Mutta Roderick Drew näki vain levottomia ja tukalia unia, sillä
hänen jokaista jäsentään särki ja kolotti edellisen päivän kovista
ponnistuksista. Vabin ja vanhan intiaanin vedellessä sikeitä unia
Rodin ajatukset harhailivat levonkin aikana mitä merkillisimmissä
ja järkyttävimmissä seikkailuissa, joista hän monesti havahtui
äänekkäästi parkaisten ja kavahtaen istualleen.
Kerran herätessään hän luuli kuulevansa askelia majan läheltä.
Hän kohosi kyynärpäänsä varaan, hieroskeli silmiään ja tuijotti
typertyneenä toveriensa tummia, liikkumattomia hahmoja. Hän painautui
uudestaan vuoteelleen, mutta istui vähän ajan perästä jälleen
pystyssä aivan virkeänä. Hän olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa
tällä kertaa todellisia askelia -- pehmeää, varovaista ryömimistä
hangessa miltei päänsä kohdalla.
Henkeä pidättäen hän kuunteli, mutta ei erottanut muuta ääntä
kuin sammuvien hiilten risahtelua nuotiosta. Siis pelkkää unta!
Vielä kerran hän heittäytyi pitkäkseen ja kietoi peitteen tiukasti
ympärilleen. Sitten hän henkäisi pitkään, ja rauhattomuus tuntui
tyyten katoavan hänen verestään.
Mitä tuo oli?
Nyt hän oli täysin valveilla, joka hermo jännittyneenä. Hän oli
sittenkin kuullut -- askelia! Hitaita, hyvin varovaisia tällä kertaa.
Hän kohottautui. Hän kuuli selvästi kevyttä kahinaa hangelta. Ääni
kuului tulevan majan takaa -- etenevän ja sitten taukoavan. Sammuvan
nuotion häälyvä kajastus leikitteli yhä vielä ison kallion kyljessä.
Yhtäkkiä näkyi jotakin tummaa liikkuvan kallion äärimmäisen reunan
kohdalla.
Jokin olento läheni varovasti ryömien nukkuvaa leiriä.
Ensi silmänräpäyksessä tuo järkyttävä havainto aivan turrutti Rodin.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän tajusi tilanteen kuin salamanvalossa.
Vungat olivat seuranneet heidän kintereillään! He aikoivat nyt
hyökätä avuttomien nukkujien niskaan!
Sattumalta hänen kätensä kosketti Vabin pyssyn piippua. Kylmän
teräksen kosketus palautti hänet tajuihinsa. Ei ollut aikaa herättää
tovereita. Samassa kun hän veti aseen luokseen hän näki lähestyvän
hahmon kasvavan yhä suuremmaksi kallion laidalla -- nyt se seisoi
kyyristyneenä kuin tehdäkseen surmanhypyn.
Lyhyt, läähättävä hengähdys -- jyrähtävä pamaus -- murajava
tuskankiljahdus -- ja sitten koko leiri oli hereillä!
-- Ne karkaavat meidän kimppuumme! karjaisi Rod. Sukkelaan pystyyn --
Vabi -- Mukoki!
Valkoinen poika oli nyt polvillaan, savuava ase yhä suunnattuna
kallionreunaa kohti. Siellä näkyi tumma ruumis kiemurtelevan
ja potkivan henkitoreissaan. Seuraavana tuokiona oli vanha
intiaanisoturi polvillaan Rodin vierellä, pyssy poskella, ja
heidän päittensä yli kurottautui Vabin käsivarsi pidellen järeätä
revolveria, jonka piippu kiilteli heikossa tulenloimussa.
Kokonaisen minuutin he odottivat vihollista täydessä
ampuma-asennossa, henkeään pidättäen.
-- Ne ovat menneet menojaan! huohotti Vabi.
-- Minä osuin yhteen! vastasi Rod käheästi kuiskaten.
Mukoki vetäytyi majan perälle, puhkaisi sivuseinään aukon, josta
kurkisti ulos. Hän ei voinut nähdä mitään merkillistä. Varovaisesti
hän työntyi ulos pitäen pyssyään ojennettuna.
Toiset kuuntelivat jännittyneinä hänen kulkuaan. Askel askeleelta
vanha soturi eteni selkä kumarassa kallion reunaa kohti. Nyt hän oli
jo aivan lähellä sitä, nyt...
