Hyvän aikaa Vabi ja Rod tuijottivat silmät suurina iäkkääseen
toveriinsa, ällistyneinä hänen omituisesta ilmeestään.
-- Kakskymmentätuhatta kuollutta miestä, toisti vanha soturi. Hän
kohotti kättään vahvistaakseen väitettään ja pyyhkäistäkseen samalla
hämähäkinseittejä kasvoiltaan. Pojat näkivät käden vapisevan, ja
sitäkään ei Vabi ollut vielä koskaan huomannut Mukokista.
-- Huh!
Seuraavassa tuokiossa riippui jo Vabikin ikkunassa, pää ja
hartiat sisäpuolella kuten Mukokilla äsken. Vähän ajan perästä
hän vetäytyi jälleen ulos, ja katsahtaessaan Rodiin hän naurahti
eriskummallisesti. Hänkin oli nähtävästi säikähtänyt vaikka ei niin
paljon kuin Mukoki, joka oli jo valmistanut häntä kohtaamaan jotakin
tavatonta.
-- Kurkistapas sinäkin, Rod!
Hiukan epäröiden valkoinen poika lähestyi mustana ammottavaa aukkoa.
Omituinen arkuus valtasi hänet -- pelkoa se ei juuri ollut, mutta
aavistusta jostakin kammottavasta. Hitaasti hän työnsi päänsä
sisäpuolelle. Siellä oli pimeätä kuin säkissä. Mutta vähitellen
esineet rupesivat erottumaan hämärästi. Hän näki edessään mökin
toisen pitkän seinän. Sen vierellä oli pöytä, jonka päät haihtuivat
pimentoon, ja pöydän vieressä oli jonkinlainen kasa, jota hän ei
voinut selvään erottaa; kasaa vasten oli kumossa tuoli, jonka
selkälaudalla riippui vanhan vaaterääsyn tapaista.
Hänen päänsä työntyi syvemmälle mökin sisään. Ulkopuolella seisovat
Vabi ja Mukoki kuulivat hänen päästävän hämmästyneen, puolittain
tukahtuneen huudon. Hänen kätensä tarrautuivat ikkunanpieliin. Kuin
lumottuna hän tuijotti olentoon, joka oli miltei hänen kätensä
ulottuvilla.
Ikkunanpieltä vasten nojasi olento, joka puolisen vuosisataa sitten
tahi kauemminkin oli ollut elävä ihminen! Nyt siitä oli jäljellä
ainoastaan luuranko, aavemainen, kamala luuläjä, jonka tyhjät
silmäkuopat kimaltelivat himmeästi ikkunasta virtaavassa hämärässä
valossa ja jonka huuleton hammasrivi irvisteli suoraan häntä kohti!
Rod pudottautui alas, kelmeänä ja koko ruumis vapisten.
-- Minä näin vain yhden! hän läähätti muistaen Mukokin sanat.
Vabi, joka oli saanut takaisin mielenmalttinsa, räjähti nauramaan ja
iski häntä leikkisästi selkään. Mukoki tyytyi vain murahtelemaan.
-- Sinä et katsellut tarpeeksi, Rod! huusi Vabi. Tuo ikkunan
vierellä istuva veikkonen kävi liian kovasti sinun hermoillesi. En
kuitenkaan tahdo moittia sinua siitä. Tuhat tulimmaista, arvaanpa
että Mukokillakin kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun hän ensi
kerran äkkäsi nuo kummitukset! Mutta nyt käyn avaamassa oven.
Epäröimättä nuori intiaani kapusi sisään ikkunasta. Rodin hermot
saivat jälleen tasapainonsa; hän kiiruhti seuraamaan toveriaan,
ja Mukoki heittäytyi koko painollaan ovea vasten. Muutamalla
kirveeniskulla Vabi sai oven painumaan sisäänpäin niin äkkiä, että
vanha intiaani lennähti pää edellä ja nelin kontin pirttiin.
