Rod oli unohtanut kertoa tovereilleen rotkotiellä tapaamistaan
salaperäisistä jäljistä, sillä kiihtymys oli pyyhkäissyt hänen
mielestään kaikki muut asiat. Vasta päivälliselle käytäessä hän
kertoi toisille vakoojasta ja tämän omituisista tempuista.
Sekä Vabi että Mukoki olivat kuulemastaan pikemmin iloisia kuin
huolestuneita. Näyttihän päivänselvältä, että Vungan miehet jostakin
käsittämättömästä syystä väittelivät heitä. Tuo vakooja olisi
rotkossa voinut helposti käydä Rodin kimppuun nuoren metsästäjän
aavistamatta mitään pahaa. Taistelun tulos olisi silloin ollut
edeltäpäin tietty.
Rodin kertomus vain rauhoitti toisia, ja sen sijaan että olisi käyty
ottamaan tarkempaa selkoa noista jäljistä, päätettiin lähteä etsimään
ensimmäistä koskea.
Mukoki oli kaikkein nopein ja väsymättömin lumikengillä kulkija
näillä mailla, ja hän tarjoutui lähtemään ensimmäiselle
etsintäretkelle. Hänen oli määrä lähteä seuraavana aamuna eväspussi
mukanaan, ja hänen poissaollessaan Rod ja Vabigun vuoron perään
kokisivat ansoja.
-- Meidän täytyy saada selville tuon ensimmäisen kosken paikka ennen
kuin palaamme kotiin, selitti Vabi. Jos sieltä käsin sitten keksimme,
että kolmas koski on kauempana kuin sadan mailin päässä leiristämme,
on meidän mahdotonta lähteä etsimään kultaa tämän retkemme aikana.
Siinä tapauksessa meidän on pakko palata Vabinoshiin ja varustaa uusi
retkikunta. Ja sitä emme missään tapauksessa voi tehdä ennen kuin
kevättulvat ovat ohi.
-- Minäkin olen ajatellut samoin, sanoi Rod ja hänen silmänsä
kostuivat. Tiedäthän, että äitini on aivan yksin, ja hänellä...
-- Ymmärrän kyllä, keskeytti intiaaninuorukainen ja laski kätensä
toverin käsivarrelle.
-- Hänellä on hyvin vähän varoja, niin kuin tiedät, päätti Rod
lauseensa. Jos hän on ollut sairaana -- tai -- mitä muuta hyvänsä --
on saattanut sattua...
-- Niin juuri, meidän on palattava kotiin turkisaarteinemme, auttoi
Vabi. Ja jollet pane pahaksi, Rod, niin minäkin saattaisin pistäytyä
sinun kanssasi Detroitiin. Luulisitko sen olevan hänelle mieleen?
-- Luulenko! huudahti Rod ja tarttui kiivaasti Vabia käsivarteen.
Totta tosiaan! Hänhän pitää sinusta yhtä paljon kuin minustakin,
Vabi! Hän tulisi hulluksi ilosta! Tarkoitatko sinä täyttä totta?
Vabin pronssinkarvaisille poskille valahti tumma puna ystävän
ihastuksen johdosta.
-- En lupaa mitään varmaa, hän sanoi. Mutta näkisin mielelläni hänet
-- ehkä yhtä mielelläni kuin sinäkin. Lähden mukaasi, jos vain pääsen.
Rodin kasvot säteilivät ilosta.
-- Ja minä palaan sinun kanssasi kohta kevätkesästä, ja sitten
lähdemme yhdessä etsimään kultaa, hän huudahti. Hän hyppäsi pystyyn
ja läimäytti riemuissaan Mukokia selkään. Ja te lähdette myös
meidän kanssamme etelään, Mukoki, eikö niin? Minä järjestän teille
kaupungissa niin paljon hauskaa, ettette ole vielä ikänänne mokomaa
kokenut!
Vanha intiaani irvisteli ja hihitti ja mumisi, mutta ei vastannut
mitään. Vabi nauroi ja vastasi hänen puolestaan.
-- Hänellä on liian kiire päästä jälleen Minnetakin orjaksi, Rod. Ei,
Muki ei lähde minnekään, siitä panen pääni pantiksi. Hän jää asemalle
pitämään silmällä, ettei tyttö paha joudu eksyksiin eikä vungien
saaliiksi. Eikös niin, Mukoki?
Mukoki nyökkäsi ja irvisti ystävällisesti. Sitten hän meni ovelle,
avasi sen ja katsoi ulos.
