Vähän ennen puoltapäivää Rod saapui harjun laelle, josta hän voi
nähdä leiripaikan. Hän oli tyytyväinen matkaansa ja odotti vielä
parempaa kotiin saavuttuaan, ja siksipä hänen suunsa olikin makeassa
hymyssä kun hän laskeutui laaksonnotkoon -- olihan hän keksinyt
salaperäisen rotkon aarteen.
Siitä muistutti häntä mieluisasti hartioita painava hopeakettu, ja
hän kuvitteli mielessään, kuinka toverien hyväntahtoinen pilanteko
äkkiä vaihtuisi ällistykseksi ja iloksi.
Mökkiä lähetessään Rod koetti saada kasvoilleen pettymystä ja
mielipahaa kuvastavan ilmeen ja onnistuikin siinä melko hyvin,
vaikka hänen mielensä teki purskahtaa nauruun. Vabi kohtasi hänet
ovella irvistellen leveästi, ja Mukoki tervehti häntä verrattomilla
hihityksillään.
-- Ahaa, siinähän Rod palaa reppu täynnä kultaa! huudahti nuori
intiaani ja oli olevinaan hyvin jännittynyt. Etkö näytä meille
aarrettasi?
Naljailustaan huolimatta hän näytti hyvin iloiselta Rodin saapumisen
johdosta.
Valkoinen poika heitti reppunsa huolimattomasti lattialle ja
heittäytyi rahille uupuneen näköisenä.
-- Avatkaa itse laukku, hän vastasi. Minä olen väsynyt ja nälissäni
kuin koira.
Vabin käytös muuttui oitis vilpittömän myötätuntoiseksi.
-- Kyllä arvaan että sinua väsyttää, Rod. Olet tietysti myös
kuolemassa nälkään. Me laitamme päivällisen tuotapikaa. Hei, Muki,
pistäpäs paisti pannuun, ole kiltti.
Liedeltä alkoi kohta kuulua pannujen ja kattilain helinää, ja nuori
intiaani läimäytti Rodia iloisesti selkään kiiruhtaessaan kattamaan
pöytää. Hän oli ilmeisesti hyvillään ja päästeli laulunpätkänkin
leikatessaan leipää.
-- Hauskaa että olet jälleen kotona, hän myönsi, sillä aloin jo vähän
hätäillä kun viivyit. Meillä oli eilen ansoilla aikamoinen onni.
Jälleen tuli uusi ristikettu ja kolme kärppää. Näitkö sinä matkallasi
mitään?
-- Etkö aio kurkistaa reppuun?
Vabi käännähti toveriinsa päin ja tuijotti häneen puolittain
uteliaasti, puolittain epäilevästi hymyillen.
-- Onko siinä mitään?
-- Kuulkaas nyt, pojat, huudahti Rod innoissaan unohtaen tykkänään
äskeisen päätöksensä. Minähän väitin, että tuolla rotkossa oli aarre,
ja aarre siellä olikin. Minä löysin sen. Katsokaa reppuun, jos teitä
haluttaa.
Vabi pudotti pöydälle veitsen, jolla hän oli juuri leikannut leipää,
ja kävi repun luo. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä, nosti sen
sitten lattialta ja katsahti uudestaan Rodiin.
-- Ethän vain laske leikkiä? hän kysyi.
-- En.
Rod käänsi selkänsä ja rupesi riisumaan takkiaan, aivan kuin hänelle
olisi jokapäiväinen juttu tuoda kotiin hopeakettuja selkärepussaan.
Vasta kun Vabi päästi tukahtuneen älähdyksen, hän kääntyi katsomaan
ja näki nuoren intiaanin seisovan suorana ja riiputtavan hopeakettua
hännästä ällistyneen Mukokin edessä.
-- Kelpaako se? kysyi Rod.
-- Se on kerrassaan kaunotar! läähätti Vabi.
Mukoki oli ottanut eläimen käteensä ja tarkasti sitä asiantuntevasti.
-- Kaunis! hän totesi. Asemalla sinä saa tästä viisisata dollaria --
Montrealissa kolmesataa enempi.
Vabi astui lattian poikki ja ojensi kätensä.
-- Tartu tuohon, Rod!
