Rodin mielestä palava pensas näytti olevan melko lähellä -- ehkä
mailin päässä tai hiukan kauempana. Huomatessaan intiaanien
tuijottavan äänettöminä tuota outoa valoa hän alkoi aavistella
pahaa. Mukokin katseessa oli myrtynyt, äkeä leimu, samanlainen kuin
raivoisan metsänpedon silmissä. Vabin poskilla oli kiihtymyksen puna,
Rod huomasi hänen katsahtavan kysyvästi Mukokiin.
Näiden metsäläisten pronssinkarvaisilla kasvoilla kuvastuivat heidän
kauan hillityt rotuvaistonsa. Rod piti heitä tarkoin silmällä, ja hän
tunsi sydämensä värähtävän. Vanhassa erämajassa he olivat julistaneet
sodan Vungan väelle. Sekä Mukoki että Vabi olivat hellittäneet
ohjaksia, jotka olivat niin kauan pidättäneet heitä kostamasta
heimonsa verivihollisille. Nyt oli suotuisa tilaisuus tullut.
Vielä viitisen minuuttia paloi tuo etäinen merkkivalkea, sitten se
vähitellen aleni ja sammui suitsevaksi savupilveksi. Mutta yhä vielä
Mukoki tuijotti äänettömänä ja tuimasti pohjoiseen taivaanrantaan.
Vihdoin Vabi katkaisi äänettömyyden.
-- Kuinka pitkä matka sinne on, Muki?
-- Kolme mailia, vastasi vanha soturi epäröimättä.
-- Sitten ennättäisimme sinne neljässäkymmenessä minuutissa.
-- Aivan oikein.
Vabi kääntyi Rodin puoleen.
-- Osaisitko sinä yksinäsi palata leirille? hän kysyi.
-- En, jos te aiotte lähteä tuonne, kivahti Rod. Minä lähden mukaan.
Mukoki purskahti yrmeään nauruun.
-- Ei mennä. Ei mennä sinne nyt. -- Hän pudisti päätään. -- Viisi
minuuttia, niin ei näke savu enää. Paha löytää Vungan leiri yöllä.
Huomenna lähtee. Seuraa jäljet päivällä, sitten ampuu.
Rod tunsi mielensä keventyneeksi vanhan intiaanin ratkaisusta. Hän
ei pelännyt taistelua; itse asiassa hän oli innokas kohtaamaan nuo
rosvot, jotka olivat varastaneet hänen kiväärinsä.
Mutta juuri nyt olisi taisteluun ryhtyminen hämmentänyt pahasti
hänen omia suunnitelmiaan. Rodin ajatuksia askarrutti näet nykyään
lakkaamatta "Luurankokaivos", joksi hän oli mielessään ruvennut
nimittämään vuorenrotkoa. Epäilemättä hän löytäisi aarteen, jos vain
saisi aikaa etsiä sitä.
Toisaalta hän ei voinut uskoa, että Vungan miesten leirille tehty
hyökkäys onnistuisi; edessä oli joko tuho tai nopea pako. Täytyihän
jopa taisteluintoisen Vabinkin myöntää, ettei heidän kolmen hyökkäys
voinut olla erityisen tehokas -- siitäkään syystä, että yhdellä
heistä oli aseenaan vain revolveri.
Rod oli siis hyvillään, kun Mukoki ja Vabi ryhtyivät kaikessa
rauhassa ilta-askareisiin. Kaadetuilta pedoilta nyljettiin päänahat,
ja Susi sai vaivojensa palkaksi ahmittavakseen koko hirvenraadon.
Sinä yönä ei erämajassa nukuttu paljonkaan. Lähes neljään kolmikko
istui kuumana hehkuvan kamiinan ääressä pohtimassa tilannetta. Rod
huomasi ihmeekseen, että hänen rauhalliset toverinsa olivat joutuneet
yllättävän kiihtymyksen valtaan.
Tuosta yöllisestä keskustelusta tuli oikea sotaneuvottelu. Maja
päätettiin heti laittaa puolustuskuntoon. Kaikkiin seiniin oli
hakattava ampumareikiä, oveen tehtävä vankat teljet ja ikkunat
varustettava sisäluukuilla. Niin kauan kuin taisteluun joutumisen
vaara oli olemassa, piti yhden joukosta aina jäädä vartioimaan taloa.