-- Hittoja -- lunta! hän älähti. Tulee lunta kuin kakskymmentä
tuhatta paholaista!
Se oli mahtavin vakuutus, millä Mukoki voi ilmaista ajatuksensa
vieraalla kielellä, ja tällä kertaa se tuntui sisältävän enemmänkin
kuin tavallisesti. Vabi ja Rod riensivät joutuin ovelle.
Elämässään ei kaupunkilaispoika ollut vielä nähnyt mokomaa
lumituiskua. Suuri pohjoismyrsky oli tullut -- tuollainen tavaton
lumimyrsky, joka säännöllisesti kerran talvessa pyyhkäisee
pohjoisnavalta napapiirin molemmilla puolilla oleviin rajattomiin
korpiin. Päiviä ja viikkoja molemmat intiaanit olivat sitä odotelleet
ja ihmetelleet sen viipymistä.
Lumi putoili pehmoisesti ja äänettömästi, eikä tuulenhenkäyskään
ryöpyttänyt sitä; oli kuin taivaalta olisi valunut alas leppoinen
valkoinen untuvameri, niin läpinäkymätön ja tiheä, että se tuntui
salpaavan ihmisiltä näön ja hengityksen. Rod ojensi kätensä ulos, ja
oitis oli se täynnä lunta. Hän käveli ulos hiutaleiden keskelle, ja
muutaman metrin päässä hän oli miltei kadonnut toisten näkyvistä.
Palatessaan minuutin perästä takaisin hän toi tupaan kokonaisen
kantamuksen lunta.
Koko iltapäivän putoili lunta isoina hiutaleina, ja tuiskua jatkui
koko yön. Mutta aamulla herätessään Rod kuuli puhurin pauhaavan
puiden latvoissa ja mökin nurkissa. Hän nousi ylös ja rakensi toisten
vielä nukkuessa valkean kamiinaan. Sitten hän yritti avata oven,
mutta se oli kuin teljetty ulkoapäin. Hän avasi ikkunan sisäluukun,
ja kuormallinen lunta moksahti sisään. Hän ei voinut lainkaan nähdä
päivänvaloa, ja kun hän kummissaan kääntyi ympäri, näki hän Vabin
istuvan vuoteessaan ja nauravan hiljaa hänen ällistykselleen.
-- Mitä ihmettä... hän läähätti.
-- Olemme hautautuneet kinoksiin, irvisti Vabi hänelle vastaan.
Vetääkö savutorvi?
-- Vetää, vastasi Rod ja katseli ihmeissään reippaasti kohisevaan
valkeaan. Ethän tarkoita...
-- Emme ole siis vielä kokonaan hautautuneet, keskeytti toinen hänet.
Ainakin savutorven huippu pistää vielä näkyviin!
Mukokikin nousi istualleen ja venytteli jäseniään.
-- Jopa tuulee, hän sanoi, kun väkevä puhuri kuului pyyhkäisevän
mökin katon yli. Kohta tuulee julmasti enempi!
Rod loi ikkunasta syöksyneen lumen nurkkaan ja sovitti sisäluukun
paikoilleen.
-- Tämä tietää meille kokonaisen viikon urakkaa ansojen esiin
kaivamisessa, sanoi Vabi. Ja ainoastaan Mukin Suuri Henki tietää,
kuinka kauan lumimyrskyä vielä kestää. Ei nyt voi lähteä koskea
etsimään mokomalla säällä.
-- Voimmehan vaikka pelata dominoa, ehdotti Rod iloisesti. Meillähän
jäi asemalla kilpailusarjamme kesken. Mutta ethän vain tahtone
uskotella minulle, että eilen iltapäivällä ja viime yönä on tullut
niin paljon lunta, että se kykenisi hautaamaan koko mökin umpeen,
Vabi?
-- Lunta ei liene juuri niin paljon satanut, selitti hänen toverinsa.
Mutta sittenkin se on peittänyt meidät umpeen. Tämä mökki, näetkös,
on notkon suussa, ja sen vuoksi tuuli ensimmäiseksi riepottaa
kinoksia sen ympärille. Jos myrskyä jatkuu vielä vähänkin, niin
päällemme on iltaan mennessä kasaantunut oikea pienoinen lumivuori.
-- Mutta eikö se -- muserra meidät alleen? kysyi Rod vapisevalla
äänellä.
