Kahdesti sinä yönä Rod heräsi Mukokin avatessa pirtin oven. Toisen
kerran hän kohosi kyynärpäilleen ja katseli vanhan soturin toimia.
Oli häikäisevän kuulas yö, kirkas kuutamo valaisi lumikenttiä ja
virtasi sisään avoimesta ovesta. Hän voi kuulla Mukokin hihittelevän
ja mutisevan itsekseen; vihdoin ei nuorukainen enää malttanut pysyä
vuoteellaan, vaan kääräisi huovan ympärilleen ja meni ovelle vanhan
intiaanin viereen.
Mukoki katsella tirrotti ulos lumiselle aukeamalle. Rod noudatti
hänen katsettaan. Kuu oli aivan majan kohdalla. Ei pilvenhiventä
ollut korkeudessa, ja ilma oli niin sees ja taivas niin kirkas, että
järven toisella rannalla kasvavat puut erottuivat aivan selvästi.
Mutta kylmä oli -- sellainen pakkanen, että Rodin kasvoja alkoi
kirpelöidä hänen seisoessaan avoimessa ovessa. Hän huomasi kaiken
tämän, mutta ihmetteli miksi Mukoki katseli taivaalle -- jollei hän
ihaillut yön juhlallista kauneutta.
-- Mitä te katselette, Mukoki? hän viimein kysyi.
Vanha intiaani katsoi häneen hetken vastaamatta, ja jokainen piirre
ja ryppy hänen kasvoillaan ilmaisi salamyhkäistä, koko hänen
olemuksensa täyttävää iloa.
-- Susiyö! hän viimein kuiskasi.
Hän silmäsi taakseen, missä Vabi vielä nukkui sikeästi.
-- Susiyö! hän toisti ja pujahti kuin varjo nukkuvan nuorukaisen
kupeelle. Rod katseli yhä enemmän ihmeissään hänen merkillistä
käytöstään. Hän näki intiaanin kumartuvan Vabin yli, pudistelevan
häntä hartiasta ja kuuli hänen toistelevan: -- Susiyö! Susiyö!
Vabi havahtui. Hän nousi torkuksissa istumaan, ja Mukoki palasi
ovelle. Hän oli jo aikaisemmin pukeutunut täysiin tamineisiinsa ja
pujahti nyt pyssy kädessä ulos hiljaiseen yöhön. Nuori intiaani
oli tullut seisomaan Rodin viereen avoimelle ovelle, ja yhdessä he
katselivat, kuinka Mukokin pitkä laiha hahmo harppasi ripein askelin
järven jään yli, kapusi sitten kunnasta ylös ja katosi vihdoin sen
takaiselle salolle.
Katsahtaessaan sattumalta Vabiin Rod näki tämän tuijottelevan
jäykästi ulos suurin silmin ja kasvoillaan merkillisen pelästynyt ja
kauhistunut ilme. Sanaakaan sanomatta Vabi kävi pöydän luo, sytytti
kynttilät ja rupesi pukeutumaan. Hänen kasvoillaan oli yhä tuo jäykkä
ja jännittynyt ilme.
Vabi juoksi takaisin ovelle ja vihelsi. Mökin viereen laitetusta
kopistaan vastasi kesy susi murisevasti vinkuen. Jälleen hän vihelsi
kymmenen, kaksikymmentä kertaa, mutta ei saanut vastausta järven
takaa. Paljon nopeammin kuin äsken Mukoki juoksi nuori intiaani
järven yli ja kunnaan huipulle. Mukoki oli kadonnut jäljettömiin
valkeana ja salaperäisenä kimaltelevaan erämaahan, joka ulottui hänen
jalkojensa juuresta silmänkantamattomiin.
Kun Vabi jälleen palasi pirttiin, oli Rod laittanut räiskyvän valkean
rautauuniin. Vabi istahti sen viereen ja lämmitteli sinisiksi
kohmettuneita käsiään.
-- Huh! Onpa siellä aika pakkanen! hän sanoi väristen. Hän
naurahti hiukan epävarmasti, mutta hänen katseessaan oli tuttua
leikillisyyttä. Sitten hän yhtäkkiä kysäisi:
-- Kertoiko Minnetaki sinulle koskaan jotain merkillistä Mukokista,
Rod?
