Rod oli nyt ensi kertaa elämässään suurilla sydänmailla.
Istuen kokassa tuohikanootissa, joka kuljetti heitä Sampijokea
ylöspäin, Vabin meloessa hänen selkänsä takana, hän nautti täysin
siemauksin aarniometsien ja hetteisten nevojen jylhästä kauneudesta,
kun he kiitivät vettä pitkin äänettömästi kuin varjot. Hänen
sydämensä löi rajusti ja hänen silmänsä tähystelivät herkeämättä
jälkiä suuresta metsänriistasta, jota Vabi sanoi vilisevän
joka taholla heidän ympärillään. Hänen polvillaan lepäsi Vabin
repeteripyssy valmiina poskelle vietäväksi.
Ilma oli kirpeän raitis edellisten öiden hallapakkasten jälkeen.
Väliin heitä ympäröi kullan- ja purppurankarvainen lehtimetsä,
välistä joki kiemurteli juhlallisen tummien pihtakuusien lomitse;
toisinaan kuljettiin laajojen lehtikuusivesakkoja kasvavien nevojen
halki.
Tässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota
vain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti
salo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä
kahisevin siivin, ja kerran -- ensimmäisen matkapäivän iltana
-- Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa
rantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien
taipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:
-- Hirvi!
Tuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa
värähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän
kylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan
erämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.
Oli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään
joenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut
ruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan,
helotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa
lämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti
tuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä
se ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti
kuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn
poskelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.
Karhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta
pysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi
jalkansa livettänyt -- ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.
-- Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan -- yritä uudelleen!
Rodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta.
Kiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä,
kimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri
kun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi
että intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle
reunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten
venettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän
ajattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen
olkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.
Vabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa
käsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.
-- Älä hievahdakaan -- ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme
joka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.
Hän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan
päin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää
naamaa.
-- Vie sun metsähinen, tuo viime laukauksesi oli ensikertalaiselle
oikea mestarisattuma! Sinä kaadoit karhusi!
Epämukavasta asennostaan huolimatta Rod päästi ilon ulvonnan, ja
kohta kun hänen jalkansa tapasi pohjan, hän tempautui irti Vabin
otteesta ja kapusi ajopuuruuhkalle. Aivan sen reunalla hän tapasi
kontion, joka oli kuollut kuin kivi saatuaan luodin kylkeensä ja
toisen päähänsä. Seisten vettä valuvana ja väristen ilosta ja vilusta
ensimmäisen suursaaliinsa vierellä hän katseli rantaan melovia
tovereitaan ja luikkasi pitkään ja riemullisesti, niin että sen voi
kuulla puolen mailin päähän.
-- Nyt sinä ansaitset leirin ja nuotion lämpimiksesi, nauroi Vabi
kiiruhtaen hänen luokseen. Enpä olisi uskonut, että sinua onnistaisi
näin hyvin. Tänä iltana me pidämme juhlan ja rakennamme oivan nuotion
näistä ajopuista, jotta saat oikean käsityksen eräelämän ihanuudesta.
Hoi, Muki, hän hoilasi vanhalle intiaanille, paloittelepas tämä
veikkonen. Minä laitan leirin kuntoon.
-- Emmekö voi ottaa nahkaa talteen? hätäili Rod. Sehän on minun
ensimmäinen saaliini, näetkös, ja...
-- Tietysti otamme. Tule auttamaan minua nuotion rakentamisessa, se
pitää kylmän sinusta etäällä.
Viehättyneenä ensimmäisen leirin valmistelusta Rod melkein unohti
olevansa likomärkä ja että pakkasyö oli tulossa. Ensimmäinen tehtävä
oli nuotion rakentaminen, ja pian roihusikin mahtava, rätisevä ja
miltei savuamaton valkea hohdellen valoa ja lämpöä kymmenen metrin
päähän.
Sitten Vabi nouti huopapeitteet kanootista, kiskoi osan vaatteita
yltään ja auttoi Rodia riisuutumaan tyyten. Kohta poika oli kapaloitu
kuiviin huopiin ja märät vaatteet riippuivat kuivumassa puunoksilla
lähellä valkeata.
Ensi kertaa elämässään Rod näki miten erämaja rakennettiin.
Huolettomasti vihellellen Vabi haki kirveen kanootista, kävi
punasetrimännikön laitaan ja katkoi sieltä sylillisen toisensa
perästä tuuheita oksia ja vesoja. Huopapeitteisiin kietoutuneena Rod
auttoi kantamaan niitä nuotion lähelle nauraen itsekin täyttä kurkkua
eriskummalliselle ulkoasulleen ja hullunkurisille kompastuksilleen.