Päivän koittaessa Mukoki aikoi lähteä tarkastamaan Vabin ansapolkua
tutustuakseen siihen; samalla hän virittäisi polun päähän lisää
ansoja. Myöhemmin päivällä oli Vabin vuoro käydä tarkastamassa
Mukokin satimet ja rakentaa uusia samaan linjaan. Rodin tehtävänä oli
vartioida sillä aikaa erämajaa.
Mukoki havahtui lyhyestä unestaan ensimmäisen harmaan aamuhämärän
koittaessa, mutta ei herättänyt väsyneitä tovereitaan ennen kuin oli
saanut aamiaisen valmiiksi. Sen syötyään hän tarttui pyssyynsä ja
sanoi aikovansa ensin käydä katsastamassa vesikkosatimiaan harjun
takana ennen kuin lähtisi pitkälle päiväretkelleen. Rod liittyi hänen
mukaansa ja jätti Vabin huolehtimaan astiainpesusta.
He joutuivatkin pian puron varrelle rakennetuille satimille.
Vaistomaisesti molempien katseet olivat kiintyneet näihin, eikä
kumpikaan tullut tarkastaneeksi ympäristöä. Siksi molemmat
säpsähtivätkin kuullessaan äkkiä korskumista ja hangen risahtelua
aivan läheltä. Pienestä leppäviidakosta törmäsi esiin iso uroshirvi,
joka syöksähti harjunrinnettä ylös salomökkiä kohti, ilmeisesti
toivoen pääsevänsä notkon turvaan.
-- Odottaa, kunnes se pääsee harjun laelle! huudahti Mukoki vieden
nopeasti pyssyn poskelleen. Odottaa!
Ampumamatka oli mainio, ja Rod tunsi kiusausta laukaista vanhan
intiaanin varoituksesta huolimatta. Mutta hän pidätti syhyäviä
sormiaan liipaisimelta. Heti kun eläimen mahtava sarvekas pää nousi
näkyviin taivaanrantaa vasten intiaani luikkasi uudestaan, ja Rod
laukaisi repeterikiväärinsä kolme kertaa peräkkäin. Välimatka oli
kuutisenkymmentä metriä, ja Mukoki ampui vain kerran, silloin kun
hirvi oli kokonaan näkyvissä harjun laella.
Seuraavana sekuntina saalis oli mennyt menojaan. Rod oli juuri
syöksymässä sen perään, kun Mukoki tarttui häntä käsivarteen.
-- Kyllä me saa se, irvisteli intiaani hyvillään. Se juoksee alas,
sitten kaatuu aivan lähelle leiri. Sieltä hyvä kantaa lihat majaan.
Tyvenesti intiaani alkoi astella satimiaan kohti. Rod seisoi kuin
naulittuna paikoillaan.
-- Nyt kokemaan sadin! hoputti Mukoki. Paluumatkalla ottaa hirvi.
Mutta Rod, joka ei ikipäivinä aikaisemmin ollut pyydystänyt suurempaa
riistaa kuin rottia, ei toki malttanut jättää hirveä sikseen; hän
oli jo kapuamassa rinnettä ylös. Harjun laella hän näki lumessa
verisen kuopan siinä kohdassa, johon hirvi oli ensiksi kaatunut
kuolettavan luodin saatuaan, ja kummun toisella puolella eläin makasi
hengettömänä, juuri niin kuin vanha intiaani oli ennustanut.
Laukausten houkuttelemana juoksi Vabikin kiireesti jään yli, ja
pojat tulivat hirven luo yhtä aikaa. Rod tarkasteli hyvillään luodin
jälkiä. Yksi, joka ilmeisesti oli lähtenyt Mukokin tarkasta pyssystä,
oli sattunut etulavan takana oleviin arkoihin elimiin; lisäksi hän
löysi kaksi muuta osumaa, jotka nekin olivat olleet kuolettavia.
Huomattuaan, että kaksi hänen omaa laukaustaan oli osunut saaliiseen,
poika tuli täyteen intoa, ja hän oli juuri haltioituneena
kuvailemassa Vabille tapausta, kun vanha intiaani tuli näkyviin
harjulta ja näytti hihitellen heille satimesta saamaansa komeaa
kärppää.
