Siitä hetkestä alkaen Roderick Drew oli oudon, vastustamattoman
mielihalun lumoissa. Hän olisi kernaasti luopunut talvisesta
metsästyksestäkin noudattaakseen kokonaan tuota mielihalua --
kulta-aarteen etsimistä. Hän oli nyt täysin selvillä vanhan
metsämökin, luurankojen ja pukinnahkapussin sisällön tarinasta.
Nuo luurangot olivat aikoinaan olleet eläviä miehiä. He olivat
löytäneet kultasuonen -- paikan, josta he olivat omin käsin
korjanneet pussissa olleet kultanokareet. Ja tuo löytöpaikka oli
jossakin lähellä.
Nyt häntä ei enää lainkaan ihmetyttänyt, miksi he olivat löytäneet
vain niin vähän kultaa metsämajasta. Kuin salaman valossa hänelle
selvisi koko salaisuus. Miehet olivat juuri keksineet kultasuonen,
kun he riitaantuivat. Voiko muuta ratkaisua ajatellakaan?
Päivän, kaksi, kolmekin he olivat riidelleet saaliinjaosta,
vakuusoikeuksista. Juuri näin oli heidän riitaantumisensa
selitettävissä. Ehkäpä toinen oli keksinyt kultasuonen ja vaatinut
sen vuoksi itselleen suurempaa osuutta saaliista. Joka tapauksessa
pukinnahkapussissa oli vain muutaman päivän työn tulos. Rod oli siitä
aivan varma.
Mukoki oli irvistänyt epäilevästi ja kohauttanut hartioitaan, kun Rod
oli väittänyt kultasuonen sijaitsevan vuoren rotkossa, ja sen vuoksi
nuorukainen piti uudet johtopäätöksensä omana salaisuutenaan.
Kotimatkalla oli kumpikin äänetön. Rodin ajatukset askartelivat liian
kiihkeästi uuden ratkaisun kimpussa ja hän painoi niin ahkerasti
muistiinsa merkkipaikkoja, ettei joutanut kyselemään toveriltaan
mitään; Mukoki taas ei yleensä katkaissut äänettömyyttä, jos häneltä
ei kysytty mitään.
Vaikka Rod tarkasti valppaasti ympäristöä, ei hän nähnyt missään
sopivaa paikkaa, josta olisi voinut laskeutua rotkoon. Hän oli hieman
pettynyt, sillä hän oli päättänyt käydä ensi tilassa tutkimassa tuota
rotkoa. Hän oli varma, että saisi Vabinkin taivutetuksi toverikseen.
Tai kyllä hän saattoi ryhtyä yksinkin toimeen. Hän oli jokseenkin
varma siitä, että rotkoon voisi laskeutua jostakin kohdasta
vastakkaiselta harjulta.
Vabi oli jo leirillä heidän sinne saapuessaan. Hän oli asettanut
kahdeksantoista ansaa ja ampunut kaksi pyytä. Linnut olivat jo
valmiiksi kynityt illallista varten. Ateriaa valmisteltaessa Rod
kuvaili toverilleen rotkoa ja kertoi jonkin verran luuloistaan, mutta
Vabi tuntui kuuntelevan vain puolella korvalla.
Vabi oli omissa ajatuksissaan. Hän seisoi joutilaana kädet taskussa,
kun Rod ja Mukoki touhusivat jouduttaakseen ateriaa. Vihdoin hän
ravistihe äänettömyydestään ja otti taskustaan hylsyn, jota hän
näytti vanhalle intiaanille.
-- Katsohan tuota, hän sanoi. En tahdo herättää sinussa turhaa pelkoa
-- mutta tämän minä löysin tänään polulta.
Mukoki sieppasi hylsyn käteensä kerkeästi kuin se olisi ollut
kultakimpale. Hylsy oli tyhjäksi ammuttu. Sen pohjasta voi vielä
selvästi lukea "35 Rem.".
-- Mitä, tämähän...
-- Niin juuri -- Rodin pyssyn hylsy!
Rod ja Mukoki tuijottivat ällistyneinä nuoreen intiaaniin.