Nuorukaiset näkivät hänen äkkiä ojentuvan suoraksi. Sitten he
kuulivat hänen päästävän matalan naurunhihityksen. Hän kumartui ja
nosti lumesta jonkin möhkäleen, jonka viskasi nuotionloimon piiriin.
-- Hirmuttu iso vunga! Tappaa soma lihava ilves!
Vaikertaen puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan Rod paiskautui
selälleen havukasalle, mutta Vabi puhkesi naurunhohotukseen, joka
kajahti kauas hiljaiseen yöhön. Mukokin naaman oli leveä irvistys
uurtanut tuhansiin ryppyihin.
-- Hirmuttu iso vunga totta! hän toisti hihittäen. Päästää kuti
ilvestä päin naamaa.
Kun Rod viimein tuli majasta toisten seuraan, hän punoitti koko
naamaltaan ja irvisti kuin lammas, kuten Vabi sanoi.
-- Kyllähän teidän kelpaa minulle nauraa, Rod puolustelihe. Mutta
entä jos vungat todellakin olisivat hyökänneet kimppuumme -- mitäs
sitten? En totta vie enää toista kertaa pane rikkaakaan ristiin, jos
päällemme käydään. Te junkkarit saatte silloin itse pitää huolen
kaikesta!
Mutta vaikka olikin ärtyvinään toisten pilanteosta, Rod oli itse
asiassa suunnattoman ylpeä ensimmäisestä ilveksestään. Se olikin
lajinsa suurimpia otuksia, ja nälkä oli varmaan ajanut sen leirille
tavoittelemaan illallisen jätteitä. Kesy Susi, jota vaisto oli
varoittanut antautumasta otteluun tämän sukunsa verivihollisen
kanssa, oli pelkurimaisesti puikahtanut havumajaansa.
Mukoki rupesi nylkemään kaunista turkkia.
-- Te pojat nukkumaan taas, hän sanoi tovereilleen. Mukoki laittaa
iso kokko -- sitten nukkua.
Seikkailun jännitys oli karkottanut Rodin painajaisunet; hän nukkui
sikeästi ja heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Hänen ihmeekseen
aurinko paistoi heleästi. Vabi ja vanha intiaani olivat jo tulen
ääressä aamiaista laittamassa, ja Vabin huolettomasta vihellyksestä
Rod päätteli, ettei vungain taholta ollut enää mitään pelättävää.
Viivyttelemättä hän yhtyi toisten puuhiin.
Ylt'ympäriinsä peitti tienoon häikäisevä hanki. Kalliot, puut ja
heidän takanaan kohoava harju olivat hautautuneet lähes metrin
vahvuiseen lumeen.
Mutta vasta pohjoiseen päin katsahtaessaan Rod näki korven koko
mahtavuudessaan. Leiri oli tehty harjanteen äärimmäiseen nokkaan,
ja siltä hän voi nähdä jylhää, neitseellisen valkeata erämaata
maileittain aina suuren Hudson-lahden kaltaille asti. Hurmion
vallassa hän katseli koskemattomia metsiä, seurasi luikertelevan
joen uomaa siksi kunnes se katosi etäisyyteen, ja lepuutti silmiään
siellä täällä kimaltelevilla järvenselillä, jotka paistoivat heleinä
läikkinä metsien tummasta kohdusta. Tämähän oli todellinen satumaa!
Hänen suonensa sykkivät, hänen kasvonsa punoittivat, tuskin hän
uskalsi hengittää.
Mukoki oli äänettömästi tullut hänen vierelleen ja lausui nyt
matalalla kurkkuäänellään eteensä osoittaen:
-- Kakskymmentä tuhatta hirviä tuolla -- kakskymmentä tuhatta
karibua! Ei ihmistä -- ei taloa -- ei mitään kakskymmentä tuhatta
mailin matkalla!
Yhä väristen mahtavasta mielenliikutuksesta Roderick katseli vanhaa
soturia. Mukokin silmissä oli omituinen kostea loiste. Hän tuijotti
avaraa metsäulappaa, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua
sen äärimmäisten rajojen taa. Vabikin tuli toisten luo ja laski
kätensä Rodin olalle.
