Samotessaan jälkiä pitkin laukausten suuntaan nuori intiaani unohti
kokonaan varovaisuutensa. Hänen vertaan kuohutti tietoisuus, ettei
hetkeäkään ollut hukattavana -- että hän ehkä joka tapauksessa
saapuisi liian myöhään auttaakseen tovereitaan ahdingosta.
Hänen pelkoaan enensi laukausten jälkeen seurannut syvä hiljaisuus.
Kiihkeästi hän toivoi kuulevansa muita taistelunmerkkejä -- Mukokin
revolverin pamahduksia, voittajain riemuhuutoja. Jos ystävät olivat
joutuneet väijytykseen, niin verinen työ oli tällä hetkellä jo
lopussa. Jokaisena sekuntina tuo kolkko vakaumus yhä vahvistui, ja
kun hän kulkiessaan ojensi kiväärinsä piipun eteenpäin, haparoi
sormillaan liipaisinta ja tähysteli pyryn sokaisemin silmin
tanssivaan lumimyrskyyn, hänen huuliltaan pääsi nyyhkytyksen tapainen
huokaus.
Hänen edessään joen uoma kapenemistaan kapeni, kunnes se viimein
aivan hautautui tornimaisten punasetrien pimentoon. Iltahämärä oli
jo painunut maiseman ylle. Vabi pysähtyi vielä kerran hetkiseksi
kuulostamaan ennen kuin sukelsi setrimetsän synkkään katveeseen.
Mutta hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kumahtelevat lyönnit.
Salon rajaton hiljaisuus oli kerrassaan masentava. Ja mitä kauemmin
hän kuunteli, sitä enemmän jokin selittämätön voima tuntui pidättävän
häntä paikallaan. Pelkoa se ei ollut, mutta...
Mitä oikein oli tuolla etumaisten setrien takana, mikä siellä hiipi
väijyen ja varovaisesti eteenpäin lumen kajasteessa?
Miltei eläimellinen vaisto, tiedostamaton ja ylivoimainen, viskasi
Vabin polvilleen. Hän ei ollut nähnyt mitään, ei kuullut mitään,
millä olisi ollut selvä ruumiillinen hahmo, mutta hän kyyristyi
kokoon, kunnes ei ollut väijyvää, kyrmyselkäistä sutta suurempi, ja
käänsi päättäväisesti rihlansa suun läheisen metsän yhä tummuvaa
katvetta kohti. Jokin sieltä varmasti läheni, varovaisesti ja
perin verkalleen. Intiaanipoika vaistosi tuon kaiken, mutta
kuolemakseenkaan hän ei olisi osannut selittää sitä kauhua, joka
hänet oli vallannut.
Hän kyyristyi yhä matalammaksi lumeen, ja hänen silmänsä paloivat
kuin hiilet. Minuutti kului toisensa jälkeen, hirvittävän hitaasti,
mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Vihdoin Vabi erotti setrien hämärästä kujanteesta lentoon pyrähtäneen
riekon hätääntynyttä ujerrusta. Tätä varoitusta hän oli monien
vuosien kokemuksesta oppinut pitämään arvossa. Ehkäpä saalinhimoinen
kettu oli pelottanut linnun tai se oli säpsähtänyt lähestyvän hirven
tai peuran astuntaa.
Vabi tiesi, että riekon nopea, pehmeä ujerrus merkitsi ihmisen
läheisyyttä. Hän hypähti pystyyn, painui rantaa paartavien setrien
pimentoon ja lähti sitten etenemään varovasti puiden lomitse
pysytellen koko ajan jäätyneen joen partaalla.
Vähän matkaa kuljettuaan hän pysähtyi jälleen ja kyyristyi kaatuneen
puun taakse. Siitä hän saattoi nähdä puiden välistä valjusti
kilottavalle lumelle, eikä kukaan ohitse pyrkivä voinut välttyä hänen
silmältään.
Hänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Nyt hän kuuli oravankin
pitävän rähäkkää, ja se oli paljon lähempänä kuin äskeinen riekko.
Kerran hän luuli kuulleensa kahden esineen lyövän yhteen, aivan kuin
pyssynpiippu olisi sattunut lyömään kuivaa kelo-oksaa vasten.
Äkkiä Vabi luuli näkevänsäkin jotakin -- epämääräisen varjon,
joka kumotti lumella kadoten ja tullen jälleen näkyviin. Hän
pyyhkäisi kintaallaan veden ja lumirännän silmistään ja katseli
uudestaan tiukasti ja kauan. Varjo katosi ja tuli sitten jälleen
näkyviin entistä isompana ja selvempänä. Ei ollut enää erehtymisen
mahdollisuutta. Mikä hyvänsä tuo riekkoa säikyttänyt olento olikin,
se oli nyt lähestymässä verkalleen ja äänettömästi.
Vabi nosti pyssyn poskelleen. Lähestyjän elämä ja kuolema riippui
liipaisimella olevan etusormen painalluksesta. Mutta hän oli siksi
kokenut eränkävijä, ettei ampunut umpimähkään tietämättä mikä otus
ammuttava oli.
Metri metriltä varjo lähestyi -- ja jakautui äkkiä kahdeksi! Vabi
erotti nyt selvästi, että tulijat olivat miehiä. Molemmat lähestyivät
perin varovaisesti, miltei ryömien, aivan kuin olisivat pelänneet
kohtaavansa vihollisia.
Vabin sydän hypähti helpotuksesta ja ilosta. Oli aivan varmaa, että
Mukoki ja Rod olivat vielä hengissä; miksi vungat muuten olisivat
kierrelleet noin varovaisesti? Mutta ilon ailahdus sammui äkisti, ja
Vabista tuntui kuin kylmä koura olisi karannut hänen kurkkuunsa, kun
tilanne äkkiä selvisi hänelle. Hänen ystävänsä _olivat_ kierroksessa,
ja nuo kaksi vungaa hiipivät jälkiä pitkin _hänen_ kimppuunsa!
Hyvin hitaasti ja kevyesti nuoren intiaanin sormi painautui pyssyn
liipaisimelle.
Varjot olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottelevan keskenään. Ne
olivat Vabista vain parinkymmenen metrin päässä. Hän laski tuokioksi
aseensa ja kuunteli jännittyneenä ja tarkkaavaisesti, mutta erotti
ainoastaan matalaäänistä mutinaa. Mutta sitten hänen korviinsa
kantautui selvemmin vastaus toisen varovaiseen kysymykseen:
-- No, olkoon menneeksi!
Tuo ei ollut vungien kieltä! Sehän kuulosti aivan kuin... Samassa
Vabi huudahti hiljaa:
-- Hoi, Muki -- Muki -- Rod!
Seuraavassa tuokiossa kaikki kolme sudenpyytäjää olivat jälleen
yhdessä ja pusersivat äänettöminä toistensa käsiä.
-- Sinä ampui? kuiskasi Mukoki.
-- En! vastasi Vabi, ja hänen silmänsä levisivät ällistyksestä. Etkö
_sinä_ ampunut?
-- En.
Tuo yksisanainen vastaus sisälsi uuden pelottavan varoituksen. Kuka
sitten oli ampunut nuo viisi laukausta? Metsästäjät silmäilivät
ymmällään toisiaan. Yhä äänettömänä vanha intiaani osoitti kädellään
tumman setrihongikon keskeltä hohtavaa joenuomaa. Ilmeisesti hän
arveli laukausten tulleen sieltä. Vabi pudisti päätään.
-- Siellä ei ollut jälkiä, hän kuiskasi. Kukaan ei ole tullut joen
poikki.
-- Minä luulin kuulleeni laukaukset tuolta päin! läähätti Rod ja
viittasi metsään. -- Mutta Mukoki sanoi ei.