-- Ei sen enempää kuin mitä sinä itsekin olet kertonut.
-- No niin, joskus sattuu käymään niin, että Mukoki saa jonkinlaisen
hulluudenpuuskan, joutuu hiukan pyörälle päästään. En ole koskaan
päässyt oikein selville, onko hän silloin todella järjiltään vai ei.
Välistä luulen että hän on ja välistä en. Mutta aseman intiaanit
uskovat hänen joskus tulevan hulluksi raivosta susia kohtaan.
-- Susiako? huudahti Rod ihmeissään.
-- Niin, susia juuri. Ja hänellä on kyllä syytäkin. Monta vuotta
sitten, niihin aikoihin jolloin sinä ja minä olimme juuri syntyneet,
oli Mukokilla vaimo ja lapsi. Äitini ja toisetkin aseman asukkaat
sanovat, että hän oli aivan hullaantunut pikkuiseensa. Hän istui
päiväkaudet mökissään leikkien lapsukaisensa kanssa ja opettaen sille
metsänkävijätaitoja, ja kun hän lähti metsästämään, hänellä oli lapsi
usein repussa selässään, vaikka se oli vasta pikkuinen parkusuu. Hän
oli onnellisin intiaani koko tienoolla ja samalla kaikkein köyhimpiä.
Eräänä päivänä Mukoki toi myymälään vähäisen käärön nahkoja ja
vaihtoi niillä, kuten äiti kertoi, miltei yksinomaan lapsen
tarvikkeita. Hän saapui asemalle myöhään illalla ja toivoi pääsevänsä
palaamaan seuraavan päivän puolivälissä, jotta joutuisi kotiin ennen
pimeän tuloa. Mutta jokin asia viivytti häntä, niin että hän pääsi
lähtemään vasta ylihuomisaamuna. No niin, myöhään saman päivän
iltapäivällä, jolloin hänen oli alkuaan määrä palata kotiin, hänen
vaimonsa kääri lapsen selkäreppuun ja lähti häntä vastaan. Sitten...
Vangitun suden kopista kuuluva vaikeroiva ulina keskeytti Vabin
hetkiseksi.
-- No niin, vaimo lähti lapsensa kanssa taipaleelle eikä tietysti
tavannut miestään. Ja matkalla, niin asemalla kerrotaan, vaimo
lienee kaatunut ja loukannut itseään, niin että kulku kävi hänelle
vaikeaksi. Joka tapauksessa kävi niin, että palatessaan seuraavana
päivänä asemalta Mukoki löysi vaimonsa ja lapsensa taipaleelta
susien puoleksi syöminä. Siitä päivästä lähtien Mukoki muuttui
kerrassaan. Hänestä tuli koko pohjanperän suurin sudenpyytäjä. Kohta
tuon perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen hän muutti asumaan
asemalle, ja siitä lähtien hän ei ole jättänyt Minnetakia ja minua.
Joskus pitkien väliaikojen jälkeen, kun talviset yöt ovat pisimmät
ja kuu kirkkaimmillaan ja ulkona paukkuva pakkanen, näyttää Muki
parka saavan raivokohtauksen. Hän sanoo sellaista yötä 'susiyöksi'.
Ei mikään voi pidättää häntä lähtemästä ulos, ei kukaan saa häntä
puhumaan, eikä hän kärsi silloin ketään seurassaan. Silloin hän
tarpoo mailin toisensa jälkeen pitkin saloja. Mutta aina hän palaa
takaisin. Ja palatessaan hän on yhtä terve ja järkevä kuin sinä
ja minä; ja jos kysyt häneltä missä hän on ollut, niin hän sanoo
käyneensä katsastamassa, olisiko ollut mitään ammuttavaa.
Rod oli kuunnellut hartaasti. Tutustuessaan Mukokin elämän suureen
murhenäytelmään hänestä tuo vanha intiaani tuntui muuttuvan aivan
toiseksi olennoksi. Hän ei enää ollut pelkkä villi, joka vain vähän
erosi erämaiden kesyttömästä ympäristöstä. Rodin rinnassa syttyi
suuri myötätunto kovaosaista miestä kohtaan, ja kynttiläin himmeässä
valossa hänen silmissään kiilteli kyyneliä, joita hän ei huolinut
salata.