Päivä ei olisi voinut alkaa onnellisemmin entein, ja kun Mukoki
erosi toisista lähteäkseen pitkälle taivallukselleen, olivat kaikki
perin hilpeitä. Hyvä metsäonni ja aurinkoinen päivä olivat omiaan
hälventämään heidän edellisen yön pelkojaan.
Vabi jäi leiriin heidän varhaiseen päivälliseensä saakka korjaten
sillä välin kotiin ammutusta hirvestä hyviä paloja ja auttaen Rodia
varustamaan mökkiä puolustuskuntoon. Päivä ei ollut vielä puolessa,
kun hän lähti tarkastusmatkalleen Mukokin ansoille.
Kun Rod jäi yksin, hänen ajatuksensa palasivat jälleen salaperäiseen
rotkoon. Hän oli harjun laelta huomannut, että rotkossa ei ollut
paljon lunta, ja hän paloi halusta päästä tutkimaan paikkaa ennen
kuin joulukuun tuimat lumimyrskyt täyttäisivät sen tykkänään
kinoksilla.
Myöhemmin iltapäivällä hän otti vanhan pukinnahkapussin seinänraosta
ja tarkasti vielä kerran huolellisesti kaikki kultarakeet. Hän
havaitsi niiden pyöristyneen aivan sileiksi, kuten hän oli
odottanutkin. Rodin mieliaineena koulussa oli ollut geologia ja
mineralogia, ja hän tiesi, että vain juokseva vesi voi kuluttaa kovat
esineet noin siloisiksi. Niinpä hän uskoi varmasti, että kultarakeet
olivat löytyneet virtaavasta joesta tai sen rannalta. Ja tuo joki
virtasi rotkon pohjalla, siitä hän oli varma.
Mutta Rodin aikeet päästä pian tutkimaan rotkon salaisuutta menivät
myttyyn, kun Mukoki ja Rod palasivat leiriin myöhemmin iltapäivällä.
Mukoki toi saaliinaan punaketun ja kärpän ja Vabi soopelin, joka
Rodista muistutti aivan pientä koiranpenikkaa.
Heillä oli myös kerrottavanaan huolestuttavia uutisia. Mukoki oli
keksinyt viime yönä poltetun katajapensaan jätteet ja sen ympärillä
kolmen intiaanin mokkasiininjäljet. Yhdet niistä olivat tulleet
pohjoisesta ja kahdet lännestä päin, ja Mukoki arveli merkkivalkean
sytytetyn lännestä tulijoita varten. Heidän oman ansalinjansa
äärimmäisestä päästä, jonne erämajalta oli nelisen mailia, hän oli
löytänyt vielä neljännetkin jäljet, jotka olivat kääntyneet suoraan
pohjoista kohti.
Nämä huomiot pakottivat muuttamaan edellisenä yönä tehtyjä päätöksiä.
Tästä lähtien käytäisiin kokemassa ainoastaan yhtä ansalinjaa joka
päivä ja kotia puolustaisi kaksi miestä, joilla molemmilla olisi
pyssyt. Rod tajusi, että hänen täytyi ainakin toistaiseksi luopua
ajatuksestaan käydä tutkimassa rotkoa.
Päivät kuluivat kuitenkin rauhallisesti, ja kolmikko voi jälleen
toivoa saavansa olla rauhassa korven sydämessä. Mukoki ja Vabi
eivät olleet vielä koskaan käyneet niin hyvillä metsästysmailla,
ja jokainen päivä lisäsi heidän turkisaarrettaan. Paitsi useita
kärppiä ja yhtä soopelia, kahta punakettua ja yhtä ilvestä he saivat
seuraavien kolmen viikon kuluessa vielä kaksi kaunista "ristikettua"
ja kolme sutta. Aikaisin keväällä palatessaan Vabinoshiin heillä olisi
pieni omaisuus saaliinaan.
Rod puolestaan kuvitteli, mitä iloa heidän hyvä onnensa tuottaisi
satojen mailien päässä olevaan pikku kotiin, missä hän tiesi äitinsä
odottelevan häntä ja rukoilevan hänen puolestaan joka päivä; ja
silloin tällöin hänenkin ajatuksensa varastautuivat siihen hetkeen,
jolloin he palaisivat kauppa-asemalle ja Minnetakin luo.