Nyt oli mökin sisällä täysin valoisaa. Vaistomaisesti Rodin silmät
etsivät ensiksi hänen ikkunan vieressä näkemäänsä luurankoa. Aivan
lähellä tätä makasi toinen luuranko pitkällään lattialla, ja
kumollaan olevan tuolin vieressä oli pieni läjä luita, jotka voi
heti tuntea jonkin eläimen jäännöksiksi. Rod ja Vabi aikoivat juuri
ruveta lähemmin tarkastamaan ikkunapenkillä istuvaa luurankoa,
kun Mukokin päästämä huudahdus kiinnitti heidän huomionsa. Vanha
eränkävijä oli polvillaan lattialla viruvan luurangon vieressä, ja
poikien lähestyessä hän perin hämmästyneenä osoitti heille pitkällä
etusormellaan jotakin luurangon rintakehässä olevaa esinettä.
-- Puukko -- tappelu -- tämä mies surmattu!
Nyt pojatkin näkivät vainajan kylkiluiden välissä ison puukon, jossa
oli pitkä ja lopen ruostunut terä -- yhä pystyssä siinä asennossa,
johon murhaaja oli sen iskenyt.
Rod oli vaipunut polvilleen ja tuijotti toisiin silmät suurina;
melkein ajattelematta mitä sanoi hän kysyi:
-- Kuka -- sen teki?
Mukoki nyykäytti päätään ikkunanpieleen nojautuvaan kummitukseen päin.
-- Tuo tuossa!
Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon
puoleen. Toinen sen pitkistä käsivarsista nojasi astiaan, joka joskus
oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet
ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin. Sormet olivat vieläkin
nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi
riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi
Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen, nirhamaisen kolon yhdessä
kylkiluussa.
-- Kas tähän kuolema tuli! hän huudahti. Pistää julmettu puukko
toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii -- ei aina kuole
kohta. Kehno tapa tappaa toinen.
-- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaa ei ole tuuletettu varmaan sataan
vuoteen. Lähdetään ulos!
Lähtiessään Mukoki otti tuolin vieressä viruvasta luukasasta
pääkallon.
-- Koira! hän mutisi. Ovi kiinni -- ikkuna tukossa -- miehet tappelee
-- molemmat kuolee! Koirapaha kuolee nälkään!
Heidän palatessaan harjulle, missä Susi vartioi kuormakelkkaa, Rodin
mielikuvitus rakenteli kuvaa siitä kammottavasta tapaussarjasta,
jonka näyttämönä tuo vanha metsämaja oli kauan sitten ollut. Mukokin
ja Vabin mielestä luurankojen löytyminen oli kolkkoudessaankin
vain vähäpätöinen tapaus, pieni katkelma erämaiden jatkuvasta
murhenäytelmästä. Mutta Rodille tämä karmea löytö oli traagillinen ja
järkyttävä elämys.
Hän kuvitteli mielessään yksinäisessä metsämajassa käytyä
kaksintaistelua. Hän näki miesten riitaantuvan ja ryntäävän toistensa
kimppuun, hän oli miltei tuntevinaan sen hirvittävän iskun, jonka
jälkeen toinen miehistä lysähti hengettömänä maahan ja toinen
vetäytyi riemuitsevana, verta vuotaen istumaan seinän vierelle.
Entä koira! Mikä osuus sillä oli ollut ottelussa? Ja sitten,
päiväkausia, kenties viikkokausia oli eläinparka ollut teljettynä
yksinäiseen sydänmaan mökkiin kuolleiden isäntiensä kanssa,
nälkäisenä ja janoisena, kunnes sekin tuntien kuoleman tulevan oli
käpristynyt kokoon lattialle ja heittänyt henkensä. -- Mutta mistä
miehille oikein oli tullut riita? Roderick päätteli kammottavan
taistelun tapahtuneen öiseen aikaan, koskapa ovi oli ollut teljettynä
ja ikkunaluukut vedettyinä kiinni. Hänen ajatuksensa askartelivat
ahkerasti tuon kaamean ongelman selvittämiseksi.
Vasta kummun huipulla hänet tempaistiin kirkkaaseen todellisuuteen.
Vabi, joka oli jo käynyt valjaisiin kelkkaa vetämään, oli hilpeällä
tuulella.
-- Tuo metsämökki on oikea löytö! hän huudahti Rodin tullessa. Meiltä
olisi mennyt ainakin kaksi viikkoa sellaisen rakentamiseen. Eikös
tämä ollut meille onnenpotkaus?
