RODERICK NÄKEE JALANJÄLKIÄ

Rod oli nyt ensi kertaa elämässään suurilla sydänmailla.

Istuen kokassa tuohikanootissa, joka kuljetti heitä Sampijokea

ylöspäin, Vabin meloessa hänen selkänsä takana, hän nautti täysin

siemauksin aarniometsien ja hetteisten nevojen jylhästä kauneudesta,

kun he kiitivät vettä pitkin äänettömästi kuin varjot. Hänen

sydämensä löi rajusti ja hänen silmänsä tähystelivät herkeämättä

jälkiä suuresta metsänriistasta, jota Vabi sanoi vilisevän

joka taholla heidän ympärillään. Hänen polvillaan lepäsi Vabin

repeteripyssy valmiina poskelle vietäväksi.

Ilma oli kirpeän raitis edellisten öiden hallapakkasten jälkeen.

Väliin heitä ympäröi kullan- ja purppurankarvainen lehtimetsä,

välistä joki kiemurteli juhlallisen tummien pihtakuusien lomitse;

toisinaan kuljettiin laajojen lehtikuusivesakkoja kasvavien nevojen

halki.

Tässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota

vain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti

salo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä

kahisevin siivin, ja kerran -- ensimmäisen matkapäivän iltana

-- Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa

rantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien

taipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:

-- Hirvi!

Tuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa

värähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän

kylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan

erämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.

Oli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään

joenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut

ruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan,

helotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa

lämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti

tuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä

se ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti

kuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn

poskelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.

Karhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta

pysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi

jalkansa livettänyt -- ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.

-- Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan -- yritä uudelleen!

Rodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta.

Kiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä,

kimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri

kun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi

että intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle

reunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten

venettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän

ajattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen

olkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.

Vabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa

käsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.

-- Älä hievahdakaan -- ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme

joka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.

Hän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan

päin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää

naamaa.

-- Vie sun metsähinen, tuo viime laukauksesi oli ensikertalaiselle

oikea mestarisattuma! Sinä kaadoit karhusi!

Epämukavasta asennostaan huolimatta Rod päästi ilon ulvonnan, ja

kohta kun hänen jalkansa tapasi pohjan, hän tempautui irti Vabin

otteesta ja kapusi ajopuuruuhkalle. Aivan sen reunalla hän tapasi

kontion, joka oli kuollut kuin kivi saatuaan luodin kylkeensä ja

toisen päähänsä. Seisten vettä valuvana ja väristen ilosta ja vilusta

ensimmäisen suursaaliinsa vierellä hän katseli rantaan melovia

tovereitaan ja luikkasi pitkään ja riemullisesti, niin että sen voi

kuulla puolen mailin päähän.

-- Nyt sinä ansaitset leirin ja nuotion lämpimiksesi, nauroi Vabi

kiiruhtaen hänen luokseen. Enpä olisi uskonut, että sinua onnistaisi

näin hyvin. Tänä iltana me pidämme juhlan ja rakennamme oivan nuotion

näistä ajopuista, jotta saat oikean käsityksen eräelämän ihanuudesta.

Hoi, Muki, hän hoilasi vanhalle intiaanille, paloittelepas tämä

veikkonen. Minä laitan leirin kuntoon.

-- Emmekö voi ottaa nahkaa talteen? hätäili Rod. Sehän on minun

ensimmäinen saaliini, näetkös, ja...

-- Tietysti otamme. Tule auttamaan minua nuotion rakentamisessa, se

pitää kylmän sinusta etäällä.

Viehättyneenä ensimmäisen leirin valmistelusta Rod melkein unohti

olevansa likomärkä ja että pakkasyö oli tulossa. Ensimmäinen tehtävä

oli nuotion rakentaminen, ja pian roihusikin mahtava, rätisevä ja

miltei savuamaton valkea hohdellen valoa ja lämpöä kymmenen metrin

päähän.

Sitten Vabi nouti huopapeitteet kanootista, kiskoi osan vaatteita

yltään ja auttoi Rodia riisuutumaan tyyten. Kohta poika oli kapaloitu

kuiviin huopiin ja märät vaatteet riippuivat kuivumassa puunoksilla

lähellä valkeata.

Ensi kertaa elämässään Rod näki miten erämaja rakennettiin.

Huolettomasti vihellellen Vabi haki kirveen kanootista, kävi

punasetrimännikön laitaan ja katkoi sieltä sylillisen toisensa

perästä tuuheita oksia ja vesoja. Huopapeitteisiin kietoutuneena Rod

auttoi kantamaan niitä nuotion lähelle nauraen itsekin täyttä kurkkua

eriskummalliselle ulkoasulleen ja hullunkurisille kompastuksilleen.