Heidän puristaessaan toistensa käsiä Vabi kääntyi Mukokiin ja sanoi
juhlallisesti:
-- Sinä voit todistaa, Mukoki, että tämä nuori herrasmies ei enää ole
vasta-alkaja. Hän on ampunut hopeaketun. Hän on yhtenä päivänä tehnyt
koko talven työn. Minä kohotan teille lakkiani, herra Drew!
Rod punastui mielihyvästä.
-- Eikä siinä vielä kaikki, Vabi, hän sanoi. Hänen katseessaan oli
niin harrasta vakavuutta, että Vabi unohti päästää irti toverinsa
käden.
-- Ethän vain tarkoita, että löysit...
-- En, kultaa en löytänyt, sanoi Rod. Mutta kultaa siellä sittenkin
on! Minä tiedän sen. Ja luulenpa keksineeni johtolangan sen
löytämiseksi. Muistattehan että sillä ikkunapenkillä istuvalla
luurangolla oli kourassaan jokin tuohikäärön tapainen? No niin,
minäpä luulen että tuossa tuohipalasessa on arvoituksen selitys!
Mukoki oli tullut heidän viereensä ja katseli Rodiin hyvin
tarkkaavaisesti. Vabin silmissä oli puolittain epäilevä, puolittain
hyväksyvä katse.
-- Voihan niin olla, hän vihdoin virkkoi hitaasti. Eihän ole pahaksi
ottaa asiasta selko.
Hän kävi lieden luo ja siirsi syrjään puoleksi kypsyneen paistin.
Rod otti takin ja lakin ylleen, ja Mukoki haki käsiin vyökirveensä
ja lapion. Sanaakaan ei sanottu, mutta yhteinen päätös oli, että
asiasta otettaisiin selvää ennen aterialle rupeamista. Vabi oli
vaitelias ja miettiväinen, ja Rod huomasi toverinsa ilmeestä, että
hänen väitteensä oli tähän tehnyt syvän vaikutuksen. Mukokin silmiin
tuli sama hehku kuin silloin, kun maja tutkittiin läpikotaisin
kulta-aarretta etsittäessä.
Luurangot oli haudattu jäätyneeseen maahan jokseenkin matalalle,
niin että Mukoki sai ne pian näkösälle. Ensimmäisenä paljastui tuo
tuohikääröä pitelevä vainaja. Heti paikalla Rod lankesi polvilleen
kaameaan urakkaansa.
Häntä puistatti, kun hän väänsi kylmät, koukistuneet sormiluut
erilleen toisistaan. Muuan niistä katkesi naksahtaen, ja kun poika
jälleen nousi pystyyn, olivat hänen kasvonsa aivan verettömät.
Vainajat kuopattiin uudelleen, ja kolmikko palasi mökkiin.
Yhä äänettöminä he kokoontuivat pöydän ympärille. Vanhettuessaan
koivuntuohi kovettuu ja käpristyy, ja kääry tuntui Rodista melkein
teräslevykierukalta. Joka rahtuselta avattaessa se riksahteli ja
pyrki jälleen käpristymään. Metsästäjät voivat nähdä, että se oli
yhtenäinen tuohilevy, noin viisikolmatta senttimetriä pitkä ja
viisitoista leveä. Kaksi, kolme, neljä kierrettä väännettiin auki
-- ja yhä pysyi sileä pinta puhtaana kirjoituksesta. Vielä puoli
kierrettä, ja kääryä tuntui mahdottomalta saada enää aukeamaan.
-- Varovasti! kuiskasi Vabi.
Hän hellitti puukkonsa kärjellä kiinnikovettunutta kierrettä.
-- Siellä -- taitaa olla -- jotakin..., aloitti Rod.
Hän keskeytti lauseensa henkeään pidättäen. Tuohen pinnassa näkyi
kuin ilman aikojaan piirretty musta viiva, joka alkoi yläreunasta ja
jatkui kierteen sisään.
Alempana tuohon viivaan näytti yhtyvän toinenkin, ja sitten kääry
aukeni yhtäkkiä itsestään aivan kuin vieterin ponnahduttamana -- ja
kolmen sudenpyytäjän silmien eteen paljastui luurankomiehen salaisuus.
Heillä oli edessään jonkinlainen karttaluonnos, johon oli piirretty
joukko suoria ja käyriä viivoja sekä niiden selitykseksi joitakin
osittain poiskuluneita sanoja. Paikoin oli sanoja ollut enemmänkin,
mutta ne olivat kuluneet aivan käsittämättömiksi.