Kaikesta huolimatta hän ei kuitenkaan luopunut aikeestaan käydä
tutkimassa rotkoa. Alusta pitäen olivat Mukoki ja Vabi kiinnittäneet
vain vähän huomiota koko asiaan; heidän mielestään oli mahdotonta
kaivaa kultaa lumen alta, vaikka sitä siellä olisikin. Sen tähden
Rod jäi odottelemaan, milloin hän yksin voisi lähteä toteuttamaan
tuumansa.
Eräänä kauniina päivänä syyskuun loppupuolella, kun aurinko nousi
väräjävän kirkkaana, tuo tilaisuus tuli. Vabin oli määrä jäädä yksin
kotivahdiksi, ja Mukoki, joka uskoi heidän jälleen olevan turvassa
Vungan rosvojoukolta, lähti kokemaan ansoja. Rod puolestaan otti
mukaansa eväitä, Vabin pyssyn, kaksi patruunamakasiinia, puukon,
vyökirveen ja ison huovan ja lähti tarpomaan rotkolle. Vabi nauroi
katsellessaan ovella hänen lähtöään.
-- Paljon onnea matkalle, Rod; muista palata kultakuorma mukanasi,
hän huusi hilpeästi ja huiskutti lähtijälle kättään.
-- Jollen palaa illaksi kotiin, niin älkää veikkoset siitä vihoitelko
minulle, huusi poika jälkeensä. Jos asiat näyttävät rotkossa käyvän
hyvin, niin yövyn sinne ja aloitan etsiskelyn jälleen huomenna.
Hän asteli vireästi takimmaiselle harjulle, sillä kokemuksesta hän
tiesi mahdottomaksi laskeutua rotkoon ensimmäiseltä harjulta. Sinne
oli majalta vain mailin verran matkaa, ja vaikka retkeilijät eivät
olleet käyneet siellä, Rod oli varma ettei hän eksyisi niin kauan
kuin hän tarkoin seuraisi rotkon reunaa, joka oli pettämätön opas.
Suureksi pettymyksekseen hän havaitsi, että etelänpuoleinenkin
jyrkänne oli yhtä pystysuora kuin vastakkainen, ja kaksi tuntia hän
kierteli turhaan reunaa pitkin etsien paikkaa, josta voisi laskeutua
alas. Seutu kävi hyvin tiheämetsäiseksi, ja ison riistan jälkiä näkyi
taajassa.
Vihdoin hän tuli paikalle, jossa metsä laskeutui alas jyrkännettä
pitkin, ja suureksi ilokseen hän huomasi, että irrottamalla
lumikengät jalastaan ja sitomalla ne selkäänsä hän voi kavuta alas
käsillään auttamalla.
Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi rotkon pohjalla, hengästyneenä
mutta riemuiten. Hänen oikealla puolellaan nousi pieni setrimetsä
korkeutta kohti; vasemmalla puolella oli vain jylhiä, mustia
kallioita. Ja hänen jalkojensa juuressa lirisi pieni joki, jolla oli
niin tärkeä osa hänen kultahaaveissaan.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli kolkko ja synkkä rotkon
osa, jonne ei päivä koskaan paistanut ja johon hän oli niin usein
kurkistanut pohjoiselta reunamalta. Edetessään askel askelelta
sen synkkään syliin, silmät terävinä ja hermot jännittyneinä, hän
kuvitteli tunkeutuvansa lumottuun maahan, jota kenties tälläkin
hetkellä aaveina vartioivat ne kaksi miestä, joille aarre oli
tuottanut kuoleman.
Yhä lähemmäksi toisiaan vetäytyivät hänen päänsä päällä olevat
reunamat. Ainoatakaan päivänsädettä ei tunkeutunut rotkon jylhyyteen.
Ei kuulunut linnun ujerrusta; ainoastaan puron yksitoikkoinen lorina
häiritsi painostavaa hiljaisuutta. Kaikki oli kuin kuollutta.
Yhtäkkiä kajahti rotkon pimeydestä jyrähtävä ääni, joka sai hänet
hätkähtäen pysähtymään ja viemään pyssyn puolitiehen poskelleen.
Mutta sitten hän näki, että säikyttäjä oli ollut vain iso pöllö, ja
jatkoi tyyntyneenä kulkuaan.