-- Muutammeko me siihen asumaan? tiedusteli hänen toverinsa.
-- Niinpä luulisin. Se on kolme kertaa isompi kuin se hökkeli, jonka
aioimme rakentaa. Minusta nuo veikkoset eivät kahden tarvitse niin
isoa pirttiä. Mitä sinä arvelet, Muki?
Mukoki pudisti päätään. Ilmeisesti koko asia meni yli hänen
ymmärryksensä -- lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että mökin muinaiset
asukkaat olivat tappaneet toisensa.
Talvivarusteet oli pian saatu kuljetetuksi kukkulalta alas ja läjätty
metsämajan oven viereen.
-- Nyt alkaa suursiivous, huudahti Vabi iloisesti. Muki, autatko
minua luiden poisraivaamisessa? Rod voi nuuskia ympäri tupaa ja
korjata mitä haluaa.
Se olikin kaupunkilaispojan mieleen. Entäpä jos hän sattumalta
keksisi ongelman avaimen?
Muuan kysymys varsinkin kajahteli lakkaamatta hänen aivoissaan. Minkä
vuoksi nuo miehet olivat tapelleet? _Mistä he olivat tapelleet_?
Noita sanoja hän toisteli äänettömästi itsekseen ruvetessaan
auttamaan pirtin raivaamisessa. Hän kurkisti kumollaan olevan vanhan
tuolin yli, joka oli valmistettu yhteennaulatuista kuorimattomista
näreenrungoista, tutki sen alla olevaa roskakasaa, joka hajosi
tomuksi hänen koskettaessaan sitä, ja päästi riemuhuudon, kun keksi
pirtin perimmäisestä loukosta kaksi vanhaa pyssyä. Niiden tukit
olivat lahoamistilassa, lukot ja piiput ruosteen runtelemat. Miltei
hellävaroen hän otti toisen käteensä. Se oli ikivanhaa mallia ja
melkein hänen pituisensa.
-- Katsopas vain -- vanhoja Hudson Bay-yhtiön pyssyjä -- sellaisia
käytettiin ennen kuin isäni vielä oli syntynytkään! huudahti Vabi.
Kiivaasti hengittäen ja sydän pamppaillen Rod jatkoi etsiskelyään.
Seinällä olevasta naulasta hän keksi vanhan hatturisan jäännökset
-- sekin hajosi siekaleiksi hänen koskettaessaan; hän löysi
hajoamistilassa olevia vaatekappaleita ja muuta roskaa, josta ei enää
edes tiennyt mitä se oli ollut.
Pöydällä oli ruosteisia paistinpannuja, peltisanko, rautakattila ja
vanhojen veitsien, haarukkain ja lusikkain jätteitä. Pöydänkulmalla
hän huomasi oudon näköisen esineen, joka ei hänen koskettaessaan
murentunut niin kuin muut löydöt. Se oli pieni pukinnahasta tehty
pussi, joka oli kurenauhoilla solmittu kiinni -- ja tuntui aika
raskaalta. Vapisevin sormin hän ratkoi mädäntyneen kurenauhan
auki, jolloin pöydälle rapisi kourallinen mustanvihreitä, piikiven
kaltaisia rakeita.
Rod huudahti terävästi, miltei hätääntyneesti.
Vabi ja Mukoki olivat juuri saaneet kannetuksi pirtistä ulos
viimeisen kaamean kuormansa ja palasivat huudon kuullessaan jälleen
sisään. Nuori intiaani kiirehti toverinsa luo, otti yhden tuollaisen
rakeen kämmenelleen ja punnitsi sitä arvelevaisesti.
-- Se on lyijyä tahi...
-- Kultaa! täydensi Rod hengitystään pidättäen.
Hän voi kuulla sydämensä rajun sykinnän, kun Vabi vei
rakeen lähemmäksi valoa ovelle ja rupesi tunnustelemaan sitä
tuppipuukollaan. Terävä veitsi upposi paikalla metalliin, ja ennen
kuin Rod ennätti kurkistaa veitsen tekemää jälkeä, päästi Vabi
vuorostaan kiihkeän ilohuudon:
-- Se onkin kultarae!