-- Se on 35 kaliberin Remington, jatkoi Vabi, ja se on
automaattikiväärin hylsy. Sellaisia aseita on vain kolme kappaletta
näillä seuduilla. Minulla on yksi, Mukokilla toinen -- kolmas oli se,
jonka Rod menetti Vungan miesten kanssa tapellessamme!
Peuranpaistikimpale uhkasi jo palaa, ja Mukoki siirsi sen joutuin
pöydälle. Äänettöminä kaikki kolme istuivat aterialle.
-- Vungan miehet ovat siis jäljillämme, sanoi Rod vihdoin.
-- Sitähän minäkin olen miettinyt koko iltapäivän, vastasi Vabi. He
ovat selvästi vuoren tällä puolen, tai ovat ainakin aivan äskettäin
käyneet täällä. Mutta en usko heidän tietävän meistä mitään. Heidän
polkunsa kulki lähes viiden mailin päässä täältä, ja se oli ainakin
kaksi päivää vanha.
-- Oliko heitä monta? kysyi Rod.
-- Vain kolme miestä. He olivat taivaltaneet pohjoista kohti,
ja kun seurasin heidän jälkiään taaksepäin, huomasin heidän
tulleenkin pohjoisesta. Minä luulen, että he olivat aivan sattumalta
metsästysretkellä poikenneet näin kauas etelään. Nyt he ovat menneet
takaisin leirilleen enkä usko heidän tulevan enää näille seuduin.
Mukoki nyökkäsi; Vabin selitys tuntui hänestä oikealta. Siitä
huolimatta uutinen kiihdytti kaikkien mieltä.
Aterian aikana punottiin sotasuunnitelmaa. Metsästäjät eivät aikoneet
jäädä ristissä käsin odottelemaan vungien hyökkäystä. He päättivät
pitää vihollista jatkuvasti silmällä ja ryhtyä itse hyökkäykseen
mikäli tilanne niin vaati.
Aurinko oli juuri laskemassa etäisten lounaisten harjujen taa, kun
metsästäjät lähtivät jälleen leiriltä. Susi ei ollut edellisestä
illasta lähtien saanut mitään syödäkseen, ja sen levottomat liikkeet
ja kärsimättömästi pälyilevät silmät kertoivat sen olevan nälissään.
Mukoki kiinnitti tyytyväisenä toisten huomion noihin oireisiin.
Aikainen iltahämärä oli jo laskeutunut, kun nuo kolme metsästäjää
saapuivat sille paikalle, jossa Rod oli ampunut uroshirven. Hänen
kantaessaan pyssyjä ja selkäreppuja kiskoivat Mukoki ja Vabi
hirvenraadon välissään suunnattomalle lattealle paadelle. Useita
näreitä katkottiin ja hirvenraato hinattiin nahkahihnalla kallion
kylkeä ylös, kunnes se varmasti lepäsi lattealla harjalla.
Raadon kaulasta johdettiin hihna kalliolta setrimännikköön, jossa
metsästäjäin oli määrä väijyä. Kahteen setriin rakennettiin
katkotuista näreistä noin neljän metrin korkeuteen hät'hätää kolme
lavaa, joilla metsästäjät voivat mukavasti oleilla tulematta
itse huomatuiksi. Pimeän tullessa oli sadinkin valmis, erästä
yksityiskohtaa lukuunottamatta, jonka suorittamista Rod seurasi
suurella mielenkiinnolla.
Vaatteidensa sisäpuolelta Mukoki otti esiin verellä täyttämänsä
pullon, jota hän oli pitänyt lämpimänä ruumistaan vasten. Kolmannen
osan sen sisällöstä hän kaatoi kallion harjalle ja lumeen sen
juurelle. Lopun hän tiputti pisara pisaralta nevalle ja tasangolle
vieville jäljille.
Sitten metsästäjät palasivat Suden luo, joka oli köytetty kiinni
puoliväliin harjunrinnettä. Erään ison kallion suojaan rakennettiin
vähäinen nuotio, ja metsästäjät kuluttivat aikaa paistamalla ja
syömällä peuranlihaviipaleita ja kertaamalla jälleen muistissaan
päivän kaikki tapahtumat.
Vasta kello yhdeksän korvissa nousi kuu kumottamaan korven ylitse.
Rod ei lakannut ihmettelemästä tätä pohjolan öiden suurta lamppua.
