Värisyttävä yksinäisyyden tunne hiipi nuoren seikkailijan mieleen.
Syödessäänkin hän koetti lävistää katseillaan ympäröivää pimeyttä.
Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän ei ollut pelkuri,
ainakaan hän ei uskonut olevansa. Mutta sittenkin tuo rajaton, miltei
julma äänettömyys, pelkkä tietoisuus siitä että hän oleili yksinään
paikassa, minne ei ihmisjalka ollut astunut kokonaiseen puoleen
vuosisataan, järkytti hänen hermojaan. Mitä kummia salaisuuksia tämä
rotko mahtoikaan kätkeä? Mitä kaikkea täällä saattaisikaan tapahtua
-- täällä, missä kaikki oli niin eriskummallista, niin karmeata, niin
erilaista kuin maan päällä?
Rod yritti nauraa hermostuneisuudelleen, mutta hänen oma äänensä
kuului hänestä kaamealta. Se aiheutti luonnottomasti väreileviä
kaikuja -- matala, ontto naurun irvikuva kajahti vastaan
kiviseinistä; oikea naurun kummitus, Rod ajatteli, ja se sai hänet
painautumaan hyvin lähelle nuotiota.
Ja kun Rod pinottuaan tuleen uutta syttyä ryömi havumajansa
lämpimään, hän tunsi nimetöntä pelkoa. Häntä ei lainkaan nukuttanut,
hän ei tajunnut edes väsymystä; hän tunsi olevansa vain rajattoman
yksinäinen kummitusrotkon kolkon autiuden keskellä.
Parhaalla tahdollaankaan hän ei saanut pois mielestään metsämajasta
löydettyjä luurankoja. Kauan, kauan aikaa sitten nuo luurankomiehet
olivat laskeutuneet tähän samaan rotkoon.
He olivat juoneet samasta purosta kuin hän, he olivat kavunneet
samojen kallioiden yli kuin hän, ja he olivat ehkä leiriytyneet
samaan paikkaan kuin hänkin nyt! Hekin olivat kuulostelleet jylhän
äänettömyyden kuiskailuja, tuijotelleet nuotionsa lepattelevaan
loimuun -- ja he olivat löytäneet kultaa!
Jos Rod tänä tuokiona olisi kyennyt loihtimaan, hän olisi mielellään
loihtinut itsensä toveriensa luo metsämajaan. Hän heristi korviaan.
Jostakin kaukaa samalta suunnalta, josta hän aamulla oli tänne
tullut, kuului yksinäinen, valittava, miltei nyyhkyttävä huuto.
-- Alloo -- alloo -- alloo!
Se kuulosti aivan kaukaiselta ihmisääneltä, mutta Rod tiesi,
että se oli "ihmispöllön" öinen huuto. Sen kaiut uusiutuivat yhä
pehmoisempina, kunnes koko musta autius hänen ympärillään tuntui
olevan täynnä noita aavemaisia ääniä.
-- Alloo -- alloo -- alloo!
Poikaa värisytti, ja hän laski pyssynsä kaiken varalta polvilleen.
Pyssy antoi kantajalleen ihmeen turvallisen tunteen. Rod hyväili sitä
käsissään, hankasi sen piippua kintaallaan, kiillotti sen perää,
joskus aamuyöllä hän nukahti pidellen pyssyä yhä tiukasti käsissään.
Rod näki tukalaa, tuskallista unta, jossa hänen pelkonsa pukeutui
julman todelliseen muotoon. Hän puolittain makasi, puolittain istui
havuvuoteellaan, pää rinnalle vajonneena ja jalat ojennettuina
nuotiota kohti. Tuon tuostakin hänen huuliltaan pääsi sekavia ääniä,
ja välistä hän äkkiä kohosi kuin herätäkseen, mutta vaipui joka kerta
taas alas puristaen yhä kiinni pyssystä.
Sitten alkoivat hänen unikuvansa saada kiinteämpää hahmoa. Hän
oli jälleen seuraavinaan metsänelävien polkua ja tuli vanhalle
erämajalle. Mutta tällä kertaa hän oli yksin. Mökin ikkunaluukku
oli auki, mutta ovi oli teljetty tiukasti sisältäpäin. Hän läheni
varovaisesti. Mitä outoja ääniä kuuluikaan sisältä -- aivan kuin
luita olisi kalisteltu yhteen!
Askel askelelta hän unessaan läheni ikkunaa ja kurkisti sisään.
Ja siellä hän näki näyn, joka oli hyydyttää hänet ytimiin saakka.
Kaksi valtavaa luurankoa otteli keskenään kammottavasti painien.