-- Muki on syntynyt tuolla kaukana -- paljon kauempana kuin me
täältä voimme nähdäkään, hän sanoi. Kaikki nuo tienoot olivat hänen
metsästysmaitaan hänen poikana ollessaan. Katsohan tuota etäistä
kukkulaa -- se näyttää matalalta pilvenhattaralta. Sinne on täältä
matkaa kolmekymmentä mailia. Entä tuo järvenselkä tuolla melkein
kohdallamme -- sinnekin on viitisen mailia! Jos hirvi tai peura tai
susi sattuisi kulkemaan jään poikki, niin näkisit sen selvästi.
Hetkisen kaikki kolme seisoivat äänettöminä; sitten Vabi ja vanha
intiaani palasivat valmistamaan aamiaista jättäen Rodin yksikseen
lumoukseensa. Mitä selvittämättömiä salaisuuksia, mitä kertomatta
jääneitä murhenäytelmiä, mitä jännittäviä romaanin aiheita, mitä
taru- ja kulta-aarteita tämä autio pohjola mahtoikaan kätkeä avaraan
kohtuunsa!
Aamiaiskutsu keskeytti Rodin ajatukset miltei epämieluisasti. Mutta
haaveilut eivät silti olleet vähentäneet hänen ruokahaluaan. Vabi ja
Mukoki olivat jo päättäneet, ettei tänä päivänä tehtäisi lainkaan
taivalta, vaan pysyttäisiin leirissä. Siihen oli montakin syytä.
-- Nyt emme voi kulkea ilman lumikenkiä, selitti Vabi Rodille, ja
tarvitsemme päiväkauden totuttaaksemme sinua niiden käyttämiseen.
Toiseksi makaavat kaikki riistaeläimet tähän aikaan hiljaa aloillaan.
Hirvet, peurat ja varsinkin sudet lähtevät liikkeelle vasta illalla,
ja nyt päivällä emme saisi lainkaan tietää, millaiseen riistaseutuun
olemme joutuneet. Ja juuri se on nykyään kaikkein tärkeintä. Heti
kun me lähipäivinä huomaamme tulleemme ensiluokkaiseen riistamaahan,
pysähdymme ja rakennamme itsellemme talvimajan.
-- Luuletteko siis meidän olevan tarpeeksi etäällä vungista? kysyi
Rod.
Mukoki murahti.
-- Ei uskoo että vungat tulee vuoren yli. Sen takana niillä on
julmettu hyvä metsästysmaa. Sinne ne jää.
Murkinoitaessa valkoinen poika teki satoja kysymyksiä suurista
saloista, jotka suunnattomana tauluna levisivät heidän alapuolellaan
ja ympärillään. Heti syötyään hän ilmoitti haluavansa opetella
lumikengillä kulkemista, ja tunnin verran Vabi ja Mukoki harjoittivat
häntä harjun selänteellä taputtaen hyväksyvästi käsiään, kun hän otti
erikoisen ripeitä harppauksia, ja räjähtäen tuon tuostakin nauramaan
hänen kuperkeikoilleen. Puolenpäivän aikaan Rod arveli jo osaavansa
tämänkin taidon.
Tämä leirissä vietetty päivä oli Rodista erinomaisen hauska, mutta
hän huomasi Vabin mielen olevan painuksissa. Useammin kuin kerran
hän keksi tämän istuvan yksikseen majassa, äänettömänä ja ilmeisesti
alakuloisiin mietteisiin painuneena, ja lopulta hän pyysi toista
kertomaan huolensa.
-- Mikä sinua oikein vaivaa, Vabi? hän kysyi. Onko jokin hullusti?
Vabi kimposi pystyyn ja naurahti heikosti.
-- Etkö sinä ole koskaan nähnyt unia, jotka kiusaavat sinua vielä
valveilla ollessasi? Minä näin sellaisen viime yönä, ja siitä lähtien
-- jollain tapaa -- en voi olla miettimättä kotolaisia ja nimenomaan
Minnetakia. Siinä koko juttu. Mitä siitä arvelet, tyhjää loruako
kaikki? Hiljaa -- kuuntelehan! Eikö tuo ollut aivan kuin Minnetakin
vihellystä?
Tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun Mukoki tuli aika
joutua jyrkänteen reunalta.