-- Mitä Mukoki oikeastaan tarkoittaa tuolla "susiyöllä"? hän kysyi.
-- Muki on tietäjä, kun on kysymys sudenpyynnistä, jatkoi Vabi
kertomustaan. Hän tuntee susien tavat ja luonteen paremmin kuin
kaikki muut metsästäjät yhteensä koko maassa. Hän saa niitä
jok'ikiseen pyydykseen jonka hän vain virittää, eikä se onnistu
yhdellekään toiselle metsästäjälle koko maailmassa; hän voisi
kertoa sinulle sata erilaista yksityispiirrettä yhdestä ainoasta
sudesta pelkästään sen jälkien perusteella, ja tuo hänen ihmeellinen
asiantuntemuksensa yhdessä jonkinlaisen yliluonnollisen vaiston
kanssa sanoo hänelle, milloin 'susiyö' tulee. Jokin seikka tänä yönä
-- taivaalla -- kuussa -- pelkässä erämaan näössä kertoo hänelle,
että hajallaan kuljeskelevat sudet parveilevat ja kulkevat joukossa
ja että aamulla on kirkas päivänpaiste ja että susia tapaa silloin
kunnaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Saatpa vain nähdä enkö ole
oikeassa. Huomenillalla, jos Mukoki silloin palaa takaisin, pääsemme
jännittävään sudenpyyntiin, ja silloin saat myös nähdä, kuinka meidän
kesy Sutemme hoitaa ammattinsa.
Seurasi pitkä äänettömyys. Tuli räiskyi takassa, rautauuni hehkui
punaisena, ja pojat istuivat ja katselivat ja kuuntelivat. Rod otti
kellonsa esiin. Puoliyön hetkestä uupui vain kymmenen minuuttia.
Mutta kumpaakaan ei tuntunut haluttavan käydä jatkamaan keskeytynyttä
lepoa.
-- Tuo Susi on merkillinen otus, pakisi Vabi edelleen hiljakseen.
Luulet sen ehkä juonittelevan omia sukulaisiaan vastaan, olevan
rotunsa petturi, joka ilkeydestä houkuttelee niitä varmaan kuolemaan.
Mutta sellainen se ei ole. Sudella on aivan samoin kuten Mukillakin
hyvät syynsä. Oletko koskaan pannut merkille, että se on menettänyt
puolet toisesta korvanlehdestään? Ja jos kohotat sen päätä
taaksepäin, niin näet sen kurkussa julman arven, ja sen vasemmasta
kyljestä aivan etujalan takaa on puolen kämmeneni kokoinen lihapala
reväisty pois.
-- Me löysimme Suden ilveksen ansasta, Mukoki ja minä. Se ei silloin
ollut juuri pentua suurempi, kuukauden vanhaksi Muki sitä sanoi. Ja
sen potkiessa ansassa avuttomana ärhenteli sen ympärillä kolme tai
neljä rakastettavaa serkkua haluten saada siitä itselleen aamiaisen.
Me jouduimme juuri parhaiksi hätään ajaaksemme rosvot tiehensä. Me
jätimme Suden henkiin, ompelimme kiinni sen haavat ja kesytimme sitä
vähitellen -- ja huomenna saat nähdä, kuinka se Mukokin opettamana
käy sotaa omia heimolaisiaan vastaan.
Vasta pari tuntia myöhemmin pojat väsyneinä sammuttivat kynttilät ja
kävivät uudestaan levolle. Ja vielä tuntikauden sen jälkeen Rod virui
valveilla. Hän ihmetteli mielessään, missä Mukoki nytkin kuljeskeli
-- mitä hän puuhaili ja miten hän löytäisi hulluutensa puuskassa
tiensä poluttomassa korvessa.
Kun Rod sitten viimein vaipui uneen, hän uneksi poloisesta
intiaaniäidistä ja tämän pikku lapsesta; hetken perästä ei lasta
enää ollutkaan ja vaimo oli muuttunut Minnetakiksi ja verenhimoiset
sudet yhtä verenhimoisiksi intiaaneiksi. Tästä tuskallisesta unesta
hän heräsi tuntiessaan kylkeensä tuupattavan, ja avatessaan silmänsä
hän näki Vabin hereillä huopiensa alla nyökkäilevän päätään ja salaa
viittailevan hänen selkänsä taakse. Rod käännähti ympäri ja pidätti
henkeään.