Vabi räjähti nauramaan kaupunkilaispojan pelolle, ja lieden ääreltä,
missä Mukoki paloitteli peuranpaistia pöytään pantavaksi, paukahti
kokonainen kuuro hihityksiä.
-- Lumen alla makaa hyvin mukavasti, hän sanoi sitten painokkaasti.
-- Jos satut saamaan lumivuoren niskaasi, niin voit elää todella
mukavasti sen alla, selitti Vabi, jollet vain sitä ennen ole
murskaantunut kuoliaaksi. Lumi näet on täynnä ilmaa. Mukoki joutui
kerran lumivyöryn alle ja oli siellä kymmenen tuntia kymmenen metrin
paksuisen lumikerroksen alla. Hän oli kaivanut siellä itselleen
aika soman pesän, kuin minkäkin ison tynnörin, ja eleli täydessä
rauhassa, kun me viimein saimme hänet kaivetuksi esiin. Eikä meiltä
nyt kulu paljon puitakaan, sillä lumi lämmittää.
Aamiaisen jälkeen pojat irrottivat ikkunan sisäluukun ja Vabi rupesi
pudottelemaan lapiolla lunta mökkiin. Kolmannella tai neljännellä
lapiollisella ikkunasta työntyi sisään mahdoton lumimöhkäle, joka
peitti pojat vyötäisiä myöten, ja ulos katsahtaessaan he voivat nähdä
päivän valon ja kuulla puhurin pauhaavan päänsä päällä.
-- Lunta on katon tasalta! läähätti Rod. Hyvänen aika, minkälainen
tuisku!
-- Nyt saadaan nähdä hauskaa, huudahti nuori intiaani. Lähde mukaan,
Rod, jos haluat olla osallisena.
Hän kömpi ikkunasta ulkopuolelle tekemäänsä aukkoon ja Rod seurasi
perästä. Vabi odotteli ilkikurisesti hymyillen, ja toverin saavuttua
hän rupesi työntelemään lapiotaan kinosten juuriin. Muutaman nopean
työntäisyn jälkeen heidän päälleen humahti kokonainen lumivuori,
joka vähäksi aikaa hautasi heidät kokonaan huppuun. Lumen paino
ja odottamattoman nopea sortuminen paiskasi Rodin polvilleen; hän
huohotti ja päästeli hätähuutoja. Potkien ja pyristellen kuin
koukkuun käynyt kala hän sai ensin jalkansa vapaiksi ja sitten
vähitellen muunkin ruumiinsa, ja silloin hän näki Vabin, jolla jo
oli pää ja hartiat vapaina, kiemurtelevan naurusta katsoessaan hänen
avutonta sätkimistään.
-- Sinä aloitat väärästä päästä, Rod, kun työnnät ensin jalkasi ylös,
hän ilakoi. Vau -- vau!
Hän tarttui toveriaan jalkoihin ja kiskoi hänet esiin pehmoisesta,
kepeästä lumesta, ja sitten hän seisoi täristen ja nauraen sydämensä
pohjasta, kunnes heittäytyi perin hengästyneenä jälleen kinokseen.
Rod näyttikin hullunkuriselta. Hänen silmänsä olivat selällään ja
räpyttelivät vimmatusti, ja hänellä oli suu, korvat, jopa niskakin
lunta täynnä. Vähitellen hän tointui ällistyksestään, näki Vabin ja
Mukokin vääntelehtivän naurusta -- ja yhtyi itsekin heidän iloonsa.
Poikien ei ollut vaikeaa raivata itselleen tietä pehmoisessa lumessa,
ja kohta he jo seisoivat vyötäisiä myöten kinoksissa parinkymmenen
metrin päässä pirtistä.
-- Lunta ei täällä aukealla ole kuin vähän yli metrin, sanoi Vabi.
Mutta katsopas tuonne!
Hän viittasi erämajaan päin, tahi oikeastaan siihen pienoiseen osaan,
mikä siitä vielä pisti ilmoille. Koko mökistä ei näkynyt muuta kuin
katon harja ja suitseva savutorvi.
Rod katseli ympärilleen. Pyry oli hiukan helpottanut, niin että hän
näki järven taakse ja vastakkaiselle kunnaalle asti. Ei missään
näkynyt tummaa läikkääkään; jok'ikinen kallio ja kivi oli piilossa,
puut nuokkuivat värähtämättä raskaissa lumivaipoissaan.
