Tähän aikaan oli ankara pakkanen. Järvet ja joet olivat jäätyneet
syvältä, ja maata peitti ohut lumi. Kaksi viikkoa myöhemmin kuin
alkuaan oli suunniteltu joutuivat nuoret erämiehet ja vanha
intiaani pikamarssissa Nipigon-järven pohjoisille kaltaille, ja
kuudentena matkapäivänä pakotti tuima lumimyrsky heidät pysähtymään
Ombabika-joelle.
Sinne rakennettiin tilapäinen leiri, ja sitä pystytettäessä Mukoki
keksi susien jälkiä. Tämän johdosta päätettiin viipyä täällä päivä
tai pari ja tutkia tienoon metsästysmaita. Toisen päivän aamulla Vabi
sai haavoitetuksi vanhaa uroshirveä, joka myöhemmin päivän kuluessa
sai edellä kerrotun järkyttävän lopun. Samana aamuna pojat lähtivät
pitkälle tiedustelumatkalle pohjoiseen päin toivoen tulleensa hyville
riistamaille ja saavansa oivallisen sudennahkasaaliin.
Mukoki jäi yksin leiriin. Kun eränkävijäin tarkoituksena oli perehtyä
seutuun mahdollisimman laajalti, eivät he olleet missään pysähtyneet
kaatamaan riistaa syötäväksi. Siksi heidän ainoana ravintonaan
noina kuutena matkapäivänä oli ollut suolainen läski ja kuivattu
peuranliha. Mukoki, jolla oli mainio kyky vainuta ja pyytää riistaa
valtavan ruokahalunsa tyydykkeeksi, päätti toisten poissa ollessa
hankkia tuoretta lihaa ja lähti sen vuoksi myöhään iltapäivällä
pyyntiretkelle arvellen viipyvänsä ainakin tunnin.
Hän otti mukaansa kahdet äkeät sudenraudat, joita kantoi olallaan.
Kulkiessaan varovaisesti rantaa pitkin silmät ja korvat tarkkoina
Mukoki tapasi yhtäkkiä jäätyneen ja puoleksi syödyn punahirven
raadon. Ilmeisesti sudet olivat tappaneet eläimen joko samana päivänä
tai edellisenä yönä, ja lumessa olevista jäljistä näkyi, että petoja
oli ollut vain neljä. Kokeneena sudenpyytäjänä Mukoki arvasi, että
ne kohta palaisivat jatkamaan ateriaansa; siksi hän asetti rautansa
raadon viereen peittäen ne huolellisesti kymmenen sentin vahvuisella
lumikerroksella.
Jatkaessaan pyyntiretkeään vanha intiaani pian keksi toisenkin hirven
verekset jäljet. Hän arveli, ettei eläin kulkisi pitkällekään syvässä
lumessa, ja lähti seuraamaan jälkiä. Puolisen mailia kuljettuaan hän
äkkiä pysähtyi äännähtäen hämmästyksestä. Joku toinen metsästäjä oli
hänen edellään samoilla jäljillä!
Mukoki kulki entistä varovaisemmin. Muutaman kymmenen metrin päässä
näkyi ajoon yhtyneen toinen mokkasiinijalkainen mies ja myöhemmin
vielä kolmas.
Uteliaana intiaani puikahti nopeasti ja äänettömästi jälkiä myöten
metsään. Pihtakuusitiheikön toisella puolella häntä kohtasi jälleen
uusi yllätys, sillä hän kompastui samaan naarashirven raatoon, jota
hän oli väijymässä. Lyhyen tarkastelun jälkeen hän totesi, että se
oli ammuttu viimeistään pari tuntia sitten. Nuo kolme metsästäjää
olivat leikanneet saaliista vain sydämen, maksan ja kielen sekä
takareidet. Minkähän vuoksi he eivät olleet ottaneet mukaansa edes
nahkaa.
Mukokin uteliaisuus virisi uudelleen, ja hän kävi tarkasti tutkimaan
mokkasiinin jälkiä. Pian hän keksi, että hänen edellään kulkevilla
intiaaneilla oli ollut tulinen kiire ja että he leikattuaan hirvestä
maukkaimmat osat olivat lähteneet jatkamaan matkaa juoksujalkaa!
