet olivat aivan verekset, ja rekien kummallakin puolella
oli astellut lumikenkäisiä miehiä. Näiden luvun Rod huomasi kolmeksi,
ja molempia rekiä vetämässä oli ollut ainakin tusinan verran koiria.
Hän arvasi kohta tulleensa Kenogamin tielle, ja uteliaisuudesta hän
lähti seuraamaan reenjälkiä.
Puolisen mailia kuljettuaan hän tuli paikalle, jossa huomasi
matkaseurueen pysähtyneen keittämään ruokaa. Sammuneiden kekäleiden
ja ruoanjätteiden joukosta kiinnittivät erityisesti Rodin huomiota
tavallista pienempien kenkien jäljet, joita näkyi hangella lumikengän
painannaisten ohella. Hän oli varma, että ne olivat naisen kenkien
jälkiä; ainakin yhdet niistä olivat tavattoman pienikokoiset.
Nuotiosijan lähellä hän näki yhden ainoan erillisen jäljen, joka
sai hänen sydämensä hyppäämään melkein kurkkuun. Se oli pienoisen
mokkasiinin jälki, ja mokkasiinissa oli matala korko!
Rodin mieleen muistui heti se hirveä päivä, jolloin hän oli
pysähtynyt metsäpolulla tarkastamaan vungain ryöstämän Minnetakin
jälkiä ja jolloin hän oli muistanut, että tämä yksin koko asemalla
piti korkoja mokkasiineissaan.
Tämäpä oli merkillinen yhteensattuma! Olisikohan Minnetaki kulkenut
tästä? Hänkö oli painanut tuon siron jalanjäljen lumeen?
Mahdotonta, sanoi nuoren erämiehen järki. Ja kuitenkin hänen verensä
sykki vähän kuumemmin, kun hän paljailla sormillaan tunnusteli
pienoista jälkeä. Muistuttihan se hänelle ainakin jollain tapaa
Minnetakista; tämän jalka olisi painanut aivan samanlaisen jäljen,
ja Rod mietti, olikohan tästä ohi ajanut tyttö yhtä kaunis kuin
Minnetaki.
Hän seurasi ajotietä entistä rivakammin, ja kymmenisen minuutin
kuluttua hän tuli paikalle, missä tusinan verran lumikengän jälkiä
oli tullut pohjoisesta ja yhtynyt noiden kolmen jälkiin.
-- Nähtävästi Kenogamista tulleita ystäviä, jotka olivat saapuneet
tulijoita vastaan, arveli Rod itsekseen, ja erotessaan ajotieltä
metsään hän kuvitteli, millainen matkalaisten tapaaminen oli ollut.
Hänen tullessaan leiriin Vabi oli jo palannut. Tämä oli saanut
ammutuksi pienen naaraspeuran, josta valmistettiin oikea
juhla-ateria. Huonon pyyntionnensa korvaukseksi oli Rodilla
kerrottavana rekitiellä tekemistään huomioista. Hän ei kuitenkaan
nimenomaan maininnut, että tuo pienoinen jalanjälki muistutti
Minnetakin mokkasiinin painannaista.
Huomenissa vähän ennen puoltapäivää he näkivät vihdoin erään harjun
laelta Nipigon-järven jäätyneen selän. Tuskinpa Kolumbuskaan
laskiessaan ensi kerran jalkansa juuri löytämänsä maan kamaralle
oli onnellisempi kuin Rod, joka lumiselle jäälle tultuaan heitti
lumikengät jalassa huikean kuperkeikan.
Tuolla järven toisessa päässä, ajatteli Rod -- vaivaisen sadan mailin
päässä vain -- oli asema ja Minnetaki! Vielä kolme viikkoa, ja sitten
hän näkisi äitinsä ja kotinsa. Ja Vabi tulisi hänen mukaansa! Hän
tuntui aivan väsymättömältä, hänen hilpeytensä oli menehtymätön,
hän nauroi, vihelteli, yrittipä pistää lauluksikin. Hän arvaili
itsekseen, tulisiko Minnetaki hyvin iloiseksi tavatessaan hänet
jälleen. Hän itse ainakin tiesi olevansa iloinen.