Puolen tunnin aherruksen jälkeen havumaja alkoi saada hahmoa. Kaksi

haaralatvaista setrivesaa työnnettiin maaperään lähes kolmen metrin

päähän toisistaan, ja molempien haarukkoihin sovitettiin kolmas,

joka sitten muodosti majan "kurkihirren". Sitä vasten asetettiin

vinosti maahan puolisen tusinaa muita vesoja, joiden väliin sitten

pujoteltiin pitkinpäin tuuheita oksia.

Jokseenkin samaan aikaan kun vanha intiaani oli saanut karhun

nyljetyksi ja paloitelluksi, oli erämajakin valmis. Istuessaan

siinä raittiilta tuoksuva katto päänsä päällä ja seinä selkänsä

takana, pehmeä havuvuode allaan ja jylhä, äänetön erämaa ympärillään

Rod tunsi mielessään sanoin kuvaamatonta viehätystä, jolle eivät

mitkään romaaniseikkailut voineet vetää vertoja. Ja kun vähän

myöhemmin karhunlihakimpaleet käristyivät vartaassa hiilloksella ja

kahvintuoksu yhtyi pannussa paistettujen jauhokakkujen lemuun, hän

tiesi rakkaimpien unelmiensa käyneen toteen.

Illalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä

eräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka

kuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita

huutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia

kokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti

leiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta

ei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa

Sampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.

Kuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi

kauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin

jatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli

seuralaiselleen eri rakennukset -- turkisyhtiön avarat varastosuojat,

apulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa

Rodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan

kauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta

joku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi

tervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.

-- Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja

soutaa meitä vastaan.

Minnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi

oli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä

sisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka

ei ollut häntä koskaan nähnyt.

Molemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian

vieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki

suutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean,

uteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin

paljon.

Tähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä

rodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen

mittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa.

Hiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin

mielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko

oli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia

syyslehtiä.

Suoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä

tervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan,

jonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja

lennätti järveen.

Siitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha

intiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa

paremmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin

Minnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.

-- Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä,

hän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä

tekee niin -- mutta en minä.

-- Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin

purskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.

Ensimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää,

että Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä

pääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset

metsästysvarusteet -- todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri,

samanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen

revolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat

tarpeen pitkällä erämatkalla.

Vabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista

metsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet

intiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta

koskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään

päin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja

punahirvilaumoille.

Niille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä

aikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he

tulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava

ennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä

viikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani

Mukoki -- surmatun Vabigunin serkku -- jonka Vabi oli ristinyt

Mukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen

varhaisimmasta lapsuudestaan saakka.

Odotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa

kauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi

Minnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa,

pyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien

tunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä.

Viikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät

ystävät.

Minnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut

hänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään

ja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli

päässyt pukeisiinsa -- Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti,

että pojan kävi välistä kateeksi.

Rodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi,

joka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen

matkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän

raitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi

huuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.

-- En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti

toverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen.

Aamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin,

Rod.

Rod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän

tiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle

rantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän

huomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta

oli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut

jään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin

jalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.

-- Minnetaki -- Minnetakii-i-i!

Rod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin

selittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle

metsään. Kului viisi minuuttia -- kymmenen minuuttia -- hän luikkasi

uudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä

kohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko.

Siinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.

Kokonaisen minuutin hän seisoi paikallaan kuunnellen, mutta hänen

korvansa ei erottanut mitään. Hän tiesi nyt olevansa puolen mailin

päässä asemalta. Tuon minuutin ajan hän vaistomaisesti katseli

tarkemmin maaperässä olevia jälkiä. Kuinka pienet jalat tuolla

kauniilla intiaanitytöllä olikaan!

Äkkiä Rodin korviin kantautui jostakin heikko huuto. Hänen sydämensä

tuntui taukoavan sykkimästä -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän

painui polkua eteenpäin nopeasti kuin peura. Noin sadan metrin päässä

äskeisestä paikasta metsä aukeni polun kohdalla joskus raivonneen

kulon jäljiltä pyöreäksi lakeaksi, ja sen keskellä hän näki näyn,

joka pani hänet värisemään luita ja ytimiä myöten.

Tuolla aukeamalla oli Minnetaki, pitkä musta tukka hajallaan selässä

ja vaate sidottuna pään ympäri -- ja hänen molemmilla puolillaan

juoksi intiaani raastaen häntä nopeata vauhtia syvemmälle metsään!

Kauhusta jäykistyneenä Rod seisoi ehkä kolmen hengenvedon ajan

tuijotellen tuota näkyä. Sitten hänen pelästyksensä laukesi ja

jokainen lihas hänen ruumiissaan jännittyi päättävään toimintaan. Hän

oli viime päivinä harjoitellut revolverilla ampumista; ase oli nytkin

kotelossa hänen kupeellaan. Käyttäisikö hän nyt sitä? Mutta entä jos

luoti osuisi Minnetakiin?