Murahtaen taas hämmästyksestä vanha intiaani palasi raadon luo, nylki
joutuin nahan, kääri siihen etukoivet ja kyljet ja lähti taakka
selässään kotimatkalle. Oli jo pimeä, kun hän joutui leiriin. Vabi
ja Rod eivät olleet vielä palanneet. Rakennettuaan ison nuotion ja
ripustettuaan kylkipalat paistumaan vartaaseen hän jäi odottamaan
poikia.
Puolta tuntia myöhemmin hän kuuli läheltä laukauksen, joka joudutti
hänet nopeasti paikalle, missä Vabi piteli puolipyörtynyttä Rodia
sylissään.
Leiriin saavuttiin tuota pikaa, ja vasta sitten kun Rod oli asetettu
pitkäkseen huopakasalle lämmittävän nuotion ääreen, ennätti Vabi
selittää toverinsa vammat vanhalle intiaanille.
-- Hänen olkavarrenluunsa taitaa olla poikki, Muki, hän sanoi. Onko
sinulla kuumaa vettä?
-- Ampumahaavako? kysyi vanha intiaani välittämättä lainkaan
kysymyksestä. Hän polvistui Rodin viereen sormet hätäisesti harallaan.
-- Ei -- nuijanisku. Yhdyimme metsässä kolmeen intiaaniin, jotka
olivat laittaneet leirin ja pyysivät meitä syömään kanssaan. Meidän
murkinoidessamme ne peijoonat hyppäsivät niskaamme. Rod sai silloin
tuon iskun ja menetti kiväärinsä.
Mukoki riisui näppärästi päällysvaatteet sairaan pojan yltä ja
paljasti hänen vasemman käsivartensa ja kylkensä. Käsivarsi oli
turvonnut mustanpuhuvaksi, ja vyötäisten yläpuolella oli pitkä
sininen juova.
Mukokissa oli vähän haavurin vikaa. Kovakouraisesti hän tutki vammaa
puristellen ja väännellen lihaa ja luuta, kunnes Rodin täytyi älähtää
tuskasta. Mutta tutkimuksen loputtua oli ruskean lääkärin järeillä
kasvoilla iloinen ilme kun hän sanoi:
-- Ei mikään luu poikki -- pahempi vika täällä! -- Hän kosketti
sinervää juovaa. -- Kylkiluu melkein poikki -- ei vallan. Puristaa
henki ulos ja tekee julman kova kipu. Tarvitsee vain vahva illallinen
ja kuuma kahvi -- hieroa karhunihralla, sitten tulee parempi!
Rod oli avannut silmänsä ja hymyili heikosti. Vabi ei voinut pidättää
ilonhuutoa.
-- Laitasi ei olekaan niin hullusti kuin me ajattelimme, kuuletko
Rod? hän huudahti. Mukia ei kukaan pane pussiin. Jos hän sanoo,
että käsivartesi ei ole poikki, niin se ei ole, ja muutapa ei nyt
kaivatakaan. Annahan kun laitan sinulle oikean vuoteen noista
huovista, ja sitten saamme kohta illallista, joka pitää sinusta kivun
loitolla. Odotas -- minä tunnen lihan -- tuoreen lihan tuoksua!
Nauraa hihittäen Mukoki kimposi pystyyn ja juoksi nuotiolle, jossa
naarashirven kylkikappaleet hiljaa pihisivät vartaissa. Ne olivat jo
käristyneet korean ruskeiksi, ja niistä tippuva rasva toi sieraimiin
ruokahalua kiihottavan tuoksun. Ja kun Vabi oli Mukokin ohjeiden
mukaan voidellut toverinsa vammat ja laittanut niihin siteet,
levitettiin houkutteleva ateria heidän eteensä. Nähdessään aimo
annoksen hirvenkyljyksiä ynnä ohrajauhokakkuja ja ison kupin kiehuvaa
kahvia Rodilta pääsi onnellinen vaikka vähän hämillinen nauru.
-- Minua hävettää, Vabi, hän sanoi. Tässä olen ollut teidän
hoidettavananne ja kannettavananne kuin vaivainen vasikka; ja nyt
saan tietää, ettei minulla ole luunmurtumaakaan, ja nälkäinen minä
olen kuin karhu! Eikö olekin viheliäistä? Aivan kuin muka olisin
henkihieverissä! Melkeinpä toivoisin, että käsivarteni olisi poikki!