Puolen tunnin aherruksen jälkeen havumaja alkoi saada hahmoa. Kaksi
haaralatvaista setrivesaa työnnettiin maaperään lähes kolmen metrin
päähän toisistaan, ja molempien haarukkoihin sovitettiin kolmas,
joka sitten muodosti majan "kurkihirren". Sitä vasten asetettiin
vinosti maahan puolisen tusinaa muita vesoja, joiden väliin sitten
pujoteltiin pitkinpäin tuuheita oksia.
Jokseenkin samaan aikaan kun vanha intiaani oli saanut karhun
nyljetyksi ja paloitelluksi, oli erämajakin valmis. Istuessaan
siinä raittiilta tuoksuva katto päänsä päällä ja seinä selkänsä
takana, pehmeä havuvuode allaan ja jylhä, äänetön erämaa ympärillään
Rod tunsi mielessään sanoin kuvaamatonta viehätystä, jolle eivät
mitkään romaaniseikkailut voineet vetää vertoja. Ja kun vähän
myöhemmin karhunlihakimpaleet käristyivät vartaassa hiilloksella ja
kahvintuoksu yhtyi pannussa paistettujen jauhokakkujen lemuun, hän
tiesi rakkaimpien unelmiensa käyneen toteen.
Illalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä
eräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka
kuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita
huutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia
kokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti
leiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta
ei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa
Sampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.
Kuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi
kauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin
jatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli
seuralaiselleen eri rakennukset -- turkisyhtiön avarat varastosuojat,
apulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa
Rodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan
kauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta
joku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi
tervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.
-- Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja
soutaa meitä vastaan.
Minnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi
oli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä
sisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka
ei ollut häntä koskaan nähnyt.
Molemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian
vieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki
suutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean,
uteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin
paljon.
Tähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä
rodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen
mittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa.
Hiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin
mielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko
oli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia
syyslehtiä.
Suoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä
tervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan,
jonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja
lennätti järveen.
Siitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha
intiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa
paremmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin
Minnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.
-- Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä,
hän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä
tekee niin -- mutta en minä.
-- Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin
purskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.
Ensimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää,
että Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä
pääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset
metsästysvarusteet -- todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri,
samanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen
revolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat
tarpeen pitkällä erämatkalla.
Vabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista
metsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet
intiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta
koskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään
päin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja
punahirvilaumoille.
Niille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä
aikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he
tulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava
ennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä
viikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani
Mukoki -- surmatun Vabigunin serkku -- jonka Vabi oli ristinyt
Mukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen
varhaisimmasta lapsuudestaan saakka.
Odotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa
kauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi
Minnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa,
pyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien
tunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä.
Viikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät
ystävät.
Minnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut
hänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään
ja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli
päässyt pukeisiinsa -- Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti,
että pojan kävi välistä kateeksi.
Rodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi,
joka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen
matkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän
raitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi
huuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.
-- En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti
toverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen.
Aamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin,
Rod.
Rod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän
tiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle
rantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän
huomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta
oli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut
jään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin
jalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.
-- Minnetaki -- Minnetakii-i-i!
Rod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin
selittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle
metsään. Kului viisi minuuttia -- kymmenen minuuttia -- hän luikkasi
uudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä
kohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko.
Siinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.
Kokonaisen minuutin hän seisoi paikallaan kuunnellen, mutta hänen
korvansa ei erottanut mitään. Hän tiesi nyt olevansa puolen mailin
päässä asemalta. Tuon minuutin ajan hän vaistomaisesti katseli
tarkemmin maaperässä olevia jälkiä. Kuinka pienet jalat tuolla
kauniilla intiaanitytöllä olikaan!
Äkkiä Rodin korviin kantautui jostakin heikko huuto. Hänen sydämensä
tuntui taukoavan sykkimästä -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
painui polkua eteenpäin nopeasti kuin peura. Noin sadan metrin päässä
äskeisestä paikasta metsä aukeni polun kohdalla joskus raivonneen
kulon jäljiltä pyöreäksi lakeaksi, ja sen keskellä hän näki näyn,
joka pani hänet värisemään luita ja ytimiä myöten.
Tuolla aukeamalla oli Minnetaki, pitkä musta tukka hajallaan selässä
ja vaate sidottuna pään ympäri -- ja hänen molemmilla puolillaan
juoksi intiaani raastaen häntä nopeata vauhtia syvemmälle metsään!
Kauhusta jäykistyneenä Rod seisoi ehkä kolmen hengenvedon ajan
tuijotellen tuota näkyä. Sitten hänen pelästyksensä laukesi ja
jokainen lihas hänen ruumiissaan jännittyi päättävään toimintaan. Hän
oli viime päivinä harjoitellut revolverilla ampumista; ase oli nytkin
kotelossa hänen kupeellaan. Käyttäisikö hän nyt sitä? Mutta entä jos
luoti osuisi Minnetakiin?