Hän ei kuullut muita ääniä kuin luiden kalinaa. Hän näki puukkojen
välähtelevän sormiluiden välissä ja huomasi, että kumpikin yritti
tavoittaa jotakin pöydällä olevaa esinettä.
Luiden kalina kävi yhä kovemmaksi, kamppailu yhä tulisemmaksi, ja
luurankokäsien heiluttamat aseet nousivat ja laskivat tuimasti.
Sitten toinen taistelija horjahti lattialle ja jäi makaamaan
hervottomana.
Hetkisen hoippui voittajakin, mutta pääsi pöydän luo ja sieppasi
salaperäisen esineen hyppysiinsä.
Horjahtaessaan ikkunapenkille tuo haamu piti saalistaan valoa vasten
-- ja Rod näki, että se oli tuohikääry!
Kekäle paukahti sammuvassa nuotiossa kuin pienen pistoolin laukaus,
ja se havahdutti nukkujan. Hän lennähti istumaan ja tuijotti
jäykästi eteensä joka jäsen vapisten. Miten hirvittävä uni! Hän
nousi turtuneille polvilleen ja lähestyi valkeata pidellen toisessa
kädessään pyssyä ja toisella syytäen lisää syttyä nuotioon.
Häntä puistatti jälleen. Hän tähysteli ympärilleen paksuun pimeyteen,
ja koko ajan hänen aivoissaan välähteli uni, jonka hän oli nähnyt.
Hän istahti uudelleen ja katseli liekkien leiskuamista. Valo ja lämpö
uuvuttivat häntä, ja vähän ajan perästä hän yritti taas nukahtaa.
Mutta hän tunsi itseänsä kovin hiottavan. Hän otti lakin päästään ja
huomasi otsansa ja tukkansa aivan märäksi.
Kaikki unen eri jaksot palaavat havahduttua usein muistiin, ja
äkisti kuin pyssynpamaus iski Rodin mieleen, että tuo luurankomiehen
kourassaan pitelemä esine oli ollut tuohikääry. Ja heti sen perästä
hän muisti, että tuo todellinen luurankomies oli pitänyt tuohikääryä
sormiluittensa välissä!
Voiko olla mahdollista, että käpristynyt tuohenpala sisälsi
unohtuneen kultakaivoksen salaisuuden?
Senkö omistamisesta -- eikä pukinnahkapussin -- nuo miehet olivat
kamppailleet ja kuolleet?
Minuuttien vieriessä Rod unohti yksinäisyytensä, unohti hermojensa
värinän ja ajatteli ainoastaan, voiko tuo hänen unessa saamansa
johtolanka ratkaista ongelman. Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet
luurangon pitelemän esineen, mutta eivät olleet kiinnittäneet siihen
huomiota enempää kuin hänkään.
Rod muisti nyt, etteivät he olleet mökistä löytäneet muita tuohia,
ja tietenkin niitä olisi ollut varastossa, jos vainajat eläessään
olisivat käyttäneet niitä valkean virittämiseen. Vähitellen hän kävi
muistissaan läpi kaikki esineet, joita he olivat erämajasta löytäneet
ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tuohikääryllä oli sittenkin jokin
merkitys.
Hän lisäili yhä nuotiotaan ja odotteli kärsimättömästi päivän
valkenemista. Neljän aikaan, ennen kuin ensimmäinen aamuhämärä
vielä oli tunkeutunut rotkon kolkkoon nieluun, hän keitti itselleen
aamiaista ja pakkasi selkäreppunsa lähteäkseen kotimatkalle. Pian sen
jälkeen pilkisti kapea valonsäde kuilun seinälle ja hiipi verkalleen
yhä alemmaksi, niin että nuori metsästäjä voi erottaa lähellä olevat
esineet ja lähimmän ympäristönsä.
Se vähäinen ura, jota pitkin hän oli tullut leiripaikalleen, oli yhä
varjojen peittämä. Hän kulki sitä yhtä tarkkaavaisena kuin eilen ja
piti koko ajan silmällä kalliota ja puroa. Hän oli löytänyt elämää
rotkosta -- kenties hän kohta löytäisi vielä jotain muutakin.
Päivä valkeni nopeasti, ja sitä mukaa nuorukaisen vauhtikin
lisääntyi. Hän arveli, että jollei hän enää kuluttaisi aikaa puron
tarkasteluun, hän saapuisi leirille puolenpäivän aikaan, ja sitten he
kaivaisivat luurangot heti päivänvaloon. Jos tuohikääry ratkaisisi
kullan löytöpaikan salaisuuden, voisivat he käydä kaivaustöihin ennen
kuin rotkoon ennätti sataa enemmän lunta.