Mukoki oli upottanut hampaansa mahtavaan lihaiseen luuhun, mutta
laski sen nyt suustaan päästääkseen kajahtavan naurunröhkäisyn. Hänen
naamansa kiilsi paksusta rasvasta.
-- Olee joka mies nyt kipi! hän huusi suu täynnä lihaa. Olee paljon
enempi kipi -- julman kipi! Ehkä sitten oksennus auttaa!
-- Hei vain! älähti Vabikin riemuissaan. Mitä sanot niin iloisista
uutisista, Rod?
Hänen riemahtelunsa kajahti kauas äänettömälle salolle. Mutta äkkiä
hän hillitsi itsensä ja kurkisti nuotion loimon takana olevaan
pimeyteen.
-- Mitäs sanot, jos ne veitikat seuraavat jälkiämme? hän kysyi.
Kaikki kävivät hiljaisiksi, ja sitten nuori intiaani kertoi häthätää
päivän seikkailut Mukokille -- kuinka he metsän sydämessä monen
mailin päässä olivat yhtyneet intiaanimetsästäjiin ja kuinka isännät
sitten kesken ateriaa olivat salakavalasti käyneet heidän kimppuunsa.
Niin äkkiarvaamaton oli hyökkäys ollut, että yksi intiaaneista oli
saanut siepatuksi Rodin kiväärin, patruunavyön ja revolverin ja
karannut tiehensä ennen kuin pojat tointuivat hämmästyksestään. Vabi
oli joutunut kahden intiaanin alle, ja Rod tuli hänen avukseen,
mutta sai joko nuijasta tai pyssynperästä nuo kaksi tuimaa iskua
ruumiiseensa. Sitten Vabi oli päässyt heiluttamaan asettaan, ja
lyhyen ottelun jälkeen päällekarkaajat olivat livistäneet tiheään
viidakkoon ilmeisesti tyytyväisinä kun olivat saaneet toisen
vastustajansa koko asevaraston saaliikseen.
-- Ne olivat varmastikin Vungan väkeä, päätti Vabi kertomuksensa.
Se minua vain ihmetyttää, että he eivät surmanneet meitä. Heillä
oli montakin mahdollisuutta ampua meidät, mutta he eivät näyttäneet
tahtovan muuta kuin ryöstää aseemme. Ehkäpä asemalla aloitetut
toimenpiteet ovat taltuttaneet heidät, tai...
Hän vaikeni ja tuijotti ymmällään eteensä. Kohta alkoi Mukoki kertoa
omista kokemuksistaan ja siitä salamyhkäisestä kiireestä, jolla nuo
kolme intiaania olivat teurastaneet naarashirven.
-- Olipa se tosiaan merkillistä, myönsi Vabi. He eivät voineet olla
samoja, jotka me tapasimme, mutta arvattavasti he kuuluivat samaan
joukkoon. Enkä hämmästyisi, jos olisimme sattuneet keksimään Vungan
pesäpaikan. Olemme aina luulleet hänen pysyttelevän lännempänä, ja
isä on häntä paraikaa vainuamassa Ukkoslahden puolella. Olemmepa
joutuneet koko ampiaispesään, Muki, ja ainoa keino säilyttää nahkansa
eheänä on suoriutua tiehensä koko näiltä mailta.
Samassa kuului hänen takaansa vieno rasahdus, aivan kuin jokin elävä
olento olisi varovasti tunkeutunut pihtakuusivesakon läpi. Risahdusta
seurasi omituinen nuuskiva ääni ja vihdoin kuului matalaa vikinää.
-- Kuulkaahan!
Vabi kumartui jännittyneenä vesakkoon, raotti oksia varovasti ja
työnsi päänsä verkalleen aukkoon.
-- Hei, Susi! hän kuiskutti kutsuvasti. Mikä nyt on hätänä?
Käsivarren matkan päässä hänestä seisoi pienen kuusinäreikön reunassa
laiha, koiran näköinen eläin ruumis jäykkänä ja korvat pystyssä.
Tarkemmin katsoen kuitenkin huomasi, että se ei ollut koira, vaan
täysikasvuinen susi. Vabi oli opettanut sen pienestä penikasta pitäen
koiran tavoille, mutta isommaksi kasvaessaan se oli säilyttänyt
rotunsa villit vaistot. Olisipa kiinnityshihna vain katkennut tai
kaularemmi luiskahtanut korvien yli, niin varmastikin Susi olisi
ilomielin viilettänyt metsiin esi-isäinsä pyyntimaille. Nyt oli
nahkahihna kireällä kuin jousen jänne. Suden turpa oli kääntynyt
kohti taivasta, sen korvat olivat valppaasti pystyssä ja kurkusta
kuului tukahtunutta murinaa.