-- Katsoo hauskaa! hän huusi hiljaa. Pian -- katsoo tuonne! Hän
kääntyi ja harppasi takaisin harjanteen äärimmäiselle reunalle
poikien seuratessa aivan hänen kintereillään.
-- Karibu-u-u! hän kuiskutti kiihkeästi, kun toiset olivat kerinneet
hänen rinnalleen. Karibu-u-u leikkii iso hyppy!
Hän osoitti alas lumiselle salolle. Kolmen neljännesmailin
päässä heistä -- vaikka Rodin silmissä matka näytti vain yhdeltä
neljännekseltä -- piti puolisen tusinaa isoja eläimiä merkillistä
peliä eräällä vuoren ja metsänreunan välisellä aukeamalla. Nyt Rod
sai nähdä ensimmäisen vilahduksen tästä pohjolan ihmeellisestä
eläimestä, josta hän oli lukenut niin paljon.
-- Mikä niitä oikein vaivaa? hän huudahti ihmeissään, ja hänen
äänensä värisi innostuksesta. Mitä ihmettä ne noin...
-- Ne leikkii iso hyppy! hihitti Mukoki vetäen pojat ison paaden
taakse piiloon peurojen näkyvistä.
Vabi oli kastellut etusormen suussansa ja kohottanut sen päänsä
yli -- intiaanien luotettavin keino tuulen suunnan määräämiseksi.
Tuulenpuoleinen osa sormesta kuivui tuota pikaa toisen puolen
jäädessä kosteaksi ja kylmäksi.
-- Tuuli käy meitä vastaan, Muki, hän sanoi. Nyt olisi mainio
ampumatilaisuus. Lähde sinä! Rod ja minä jäämme tänne katselemaan
niiden peliä.
Rod kuuli hänen sanansa -- tiesi että Mukoki paraikaa hiipi takaisin
leiriin pyssyä noutamaan -- mutta hän oli kuin lumottu eikä
hetkeksikään siirtänyt silmiään alapuolella olevasta ihmeellisestä
näytelmästä. Kaksi uutta peuraa oli yhtynyt ilonpitäjiin. Rod voi
nähdä auringon kimaltelevan niiden sarvissa, kun ne nyökyttivät
päätään tanssin tahdissa. Tavan takaa seurasta erosi äkkiä kolme
tai neljä peuraa, jotka kiitivät nuolen nopeasti hankea pitkin
aivan kuin kuolema olisi ollut niiden kintereillä. Pari-kolmesataa
metriä juostuaan ne pysähtyivät yhtä äkkiä pyörien ympäri huimassa
karkelossa, aivan kuin pakotiet olisivat olleet tukossa joka
puolelta; sitten ne palasivat yhtä joutuin muuhun laumaan. Mutta
vielä enemmän kiehtoi Rodin mieltä eräs toinen temppu, jolle hän
olisi nauranut -- kuten Vabi teki hänen selkänsä takana -- jollei
se hänelle olisi ollut niin uusi ja ihmeellinen. Tanssijoista
erosi jälleen joku vikkeläjalkainen otus, mutta ei kauaksi, pyöri
ympäri kuin väkkärä, tepasteli, potki ja noikkaili joka haaralle ja
lopuksi hyppeli tasakäpälää ilmaan aivan kuin huvittaakseen siten
tovereitaan, ja kun tuo temppu oli suoritettu loppuun, se paineli
hurjaa vauhtia etemmäksi muun lauman seuratessa jäljestä.
-- Ne ovat pohjolan kaikkein sukkelimpia, älykkäimpiä ja
leikillisimpiä eläimiä, sanoi Vabi. Ne voivat vainuta ihmisen
vuorenkin yli jos tuuli on myötäinen ja näkevät puolen mailin päähän.
Katsohan tuonne!
Hän viittasi alaspäin Rodin olan yli. Mukoki oli jo päässyt
harjanteen juurelle ja kulki varovaisesti suoraan peuroja kohti. Rod
huudahti hiljaa ihmetyksestä.
-- Taivaan tasakäpälät, nehän näkevät hänet, eivätkös näekin?
-- Eivät sentään, jos Mukokilla on järki tallella, Vabi vastasi
hymyillen. Muistahan toki, että me näemme kaikki ylhäältäpäin.