Jalkainsa juuressa hän huomasi tukevan karahkan; hän sieppasi sen

käteensä ja lähti livistämään aukeamalle. Pehmeä maaperä teki hänen

askelensa kuulumattomaksi. Hänen päästyään muutaman askelen päähän

ryöstäjistä Minnetaki kompastui, ja kun toinen intiaani puolittain

käännähti riuhtaistakseen hänet jälleen pystyyn, hän näki takanaan

raivoisan nuorukaisen, joka nuijaansa heilutellen läheni heitä kuin

paha henki.

Kuului kaksi kiljahdusta, Rodin raivokas ja intiaanin varoittava, ja

sitten alkoi vimmattu kamppailu. Musertavalla voimalla iski raskas

nuija toista intiaania olkaan, ja ennen kuin tämä oli kerinnyt

tointua pökerryksestään, oli Rod hypännyt toisen selkään takaa päin

ja kietonut kätensä tämän kurkkuun.

Odottamaton hyökkäys oli vapauttanut Minnetakin, ja hän sieppasi

joutuin siteen silmiltään ja suultaan.

Silmänräpäyksessä hän tajusi tilanteen. Hänen jalkainsa juuressa

rimpuili iskun saanut intiaani pyrkien jälleen pystyyn, ja parin

askelen päässä reuhtoivat maassa Rod ja toinen intiaani raivoisassa

syleilyssä.

Tyttö näki villin saaneen kiinni Rodin kurkusta, hän näki tämän

kasvojen käyvän tummanpunaisiksi ja silmien pullistuvan ulos päästä,

ja parahtaen hän tarttui maahan pudonneeseen nuijaan ja iski kaikin

voimin intiaania kalloon. Kahdesti, kolmesti nuija kohosi ja putosi,

ja ote heltisi Rodin kurkusta. Ase kohosi neljännen kerran, mutta ei

päässyt enää putoamaan, sillä siihen tartuttiin kiinni takaapäin, ja

iso tumma koura kävi urhean tytön kurkkuun niin että hänen huutonsa

tukahtui.

Mutta Rod oli saanut aikaa hengähtää. Kädet vavisten kiireestä hän

sai revolverin esiin kotelosta ja painoi sen kiinni vastustajansa

ruumiiseen. Kumea paukaus kuului, ja kiljaisten intiaani kellahti

selälleen.

Laukauksen kuultuaan ei toinen intiaani jäänyt odottamaan osaansa,

vaan hellitti tytön kurkusta ja lähti painumaan suojelevaan metsään.

Nähdessään Minnetakin kiemurtelevan maassa nyyhkien Rod unohti

takaa-ajamisen ja kiirehti lohduttamaan tyttöä.

Vabi ja vanha intiaani löysivät heidät viisi minuuttia myöhemmin.

Kuultuaan Rodin ensimmäisen hyökkäyskarjunnan he olivat heittäneet

puuhansa ja lähteneet juoksemaan paikalle. Heidän kintereillään

seurasi kaksi kauppa-aseman apulaista.

Vabin sisaren ryöstö, Rodin väliintulo ja toisen konnan kuolema --

hänet tunnettiin Vungan mieheksi -- antoivat sitten kauppakylässä

kiihkeää puheenaihetta kokonaiseksi viikoksi.

Tietenkin nuorten erämiesten matkaanlähtö lykkääntyi. Ilmeistä

oli, että Vungan joukkoa parveili lähistöllä, ja monena päivänä

risteilivät Vabi ja Rod sekä parikymmentä intiaania ja yhtiön

metsästäjää metsissä ja nevoilla. Mutta rosvot katosivat yhtä äkkiä

kuin he olivat ilmestyneetkin. Vasta sitten kun Vabi oli saanut

sisareltaan lupauksen, ettei tämä enää kertaakaan lähtisi yksinään

metsiin ja järvelle, saattoivat Vabi ja Rod jälleen ajatella lähtöä.

Minnetaki oli ollut aivan aseman lähettyvillä, kun vungat olivat

äkkiä karanneet metsästä hänen kimppuunsa ja tukahduttaneet tytön

huudot kietomalla vaatteen hänen päänsä ympäri.

Tämä tapaus kiihotti aseman kymmentä perhettä ponteviin

toimenpiteisiin. Neljä yhtiön palveluksessa olevaa intiaanien

vainoojaa sai yksinomaiseksi urakakseen olla jalkeilla yötä päivää

ja seurata rosvojen jälkiä kymmenen mailin alueella. Näillä

varokeinoilla uskottiin Minnetakin ja muiden nuorten tyttöjen olevan

turvassa rosvojen vastaisilta hyökkäyksiltä.

Siten Rod, Vabi ja Mukoki pääsivät vasta marraskuun neljäntenä

päivänä lähtemään asemalta kohti talvisia seikkailuja, jotka

odottivat heitä pohjolan suurilla saloilla.

4.

Sudenpyytäjät · 第 7 / 21 题