Siellä istui Mukoki -- kuorimassa perunoita!
-- Halloo, Muki! hän luikkasi.
Vanha intiaani katsahti ylös työstään ja irvisti vastaan. Hän
nyökkäsi iloisesti ja jatkoi aamiaisen laittamista yhtä huolettomasti
kuin olisi vasta noussut makuusijaltaan nukuttuaan koko yön rauhassa.
-- Nousee pystyyn jo, hän kehotti. Edessä iso saalistus. Hyvin kaunis
päivä tänään. Löytää susia mäiltä -- julman paljon susia.
Pojat pyörähtivät pystyyn peitteistään ja rupesivat pukeutumaan.
-- Mihin aikaan sinä tulit takaisin? tiedusteli Vabi.
-- Nyt, vastasi Mukoki viitaten höyryävään kamiinaan ja kuorimiinsa
perunoihin. Juuri laittaa hyvä valkea.
Vabi loi Rodiin merkitsevän katseen, kun vanha intiaani kumartui
tulisijan yli.
-- Mitä sinä yöllä oikein toimitit? hän uteli edelleen.
-- Iso kuu -- piti ampua, vastasi Mukoki mutisten. Näki ilves mäen
päällä. Näki suden jälki punahirven polulla. Ei ampunut.
Sen verran onnistui poikien saada selvää Mukokin yöllisistä
matkoista. Aamiaista syötäessä vilkutti Vabi jälleen silmää Rodille,
ja kun Mukoki nousi pöydästä sulkemaan kamiinan vetoluukkua, hän
kuiskasi toverilleen:
-- Saatpa nähdä enkö ollut oikeassa. Hän valitsee kukkulat omalle
osalleen.
Ja kun vanha intiaani palasi pöytään, hän sanoi hyvin viattomasti:
-- Eikö meidän olisi parasta hajaantua tänä aamuna eri teille, vai
mitä arvelet, Muki? Minusta näyttää siltä, että meillä on kaksikin
mainiota mahdollisuutta minne asetella ansoja -- ensiksikin harjun
taakse, missä tuo puro leikkaa uransa itään päin, ja sitten sen
toisen puron vartta pitkin, joka juoksee mäkimaiden halki pohjoista
kohti. Mitäs tuumit?
-- Hyvä! rykäisi vanha metsästäjä. Te kaksi lähteä pohjoista kohti --
minä ottaa harju.
-- Eipäs vaan te ja minä lähdemme harjulle ja Vabi lähtee yksinään
pohjoiseen, pyysi Rod hartaasti. Minä tahdon lähteä teidän kanssanne,
Mukoki!
Mukoki oli ilmeisesti hyvillään valkoisen nuorukaisen valinnasta,
ja hän irvisteli ja hihitti ja rupesi kertomaan vähän laajemmalti
suunnitelmistaan. Sovittiin, että kaikki yhtyisivät jälleen
metsäsaunalla aikaisin iltapäivällä, sillä vanha intiaani piti
varmana, että he saisivat ensimmäiset sutensa yöllä.
Rod pani merkille, ettei Susi saanut ollenkaan aamiaista, ja hän
arvasi helposti syyn siihen.
Ansoja käytiin sitten jakamaan. Kauppa-asemalta oli niitä tuotu
kolmea eri kokoa -- viisikymmentä pientä vesikoille, näädille
ja muille pienille turkiseläimille, viidettoista ketunraudat ja
yhtä monet isommat ilveksille ja susille. Vabi varusti mukaansa
kaksikymmentä pientä ansaa sekä neljät ketun- ja neljät sudenraudat,
ja Rod ja Mukoki ottivat yhteensä neljäkymmentä ansaa. Karibun lihan
jäännökset leikeltiin sitten viipaleiksi ja jaettiin pyytäjäin kesken
syöteiksi.