-- Ja juuri noista miehille syntyikin riita! huudahti Rod riemuiten.
Hän oli toivonut voivansa ratkaista metsämajan arvoituksen -- ja nyt
hän oli sen ratkaissut. Aluksi tuo onnistuminen tuntui hänestä jopa
tärkeämmältä kuin kultalöytö, josta Vabi ja Mukoki olivat innostuneet
valtavasti.
Pukinnahkapussi tyhjennettiin kokonaan pöydälle, jolta kaikki
muu roju oli raivattu tarkoin pois, ja jok'ikinen rae ja jyvänen
tutkittiin mitä huolellisimmin. Aarteenetsijät tuskin malttoivat
puhellakaan keskenään. Sellaisen kuumeen synnyttää kullan löytäminen
jokaisessa ihmisessä.
Sitten koko pirtti joutui huomion kohteeksi, kaikki sopet ja
roskatunkiot pengottiin ja seulottiin mitä tarkimmin, mutta
etsittyään tunnin verran kaikki kolme olivat jokseenkin ymmällään ja
pettyneet.
-- Pussissa taitaa olla kaikki, sanoi Vabi.
Se oli pisin lause, mitä hän puoleen tuntiin oli puhunut.
-- Nyt meillä ei enää ole muuta tehtävää, pojat, kuin raivata pirtti
puhtaaksi ja repiä huomenna permanto. Eihän tiedä mitä sen alta voi
löytyä, ja joka tapauksessa mökki tarvitsee uuden permannon. Alkaa
jo hämärtää, ja jos aiomme maata yömme pirtissä, niin saamme pitää
kiirettä.
Ulos kannettujen roskaläjien tutkimiseen ei enää tuhlattu aikaa,
ja hämärän laskeutuessa oli lattialle jo levitetty tuoksuvia
palsamimännyn havuja, huopapeitteet oli viritetty kuivumaan, kelkasta
puretut tavarat ja selkäreput läjätty nurkkaan ja pirtti tehty niin
kodikkaaksi kuin suinkin kävi päinsä.
Iso nuotio rakennettiin muutaman askelen päähän oven ulkopuolelle,
ja siitä hohtava valo teki pirtin aika rattoisaksi, varsinkin kun
tunnelmaa lisättiin sytyttämällä pari kynttilääkin. Mukoki oli
valmistanut oikein juhla-aterian -- keitettyä peuranlihaa, kylmiä
papuja, jotka olivat säästyneet edelliseltä leiriltä, lämpimiä
jauhokakkuja ja kuumaa kahvia. Nuo kolme onnellista miekkosta söivät
kuin eivät olisi nähneet ruokaa viikkoon.
Vaikka päivä olikin ollut uuvuttava, oli heillä sen kuluessa ollut
niin paljon jännitystä, etteivät he illallisen syötyään käyneet
suoraa päätä nukkumaan niin kuin heidän tapansa muuten oli.
Tiesiväthän he, että kovin urakka oli jo ohi. Huomenna heidän ei enää
tarvinnut lähteä tarpomaan pitkää taivalta. Leiri oli kunnossa, itse
he olivat valmiit aloittamaan talven suururheilun, ja tästä lähtien
illat olivat heidän omansa ja he voivat käyttää niitä miten parhaiten
mielivät.
Niinpä istuivat Rod, Mukoki ja Vabi sinä iltana valveilla tuntikausia
tarinoiden ja pitäen oven edessä roihuavaa nuotiota vireillä.
Kymmenet kerrat he yhä uudelleen palasivat puheissaan vanhan
metsämajan murhenäytelmään, kymmenet kerrat he punnitsivat tuota
kookasta, painavaa kultanokaretta kämmenillään, he kuvittelivat
mielessään sitä aikaa, jolloin kaikki nämä avarat salot olivat vielä
olleet kuin avaamaton kirja valkoiselle miehelle.
Pirtin tarina kävi heille nyt hyvin selväksi. Nuo miehet olivat
olleet kullanetsijöitä, ja he olivat keksineet kultaa. Perästäpäin
he sitten olivat riitaantuneet, ehkäpä saaliin jaosta -- ehkäpä
juuri näiden samojen nokareiden omistamisesta, joita metsästäjät
nyt pyörittelivät kämmenillään, ja riidan kiihtyessä olivat puukot
lennähtäneet tupesta.