Kaksi päivää kolmikko vielä risteili järven alapäässä. Sitten he
kääntyivät pohjoista kohti, ja vielä kahta päivää myöhemmin, kun
kylmänä punoittava ilta-aurinko teki värikästä laskuaan kaukaisen
pohjanperän äärten taakse, he kiipesivät metsäisen kunnaan laelle ja
näkivät Vabinoshin kaukana jalkainsa juurella.
Ja heidän katsellessaan rakkaita kotoisia paikkoja päivän kehrän
painuessa yhä alemmaksi metsien ja kunnaiden ja lakeuksien taakse,
kiiri heidän korviinsa, ihmeen selvänä ja kauniina, kaukainen torven
kajahdus.
Vabi kuunteli ja ihmetteli, ja kun etäisen soiton viimeiset kaiut
olivat kuolleet, hän kysyi omituista iloa tuntien kuiskaamalla:
-- Mitä tuo oli?
-- Torvensoitto! sanoi Rod.
Ja samassa kuului samalta suunnalta mahtava, kauas kumahteleva
tykinlaukaus.
-- Jollen erehdy, hän lisäsi, sotaväki tervehtii laskevaa aurinkoa.
En ole tiennytkään, että teillä on sotamiehiä asemallanne!
-- Eihän meillä olekaan, vastasi nuori intiaani. Taivasten tekijät,
mitä tämä kaikki tietääkään?
Hän jouduttautui sukkelaan alas harjulta. Neljännestunnin kuluttua he
jo olivat kauppa-aseman edessä olevalla aukealla.
Omituinen muutos näkyi tapahtuneen sen jälkeen kun Rod ja
hänen toverinsa viimeksi olivat nähneet Vabinoshin. Tasangolle
oli rakennettu puolisen tusinaa tölskätekoista hirsimajaa, ja
niiden ympärillä parveili kymmenittäin punatakkisia sotilaita.
Ilonremahdukset kuolivat kotiin palaavien metsästäjäin huulille.
Sillä välin kun Vabi juoksi kotiinsa syleilemään vanhempiaan, asteli
Rod yhtiön myymälään, jossa hän ennen oli usein tavannut Minnetakin.
Mutta toive petti, ja hän palasi takaisin kaupanhoitajan taloon.
Hänen portaille päästyään avautui ovi ja prinsessa-äiti, Vabi
kintereillään, astui häntä tervehtimään.
Vabin kasvot punoittivat ja hänen silmänsä loistivat.
-- Tiedätkös mitä, Rod? hän puuskahti, kun hänen äitinsä oli palannut
laittamaan matkamiehille illallista. Hallitus on julistanut vungan
heimolle sodan ja lähettänyt kokonaisen komppanian hävittämään sen
maan päältä! Nuo hirtehiset ovat parina viime kuukautena rosvonneet
ja murhanneet niin, ettei mokomaa ole ennen kuultu! Sotamiehet
lähtevät huomenna niiden perään.
Hän miltei läähätti innoissaan.
-- Etkö sinä voi vielä jäädä -- ja liittyä mukaan? hän sanoi
rukoilevasti.
-- En voi, Rod vastasi. En voi, Vabi; minun täytyy kiiruhtaa kotiin.
Sinä tiedät miksi. Ja sinähän lähdet mukaani. Sotamiehet pääsevät
kyllä matkaan ilman sinuakin. Lähde toki minun kanssani Detroitiin --
ja taivuta äitisi päästämään myös Minnetaki meidän mukaamme.
-- Ei käy nyt laatuun, sanoi nuori intiaani tarttuen ystävänsä
käteen. Minä en pääse mukaasi -- tällä erää. Eikä liioin Minnetaki.
Täällä on ollut niin tuskalliset ajat, että isä lähetti hänet pois
kotoa. Hän tahtoi lähettää äidinkin, mutta tämä ei suostunut.
-- Onko Minnetaki lähetetty pois kotoa? läähätti Rod.
-- On. Hän lähti neljä päivää sitten Kenogamiin erään intiaanivaimon
ja kolmen oppaan saattamana. Heidän jälkensä sinä arvatenkin näit
metsätiellä.
-- Ja tuo jalanjälki...