Se hiipi lieskuvana, punaisena tulipallona esiin metsänreunan takaa,
sumun ja autereen ollenkaan himmentämättä sen yksinäistä uraa näillä
talottomilla taipaleilla; ja kohotessaan se kadotti verenkarvaisen
värinsä, kunnes helotti leppeästi kullan- ja hopeanhohtoisena. Koko
alla oleva maailma tuntui käyvän valoisaksi. Silloin Mukoki viittasi
toisia seuraamaan ja lähti Susi rinnallaan astumaan rinnettä alas.
Kiertäen avarassa kaaressa lattean paaden taakse Mukoki seisahtui
noin seitsemän metrin päähän hirvenraadosta ja solmi Suden
kiinnitysköyden puuhun.
Vangittu eläin rupesi heti näyttämään kiihtymyksen merkkejä. Se
tepasteli hermostuneesti edestakaisin, nuuski ilmaa joka suunnalle,
ja sen leukaperät loksahtivat muristen kiinni. Sitten se haistoi
lumelle tiputettua verta.
-- Tule, kuiskasi Vabi nykäisten Rodia käsivarteen. Joudu --
varovasti!
He hiipivät pihtakuusien pimentoon ja katselivat äänettöminä Sutta.
Se seisoi nyt ruumis jäykkänä ja nuuski veritäpliä. Sen pää oli
vihaisesti huiskivan hännän tasalla, korvat olivat luimussa ja
sieraimet vainusivat kiihkeästi tuota outoa, hurmaavaa hajua, joka
lehahti kuutamoisen maiseman halki. Sen väräjävissä sieraimissa oli
veren hajua.
Pikainen mielijohde sai sen vilkaisemaan ymmällään taakseen, minne
sen vangitsijat olivat jääneet. Mutta nämä olivat menneet menojaan.
Se ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. Se vainusi kyllä ihmisten
läsnäolon, mutta tuo vainu oli sillä alituisesti, eikä se nytkään
hämmentänyt sen mieltä. Veren haju sitä vastoin viehätti sitä -- ja
metsästyksen jännitys - metsästyksen, joka läheni joka hetki.
Se kyyristyi jälleen tarkastelemaan veriläikkiä. Se vainusi niitä
kauempaakin edestään, ja metsästäjät voivat kuulla sen päästävän
pitkän, matalan vikinän, joka tuntui päättyvän suden ulvontaan.
Verijäljet houkuttelivat sitä saalista kohti. Se pureskeli
raivoissaan nahkahihnaa, joka vangitsi sen alalleen, repi ja kiskoi
sitä kuin vihainen koira ja unohti tykkänään pitkän kokemuksen
antaman opetuksen.
Joka minuutti tuntui lisäävän sen kiihkoa. Se juoksi pitkin näreikön
rintaa, ahmi suuntäydet veristä lunta, ja jokainen suullinen vei sen
yhä lähemmäksi paadella makaavaa hirvenraatoa. Saalis oli jossain
aivan lähellä. Eläimellinen vaisto ilmaisi sen vangitulle sudelle.
Oh, mikä rajaton, värisyttävä himo sillä oli päästä tappamaan --
tappamaan -- tappamaan!
Se teki uuden ryntäyksen niin että lumi sen edessä pyrysi;
raivoisasti se yritti murtautua irti pidättelevästä köydestä
seuratakseen verensä iloista kutsua. Mutta taas oli ryntäys turha ja
se jäi väristen ja surkeasti vikisten paikalleen.
Sitten se istahti köydelleen.
Hetkiseksi se käänsi nokkansa kirkkaalle taivaalle, pitkä kuono
kohtisuoraan hartioita vastaan.
Sitten alkoi matala, vaikeroiva vikinä, samanlainen kuin
käheä-äänisen koiran "kalman ulvonta" -- mutta kohta tuo vikinä
kasvoi voimakkaammaksi, pitemmäksi ja korkeammaksi, kunnes se
kajahteli kunnailta ja tasangoilta saaliin jäljillä olevan suden
metsästysulvontana, joka maanitteli korven nälkiintyneitä,
harmaaturkkisia heimolaisia paikalle niin kuin torvensoittajan
hälytyssoitto kokoaa aseveljiä taistelutantereelle.