Mutta mistä he sitten olivat keksineet kultaa? Tuo kysymys ennen
kaikkea kiinnitti seikkailijaimme mieltä, ja sitä pohdittiin puoleen
yöhön saakka. Ei pirtissä eikä sen ympäristössä ollut kullankaivajan
työkaluja, ei lapiota, kuokkaa, ei huuhtomapannua. Siitä he
päättelivät majanrakentajien olleen erämiehiä, jotka aivan sattumalta
olivat löytäneet kultaa ja koonneet sen tuohon pukinnahkapussiin
huuhtelupannua käyttämättä.
Nukkumisesta ei sinä yönä tullut paljon mitään, ja kohta päivän
valjetessa kaikki kolme olivat jälleen täydessä puuhassa. Heti kun
aamiainen oli syöty, käytiin repimään vanhaa lahonnutta lattiaa.
Pala palalta hakattiin permantolaudat irti ja kannettiin ulos
nuotiotarvikkeiksi, kunnes musta maa ammotti paljaana alta. Sitä
käännettiin huolellisesti ja tarkoin tutkien lapiolla, joka kuului
matkavarustuksiin; niskahirretkin väännettiin sijoiltaan ja pantiin
uudestaan paikoilleen; yksinpä seinänrakoihin tilkityt sammaletkin
kaivettiin ulos, niin että puolenpäivän aikaan ei koko pirtissä ollut
neliötuumankaan alaa, jota ei olisi tarkoin pengottu.
Mutta enempää kultaa ei löydetty.
Tavallaan se oli helpotuskin. Sekä Vabi että Rod rauhoittuivat
vähitellen. Kultakuume haihtui heidän mielestään; eräelämän ilo
ja jännitys valtasi heidät. Mukoki ryhtyi kaatamaan setripuita ja
halkomaan niistä uusia permantolautoja, pojat puolestaan pesivät
seinähirret sisäpuolelta järvestä noutamallaan vedellä sekä kokosivat
monta sylillistä sammalia uusiksi tilkkeiksi.
Illallinen keitettiin pienellä rautakamiinalla, joka oli tuotu mukana
kelkassa ja joka sijoitettiin raunioiksi rapistuneen kivilieden
tilalle. Kynttilänvalossa sujui tilkitsemistyö vireästi. Vabi puhkesi
vähän päästä vetelemään hurjia intiaanilauluja, Rod vihelteli niin
että kurkku kävi karheaksi, ja Mukoki hihitti ja röhisteli ja pakisi
tyytyväisenä. Tuon tuostakin he onnittelivat toisiaan tähänastisten
saavutusten johdosta. Kahdeksan suden päänahat, kaunis ilveksentalja
ja lähes kaksisataa dollaria puhtaana kultana -- siinä viikon saalis!
Illalla Mukoki keitti padallisen karibun ihraa ja papuja, ja kun
Rod kysyi mitä keittoa hän oikein valmisti, hän vastasi työntämällä
kourallisen teräsansoja kiehuvaan liemeen.
-- Tekee hyvänhajuiset raudat ketuille, susille, vesikoille ja
näädille -- ne pitää paljon rasvanhajusta.
-- Jollei ansoja kasta rasvaan, lisäsi Vabi, niin yhdeksän
turkiseläintä kymmenestä, ja ennen kaikkea susi, aristelee lähestyä
syöttiä. Ne vainuavat ihmisen hajun. Mutta rasva haihduttaa sen ja
vetää riistaa puoleensa.
Kun erämiehet sinä iltana kääriytyivät makuuhuopiinsa, oli heidän
metsäsaunansa kunnossa. Vielä oli tosin laitettava laudoista kolme
makuulavitsaa pirtin nurkkiin, ja sen työn sai suorittaa joutohetkinä
kuka kulloinkin sattui olemaan kotosalla. Huomenissa he lähtisivät
ansoineen ensimmäisille pyyntipoluilleen pitäen silmällä erikoisesti
sudenjälkiä, sillä Mukoki oli Hudson-lahden seutujen suurin
sudenpyytäjä.
8.