Täältä on vapaa näköala joka suunnalle, mutta tuolla alhaalla on
viidakkoa ja lumikumpareita estämässä näkyvyyttä. Arvaan ettei Muki
näe sataakaan askelta suoraan eteensä. Hän kulkee suoraan karibuita
kohti, mutta ei näe niitä ennen kuin joutuu tuon aukeaman reunaan.
Rodin jännitys kasvoi minuutti minuutilla. Yhä lähemmäksi pääsi
vanha soturi saalistaan. Kului viisi, kymmenen, viisitoista
minuuttia. He voivat nähdä Mukokin pysähtyvän ja tunnustelevan
sormellaan tuulensuuntaa. Sitten hän ryömi kumarassa eteenpäin, askel
askeleelta, niin verkalleen että näytti kulkevan nelin kontin.
-- Hän voi kuulla niiden äänet, mutta ei nähdä niitä! läähätti Vabi
toverinsa korvaan. Katsopas! Hän laskee korvansa hangelle! Nyt hän
on jälleen oikeassa suunnassa -- menossa kohtisuoraan laumaan päin!
Kelpo vanha Muki!
Vanha intiaani ryömi edelleen. Kiihtyneenä Rod puristi kätensä
nyrkkiin ja uskalsi tuskin hengittääkään. Miksi Mukoki ei ampunut?
Eihän hän tuntunut aikovan _ikinä_ ampua! Nyt hän jo näytti olevan
vajaan kivenheiton päässä peuraparvesta.
-- Kuinka pitkän matkan päässä hän niistä on, Vabi?
-- Neljän-, ehkäpä viidensadan askelen päässä, vastasi nuori
intiaani. Se on liian pitkä ampumamatka. Hän ei vieläkään voi nähdä
niitä.
Rod tarttui ystävänsä käsivarteen.
Mukoki oli jälleen pysähtynyt. Sitten hän heittäytyi kasvoilleen
hankeen ja ryömi perin varovaisesti eteenpäin näyttäen vain tummalta
pilkulta valkoista lunta vasten.
-- No nyt!
Aukeamalla tuli äkkiä aivan hiljaista. Kesken leikkiään eläimet
hätkähtivät liikkumattomiksi, aivan kuin typertyneiksi, aavistaen
läheltä uhkaavan vaaran; ja samassa tuokiossa vuoren harjalla
seisovat nuorukaiset kuulivat pamahduksen Mukokin pyssystä.
-- Ei onnistunut! huudahti Vabi.
Kiihtyneenä hänkin kavahti pystyyn.
Peuraparvi oli kääntynyt pakoon ja livisti tuulen nopeudella
aukeaman yli. Taas pamahti laukaus, vielä toinen -- kolme kertaa
aivan peräkkäin -- ja yksi pakenevista peuroista kellistyi, mutta
nousi hoippuen polvilleen -- ja lähti jälleen vilistämään! Vielä
viides laukaus pamahti -- viimeinen Mukokin makasiinista! Äsken
haavoitettu eläin kellistyi uudestaan, ponnistihe polvilleen, sitten
etujaloilleen -- ja kaatui uudestaan.
-- Hyvin kävi! Osuma viidensadan askelen matkalta -- ei lainkaan
hullumpaa! riemuitsi Vabi ja naurahti hyvillään. Kas nyt me saamme
tuoretta paistia illalliseksi, Rod!
Mukoki ilmestyi uudestaan aukeamalle pyssyään ladaten ja lopetti
nopeasti haavoitetun eläimen tuskat.
-- Minä lähden alas auttamaan Mukia, sanoi Vabi. Arvaan että sinun
sääresi ovat vielä aika hellät, eikä alas kapuaminen ole leikintekoa.
Hoitele sinä siis nuotiota, niin Mukoki ja minä noudamme lihat.
Seuraavien tuntien kuluessa Rod kokoili ahkerasti polttopuita illan
ja yön varalle sekä harjoitteli lumikengillä kulkemista. Häntä
itseäänkin ihmetytti kuinka helposti liikkuminen alkoi sujua ja hän
arveli hyvinkin voivansa tehdä niillä taivalta parikymmentä mailia
päivässä.
Sitten hänen ajatuksensa vielä kerran palasivat Vungan joukkoon ja
Minnetakiin. Minkä vuoksi Vabi oli äsken ollut niin alakuloinen?