Kolme kertaa kohosi tuo verta sykähdyttävä ulvonta vangitun suden
kurkusta, ja ennen kuin sen kaiku oli ennättänyt kuolla, olivat
metsästäjät kavunneet pihtakuusissa oleville ampumalavoilleen.
Sitten vasta herännyt korpi painui pahaenteiseen, aavistelevaan
äänettömyyteen. Rod voi kuulla oman sydämensä rajun sykinnän. Hän
unohti polttavan pakkasenkin. Hänen hermonsa värisivät kuin kireälle
viritetyt viulunjänteet. Hän katsahti loputtomille tasangoille, jotka
kimmelsivät valkoisina ja salaperäisen ihanina kuutamossa. Vabi tiesi
paremmin kuin hän, mitä kohta tulisi tapahtumaan.
Ylt'ympäri korven laajan lakeuden oli kiirinyt Suden kutsuva,
maanitteleva ääni. Alempana, missä järvi uinui jääpeitteensä alla,
säikähti pelokas naaraspeura ääntä; harjun takana nosti iso uroshirvi
sarviniekan päänsä ja tuijotteli ympärilleen taistelunhaluisena;
puolen mailin päässä pysähtyi repolainen hiipiessään jäniksen
perässä; ja siellä täällä kääntyivät Suden harmaaturkkiset
heimolaiset poluiltaan kohti heille kajahtanutta merkkihuutoa.
Sitten katkesi äänettömyys. Matkojen päästä -- ehkäpä kokonaisen
mailinkin takaa -- kajahti vastaushuuto, ja tuon äänen kuullessaan
vangittu susi törmäsi jälleen pystyyn ja lähetti heimolaisilleen
sanan, että se oli löytänyt veriset jäljet ja saalis oli lähellä.
Pihtakuusien turvissa piileskelevät väijyjät eivät virkkaneet
sanaakaan toisilleen eivätkä liikauttaneet oksaakaan. Mukoki oli
heittäytynyt takakenoon päästäkseen ampuma-asentoon. Vabi tuki
itseään toisella jalallaan ja piti pyssyä polveen nojaten poskellaan.
Rodilla oli tänään järeä revolveri, ja hän nojasi tähdätessään
käsivarttaan puunoksaan.
Hetken perästä kuului tasangolta jälleen etäinen suden ulvonta,
ja tällä kertaa sitä seurasi toinen jostakin lännen suunnalta.
Sitten kuului tasangolta kaksi huutoa, ja sitten edelleen idästä
ja pohjoisesta. Ensi kerran koko yönä Rod ja Vabi kuulivat Mukokin
hiljaa hihittelevän kuusessaan.
Veljiensä vastauksen kuullessaan Susi yltyi raivoon. Tuoreen
veren ja haavoitetun riistan haju oli tehdä sen aivan hulluksi
kiihkosta. Mutta nyt se ei enää kuluttanut voimiaan hyödyttömään
hihnan tempoilemiseen. Se tiesi, että huudot toivat paikalle isomman
pyytäjäparven. Yhä lähempää kuuluivat johtajasusien huudot, ja sen
tajutessaan Susi lähetteli kutsujaan entistä kiihkeämmin kaikkiin
ilmansuuntiin.
Äkkiä kuului nevalta nopea, kiihkeä, luskuttava vastaus, ja Vabi
nykäsi Rodia käsivarteen.
-- Se on tullut sille paikalle, missä sinä ammuit tuon uroshirven,
hän kuiskasi. Nyt tässä tulee kiire!
Tuskin hän oli saanut tuon sanotuksi, kun nevalta kajahti kokonainen
sarja kiihkeitä huutoja, ja yhä lähemmäksi uskalsi tasangon
nälkiintyneiden rosvojen parvi seuraten intiaanien niille laittamaa
tuoksuvaa syöttipolkua hirvenraatoa kohti. Seuraavassa tuokiossa
tähystäjät näkivät laihan varjon syöksyvän esiin nevan reunalta ja
juoksevan nopeasti hangen yli Sutta kohti.