Pitkän aikaa kaikki kolme seisoivat liikahtamatta ja kuuntelivat.
Puolisen mailin päästä kauempaa metsästä he kuulivat yksinäisen suden
huhuilua. Vabi katsahti uteliaasti vanhan intiaanin silmiin.
-- Tuo susi vainuaa ihmisjälkiä, hän kuiskasi. Mutta minun jälkiäni
ne eivät ole!
-- Eivät meidänkään, virkkoi Rod.
Tuo pitkä suden ulvonta oli ainoa ääni, joka häiritsi lähestyvän yön
syvää hiljaisuutta. Mukoki kääntyi takaisin entisille jäljilleen
ja toiset seurasivat häntä. Neljännesmailin päässä joki tuli yhä
kapeammaksi ja puristui jyrkkien kallioiden väliin, jotka hiukan
etempänä rannasta kohosivat vähäisten vuorten korkuisiksi.
Metsästäjäin kävi mahdottomaksi enää seurata sulana kohisevan
koskisarjan uomaa, joten heidän oli pakko poiketa valtavien
kalliojärkäleiden lomitse sisemmälle metsään. Vihdoin heidän polkunsa
vei harjanteen huipulle, jossa ison paaden suojassa vielä kyti Rodin
ja Mukokin leirinuotion jäännöksiä. Täällä he olivat odotelleet Vabia
ja kuulleet nuo salaperäiset laukaukset, joita hekin olivat aluksi
otaksuneet väijyvien rosvojen ampumiksi.
Havumaja odotteli heitä kallion kyljessä, ja nuotion vieressä
virui iso kimpale käristettyä lihaa, joka oli pudonnut varrasta
hoidelleen Mukokin kädestä hänen kuullessaan laukaukset. Tämä jylhien
kallioiden joka haaralta saartama aukea, jonne vain kaita sola johti,
oli ihanteellinen leiripaikka, ja koko päivän hangessa kahlanneet
ja peräti uupuneet metsästäjät silmäilivät sitä tyytyväisinä
välittämättä enää vihollisista, joiden tiesivät kiertelevän
lähistöllä.
Vabi ja Rod olivat juuri käyneet uudestaan virittämään valkeata, kun
Mukokin omituinen käytös kiinnitti heidän huomiotaan. Vanha soturi
nojautui pyssyynsä hievahtamatta ja katseli paheksuvasti poikien
puuhia. Polvillaan oleva Vabi silmäsi häneen kysyvästi.
-- Ei tänne tekee valkea, sanoi Mukoki päätään pudistaen. -- Ei tohdi
olla täällä. Menee pois -- vuoren taa!
Suoristaen selkäänsä hän ojensi pitkän käsivartensa pohjoista kohti.
-- Joki juoksee kuin hullu pitkin vuoren reuna, hän jatkoi. --
Pauhaa ja parkuu kun kulkee kallion puhki, sitten leviää rämesuoksi
-- sitten juoksee taas vuoren halki ja lopulta on taas leveä, tyyni
joki. Me menee pois vuorten taa. Sataa lunta koko yö. Huomenna ei
mitä jälkiä Vungan nähdä. Jos ollaan täällä yö tulee huomenna iso
jälki. Vunga on meidän kintereillä kuin paha henki -- saa kohta nähdä!
Vabi nousi pystyyn hyvin pettyneen näköisenä. Varhaisesta aamusta
alkaen hän oli ollut jalkeilla, kävellyt koko päivän, jopa pannut
välistä juoksuksikin, ja nyt hän tunsi itsensä niin uupuneeksi, että
olisi kernaasti alistunut vaaroihinkin saadakseen rauhassa syödä ja
viskautua nukkumaan. Rodin laita oli vielä huonommin, vaikka hän oli
kävellyt vähemmän.