Mutta eniten kiinnitti Rodin ja hänen toverinsa huomiota
karttaluonnoksen alareuna. Siihen oli selvästi ollut kirjoitettuna
joukko rivejä, jotka kuitenkin olivat kuluneet pois; sen sijaan näkyi
yhdellä rivillä kolme nimeä. Roderick luki ne ääneen:
-- John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.
John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, joka oli miltei
hävittänyt kirjaimet, ja rivin loppuun oli sulkumerkkien väliin
kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi nopeasti käänsi.
-- Kuollut! hän läähätti. Ranskalaiset tappoivat hänet!
Sanat sinkosivat hänen huuliltaan kuin pyssynsuusta.
Rod ei virkkanut mitään. Verkalleen hän kuljetti vapisevaa sormeaan
karttaluonnoksella. Ensimmäinen sana oli käsittämätön. Seuraavasta
hän voi erottaa vain yhden kirjaimen, josta ei ollut vähintäkään
hyötyä. Ilmeisesti karttaa piirrettäessä oli käytetty heikompaa
kirjoitusainetta kuin nimiä kirjoitettaessa. Hän seurasi edelleen
ensimmäistä suoraa mustaa viivaa, ja siinä kohdassa, missä se yhtyi
mutkittelevaan viivaan, voi selvästi lukea kaksi sanaa:
-- Toinen koski.
Hiukan sen alapuolella Rod voi erottaa kirjaimet K, L ja M; kaikki
muu oli nyhjäytynyt pois.
-- Tuo tarkoittaa varmastikin kolmatta koskea, hän huudahti
kiihkeästi.
Siinä kohdassa karttaluonnoksen karkeat viivat loppuivat tykkänään,
ja alareunassa oli kartan ja nimikirjoitusten välissä tuo äsken
mainittu tyhjä tila, jossa ilmeisesti oli ollut kirjoitusta. Tämä
kirjoitus olisi epäilemättä ilmaissut kullan löytöpaikan.
Rod katsahti ylös pettyneenä. Hän tiesi, että hänellä oli kädessään
kaikki mitä enää oli jäljellä suuren salaisuuden ratkaisusta.
Mutta hän oli entistäkin enemmän ymmällään. Jossakin päin näillä
rajattomilla sydänmailla oli kolme koskea, ja jossakin kolmannen
kosken vaiheilla tuo englantilainen ja nuo kaksi ranskalaista olivat
löytäneet kultaa. Siinä kaikki, mitä hän sai selville. Rotkossa hän
ei ainakaan ollut nähnyt minkäänlaista koskea, eivätkä he olleet
tavanneet sellaista muuallakaan metsästys- ja ansanasetteluretkillään.
Vabi katsahti häneen hyvin miettiväisenä. Äkkiä hän sieppasi tuohen
käteensä ja tarkasteli sitä läheltä. Hänen kasvoilleen levisi
vähitellen punerrus, hänen silmänsä rupesivat loistamaan, ja vihdoin
hän päästi kiihkeän huudahduksen.
-- Taivaan tasakäpälät, luulenpa että me voimme nylkeä tämän! Katsos
tuota, Muki! Hän työnsi tuohipalan aivan vanhan intiaanin nenän
eteen. Mukokin kädet rupesivat vapisemaan.
-- Koivuntuohessa on päällekkäin monta kerrosta, ja jokainen kerros
on ohut kuin kaikkein ohuin paperi, Vabi selitti Rodille Mukokin
hypistellessä tuohipalan reunaa. Jos meidän onnistuu nylkeä tästä
tuohenkappaleesta päällimmäinen kerros ja sitten pidämme sitä valoa
vasten, niin näemme selvästi jok'ainoan sille kirjoitetun sanan
jäljen -- vaikkapa se olisi kirjoitettu jo satakin vuotta sitten!
Mukoki oli mennyt ovelle ja käännähti nyt toisiin irvistellen
riemuissaan.
-- Nylkee hyvästi.
Hän näytti kuinka hän oli nurkasta kiskonut tuota kalvomaista
päällyskerrosta jonkin matkaa irti. Sitten hän istahti kynnykselle
pää kumartuneena, ja monta minuuttia hän työskenteli mitä
varovaisimmin tarkassa urakassaan toisten seuratessa häntä henkeään
pidättäen. Puolen tunnin perästä Mukoki oikaisi selkänsä, nousi
pystyyn ja ojensi kallisarvoisen kalvon Rodille.