-- Jokin otus on lähellä leiriämme, ilmoitti Vabi toisille ja
vetäytyi sukkelaan ulos pensaasta. Muki...
Hänet keskeytti aljusuden pitkä valittava ulina.
Muki kavahti pystyyn valppaana kuin kissa, puikahti pyssy kädessä
ulos havumajasta ja katosi pimentoon. Vabi tarttui toiseen jäljellä
olevaan pyssyyn ja seurasi häntä Rodin jäädessä makaamaan paikoilleen.
-- Makaa vain siinä varjossa äläkä anna valkean loimun ilmaista
itseäsi, varoitti toveri matalalla äänellä. Ehkäpä vain jokin
metsänelävä on sattumalta törmännyt leiriimme, mutta parasta on joka
tapauksessa ottaa asiasta selvä.
Kymmenen minuutin perästä nuori metsästäjä palasi yksinään.
-- Turha hälytys! hän nauroi iloisesti. Vähän matkan päässä tuolla
puron varrella on susien tappama punahirven raato, ja Susi haistaa
joitakin sukulaisiaan, jotka kokoontuvat sinne juhlaan. Muki on
pannut sinne raudat, ja aamulla ehkä saamme ensimmäisten susiemme
nahat.
-- Entä Muki?
-- Vahdissa. Hän kiertää vartiota vähän yli keskiyön ja sitten tulee
minun vuoroni. Emme voi olla kyllin varovaisia, kun Vungan joukkoa
maleksii lähistöllä.
Rod heittelehti kärsimättömästi vuoteellaan.
-- Mitäs me teemme -- huomenna? hän kysyi haikeasti.
-- Lähdemme liikkeelle! tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Sitten
epäröivämmin: Jos nimittäin sinä kykenet kävelemään. Mukokin kertoman
mukaan ja omasta kokemuksestamme tiedämme, että Vungan väkeä oleilee
järventakaisissa metsissä. Me kuljemme pari kolme päivää Ombabikan
vartta ylöspäin ennen kuin taas leiriydymme. Sinä ja Muki voitte
lähteä heti kun on tarpeeksi valoisaa.
-- Entä sinä...? aloitti Rod.
-- Minä käväisen vanhoilla sudenjäljillämme noutamassa tänään
ampumiemme otusten päänahat. Sinne jäi sinulta yhden kuukauden
palkka, Rod! No, käydään nyt levolle. Hyvää yötä -- nuku sikeästi --
ja herää varmasti huomenna varhain.
Päivän seikkailuista uupuneina pojat nukahtivat heti. Ja vaikka
keskiyö tuli ja tunti kului toisensa perästä, ei uskollinen
Mukoki hennonut heitä herättää. Antamatta valppautensa herpaantua
hetkeksikään vanha intiaani kierteli väsymättä leiripaikkaa. Harmaan
aamusarastuksen puhjetessa hän lisäsi rovioon vähän syttyä niin että
se leimahti roihuavaan liekkiin, veti syrjään ison kasan hehkuvia
hiiliä ja valmisti niiden päällä hyvän aamiaisen. Herätessään Vabi
yllätti hänet tästä puuhasta.
-- Enpä olisi luullut sinun tekevän minulle moista kepposta, Muki,
hän sanoi moittivasti, ja punerrus lensi hänen ruskeille kasvoilleen.
Teit kyllä kauhean kiltisti, mutta tahtoisin, ettet enää kohtelisi
minua kuin mitäkin pientä lasta.
Hän laski kätensä polvillaan olevan Mukokin olalle, ja vanha
metsänkävijä silmäsi häneen onnellinen ja tyytyväinen irvistys
ahavoituneilla kasvoillaan, joille lähes viisikymmenvuotinen eräelämä
oli piirrellyt ryppyjä tiheään kuin karttaan.