Tuokion pojat katselivat äänettöminä toisiaan salaamatta lainkaan
mielipahaansa. Mutta Vabi oli siksi järkevä ja kokenut, ettei käynyt
vastustamaan vanhaa eränkävijää. Jos Mukoki kerran sanoi, että heidän
yöpymisensä tänne oli vaarallista, niin sen täytyi olla vaarallista;
vastaan väittäminen ei auttanut. Hän tiesi, että Mukoki oli heimonsa
mainioin metsänkävijä, oikea vainukoira, ja Mukokin sana oli aina
toisille laki. Vabi siis nyökkäsi ja irvisti iloisesti Rodille, joka
tosiaan tarvitsi rohkaisua, ja rupesi jälleen köyttämään selkäänsä
reppua, jonka oli vastikään heittänyt maahan.
-- Vuorelle ei kovin pitkä matka. Kaksi kolme mailia -- sitten leiri,
rohkaisi Mukoki. Astuu hiljaa -- sitten syö vahvasti.
Vain joitakin tarvekaluja oli ennätetty purkaa kelkasta, jota
retkeläiset vetivät mukanaan erämaassa, ja ne Mukoki sälytti joutuin
paikoilleen. Sitten nuo kolme seikkailijaa lähtivät tarpomaan
eteenpäin pitkin jylhää harjua.
Vabi johti kulkua selkä kumarassa raskaan taakan alla, valiten
helpoimman tien kelkalle ja katkoen näreitä ja vesoja terävällä
vyökirveellään. Muutaman askelen päässä hänestä kulki Mukoki vetäen
kelkkaa, ja reen perässä seurasi Susi, joka oli nahkahihnalla
kiinnitetty rekeen. Jälkijoukkona oli Rod, joka ei vielä ollut
perehtynyt raiteen polkemiseen.
Alkoi nopeasti pimetä. Vaikka Vabi oli Rodista vain kymmenkunnan
askelen päässä, voi tämä vain silloin tällöin nähdä hänestä
vilauksen lumen kilotusta vasten; ja Mukikin, joka kulki selkä
kumarassa valjaissaan, näkyi vain hämäränä pilkkuna. Vain Susi oli
kyllin lähellä ollakseen seuraksi ylen uupuneelle ja masentuneelle
poikaparalle.
Rod ei helposti tullut alakuloiseksi, mutta nyt hän kaipasi
kauppa-aseman leppoisaa rauhaa. Minnetakin kuva kohosi hänen
mieleensä; kuinka hauskaa olisikaan tällä hetkellä istua tytön
vieressä ja kuunnella hänen herttaisia tarinoitaan linnuista ja
metsän eläimistä!
Harjun selkä jyrkkeni ja kapeni sitä mukaa kuin matkue eteni. Kaukaa
sen juurelta kuului kosken pauhua, ja sen suunnasta Rod päätteli
heidän olevan jo lähellä äkkijyrkännettä. Jylhät jättiläispaadet ja
irtaimet kallionkappaleet, joita maankuoren liikkuminen oli aikojen
hämärissä kasannut kukkulan laelle, vaikeuttivat heidän kulkuaan;
jokainen askel oli otettava mitä varovaisimmin. Kosken mylvinä koveni
kovenemistaan, ja toisella laidalla Rod luuli erottavansa hämärän,
jylhän kallioseinän kohoavan korkeuteen kuin varjomainen jättimuuri.
Hän päätteli, että siinä oli tuo äkkijyrkänne. Mukoki ja Vabi
vaihtoivat paikkaa.
-- Mukoki on käynyt täällä ennenkin, karjui Vabi Rodin korvaan. Siitä
huolimatta oli hänen äänensä hukkua heidän alapuoleltaan kuuluvaan
pauhuun. -- Tässä kohdassa joki puhkaisee vuoren.
Rod unohti tykkänään väsymyksensä ja raihnaisuutensa. Ei
hurjimmissakaan seikkailu-unelmissaan hän ollut arvannut mitään
tämäntapaista.