Hellävaroen kuin hänen henkensä olisi siitä riippunut Rod piteli
miltei läpinäkyvää, silkkimäistä tuohikalvoa valoa vasten. Häneltä
pääsi huuto, ja seuraavassa tuokiossa myös Vabilta. Ja sitten
seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain heidän katkonaista
hengitystään ja sydämensä ankaraa tykytystä.
Nuo karttalehteen aikoinaan kirjoitetut salaperäiset sanat
paljastuivat niin selkeinä kuin ne olisi vasta eilen piirretty
siihen. Siinä missä Rod aikaisemmin oli nähnyt vain nuo kolme
kirjainta, näkyi nyt selvästi "kolmas koski", ja aivan lähellä näitä
sanoja "majassa". Alempana oli äskeisen tyhjän tilan kohdalla useita
rivejä. Hitaasti ja vapisevalla äänellä Rod luki ne tovereilleen.
/#
'Me, John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante, olemme löytäneet
kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken
saaliin tasan keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja
työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala
meitä auttakoon.
John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.'
#/
Aivan karttaluonnoksen yläreunassa olevat painannaiset kiinnittivät
Rodin huomiota. Ne olivat kaikkia toisia paljon selvemmät, mutta hän
luki ne äänettömästi itsekseen hitaasti, sana sanalta. Tuohikalvo
näytti väräjävän hänen silmissään, ja hänestä tuntui kuin hänen
sydämensä olisi hypähtänyt ylös kurkkuun. Vabin hengitys poltti hänen
niskaansa, ja Vabi luki nuo sanat ääneen:
-- Majassa rotkon päässä.
Rod kiersi pöydän taakse ja istahti kallisarvoinen tuohikalvo yhä
vapisevissa käsissään. Mukoki oli kuunnellut ääneti toisia, ja hänkin
näytti huumautuneen heidän löydöstään. Mutta nyt hänen mielensä
palasi arkitoimiin ja lähinnä peuranpaistiin, ja hän asettui jälleen
lieden ääreen. Vabi seisoi kädet taskussa, ja vähän ajan perästä hän
naurahti lyhyesti -- onnellista naurua.
-- Kas niin, Rod, nyt olet löytänyt kultakaivoksesi. Oletpa jo pieni
pohatta!
-- Tarkoitat kai, että me olemme löytäneet kaivoksemme, oikaisi
valkoinen poika. Meitähän on kolme, ja me sovimme hyvin astumaan John
Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten tilalle. He kaikki ovat nyt
kuolleet. Kulta on nyt meidän!
Vabi otti vuorostaan kartan käteensä.
-- Minusta tuntuu, ettei ole lainkaan mahdotonta löytää kaivosta,
hän sanoi. Suunnat on merkitty tähän päivänselvästi. Me seuraamme
rotkoa, ja jossakin sen pohjalla me kohtaamme kosken. Vähän kauempana
puro yhtyy isompaan jokeen, jota me sitten seuraamme, kunnes
tulemme toiselle ja sitten kolmannelle koskelle. Siellä on jossain
lähettyvillä maja, eikä kultakaan voi olla siitä kaukana.
Hän vei kartan jälleen ovelle päivänvaloon, ja Rod seurasi häntä.
-- Mutta tässä kartassa ei ole minkäänlaista mittakaavaa, josta
saisimme matkat selville, jatkoi Vabi. Kuinka pitkälle luulet eilen
kulkeneesi rotkossa?
-- Ainakin kymmenen mailia, Rod vastasi.
-- Etkä löytänyt koskea?
-- En.
Kynnyksestä kiskomallaan tikunpätkällä Vabi mittasi kartalle
merkittyjen eri paikkojen välimatkat.
-- On aivan varmaa, että John Ball piirusti tämän kartan, hän sanoi
hetken vaiti oltuaan. Kaikki tuntuu minusta viittaavan siihen.
Huomaatko, että kaikki on kirjoitettu samalla käsialalla, paitsi
Langlois'n ja Planten nimikirjoitukset, ja niistä sinä tuskin saisit
selvääkään, jollet tuntisi niitä jo tuosta kirjoituksesta. Mutta
Ballilla näkyy olleen hyvä käsiala, ja sopimuksen sujuva sanamuoto
todistaa hänen olleen sivistynyt mies. Vai mitä luulet? No niin,
hänellä tuntuu myös olleen karttaluonnosta tehdessään jonkin verran
käsitystä välimatkoista. Toinen koski on vain puoleksi niin kaukana
ensimmäisestä kuin kolmas on toisesta. Jollei hän olisi tietänyt sitä
varmasti, ei hän olisi merkinnyt välimatkoja täten karttaansakaan.