Rod ei voinut uskoa, että pelkkä uni oli toveria huolestuttanut.
Ehkäpä heillä oli täälläkin syytä pelätä ahdistajiaan. Miksi nämä
eivät aivan hyvin voisi tunkeutua tälle harjulle? Nämä ajatukset
askarruttivat hänen mieltään usein siitä huolimatta, että sekä Mukoki
että Vabi tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä heidän päästyään kauaksi
Vungan metsästysmailta.
Oli jo alkanut hämärtää, kun Vabi ja vanha intiaani palasivat leiriin
tuoden kaadetun karibun lihat mukanaan. Illallisen laittoon käytiin
heti käsiksi; metsämiehet olivat päättäneet aloittaa huomisen
taivalluksen jo aamuhämärissä ja lopettaa sen vasta iltapimeässä,
joten heidän oli päästävä nukkumaan niin pian kuin suinkin.
-- Jos sinä vain jaksat seurata mukana, sanoi Vabi nyökäten Rodille
mahtavan paistinkimpaleensa yli, niin emme tästä alkaen tahdo
menettää minuuttiakaan turhaan. Meidän täytyy huomenna kulkea
viisikolmatta tai kolmekymmentä mailia metsien halki. Saatamme tavata
hyvät metsästysmaat ehkä jo puolenpäivän aikaan, mutta yhtä hyvin
siihen voi kulua pari kolmekin päivää; mutta missään tapauksessa ei
meillä kuitenkaan ole liialti aikaa.
Rodista tuntui, että hän sinä yönä tuskin oli vielä ennättänyt saada
edes unesta kiinni, kun joku alkoi tyrkkiä häntä havuvuoteella.
Avatessaan silmänsä hän näki Vabin nauravan naaman, jota räiskyvä
nuotion loimo valaisi.
-- Jo tuli unesta loppu! luikkasi Vabi hilpeästi. Kömmi pystyyn,
Rod! Aamiaispaisti kihisee jo kuumana, kaikki on sälytetty valmiiksi
reppuihin, ja sinä tässä vielä uneksit -- niin mistä, sanopas?
-- Minnetakista! täräytti toveri vastaan rehellisesti ja edes
punastumatta.
Pian hänkin oli jo ulkosalla silitellen rypistyneitä vaatteitaan
ja suorien pörröistä tukkaansa. Oli vielä hyvin pimeä, mutta
Rodin kello näytti jo lähes neljää. Mukoki oli kattanut aamiaisen
lakealle kivelle tulen viereen, ja sen kimppuun käytäessä ei Vabin
suunnitelman mukaan todellakaan hukattu minuuttiakaan.
Aamuhämärän kumottaessa seikkailijamme lähtivät matkaan
vuorileiristään. Kipeämmin kuin vielä milloinkaan tähän asti Rod
tunsi, minkä tappion hän oli kärsinyt kadottaessaan kiväärinsä.
Oltiinhan erämiesten paratiisin kynnyksellä -- ja hänen piti olla
ilman ampuma-asetta! Vabi lohdutteli häntä parhaansa mukaan ja keksi
oivallisen ratkaisun: he käyttäisivät vuoropäivin hänen kivääriään;
samoin vuoroteltaisiin Vabin järeällä revolverilla, niin ettei
kummankaan tarvinnut käydä aseettomana.
Päästyään vihdoinkin alas harjun jyrkiltä ja rosoisilta rinteiltä
kävivät molemmat nuorukaiset yksissä voimin vetämään ja lykkäämään
kuormakelkkaa Mukokin polkiessa heille latua. Päivän yhä valjetessa
Rod seurasi tarkasti Mukokin lumikenkien liikettä, ja nyt vasta
hänelle ensi kerran selvisi, mitä "ladun tallaaminen" oikein
merkitsi. Vanha intiaani oli heimonsa etevin poluntekijä ja
uranuurtaja, hänen askelensa olivat suunnattoman pitkät, ja joka
askelella hän tuprutti lunta kasoittain syrjään, niin että jäljelle
jäi leveä, siloinen latu, jonka hän oli ruumiinsa painolla polkenut
jokseenkin kannattavaksi toisten tulla.