Jokainen askel tuntui vievän heidät yhä lähemmäksi avaraa
vuorensolaa, josta vesi kiehuen ja kohisten syöksyi alas, mutta vielä
hän ei nähnyt siitä merkkiäkään. Hän jännitti silmiään ja korviaan
odottaen joka hetki kuulevansa vanhan erämiehen varoittavan äänen.
Yhtäkkiä -- niin äkkiä että hän hätkähti -- hän näki äskeisen
jättiläisvarjon heitä lähellä, mutta vastakkaisella puolella, ja nyt
hän ensi kertaa käsitti heidän asemansa. Vasemmalla puolella oli
äkkijyrkänne -- oikealla vuoren pystysuora seinä. Kuinkahan leveä
olikaan se reunama, jota myöten he kulkivat? Rodin jalka takertui
lumeen hautautuneeseen oksaan. Hän sieppasi sen ja viskasi alas
syvyyteen; sitten hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta putoavan oksan
ääntä ei kuulunut. Jyrkänne oli aivan vierellä -- kylmä väristys
puistatti Rodia. Tällaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut.
Vaikka pimeässä ei voinut nähdä mitään, Rod tiesi reunaman johtavan
ylös laelle. Hän kuuli Vabigunin ähkivän, kun tämä kiskoi raskasta
kelkkaa pehmeässä lumessa, ja hän rupesi auttamaan lykkäämällä sitä
takaapäin. Puolisen tuntia tätä työlästä taivallusta jatkui, kunnes
virran kohina oli haihtunut aivan kuulumattomiin. Ja nyt ei oikealla
puolella ollut enää vuoriseinääkään. Viittä minuuttia myöhemmin
Mukoki komensi pysähtymään.
-- Huipulla ollaan, sanoi hän lyhyesti. Tässä leiri tehdään!
Rod ei voinut pidättää ilon huudahdusta, ja Vabikin murahti
tyytyväisenä riisuutuessaan valjaista. Mukoki, joka ei tuntunut
koskaan väsyvän, rupesi kohta etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja
hetken hengähdettyään toisetkin yhtyivät häneen.
Paikka valittiin ison kallion suojaiselta puolelta, ja Mukokin
luodessa lunta syrjään nuoret metsästäjät kävivät kirveillään
katkomaan lähellä kasvavasta palsamimäntymetsiköstä taipuisia
hyvänhajuisia vesoja ja oksia, joita he kantoivat sylillisen toisensa
perästä leiripaikalle. Tunnin kuluttua oli mukava havumaja pystyssä
ja sen edessä iloinen nuotio, joka viskasi räiskyviä liekkejä ja
säkeniä pimeään yöhön.
Ensi kerran koko päivänä he tunsivat nyt kuinka nälkäisiä he oikein
olivat. Mukoki rupesi laittamaan ruokaa sillä aikaa kun Vabi ja Rod
kokoilivat polttopuita yön varalle. Onneksi he löysivät läheltä
muutamia kuivia poppelinrunkoja, maailman parasta nuotiopuuta, ja
paistin ja kahvin valmistuessa heillä oli jo hakattuna aikamoinen
pino halkoja.
Mukoki oli kattanut juhla-aterian majan oviaukkoon, jossa
valkean loimu lämmitti heitä edestä ja takaa heijastuessaan
kallionseinämästä. Ei ollut ihme, että tämä runsas lämmin ja vankka
illallinen kävikin pojille ylivoimaiseksi. Rod kykeni vaivoin
ryömimään majan perälle, missä hän kääri huopia ympärilleen,
hautautui raitistuoksuisiin palsamihavuihin ja veteli tuota pikaa
autuaallisia unia.
Hänen viimeinen aistimuksensa oli epäselvä kuva Mukokista, joka
läjäsi lisää syttyä nuotioon, niin että liekit räiskähtivät monen
metrin korkeuteen valaisten kallio järkäleiden villiä amfiteatteria,
jonka takana, yllä ja ympärillä oli sysipimeä, salamyhkäinen erämaa.
6.