Aurinko oli juuri ruvennut pilkistämään esiin metsänreunan takaa,
kun metsästäjät lähtivät leiriltä. Kuten Mukoki oli ennustanut, oli
tulossa ihana talvipäivä, tuollainen pilvetön, kirpeä pakkaspäivä,
jolloin intiaanit luulevat Suuren Hengen riistävän koko muulta
maailmalta auringonvalon antaakseen sen paistaa yksinomaan heidän
saloilleen. Lähikukkulalta Rod katseli kimaltelevien metsien ja
järvien yli äänettömänä ja lumoutuneena, mutta vain hetkeksi pyytäjät
pysähtyivät siellä, sitten he hajaantuivat eri tahoilleen.
Kukkulan juurella Mukoki ja hänen valkoinen toverinsa tulivat
purolle, jonka vartta he lähtivät seuraamaan. Parisataa metriä
astuttuaan vanha intiaani pysähtyi ja osoitti kaatunutta puunrunkoa,
joka oli kaartunut sillaksi puron yli. Tukkia peittävä lumikerros oli
täynnä pienoisia jalanjälkiä. Mukoki katseli niitä kotvan aikaa, loi
tarkastelevan silmäyksen edemmäksi eläinten polulle ja rupesi sitten
irrottamaan selkäreppuaan.
-- Vesikko! hän selitti.
Hän kulki jäätyneen puron poikki varoen tarkasti koskettamasta
kaatuneeseen puuhun. Vastakkaisella puolella jäljet hajaantuivat
tuulen kaatamien puunrunkojen yli.
-- Täällä elää koko vesikkoperhe, jatkoi Mukoki. Kolme -- ehkä neljä
viisi. Me rakentaa sadin just tähän!
Koskaan ennen ei Rod ollut nähnyt sellaista pyyntivehjettä, jota
vanha intiaani nyt ryhtyi laittamaan. Aivan kaatuneen puunrungon
pään lähelle hän rakensi oksista intiaanimajan muotoisen pikkuruisen
suojuksen. Sen takaosaan asetettiin peuranlihapalanen ja sen eteen,
niin että eläimen täytyi syöttiin päästäkseen astua yli, sovitettiin
ansa, joka peitettiin huolellisesti lumella ja kuivilla lehdillä.
Parissakymmenessä minuutissa Mukoki oli rakentanut kaksi sellaista
sadinta.
-- Minkä vuoksi te rakennatte tuollaisia majoja? kysyi Rod heidän
jatkaessaan matkaa.
-- Paljon lumi tulee talvella, selitti intiaani. Tuollainen maja
pitää lumi poissa ansan päältä. Muuten täytyy alituisesti kaivaa ansa
ylös. Kun vesikko haistaa syötti, menee se majaan ja astuu ansaan.
Laittaa sellaisia majan sisään kaikille pikku eläimille. Ei kelpaa
ilvekselle. Se näkee majan -- kiertää ympäri ja ympäri ja ympäri - ja
menee matkoihin. Ilves viisas otus. Niin myös kettu ja susi.
-- Paljonko arvoinen vesikon nahka on?
-- Viisi dollaria -- ei vähempi. Seitsemän kahdeksan hyvä nahka.
Seuraavan mailin matkalla rakennettiin vielä kuusi vesikonsadinta.
Puro kääntyi nyt kulkemaan korkean kallionselänteen juurta pitkin, ja
Mukokin silmät rupesivat loistamaan. Hän ei enää tuntunut ajattelevan
pelkästään turkiseläinten jälkiä. Hänen katseensa tähysti tarkasti
harjun päivänpuoleista rinnettä, ja hänen askelensa olivat verkkaiset
ja varovaiset. Hän puheli vain kuiskaamalla, ja Rod seurasi hänen
esimerkkiään.
Tuon tuostakin molemmat pysähtyivät tähystelemään elonmerkkejä
yläpuolellaan olevilta metsänaukeamilta. Kahdesti he asettivat
hankeen ketunraudat nähdessään selviä saalista etsivän repolaisen
jälkiä; jylhässä rotkossa, jonka pohjaa peittivät irtaimet
kallionjärkäleet ja kaatuneet puunrungot, he tapasivat ilveksen
jäljet ja panivat raudat rotkon kumpaankin päähän: mutta yhä vielä
harhaili Mukokin katse etsivästi pitkin vuorenrinnettä.