Paikalla, missä hän oli ampunut hopeaketun, Rod pysähtyi. Hän pohti
mielessään, kulkivatko ketut koskaan pareittain, ja katui ettei
ollut tullut koskaan kysyneeksi sitä Vabilta tai Mukokilta. Hän voi
huomata, mistä kohden kettu oli laskeutunut alas mustan kallioseinän
kyljeltä. Uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan jälkiä.
Pari sataa metriä kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi yllättyneenä. Hän
näki selvästi edessään lumessa lumikenkien painannaiset! Ken hyvänsä
tuosta oli kulkenutkin, se oli tapahtunut vasta sen jälkeen kun hän
oli ampunut ketun, sillä eläimen jäljet olivat hautautuneet noiden
uusien alle.
Kuka toinen oli käynyt rotkossa?
Oliko se Vabi?
Oliko hän tai Mukoki käynyt etsimässä häntä? Tai...
Hän tarkasti jälleen huolellisesti painannaisia. Ne olivat muodoltaan
omituiset -- toisenlaiset kuin hänen omien lumikenkiensä tekemät --
jalan verran pitemmät ja vähän kapeammat. Eivät Vabin eivätkä Mukokin
lumikengät jättäisi tuollaista jälkeä!
Oudot jäljet katosivat kohta vuoriseinämän kyljessä olevien
kallioiden väliin, ja Rodin mieleen juolahti, ettei vieras kenties
ollut lainkaan keksinyt hänen olevan rotkossa.
Mutta toive näyttäytyi pian turhaksi. Kuljettuaan satasen metriä
hyvin varovaisesti, silmät vaanien jokaista mahdollista kätköpaikkaa
ja pyssy valmiina poskelle vietäväksi, hän huomasi vieraan
pysähtyneen, ja jäljistä Rod saattoi päätellä hänen seisseen jonkin
aikaa alallaan kuulostellen ja tarkastellen. Tästä jäljet kääntyivät
vinosti puron partaalle päin, kunnes vieras erään ison kallion takaa
oli varovaisesti lähtenyt astumaan valkoisen nuorukaisen jälkiä.
Oli ilmeistä, että salaperäinen vieras oli tahtonut tarkoin välttää
jälkiensä keksimistä, sillä jonkin matkaa Rodin jälkiä astuttuaan hän
oli pujahtanut lumettoman vuorenrinteen turviin.
Rod oli perin ällistynyt. Hän totesi vaaran uhkaavan, mutta ei
keksinyt miten voisi välttää sitä. Epäilemättä vakooja oli joku
Vungan miehistä, joka kenties paraikaa väijyi häntä jossakin
kallioiden kätkössä. Seuraisiko hän polkua, vai oliko varmempaa
pujahtaa rotkon vastakkaisella seinämällä olevien kallioiden suojaan?
Hän oli jo päättänyt turvautua jälkimmäiseen keinoon, kun hän äkkiä
keksi vasemmanpuoleisessa kallionkyljessä kapean, vaakasuoran
repeämän, johon vieraat jäljet näyttivät johtavan. Pyssy
ampumavalmiina nuorukainen lähestyi verkalleen aukkoa ja hämmästyi
huomatessaan, että se hitaasti kohoten johti harjun laelle. Sen
loppupäässä vieras oli irrottanut lumikengät jalastaan päästäkseen
kapuamaan kynnyksen yli.
Suurta helpotusta tuntien Rod palasi joutuin vuoren juurelle ja
lähti kulkemaan entistä uraansa pysytellen tarkasti varjossa, jotta
näkymättömän vihollisen silmä ei häntä keksisi.
Hän ei enää pelännyt vaaraa. Vieraan pako vuorenkyljessä olevasta
solasta ja se huolellisuus, jolla tämä koetti peittää jälkensä,
saivat Rodin uskomaan, ettei vakoojalla ainakaan tällä kertaa ollut
murha-aikeita. Hän näytti ennen kaikkea tahtoneen pysytellä salassa.
Tämä seikka ihmetytti Rodia. Hänellä oli koko ajan ollut omat
ajatuksensa Vungan miesten liikkeistä; hänen käsityksensä mukaan nuo
punaiset rosvot olivat koko ajan tienneet, että he asuivat erämajassa.
Rod oli luonteeltaan harkitsevainen ja järkevä, ja tämänpäiväinen
huomio vahvisti hänen epäluulojaan, vaikka hän ei voinutkaan ymmärtää
vakoojan tarkoitusta.
Rodin erehdys oli siinä, että hän piti omat arvelunsa ja
mielipiteensä salassa. Hän näet luotti sokeasti Vabiin ja Mukokiin,
joiden hän tiesi tuntevan erämaan vaarat ja tavat.
12.