Mukoki oli ollut Vabin ensimmäisenä lapsenhoitajana ja kannellut
pientä palleroista olallaan metsiin; hän oli leikkinyt poikasen
kanssa ja perehdyttänyt hänet jo pienestä pitäen metsäneläinten
tapoihin, ja yhdessä pikku Minnetakin kanssa hän oli surrut, kun Vabi
oli lähetetty kouluun. Kaikki hellyys ja rakkaus, mikä piili jämeän
vanhan punanahan sydämessä, oli omistettu intiaaninuorukaiselle ja
hänen sisarelleen; Mukoki oli heille toinen isä.
-- Sinulla eilen julman paha päivä, hän vastasi Vabille. Väsyy
kovin. Minulla hyvä olo. -- Hän nousi pystyyn ja ojensi Vabille
pitkän haarukkakepin, jolla hän oli hoidellut vartaassa käristyviä
lihapalasia. Tuolla sinä kääntelee paisti, hän lisäsi. Minä katselen
raudat.
Rod, joka myös oli tällä välin herännyt ja kuullut viime sanat, huusi
havumajasta:
-- Odottakaahan minuutti, Mukoki. Minä lähden mukaanne. Jos olette
saanut suden, tahtoisin nähdä sen.
Hetkisen perästä hän ilmestyi näkyviin täysin pukeutuneena ja
kasvoillaan paljon terveempi väri kuin eilen illalla nukkumaan
käydessä. Hän seisahtui tulen ääreen, ojensi ensin toista kättä ja
sitten toista sen lämpimään, irvisti vähän tuskasta ja ilmoitti
huolestuneille tovereilleen, että hän oli entisellään, paitsi että
käsivarsi ja kylki olivat vielä hyvin hellät.
Kävellen verkalleen, jotta Rod "tottuisi jälleen koipiinsa", kuten
Vabi sanoi, Mukoki ja Rod lähtivät virran vartta ylöspäin. Aamu oli
harmaa ja hämärä, ja silloin tällöin tipahteli isoja lumihiutaleita
ennustaen, että päivän pitkään oli odotettavissa uusi lumimyrsky.
Mukokin sudenraudat olivat parinsadan metrin päässä leiristä, ja kun
he olivat kiertäneet erään joen polven, pysähtyi vanha metsästäjä
äkisti ja päästi hohottavan mielihyvän murahduksen. Katsoessaan hänen
osoittamaansa suuntaan Rod näki vähän matkan päässä mustan hahmon
hangella.
-- Siinä se on! huudahti intiaani.
Heidän lähetessään mustaan hahmoon tuli äkkiä eloa, se rimpuili ja
teutaroi lumessa kuin kuolemanhädässä. Muutaman askelen otettuaan he
jo seisoivat lähellä vankiaan.
-- Naarassusi! huudahti Mukoki.
Hän tarttui vyöllään olevaan kirveeseen ja läheni kyrmistelevää
petoa parin askelen päähän. Rod huomasi, että toinen noista
isoista teräsansoista oli pureutunut kiinni suden etujalkaan ja
toinen takajalkaan. Sen tähden ei eläinparka kyennyt lainkaan
puolustautumaan, vaan kyyristyi luimistellen vatsalleen, valkoiset
hammasrivit vihaisessa irvessä ja silmät liekehtien kipua ja kiukkua,
ja vain laihassa, surkean nälkiintyneessä ruumiissa voi nähdä pelon
värinää kun surmaaja lähestyi. Rodia olisi suden avuton tila kovin
säälittänyt, jollei hän olisi muistanut, kuinka tiukalla hänen ja
Vabin pelastus oli eilen ollut kokonaisen petolauman käsistä.
Pari kolme nopeaa kirveeniskua lopetti eläimen tuskat. Mukoki otti
veitsensä ja leikkasi rodulleen ominaisella taidolla syvän uurteen
pedon pään ympäri korvien alapuolelta ja irrotti sitten kerran
ylöspäin, kerran alaspäin ja kahdesti sivuille nyhtäisten päänahan
verestävästä kallosta.
Silloin Rodilta pääsi äkkiä, aivan ajattelematta, kysymys:
-- Tuollako tapaa te ihmisiltäkin nyljette päänahan?
Mukoki silmäsi häneen ällistyneenä, hänen leukansa loksahti -- ja
sitten hän ensi kertaa Rodin kuullen päästi oikean naurunremahduksen.
Kun Mukoki nauroi, kuului vain jonkinlaista puoleksi hihittävää,
puoleksi korisevaa röhkinää, jota ei Rodin eikä edes Vabinkaan
onnistunut matkia.