Metsästäjät kulkivat nyt peräkanaa, puolisensadan metrin päässä
toisistaan, kun Rod kuuli äkkiä edestään matalan huudahduksen ja näki
toverinsa innokkaasti viittoilevan hänelle.
-- Susi! kuiskasi Mukoki.
Lumella oli lukuisia eläimenjälkiä, jotka Rodista näyttivät koiran
tekemiltä.
-- Kolme susia, jatkoi intiaani riemuiten. Kulkee tästä varhain
aamulla. Nyt ne lekottelee jossakin päivänpaisteessa harjun päällä.
He lähtivät seuraamaan sudenjälkiä. Vähän matkaa kuljettuaan Rod
huomasi jäniksenraadon tähteen ja sen ympärillä ketunjälkiä. Siihen
Mukoki pani taas yhdet raudat.
Vähän edempänä keksittiin soopelinpolku, ja sille asetettiin ansa.
Karibun ja punapeuran jälkiä kulki ristiin rastiin puron poikki,
mutta niistä intiaani ei paljoa piitannut. Uudet sudenjäljet
osoittivat neljännen hukan yhtyneen parveen, sitten viidennen, ja
seuraavan puolituntisen kuluessa keksittiin kolmen muun suden jäljet,
jotka kulkivat kohtisuorasti metsästäjien seuraamien jälkien poikki
ja hävisivät tiheämetsäiselle alangolle. Mukokin naama oli ilon
irveessä.
-- Paljon susia täällä! hän huudahti. Paljon menee tuonne päin ja
tuonne päin ja tuonne päin. Hyvä paikka ensi yöksi.
Pian puro erosi harjusta ja lähti kiertämään loivana kaarena pienen
rämesuon halki. Täälläkös vasta näkyi metsän villin elämän merkkejä,
jotka panivat Rodin veret kuumana kohisemaan. Paikoittain oli hanki
poljettu täpösen täyteen peuranjälkiä. Polut haarautuivat joka
taholle ja lukemattomista näreistä oli kuorta hankautunut rikki ja
oksia taittunut.
Mukokin varovaisuus kävi hänen kokemattomalle toverilleen melkein
tuskastuttavaksi. Jokainen tielle sattuva oksa oli taitettava syrjään
äänettömästi, ja kerran kun Rodin lumikenkä sattui kolahtamaan männyn
kylkeen, kohotti intiaani hirmustuneena molemmat kätensä korkeutta
kohti. Kymmenen minuuttia -- viisitoista -- kaksikymmentä kului
tällaisessa hiipivässä kulussa nevan poikki.
Äkkiä Mukoki seisahtui ja heristi kättään varoittavasti taakseen.
Sitten hän katsahti seuralaiseensa, ja hänen kasvoistaan Rod huomasi,
että hän näki jonkin eläimen edessään. Tuuma tuumalta hän hiihti
eteenpäin lumikengillään ja viittasi Rodiakin lähestymään hitaasti ja
varovaisesti.
Pojan tultua aivan hänen taakseen hän ojensi tälle pyssynsä, ja hänen
huultensa liikkeestä Rod erotti hiljaisen komentosanan:
-- Ampuu!
Vapisevin käsin Rod otti pyssyn vastaan ja loi katseensa nevan
reunaan Mukokin kumartuessa kyyryyn hänen edessään. Näky pani hänen
hermonsa väräjämään kuin kuumeessa. Noin sadan metrin päässä hänestä
seisoi komea urospeura napsien suuhunsa pähkinäpensaan nuoria
latvoja, ja aivan sen takana oli kaksi naaraspeuraa. Ponnistellen
Rod sai malttinsa takaisin. Urospeura seisoi kylki häneen päin, pää
ja kaula koholla, niin että se tarjosi mainion tähtäystilaisuuden
arimpaan paikkaansa etulavan taakse. Siihen nuori metsästäjä
tähtäsikin ja ampui. Satutettu eläin hypähti korkealle ja putosi
sitten kuolleena hangelle.
Tuskin Rod oli ennättänyt todeta osuneensa, kun Mukoki riensi
joutuisasti kaatunutta eläintä kohti kiskoen samalla reppua
selästään. Nuorukaisen kerittyä saaliinsa luo oli vanha intiaani
saanut repustaan esiin ison pullon; sitten hän katkaisi vielä
värisevältä peuralta kurkun ja täytti pullonsa siitä pulppuavalla
verellä.