Puolen mailin päässä harjanteesta Mukoki pysähtyi ja odotteli toisia.
-- Hirvi! hän luikkasi ja osoitti omituista jälkeä lumessa. Rod
kumartui innokkaasti tarkastelemaan sitä.
-- Hanki säröilee vieläkin ja murtuu siitä mihin sen jalka on
astunut, sanoi Vabi. Katsohan tuotakin pientä säröä, Rod. Katso
-- se murtuu -- murtuu -- ja putoaa alas! Aika veikkonen tästä on
kulkenutkin -- iso härkä oikein -- eikä siitä ole vielä tuntiakaan
aikaa.
Yhä tiheämpään metsästäjät tapasivat salon asukkaiden öisiä jälkiä.
Moneen kertaan he joutuivat kulkemaan ketunpolkujen poikki, ja
etempänä he tulivat paikalle, missä tuo yöllinen rosvo ja murhamies
oli surmannut ja syönyt ison jäniksen. Veriläikät ja karvatukut
peittivät hankea, ja suurin osa luita oli jäänyt syömättä.
Vabi unohti tuokioksi, että heidän piti pitää kiirettä, ja pysähtyi
hetkiseksi tutkimaan tarkemmin jälkiä.
-- Kunpa vain tietäisimme, minkälainen kettu tässä on mellastellut,
hän virkkoi Rodille. Mutta sitä on jäljistä mahdoton päätellä. Jospa
eri kettulajeilla olisi erilaiset jäljet, niin meistä pojista voisi
tulla äveriäitä miehiä!
-- Kuinka niin? tiedusti Rod.
Mukoki hihitti ja röhisi, aivan kuin pelkkä ajatuskin sellaisesta
onnenpotkauksesta olisi riemastuttanut häntä.
-- No katsopas, tämä veikko on saattanut olla vain tavallinen
punakettu, selitti nuori intiaani. Siinä tapauksessa saalis olisi
vain kymmenen tai enintään kahdenkymmenen dollarin arvoinen; mustan
ketun hinta sitä vastoin on kuutisenkymmentä dollaria. Ja jos onni
potkaisisi tiellemme ristiketun, joka on hopeaketun ja mustan ketun
ristisiitos, niin tietäisimme saavamme sen turkista jopa sata
dollaria. Tai jos...
-- Sattuu oikea hopeekettu! keskeytti Mukoki hihittäen.
-- Niin, oikea hopeakettu, sanoi Vabi. Kehnoimmankin hopeaketun
nahasta maksetaan kaksisataa dollaria, ja oikein hyvästä nahasta
viidestäsadasta aina tuhanteen dollariin kappaleelta. No nyt näet
minkä vuoksi tahtoisin, että eri lajeilla olisi erilaiset jäljet.
Jos tuokin veijari, joka on syönyt tässä aamiaistaan, olisi hopea-,
risti- tai mustakettu, niin lähtisimme oitis seuraamaan sitä, mutta
kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut vain tavallinen punakettu.
Pitkin päivää kaupunkilaispojan tuntemus metsänväestä yhä lisääntyi.
Ensi kertaa eläessään hän tutustui sudenpolkuihin, joissa näkyi aivan
kuin koiranjälkiä, punapeuran hentoihin sorkanjälkiin ja maassa
kiertelevän ilveksen leveiden harittavien jalkojen painannaisiin; hän
kuvitteli hirven suunnatonta ruhoa sen mahtavien jälkien perusteella,
jotka olivat hänen päänsä kokoiset, pääsi selville hirvenvasikan ja
ison karibun jälkien erilaisuudesta ja oppi miltei joka maililla
jotain uutta. Alituisesti he kohtasivat ihanteellisia talvimajan
paikkoja; heidän kulkunsa kävi yhä verkkaisemmaksi ja he alkoivat
tähystellä yhä tarkemmin.