-- Ei ikinä nylkee valkea mies, puhisi Mukoki naurunsa keskeltä. Isä
ennen teki niin -- nuori mies kun oli. Otti monet päänahat!
Mukokin nauru ei ottanut loppuakseen edes heidän leirille palattuaan.
Aamiainen ahmaistiin vajaassa kymmenessä minuutissa. Lunta alkoi jo
putoilla tiheään, ja jos metsästäjät lähtisivät oitis matkaan, heidän
jälkensä epäilemättä peittyisivät aivan näkymättömiin puolenpäivän
aikaan, mistä voisi olla paljon hyötyä liikuttaessa vungien
mailla. Toiselta puolen Vabi tahtoi välttämättä palata eiliselle
sudensurmapaikalle korjaamaan päänahat ennen kuin lumi ennätti
peittää jäljet. Ei ollut vaaraa, että he eksyisivät toisistaan, sillä
olihan sovittu, että Rod ja Mukoki kulkisivat jäätyneen joen vartta
ylöspäin. Vabi tavoittaisi heidät ennen pimeän tuloa.
Pyssy, revolveri, veitsi ja vyössä kannettava terävä kirves
mukanaan Vabi lähti leiristä. Neljännestunnin kuluttua hän läheni
varovaisesti sitä järvenpäätä, jossa vanha uroshirvi oli kamppaillut
kuolinkamppailunsa taistellen susilaumaa vastaan. Yhdellä ainoalla
silmäyksellä hän totesi miten taistelu oli päättynyt -- hangella
näkyi joukko tyhjiksi kaluttuja luita ja mahtava sarvipari.
Taistelutantereella seistessään Vabi toivoi, että Rod olisi ollut
hänen kanssaan katselemassa valtavan kamppailun jälkiä. Tuolla makasi
voitettu hirvi -- tosin vain luukasana. Mutta valtava pää sarvineen
oli jäljellä. Se oli suurin hirvenpää jonka intiaaninuorukainen
pitkänä eräaikanaan oli nähnyt, ja hänen mieleensä juolahti, että
jos sen voisi sopivalla tavalla käsitellä, se olisi ainakin sadan
dollarin arvoinen.
Mutta vanha härkä ei ollut myynyt henkeään ilmaiseksi. Parinkymmenen
metrin päässä siitä oli kuolleen ja syödyn suden luut, ja hirven
luurangon alla olivat toisenkin harmaaturkin jäännökset. Kummassakin
oli päänahat tallella, ja ne nyljettyään Vabi kiiruhti seuraamaan
sudenjälkiä.
Puolivälissä järven jäätä, missä hän oli ampunut molemmat viimeiset
luotinsa, oli kahden muun suden luut, ja kuusimetsän reunalta hän
löysi vielä kolmannen jätteet. Tämä eläin oli ilmeisesti haavoittunut
jossakin kauempana, ja verenhaju oli saanut lauman iskemään
siihen täällä kiinni. Puolisen mailin päässä Vabi tuli siihen
kohtaan, jossa hän oli tyhjentänyt kokonaisen viisipatruunaisen
makasiinin susilaumaan, ja sieltä hän löysi vielä kahden suden luut.
Paluumatkalle lähtiessään hänellä oli siis seitsemän päänahkaa
vyössään.
Vanhan uroshirven jäännösten luona Vabi jälleen pysähtyi. Hän
tiesi intiaanien usein säilyttävän hirven- ja peuranpäitä talven
yli jäädyttämällä ne, ja tuo hänen edessään oleva pää oli todella
säilyttämisen arvoinen.
Mutta minne hän kätkisi sen heidän paluuseensa saakka? Retkihän
kestäisi useita kuukausia. Puunoksaan sitä ei voinut ripustaa,
sillä siitä sen joku ohikulkeva metsästäjä varastaisi tai se menisi
piloille kevätlämpimäin tullessa.
Äkkiä hän sai hyvän aatteen. Miksi hän ei voisi säilyttää sitä
"intiaanien jääkaapissa", niin kuin valkoiset metsästäjät sanoivat?
Hän kävi heti toimeen. Suurella vaivalla hän raahasi tuon
suunnattoman sarviniekkapään lehtikuusinäreikköön. Sudet olivat
tosin sitä pahasti kalvaneet, mutta Vabi oli nähnyt intiaanien
kauppa-asemalla taitavasti käsittelevän paljon pahemminkin
haaskautuneita päitä.