-- Oli Minnetakin, nauroi Vabi laskien kätensä hellästi ystävänsä
olalle. Etkö jää, Rod?
-- Se on mahdotonta.
Hän lähti vanhaan huoneeseensa ja istui aina illalliskutsuun
saakka yksin, äänettömänä ja allapäin. Kaksi suurta pettymystä oli
kohdannut häntä. Vabi ei lähtenyt hänen mukaansa -- ja Minnetakia
hän ei ollut saanut nähdäkään. Tuo nuori tyttö oli jättänyt äitinsä
haltuun Rodille kirjoittamansa kirjeen, ja sitä nuorukainen luki yhä
uudestaan posket punoittaen. Minnetaki oli kirjoittaessaan luullut
olevansa takaisin Vabinoshissa ennen metsästäjäin palaamista, mutta
loppuun oli liitetty huomautus, että jollei niin sattunut käymään,
piti Rodin tulla hyvin pian uudestaan korven kauppalaan ja tuoda
äitinsäkin mukanaan.
Illallisella prinsessa-äitikin muistutti moneen kertaan tyttärensä
kehotuksesta. Hän luki pojalle myös palasia kirjeistä, jotka hän
oli talven kuluessa saanut rouva Drew'lta, ja Rod ihastui kovin
kuullessaan äitinsä olevan terve ja hänen luvanneen tulla ensi
kesänä käymään Vabinoshissa. Vabi rikkoi törkeästi hyvät pöytätavat
päästämällä ilon ulvahduksen tämän kuullessaan, ja tuo kaikki
oli omiaan nostamaan Rodinkin nuupunutta mieltä pettymysten
painostuksesta.
Illalla sitten Vabin isä tarkasti metsästäjäin tuomat nahat ja osti
ne yhtiölleen, ja Rodin osuus -- kolmannes kultarakeista mukaan
laskettuna -- nousi lähes seitsemäänsataan dollariin. Seuraavana
päivänä piti kahdesti kuussa kulkevan rekikaravaanin lähteä jälleen
asemalta sivistyneeseen maailmaan, ja Rod varustautui sen mukaan
kirjoitettuaan Minnetakille pitkän kirjeen, jonka uskollinen Mukoki
lupasi toimittaa asianomaisen omiin käsiin.
Melkein koko yön Vabi ja hänen ystävänsä valvoivat ja tarinoivat ja
laativat suunnitelmia. Yleensä uskottiin, että vungia vastaan tehty
sotaretki päättyisi lyhyeen ja noiden syntisäkkien tappioon. Keväällä
olisi kaikki hämminki saloilta lopussa.
-- Ja sinähän palaat tänne heti kun suinkin pääset? pyyteli Vabi tuon
tuostakin. Tottahan tulet jo jäiden lähdön aikaan?
-- Jos vain olen silloin hengissä, lupasi kaupunkilaispoika.
-- Ja tuot äitisikin?
-- Hän on luvannut tulla.
-- Ja sitten -- kultaa etsimään!
-- Niin, sitten kultaa etsimään!
Vabi ojensi kätensä, ja molemmat puristivat lujasti.
-- Ja silloin on Minnetakikin kotona -- sen vannon! sanoi nuori
intiaani nauraen.
Rod karahti punaiseksi.
Yksin jäätyään hän hiipi hiljaa ulos äänettömään, valkeaan yöhön;
ja hän katseli ikävöiden kaakkoa kohti, missä hän oli löytänyt tuon
kengänjäljen lumesta; ja hän kääntyi pohjoiseen ja itään ja länteen
ja viimein etelään, ja hänen katseensa tuntui kulkevan tuhat mailia
pitkän taipaleen pienoiseen kotiin suuren kaupungin liepeille, missä
hänen äitinsä paraikaa nukkui unen helmoissa. Ja kun hän vihdoin
kääntyi Vabinoshia kohti, jossa kaikki valot jo oli sammutettu, hän
puheli hiljaa itsekseen:
-- Kotia päin -- huomenna! Ja sitten hän lisäsi:
-- Mutta varmasti olen täällä taas, kun jäät lähtevät järvistä!
(Kolmen eränkävijän seikkailut jatkuvat kirjassa "Aarteenetsijät")