Puoleenpäivään saakka erämiehet loivat ahkerasti ovensa edustaa
vapaaksi kinoksista. Mutta päivän mittaan myrsky jälleen terästyi,
niin että illan tullen heidän oli mahdotonta olla ulkosalla. Kolme
päivää tätä menoa jatkui, mutta neljännen aamulla taivas oli taasen
pilvetön ja aurinko nousi häikäisevänä kimmeltävän erämaan yli.
Rod huomasi kärsivänsä siitä ilkeästä vammasta, jolle jokainen
aloitteleva erämies pohjanperillä on altis -- lumisokeudesta. Kun hän
oli muutaman minuutin katsellut tuota huikaisevaa lumilakeutta, hänen
silmiänsä rupesi pahoin kirveltämään, ja hänestä tuntui kuin näkisi
hän sähkökipinöitä edessään.
Myrskyn jälkeisenä päivänä sonnusti Mukoki itsensä matkaan ja lähti
seuraamaan rotkon pohjaa etsiäkseen ensimmäistä koskea. Sillä välin
Vabi otti tehtäväkseen kaivaa ansat esiin kinoksista ja virittää ne
uudestaan. Rod tuli hänen avukseen heti kun hänen silmänsä alkoivat
tottua valkeuteen.
Se olikin aika työläs urakka; kalliot ja merkkipaikat olivat
tykkänään hankien peitossa, ja ahkerasta etsiskelystä huolimatta
jäi paljon ansoja kadoksiin. Vasta seuraavan päivän iltaan mennessä
nuoret erämiehet olivat päässeet pitkin harjun juurta kulkevan
ansalinjan päähän, ja kun he hämärtyessä kääntyivät kotiin päin,
olivat he varmoja, että Mukoki jo odotti heitä majalla.
Mutta vanhuspa ei ollut vielä palannut. Kului koko seuraava päivä ja
pitkälti toistakin, eikä miestä vain kuulunut. Heidän odottelunsa
alkoi vaihtua peloksi. Kolmessa päivässä Mukokin kaltainen
eränkävijä kykeni kulkemaan satakin mailia. Oliko hänelle tapahtunut
jotakin? Kerran toisensa jälkeen Rod ajatteli rotkossa kohtaamaansa
vihollisväijyjää. Oliko hän tai joku hänen heimolaisensa osunut
Mukokin jäljille ja surmannut hänet?
Ei kummallakaan nuorukaisella ollut halua lähteä ulos sinä
päivänä. Ansat antoivat tosin tähän aikaan erinomaisia saaliita,
koska eläimillä oli lumenpaljouden takia ruokaa niukalti. Suuren
lumimyrskyn jälkeen he olivat saaneet pyydyksiinsä yhden suden, kaksi
ilvestä, punaketun ja kahdeksan kärppää. Mutta Mukokin viipyminen
lamaannutti heidän metsästysintonsa.
Katsellessaan iltapäivällä ulos he näkivät yksinäisen hahmon
laskeutuvan väsyneesti järven takaista kunnasta.
Se oli Mukoki.
Ilosta huutaen pojat kiiruhtivat hankien yli tulijaa vastaan. Vanha
intiaani irvisteli heille väsyneesti ystävälliseen tapaansa ja
vastasi päännyökkäyksellä heidän silmissään kiiluvaan kysymykseen.
-- Löysi koski. Viiskymmentä mailia vuoren takana, hän vastasi
yksikantaan.
Pirttiin päästyään hän keikahti uupuneena rahille, ja molemmat
pojat kävivät riisumaan häneltä lumikenkiä ja muita matkatamineita.
Ilmeisesti Mukokilla oli kova matka takanaan, sillä vain kerran
tai pari muisti Vabi nähneensä hänet noin menehtyneenä. Joutuin
nuorukainen laittoi valtavan lihakimpaleen paistumaan ja Rod pisti
ylimääräisen kourallisen kahvia pannuun.
-- Viisikymmentä mailia! huudahti Vabi kerran toisensa perästä. Olipa
sinulla hirvittävä urakka, Muki!
-- Raskasta -- raskasta kuin julmettu vuorten yli, vastasi Mukoki.
Ei niin siloa kuin tuolla! -- Hän heilautti kättään halveksuvasti
rotkoon päin.
Rod seisoi vaiti ja kummissaan, silmät suurina. Oliko mahdollista,
että tuo vanha eränkävijä oli kulkenut vielä villimmän seudun halki
kuin hänen rotkonsa oli?