Tavan takaa hän pysähtyi puron reunalla ja otti kourallisen
pohjasoraa, ja hänen sydämensä löi rajusti, kun hän näki jotain
kiiltävää. Joka kerta hän huomasi erehtyneensä, mutta ei silti
antanut pettymykselle valtaa: täällä oli kultaa -- jossakin. Hän
oli siitä yhtä varma kuin että hän itse eli ja hengitti. Kaikki
oli omiaan saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä; halkonaiset ja
murskautuneet vuoriseinämät, joita puro oli huuhdellut ja murentanut
jo ammoisista ajoista lähtien, leveät sorareunusteet puron varsilla
-- kaikki tyynni, yksinpä rotkon salaperäinen kalmantunnelmakin.
Tämä selittämätön salaperäisyys, joka värisi ilmassa, pani
nuorukaisen astelemaan varovaisesti ja äänettömästi eteenpäin, aivan
kuin pelkkä jalkojen risahdus olisi voinut herättää mitä hirmuisimpia
vihollisia. Ja varovaisen käyntinsä ansiosta hän pääsi lähelle
jotakin elävää olentoa säikyttämättä sitä. Viitisentoista metrin
päässä itsestään hän näki jonkin liikkuvan paasien välissä. Se oli
kettu. Ennen kuin eläin ehti havaita häntä, oli hän tähdännyt ja
laukaissut.
Laukaus synnytti hirvittävät kaiut. Ne vyöryivät jylhästi jyristen ja
yhä kasvaen rotkoa pitkin, niin että hän jo vähän värisi seistessään
siinä vuoriseinien pimennossa. Vasta kun kaiut olivat vihdoin
kokonaan hälvenneet, hän rohkeni lähestyä hangelle kellistynyttä
saalista. Se ei ollut punakettu. Eikä mustakettukaan. Se ei ollut...
Hänen sydämensä löi rajusti. Tuo hänen jaloissaan verissään viruva
eläin oli kaunein mitä hän oli milloinkaan nähnyt -- ja sen paksun
mustan turkin pisimmät karvat välkähtivät hopealta.
Silloin kajahti kaameassa rotkossa äänekäs ilonhuuto.
-- Hopeakettu!
Rod oli huutanut tuon sanan ääneen. Viisi minuuttia hän seisoi
katsellen saalistaan. Hän nosti sen ylös valjua valonkumotusta vasten
ja silitti sen turkkia. Päättäen siitä, mitä Vabi ja Mukoki olivat
hänelle jutelleet, hän tiesi että tämän siron eläimen silkkitalja oli
kallisarvoisempi kuin kaikki heidän tähänastiset saaliinsa yhteensä.
Hän ei ruvennut nylkemään kettua, vaan pisti sen selkäreppuunsa ja
lähti uudelleen kultaa etsimään.
Hän oli jo ennättänyt sivuuttaa ne rotkon tienoot, joita hänen oli
tähän asti onnistunut nähdä jyrkänteen reunalta. Yhä jylhemmäksi ja
villimmäksi kävi tämä maanalainen maailma. Toisinaan vuoriseinät
näyttivät yhtyvän korkealla hänen päänsä päällä; jättiläismäisinä,
kammottavina väijyivät joka haaralla yön varjot.
Mahtavassa, kolkossa ympäristössä Rod aivan unohti ajan kulun. Mailin
toisensa perään hän tarpoi eteenpäin. Hänellä ei ollut halua edes
syödä. Vain kerran hän pysähtyi juomaan purosta. Ja katsahtaessaan
viimein kelloonsa hän näki ihmeekseen sen jo olevan kolme
iltapäivällä.
Nyt oli jo liian myöhäistä palata erämajaan. Tunnin kuluessa
rotkon hämäryys tihenisi aivan yön pimeydeksi. Niinpä Rod pysähtyi
ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, heitti kantamuksen selästään
ja rupesi ensi työkseen rakentamaan itselleen havumajaa punasetrien
oksista ja vesoista. Vasta kun se oli valmistunut ja polttopuuta
hankittu riittävästi yön varalle, hän kävi laittamaan illallista.
Hänellä oli pannu mukanaan, ja pian nousi ilmaan virkistävä kahvin ja
peuranpaistin lemu.
Yö oli laskeutunut kallioseinien väliin, kun Rod istahti illallisensa
ääreen.
11.