Pihtakuusimetsikön pimennossa, jonne päivänsäteitä harvoin pääsi
tunkeutumaan, nuori intiaani kävi ahkeraan työhön. Puolitoista tuntia
aherrettuaan hän sai valmiiksi maakuopan, joka oli metrin syvyinen ja
toista metriä sivuilleen. Sen pohjalle hän loi noin kymmenen sentin
vahvuisen lumikerroksen, jonka takoi pyssynsä perällä niin tiiviiksi
kuin mahdollista. Sitten hän sovitti pään sarvineen kuoppaan, täytti
sen lumella ja loi jäätyneet maakokkareet tiiviisti ylle. Työnsä
jäljet hän peitti lumikerroksella, teki kirveellään rastit kahteen
lähellä kasvavaan puuhun ja lähti sitten jatkamaan matkaa.
-- Sinne on haudattuna kolmekymmentä dollaria miestä kohden, se on
varma, hän puheli hyvillään itsekseen kiiruhtaessaan Ombabika-joelle
päin. -- Maaperä sulaa siellä vasta kesäkuuksi. Hirvenpää ja
kahdeksan suden päänahat ei ole niinkään huono päiväansio, Rod
poikaseni!
Hän oli tehnyt taivalta kolmisen tuntia. Lunta oli tuprutellut
tasaisesti, ja leirille jouduttuaan hän huomasi, että Rodin ja
Mukokin jättämät jäljet olivat jo osittain peittyneet. He olivat siis
lähteneet matkaan melko aikaisin.
Vabi kiirehti oitis toveriensa perään. Lumipyryssä ei nähnyt
puoltasataa metriä kauemmaksi, ja ajoittain joen toinen ranta katosi
kokonaan näkyvistä. Jos sää olisi ollut selkeämpi, heidän ei olisi
onnistunutkaan paeta Vungan tyyssijoilta, arveli nuori metsämies
itsekseen. Mutta illalla he olisivat jo monen mailin päässä joen
yläjuoksun varrella, eivätkä mitkään merkit kielisi vainoojille
heidän oleskelupaikkaansa ja heidän kulkusuuntaansa.
Kaksi tuntia Vabi tarpoi uupumatta toveriensa jälkiä, jotka kävivät
yhä selvemmiksi.
Kolme tuntia taivallettuaan Vabi arvioi kulkeneensa ainakin kymmenen
mailia. Hän istahti huokaamaan ja nauttimaan eväitä, jotka oli lyönyt
laukkuunsa aamullisesta ateriasta. Hän ihmetteli Rodin kestävyyttä.
Hän ei epäillytkään, että tämä ja Mukoki olivat vielä kolmen
tai neljän mailin päässä hänen edellään, jolleivät hekin olleet
käyneet istumaan ja syömään päivällistä, mikä tuntui hänestä hyvin
uskottavalta.
Salo hänen ympärillään oli sykähdyttävän hiljainen. Ei edes pulmusten
siritystä kuulunut. Pitkän aikaa Vabi istui liikahtamatta kannon
päässä, lepuutti jalkojaan ja kuunteli jännittyneenä. Tällainen
päivä tuntui hänestä omituisen ja sanomattoman viehättävältä. Tuntui
kuin koko maailma olisi tauonnut hengittämästä; vain luminen taivas
levitti maan yli valkean alttarivaatteen.
Kesken tätä juhlallista hiljaisuutta kiiri hänen korvaansa yhtäkkiä
ääni, joka sai hänet huudahtamaan kauhusta. Selvä, kauas kajahteleva
pyssynlaukaus!
Sitä seurasi kohta toinen ja kolmas, kunnes hän sai lasketuksi viisi
laukausta.
Mitä tuo tarkoitti? Hän kavahti pystyyn kannolta -- hänen sydämensä
löi rajusti ja joka hermo jännittyi. Hän olisi voinut vannoa, että
se oli Mukokin pyssyn ääni -- mutta hänenhän ei pitänyt tänään ampua
ollenkaan riistaa! Siitä he olivat aamulla sopineet keskenään.
Oliko Rodin ja vanhan intiaanin kimppuun hyökätty? Seuraavassa
tuokiossa Vabi jo tarpoi jälkiä pitkin notkeasti kuin peura.
5.