-- Siellä pieni pieni koski, jatkoi Mukoki, jonka kasvot kirkastuivat
ja mieli virkistyi kahvin ja paistin tuoksusta. Ei tuota korkeempi!
-- Hän näytti pirtin kattoon.
Rod piirteli jotain pöydänlevyyn. Kohta hän katsahti ylös.
-- Mukokin kertomuksen ja kartan viittausten mukaan on kolmannelle
koskelle täältä matkaa vähintään puolen kolmatta sataa mailia, hän
sanoi.
Mukoki kohautti hartioitaan, ja hänen naamansa kävi miettiväisiin
ryppyihin.
-- Hudson Bay, hän viimein murahti. Vabi käännähti hämmästyneenä.
-- Eikö rotko sitten jatkukaan itää kohti? hän huudahti.
-- Ei. Kääntyy -- suoraan pohjoista kohti.
Rod ei voinut käsittää Vabin kasvojen muuttunutta ilmettä.
-- Pojat, sanoi Vabi viimein harvakseen, jos niin on laita, niin
minäpä sanon teille, missäpäin kulta on. Jos rotkon pohjalla kulkeva
joki kääntyy pohjoista kohti, niin se voi yhtyä vain Albany-virtaan,
ja Albany-virta laskee James-lahteen! Tuo kolmas koski, jossa
aarteemme odottelee meitä, on pohjoisen Kanadan kaikkein jylhimmässä
ja villeimmässä erämaassa. Siellä se on hyvässä tallessa. Ei kukaan
ihminen ole sitä sieltä keksinyt. Mutta sen saavuttaminen tietää
meille pisintä ja vaarallisinta eräretkeä mitä milloinkaan olemme
suunnitelleet!
-- Sopii! luikkasi Rod. Sopii mainiosti!
Hän oli innoissaan ponnahtanut pystyyn. Kulta oli hyvässä tallessa
ja sen hakeminen johtaisi heidät kiehtovan pohjolan äärimmäisille
perille!
-- Ensi keväänä siis, Vabi! Hän kurotti kiihkeästi kätensä, ja
molemmat pojat vahvistivat päätöksensä iloisella kädenlyönnillä.
-- Ensi keväänä! toisti Vabi.
-- Ja sitten lähtee kanootilla, yhtyi Mukoki iloon. Puro kasvaa yhä
suuremmaksi. Rakentaa koivukanootti ensi kosken kohdalla.
-- Yhä parempaa, myönsi Vabi. Siitä tuleekin mainio matka! Me
otamme kolmannelle koskelle tultuamme vähän lomaa ja käväisemme
Albany-virtaa pitkin Hudson-lahdella.
-- James-lahti on kai sama kuin Hudson-lahti, eikö olekin? tiedusti
Rod.
-- Niin on. En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi sitä sanotaan
James-lahdeksi. Todellisuudessa se on vain Hudson-lahden alapohjukka.
Sinä päivänä ei ansoille menosta tietenkään tullut mitään, mutta
seuraavana päivänä Mukoki tahtoi matkaväsymyksestään huolimatta
väkistenkin lähteä Rodin mukaan. Hänen jäsenensä vain jäykistyisivät,
jos hän pysyttelisi pirtissä, hän väitti, ja Vabi arveli hänen olevan
oikeassa.
Sitten seurasi parisen viikkoa mitä ihanteellisinta pyyntisäätä.
Vabinoshista lähdöstä oli nyt kulunut kolmatta kuukautta, ja Rod
rupesi jo mielessään laskemaan kuinka monta päivää oli vielä
paluumatkaan.
Vabi oli arvioinut, että heillä oli turkiksia ja päänahkoja jo
tuhannen kuudensadan dollarin arvosta ja puhdasta kultaa kahdensadan
dollarin arvosta; ja valkoinen nuorukainen ajatteli tyytyväisenä
paluuta äitinsä luo saaliinaan kuudensadan dollarin osuus -- summa,
jonka kokoamiseen häneltä olisi kaupunkitoimessaan kulunut kokonainen
vuosi.
Sydämensä syvyydessä Rod hautoi salaista toivoa, että hän saisi
prinsessa-äidin taivutetuksi siihen, että tämä sallisi Minnetakin
lähteä Vabin ja hänen mukanaan Detroitiin. Hän tiesi varmasti oman
äitinsä oitis mieltyvän kauniiseen pieneen pohjolan tyttäreen.