He tulivat melko korkean, tasaisesti viettävän ylämäen juurelle, ja
Mukoki kävi johtamaan nousua. Huipulle tultuaan kaikki seisahtuivat
iloisesti hämmästyneinä. Kunnaan toisella puolella heidän jalkainsa
juuressa levisi lähes viiden hehtaarin laajuinen notko, jonka
keskellä oli punasetrien, palsamimäntyjen ja koivujen osittain
paartama pieni järvi. Jollei ohikulkija olisi sattunut nousemaan
mäenharjalle, olisi tuo pienoinen erämaan paratiisi pysynyt
piilossa hänen silmiltään. Sanaakaan sanomatta Mukoki heitti
raskaan selkäreppunsa hangelle ja Vabi riisuutui valjaista. Heidän
esimerkkiään seuraten Rodikin irrotti pienen kantamuksensa selästään,
ja yksinpä Susikin nyki hihnaansa ja kurotteli katselemaan alas
notkoon, aivan kuin arvaten että siellä heidän talvimajansa tulisi
olemaan.
Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan.
-- Mitäs pidät tästä, Muki? hän kysyi.
Mukoki hihitti ylen tyytyväisenä.
-- Oikein hyvä paikka. Ei pääse paha tuuli tuonne -- ei koskaan näky
savu sieltä -- paljon polttopuuta -- paljon vettä.
Metsästäjät jättivät Suden kelkan vahdiksi ja alkoivat laskeutua
alas järven jäälle. Mutta tuskin he olivat päässeet sinne, kun
Vabi pysähtyi kuin naulittuna, huudahti hämmästyksestä ja osoitti
kädellään vastapäiseen metsään.
-- Katsokaapa tuonne!
Satasen metrin päässä heistä seisoi hirsimökki miltei piilossa puiden
keskellä. Jo näinkin kaukaa he voivat huomata sen asumattomaksi.
Lumikinokset kohosivat korkeina sen seinänvierillä. Katolla ei ollut
savupiippua. Ei missään näkynyt merkkiä asukkaista eikä mistään
elollisesta.
Verkalleen he lähenivät majaa. Ilmeisesti tuo metsämaja oli hyvin
vanha. Seinähirret olivat paikoin lahot. Mädänneellä katolla kasvoi
tiheä ryhmä setrin- ja männynvesoja. Ovi, joka oli tehty kirveellä
halkaistuista honkalaudoista ja aukeni järvelle päin, oli lukossa;
myös ainoa ikkuna oli järvelle päin ja sitä peitti luukku.
Mukoki ravisteli ovea, mutta sepä ei ottanutkaan auetakseen.
Ilmeisesti se oli sisäpuolelta vankasti teljetty.
Uteliaisuus muuttui nyt ihmetykseksi.
Kuinka voi oven ja ikkunan sulkea sisäpuolelta, jos kerran sisällä ei
ollut ketään?
-- Tuopa tuntuu merkilliseltä, vai mitä? kysyi Vabi hiljaa.
Mukoki oli laskeutunut polvilleen ja painanut korvansa kiinni
oveen. Hän ei kuullut sisältä hiiskahdustakaan. Sitten hän potkaisi
lumikengät jalastaan, tarttui vyökirveeseensä ja kävi ikkunaluukkujen
kimppuun.
Kymmenkunta iskua riitti; ne putosivat kappaleina lumeen. Vanha
intiaani katsoi epäluuloisesti sisään. Tympeä, tukahduttava ilma
virtasi sieltä hänen sieraimiinsa, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Sitten hän työnsi päänsä ja hartiansa ikkunasta, ja kun hänen
silmänsä tottuivat mökissä vallitsevaan pimeyteen, hän rupesi
työntymään aukosta sisään. Puolimatkassa hän äkkiä pysähtyi.
-- Pidä kiirettä, Muki, hoputti Vabi hänen selkänsä takaa.
Mutta vanha intiaani ei vastannut. Kokonaisen minuutin hän kyyrötti
vyötäisiään myöten ikkuna-aukossa liikkumattomana kuin kivi,
äänettömänä kuin kuolema.
Sitten hän hyvin verkalleen -- tuuma tuumalta aivan kuin peläten
herättää jotain sisäpuolella nukkuvaa olentoa -- laskeutui takaisin
lumelle. Kun hän kääntyi nuoriin tovereihinsa päin, oli hänen
kasvoillaan ilme, jollaista ei edes Vabi ollut vielä koskaan niillä
nähnyt.
-- Mitä siellä on, Mukoki?
Vanha soturi läähätti aivan kuin haukkoakseen raitista ilmaa.
-- Siellä olee -- kakskymmentä tuhatta kuollutta miestä! hän vastasi.
7.