-- Veri olee hyvä susille. Ne pitää paljon verestä. Haistaa veri --
tulee isossa joukossa yöllä ammuttavaksi.
Mukoki ei enää noudattanut tähänastista varovaisuuttaan, ja
ilmeisesti hän piti päivän töitä jo päättyneinä. Leikattuaan
saaliista sydämen, maksan ja toisen takakoiven hän otti repustaan
esiin vahvan nahkahihnan, sitoi sen toisen pään peuran kaulaan,
heitti toisen pään lähellä kasvavan puunoksan yli ja hinasi toverinsa
avustamana saaliin niin korkealle, etteivät sudet ja muut pedot
päässeet siihen käsiksi.
Sitten molemmat jatkoivat kulkuaan nevan poikki. Sen äärimmäisessä
päässä maa kohosi puronuomasta lähtien loivasti ylös harjulle
päin, ja tämä rinne oli ylt'yleensä vierinkivikasojen ja tiheän
pihtakuusi- ja koivuviidakon peittämä. Aivan puronmutkassa Rod näki
jättiläiskallion, jonka äkkijyrkät seinät tekivät mahdottomaksi
kavuta lattealle huipulle muualta kuin yhdeltä reunalta, ja
silloinkin vain seipään avulla. Mukoki tarkasteli kalliota
tyytyväisesti murahtaen.
-- Hyvä paikka susia ampua, hän sanoi hihittäen. Monta susia tällä
nevalla ja harjulla. Täällä me voittaa ne peijakkaat. Tuolta hyvä
ampua!
Hän osoitti puolensadan metrin päähän muuatta pihtakuusinäreikössä
olevaa aukkoa.
Rodin kello näytti jo puolipäivän hetkeä, ja molemmat istahtivat
syömään eväsvoileipiään. Muutaman minuutin perästä he jo patikoivat
kotiin päin. Kun he olivat päässeet nevalta, Mukoki johti kulun
kohtisuorasti heidän ansalinjaansa vastaan ja sitten ylös harjulle,
joka tulomatkalla oli koko ajan ollut heidän oikealla sivullaan ja
jonka yli pääsi oikaisemaan hyvän mutkan kotimökille mentäessä.
Rod katseli harjulta avautuvaa näköalaa. Toinen rinne vietti
loivasti tasangolle, toinen taas putosi miltei äkkijyrkkänä, noin
sadanviidenkymmenen metrin korkuisena seinämänä kapeaan, pimeään
rotkoon, jonka pohjalla kiemurteli pienoinen joki. Mukoki kumartui
katselemaan jyrkänteen reunan yli rotkoon.
-- Keväällä tuolla hirmusti karhuja, hän selitti.
Mutta Rod ei joutanut ajattelemaan karhuja. Jälleen pyöri kulta
hänen aivoissaan. Ehkäpä juuri tuo jylhä ja pimeä rotko kätki
sen kallisarvoisen salaisuuden, joka oli kuollut noiden kahden
kullanetsijän mukana puoli vuosisataa sitten.
Rotko olikin kuin omiaan salaisuuden hautapaikaksi -- sinne ei
päivä paistanut eikä kuu kumottanut; jylhät vuoriseinät suojelivat
sitä taivaan tuulilta; siellä vallitsi ikuinen kuoleman rauha ja
hiljaisuus; arkaillen ja aivan kuin varkain pujotteli purokin
polveilevaa uraansa sen pohjalla.
Olikohan vainajien salaisuus haudattu tuohon rotkoon?
Yhä uudelleen Rod teki itselleen tuon kysymyksen tarpoessaan Mukokin
kintereillä kotimökille, ja mitä useammin hän sitä toisteli, sitä
lähemmäksi hän luuli tulevansa vastausta, kunnes viimein merkillinen,
sykähdyttävä varmuus pani hänen verensä kuumana kiehumaan. Tarttuen
kiivaasti toveriaan käsivarteen hän viittasi taakseen ja sanoi:
-- Mukoki -- se kulta löydettiin tuolta noiden kahden jyrkänteen
välistä!
9.