Kolmannella viikolla suuren lumimyrskyn jälkeen olivat Rod ja
Mukoki lähteneet kokemaan harjun takaista ansalinjaa, ja Vabi
oli jäänyt yksin kotiin. He olivat päättäneet, että seuraavalla
viikolla lähdettäisiin paluumatkalle Vabinoshiin. He saapuisivat
sinne helmikuun ensimmäisen päivän paikkeilla, ja Rod oli päätökseen
tyytyväinen.
He olivat kääntyneet kotimatkalle varhain iltapäivällä. Kohta kun
he olivat kulkeneet nevan poikki, Rod oli sanonut haluavansa nousta
harjun laelle, josta toivoi saavansa ammutuksi jotain riistaa
tuomisiksi. Mukoki puolestaan oli päättänyt lähteä suorempaa ja
mukavampaa tietä kotiin.
Harjun laelle tultuaan Rod pysähtyi tarkastamaan edessään leviävää
seutua. Hän voi nähdä Mukokin tarpovan eteenpäin alangon reunalla
pienenä tummana pilkkuna; pohjoisessa levisi samanlainen kiehtova,
rantoja vailla oleva kunnas- ja tasankomaisema hänen silmiensä eteen;
idässä hän näki parin mailin päässä jonkin liikkuvan hahmon, jonka
hän arvasi hirveksi tai karibuksi; ja lännessä --
Vaistomaisesti hänen katseensa etsi heidän leiripaikkaansa. Ja
samassa tuokiossa hänen silmissään pimeni. Hän päästi tahtomattaan
kauhistuneen huudon ja luikkasi kohta sen jälkeen kutsuvasti
Mukokille.
Siltä kohdalta, missä hän tiesi heidän metsämökkinsä sijaitsevan,
hän näki nyt nousevan suuren savupilven, joka tummensi sen puoleisen
taivaan. Ja kohta Mukokille luikattuaan hän oli kuulevinaan
pyssynpauketta samalta suunnalta.
-- Mukoki! Mukoki! hän huusi uudelleen keuhkojensa koko voimalla,
mutta tiesi itsekin sen olevan turhaa. Vanha intiaani oli jo
kuulomatkan ulkopuolella.
Äkkiä Rod muisti heidän retkensä alussa sopineen hätämerkistä. Piti
ampua kaksi laukausta peräkanaa, ja sitten lyhyen tuokion perästä
vielä kolme yhtä nopeasti.
Hän heitti pyssyn poskelleen ja ampui ilmaan; kerran, kahdesti -- ja
sitten kolme kertaa peräkkäin niin nopeasti kuin vain ehti painaa
liipaisinta.
Katsellessaan Mukokia hän pani pyssyynsä uuden makasiinin. Hän näki
intiaanin seisahtuvan ja katsovan taakseen harjulle päin.
Jälleen kiirivät hätälaukausten kaiut pitkin saloja. Muutaman
silmänräpäyksen perästä kaiku tapasi Mukokinkin korvan, ja vanha
soturi alkoi juosta nopeasti takaisin.
Rod syöksyi rinnettä alas häntä vastaan ampuen edelleen harvakseen
ilmaistakseen toiselle missä päin hän oli, ja neljännestunnin
kuluttua Mukoki jo ryntäsi loivaa rinnettä ylös.
-- Vungat, läähätti Rod. He ovat hyökänneet leiriin! Katsokaahan! --
Hän viittasi savupilveä kohti. -- Minä kuulin laukauksiakin!
Siunaaman ajan katseli jämeä vanha eränkävijä palavan leirin
suuntaan, ja sitten hän sanaakaan sanomatta aikoi painua hirvittävää
vauhtia rinnettä jälleen alas.
Seuraavaa puoli tuntia kestävää kilpajuoksua Rod ei unohtanut ikinä.
Hänen oli mahdotonta myöhemmin käsittää, kuinka hänen oikein onnistui
pysytellä Mukokin kintereillä. Heidän jouduttuaan sille kunnaalle,
jonka takana laaksonnotko ja leiri sijaitsivat, olivat hänen kasvonsa
veressä oksien repimistä naarmuista, hänen sydämensä jyskytti aivan
revetäkseen, hengitys kulki vinkuen, eikä hän kyennyt lainkaan
puhumaan. Mutta kunnaan harjalle hän joutui heti Mukokin jäljestä,
pyssy ladattuna ja varmistettuna. Laelle päästyään he pysähtyivät.
Metsämajasta näkyi vain savuava rauniokasa. Elämästä ei merkkiäkään.