-- Sittenhän me, jos löydämme ensimmäisen kosken, voimme myös
päätellä, kuinka kaukana rotkon pää on viimeisestä koskesta, arveli
Rod.
-- Aivan niin. Minusta tuntuu, että etäisyys majaltamme ensimmäiselle
koskelle selvittää meille koko jutun.
Rod otti lyijykynän ja rupesi piirustelemaan jotain lattialta
ottamansa kirveenlastun sileälle puolelle.
-- Kullan täytyy joka tapauksessa olla sangen kaukana täältä,
Vabi. Minä tutkin eilen rotkoa ainakin kymmenen mailin pituudelta.
Otaksutaan nyt, että tapaamme ensimmäisen kosken viidentoista
mailin päässä. Kartan mukaan olisi toiselle koskelle siitä matkaa
parikymmentä mailia, ja toiselta koskelta kolmannelle nelisenkymmentä
mailia. Jos ensimmäinen putous siis olisi viidentoista mailin päässä
täältä, niin viimeiselle olisi matkaa vähintään viisikahdeksatta
mailia.
Vabi nyökkäsi.
-- Mutta ehkä emme tapaakaan tuota ensimmäistä koskea vielä
viidentoista mailin päässä, hän sanoi. Mutta vie sun...
Hän vaikeni ja katseli Rodiin omituisesti epäröiden.
-- Jos kultaa on viidenkahdeksatta tahi vaikkapa sadankin mailin
päässä täältä, niin mitä hittoa nuo miehet sitten tekivät
täällä, ja vain kourallinen kultarakeita hallussaan? Olisiko
mahdollista, etteivät he löytäneetkään enempää kultaa kuin tuossa
pukinnahkapussissa oli?
-- Mutta jos niin oli laita, niin miksi he sitten rupesivat
puukottamaan toisiaan hengiltä kartan takia? ihmetteli Rod.
Mukoki käänteli paistia pannussa. Hän ei ollut avannut suutaan
toisten järkeillessä, mutta nyt hän virkkoi:
-- Ehkä ruoka loppunut ja miehet hakee lisää asemalta.
-- Semmoisella matkalla he totta tosiaan olivatkin! huudahti nuori
intiaani hyvillään. Muki, sinä et puhu paljon, mutta nyt sinä
ratkaisit koko ongelman. Tietysti he olivat lähteneet hakemaan lisää
ruokatarvikkeita. Eivätkä he tapelleetkaan kartasta -- ei ainakaan
yksin kartasta!
Hänen kasvonsa punoittivat ihastuksesta.
-- Ehkä isken kiveen, mutta minusta koko juttu tuntuu nyt ihan
selvältä, hän jatkoi. Ball ja nuo molemmat ranskalaiset ahersivat
huuhtomollaan siksi kunnes ruokavarat loppuivat. Vabinoshin
kauppa-asemalla on ikää jo satakunta vuotta, ja viisikymmentä vuotta
sitten se oli lähin paikka, minne he saattoivat lähteä hankkimaan
muonaa. Jollain tapaa ranskalaiset joutuivat lähtemään. Miehet olivat
luultavasti kasanneet jo kosolti kultaa, ja ennen kuin nuo hirtehiset
lähtivät matkaan, he ensi työkseen murhasivat John Ballin. Mukaansa
he ottivat vain sen verran kultarakeita kuin ostoksiin tarvittiin
välttääkseen asemalla ehkä maleksivien seikkailijoiden epäluuloja.
Tässä majassa yritti sitten joko Langlois tai Plante surmata
kumppaninsa päästäkseen yksinään aarteen isännäksi, ja taistelussa
sai kumpikin loppunsa. Ehkä olen väärässä, mutta totisesti tuo kaikki
tuntuu minusta hyvin uskottavalta!
-- Ja kultansa he olivat haudanneet jonnekin kolmannen kosken
lähettyville?
-- Niin, sillä muutenhan he olisivat tuoneet sen mukanaan ja
haudanneet jonnekin tämän mökin tienoille!
Mukoki keskeytti heidät.
-- Ruoka on pöydässä! hän huusi.
13.