Jalkainsa juuressa hän huomasi tukevan karahkan; hän sieppasi sen
käteensä ja lähti livistämään aukeamalle. Pehmeä maaperä teki hänen
askelensa kuulumattomaksi. Hänen päästyään muutaman askelen päähän
ryöstäjistä Minnetaki kompastui, ja kun toinen intiaani puolittain
käännähti riuhtaistakseen hänet jälleen pystyyn, hän näki takanaan
raivoisan nuorukaisen, joka nuijaansa heilutellen läheni heitä kuin
paha henki.
Kuului kaksi kiljahdusta, Rodin raivokas ja intiaanin varoittava, ja
sitten alkoi vimmattu kamppailu. Musertavalla voimalla iski raskas
nuija toista intiaania olkaan, ja ennen kuin tämä oli kerinnyt
tointua pökerryksestään, oli Rod hypännyt toisen selkään takaa päin
ja kietonut kätensä tämän kurkkuun.
Odottamaton hyökkäys oli vapauttanut Minnetakin, ja hän sieppasi
joutuin siteen silmiltään ja suultaan.
Silmänräpäyksessä hän tajusi tilanteen. Hänen jalkainsa juuressa
rimpuili iskun saanut intiaani pyrkien jälleen pystyyn, ja parin
askelen päässä reuhtoivat maassa Rod ja toinen intiaani raivoisassa
syleilyssä.
Tyttö näki villin saaneen kiinni Rodin kurkusta, hän näki tämän
kasvojen käyvän tummanpunaisiksi ja silmien pullistuvan ulos päästä,
ja parahtaen hän tarttui maahan pudonneeseen nuijaan ja iski kaikin
voimin intiaania kalloon. Kahdesti, kolmesti nuija kohosi ja putosi,
ja ote heltisi Rodin kurkusta. Ase kohosi neljännen kerran, mutta ei
päässyt enää putoamaan, sillä siihen tartuttiin kiinni takaapäin, ja
iso tumma koura kävi urhean tytön kurkkuun niin että hänen huutonsa
tukahtui.
Mutta Rod oli saanut aikaa hengähtää. Kädet vavisten kiireestä hän
sai revolverin esiin kotelosta ja painoi sen kiinni vastustajansa
ruumiiseen. Kumea paukaus kuului, ja kiljaisten intiaani kellahti
selälleen.
Laukauksen kuultuaan ei toinen intiaani jäänyt odottamaan osaansa,
vaan hellitti tytön kurkusta ja lähti painumaan suojelevaan metsään.
Nähdessään Minnetakin kiemurtelevan maassa nyyhkien Rod unohti
takaa-ajamisen ja kiirehti lohduttamaan tyttöä.
Vabi ja vanha intiaani löysivät heidät viisi minuuttia myöhemmin.
Kuultuaan Rodin ensimmäisen hyökkäyskarjunnan he olivat heittäneet
puuhansa ja lähteneet juoksemaan paikalle. Heidän kintereillään
seurasi kaksi kauppa-aseman apulaista.
Vabin sisaren ryöstö, Rodin väliintulo ja toisen konnan kuolema --
hänet tunnettiin Vungan mieheksi -- antoivat sitten kauppakylässä
kiihkeää puheenaihetta kokonaiseksi viikoksi.
Tietenkin nuorten erämiesten matkaanlähtö lykkääntyi. Ilmeistä
oli, että Vungan joukkoa parveili lähistöllä, ja monena päivänä
risteilivät Vabi ja Rod sekä parikymmentä intiaania ja yhtiön
metsästäjää metsissä ja nevoilla. Mutta rosvot katosivat yhtä äkkiä
kuin he olivat ilmestyneetkin. Vasta sitten kun Vabi oli saanut
sisareltaan lupauksen, ettei tämä enää kertaakaan lähtisi yksinään
metsiin ja järvelle, saattoivat Vabi ja Rod jälleen ajatella lähtöä.
Minnetaki oli ollut aivan aseman lähettyvillä, kun vungat olivat
äkkiä karanneet metsästä hänen kimppuunsa ja tukahduttaneet tytön
huudot kietomalla vaatteen hänen päänsä ympäri.
Tämä tapaus kiihotti aseman kymmentä perhettä ponteviin
toimenpiteisiin. Neljä yhtiön palveluksessa olevaa intiaanien
vainoojaa sai yksinomaiseksi urakakseen olla jalkeilla yötä päivää
ja seurata rosvojen jälkiä kymmenen mailin alueella. Näillä
varokeinoilla uskottiin Minnetakin ja muiden nuorten tyttöjen olevan
turvassa rosvojen vastaisilta hyökkäyksiltä.
Siten Rod, Vabi ja Mukoki pääsivät vasta marraskuun neljäntenä
päivänä lähtemään asemalta kohti talvisia seikkailuja, jotka
odottivat heitä pohjolan suurilla saloilla.
4.