Samassa kun pedot kohtasivat toisensa ne vaikenivat; sitten molemmat
kohottivat vaikeroivan metsästysulvonnan, vapaa susi rohkeni tulla
aivan kallion viereen ja nostaa etujalkansa sitä vasten. Sen ulvonta
kertoi entistä sykähdyttävämmin kauempana oleville tovereille, että
saalis oli näkösällä.
Nopeasti yhtyivät nämäkin leikkiin. Harjun laelta tuli muuan ja
liittyi kallion luona ärhentelevään sukulaiseensa. Nevalta tuli
kolmipäinen parvi, ja paaden ympärillä alkoi raivoisa luskuttaminen
ja hyppeleminen susien pyrkiessä tavoittamaan houkuttelevaa
saalista, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin vaikeasti
saavutettavissa. Ja parinkymmenen metrin päässä kyrmisteli kesy
susi katsellen heimolaistensa ponnisteluja ja läähättäen turhista
vapautumisyrityksistä, kunnes se viimein vaipui myrtyneeseen
äänettömyyteen aivan kuin olisi tiennyt, että tuo jännittävä kohtaus
vaihtuisi kohta julmaksi murhenäytelmäksi.
Silloin Mukoki sanoi, että Susi kosti heimolaisilleen.
Mukoki kuiskasi hiljaisen varoituksen tovereilleen, ja Vabi nosti
pyssyn poskelleen. Kallion juurelle oli tällöin kokoontunut ainakin
parikymmentä harmaaturkkia. Vanha intiaani rupesi kiskomaan
nahkahihnaa, jonka toinen pää ulottui paaden laella makaavaan
hirvenraatoon -- kiskoi kaikin voimin -- ja syötin voitiin nähdä
verkalleen liukuvan hangelle. Vielä yksi tempaisu, ja se putosi
ärhentelevän susijoukon keskeen.
Kuin kärpäset sokeripalan kimppuun syöksyivät nuo nälkiintyneet
hurtat tappelemaan saaliista, ja silloin Mukoki antoi ampumiskäskyn.
Viiden sekunnin ajan valaisi harjunrinnettä aseiden suista
välkähtävät tulenliekit, ja kahden pyssyn ja järeän Colt-pistoolin
pamahdukset tukahtuivat petojen ulvontaan ja rähinään. Viisitoista
laukausta oli ammuttu noina viitenä sekuntina, ja niiden jälkeen
vallitsi jälleen pohjolan yön äänetön, ihana rauha. Kallion ympärillä
oli hiljaista; kuului vain henkihieverissä viruvien eläinten
läähätystä.
Puista kuului makasiiniin työnnettyjen luotien helinää.
Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan:
-- Tänään taisimmekin tehdä kelpo jälkeä, Mukoki!
Vastaamatta Mukoki kapusi alas puusta. Toiset seurasivat hänen
perässään ja kiirehtivät kalliota kohti. Viisi hengetöntä ruhoa
makasi lumella. Kuudes susi vetäytyi kallion taakse piiloon, mutta
Mukoki lopetti sen päivät vyökirveellään. Seitsemäs oli juossut
puolisensataa metriä pakoon, mutta verinen ura näytti tien ja kun
Vabi ja Rod saapuivat eläimen luo, se tempoili jo henkitoreissaan.
-- Seitsemän kappaletta! huudahti nuori intiaani. Tämä oli kaikkein
parhaita saaliitamme. Sata ja viisi dollaria yhtenä yönä ei ole
lainkaan huono ansio, vai mitä Rod?
Vabi ja Rod palasivat kallion juurelle vetäen sudenraatoa perässään.
Mukoki seisoi kuutamossa liikkumattomana kuin kuvapatsas, katsellen
tiukasti pohjoiseen. Hän viittasi lakeuden yli ja sanoi päätään
kääntämättä:
-- Katsoo!
Kaukana metsästäjät näkivät tulenlieskan kohoavan korkeuteen.
Katkeamattomana säkenevirtana se kiipesi yhä ylemmäksi, kunnes
värjäsi taivaanrannan kolkkoon loimuunsa, joka loi valjua kajastetta
nevalle ja lakeuden puihin.
-- Se on palava katajapensas, sanoi Vabi.
-- Palava katajapensas -- niin on, myönsi vanha soturi. Sitten hän
lisäsi: -- Vungan miesten merkkituli.
10.