Jos nuoret eränkävijät olisivat voineet nähdä tulevaisuuteen, olisi
tämä Ombabika-joen rannalle viritetty leirinuotio varmaan jäänyt
heidän viimeisekseen ja he olisivat kiireimmän kaupalla palanneet
sivistyksen rintamaille. Jos he taas olisivat nähneet vielä
pitemmälle, seikkailujensa onnelliseen päätökseen, he olisivat kai
sittenkin jatkaneet eräelämää, sillä kenenpä pojan veri ei vetäisi
seikkailuihin.
Mutta Vabilla ja Rodilla ei ollut näkijänlahjaa enempää kuin
muillakaan kuolevaisilla, ja vasta vuosien kuluttua, kun he istuivat
omaistensa kanssa iltatakan ääressä, saattoivat he nähdä seikkailunsa
ehyenä kuvasarjana.
Vajaat kolmekymmentä vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia
lähti John Newsome-niminen nuori mies Lontoosta etsimään onneaan
uudesta maailmasta. Varaton nuorukainen saapui Montrealin kaupunkiin
Kanadaan, ja koska hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja hänellä oli
hyvä annos tervettä kunnianhimoa, hänen onnistui pian saavuttaa
isäntiensä luottamus niin että hänet nimitettiin Vabinosh-nimisen
turkiskauppa-aseman hoitajaksi Nipigon-järveä ympäröivien erämaiden
sydämeen.
Hänen hallitessaan toista vuotta Vabinoshissa -- turkiskauppias on
noilla salomailla tavallaan todellinen kuningas alueellaan -- saapui
myymälään Vabigun-niminen intiaanipäällikkö tyttärensä Minnetakin
kanssa, jonka kauneuden ja hyveiden kunniaksi myöhemmin muuan
kaupunki sai hänen nimensä.
Minnetaki oli silloin juuri kukkaan puhkeava, harvinaisen kaunis
neito. Jos rakastuminen ensi näkemältä on mahdollista, niin se tuli
John Newsomen kohtaloksi sinä hetkenä, jolloin tuo ruskeaihoinen
prinsessa ensi kertaa astui hänen silmäinsä eteen. Niin sitten kävi,
että hänkin oli vuorostaan ahkera vieras Vabigunin kylässä, joka
sijaitsi kolmisenkymmentä mailia kauempana erämaassa.
Tarina tietää että Minnetaki jo alusta alkaen vastasi nuoren
kauppiaan helliin tunteisiin, mutta avioliiton solmimiselle oli muuan
pätevä este. Jo pitkät ajat oli Minnetakia tulisesti kosiskellut
muuan mahtava Vunga-niminen nuori päällikkö, jota kaunotar itse tosin
inhosi sydämensä pohjasta, mutta josta kokonaan riippui hänen isänsä
menestys näiden seutujen metsästysmailla.
Jo nuoren kauppiaan ensimmäisestä käynnistä lähtien syntyi katkeran
kiivas kilpailu molempien kosijain välillä, ja lopputuloksena oli
parikin murhayritystä Newsomea vastaan. Lopulta Vunga vaati tytön
isältä ratkaisua. Minnetaki vastasi hänelle itse -- tavalla, joka
sytytti vihan ja kostonhimon ilmiliekkiin hyljeksityn kosijan
rinnassa.
Eräänä pimeänä yönä Vunga hyökkäsi parinkymmenen heimolaisensa
etunenässä Vabigunin kylään aikoen ryöstää neitosen mukaansa.
Hyökkäys onnistui osaksi, mutta sen päätarkoitus meni karille.
Vabigun ja tusinan verran hänen heimolaisiaan sai surmansa, mutta
lopulta karkotettiin murhanhimoiset kosijat matkoihinsa.
Nopeajalkainen pikalähetti toi sanoman yöllisestä hyökkäyksestä ja
vanhan päällikön kuolemasta Vabinoshiin, ja Newsome kiiruhti miestensä
kanssa morsiamensa ja tämän kansan avuksi. Vastahyökkäys tehtiin
oitis Vungan kylään, tämä kärsi suuren tappion ja työnnettiin vielä
syvemmälle sydänmaille. Kolmea päivää myöhemmin Minnetaki vihittiin
Newsomen vaimoksi Hudson Bay-yhtiön pääasemalla.
Siitä hetkestä lähtien alkoi jakso kaikkein verisimpiä kahakoita,
mitä tuon suuren kauppaseuran historia tuntee; ja ne taistelut
jatkuivat, kuten saamme nähdä, vielä seuraavankin sukupolven aikana.
Vunga ja hänen miehensä ryhtyivät tappionsa jälkeen laittomiksi
maankiertäjiksi ja ahdistivat niin kiukkuisesti Vabigunin heimon
jätteitä, että nämä kuolivat miltei sukupuuttoon. Nekin, jotka
muuttivat Vabinoshin lähistölle ja antautuivat yhtiön vakinaisiksi
metsästäjiksi, joutuivat enimmäkseen väijyksiin ja surmattiin.
Intiaaneja, jotka tulivat asemalle kauppaa tekemään, katsottiin
karsaasti ja epäillen, eikä veriviha ottanut loppuakseen vuosienkaan
kuluessa. Kaikki intiaanien keskuudessa elävät henkipatot murhamiehet
saivat yhteisnimekseen "vungat", ja jokaista vungaa pidettiin hyvänä
maalitauluna kelpo miehen kiväärille.
Newsomen ja hänen kauniin intiaanivaimonsa onnellisesta avioliitosta
kasvoi kaksi lasta. Vanhempi niistä oli poika ja sai vanhan
päällikkövainajan kunniaksi nimen Vabigun, joka tavallisesti
lyhennettiin Vabiksi. Toinen oli neljää vuotta nuorempi tyttö, jolle
ylpeä isä vaati nimeksi Minnetaki.
Omituista kyllä, Vabi peri punaisten esi-isiensä veren melkein
puhtaana, kun sen sijaan Minnetaki vanhemmaksi varttuessaan näytti
vähemmässä määrässä omistavan äitinsä villiä kauneutta ja enemmän
valkoisen rodun pehmoisempia piirteitä; hänen pehmeä sysimusta
tukkansa ja isot tummat silmänsä olivat merkillisenä vastakohtana
isältä peritylle valkealle iholle. Vabi sitä vastoin oli täysverinen
intiaani mokkasiinikengistä kankeaan mustaan harjastukkaan saakka,
liikkeissään notkea kuin ilves.
Newsomen suurimpia iloja oli ollut intiaaninuorikkonsa totuttaminen
valkoisten tapoihin, ja molempien kunnianhimona oli kasvattaa pieni
Minnetaki ja hänen veljensä valkoisten lasten tavalla. Siispä isä
ja äiti aloittivat kasvatuksen jo kotona; sitten lapset lähetettiin
kauppayhtiön kouluun Port Arthuriin, jossa he viettivät kaksi talvea
saaden täysin eurooppalaista opetusta.
Lapset osoittivatkin olevansa erinomaisen teräväpäisiä oppilaita, ja
kun Vabi oli kuusitoista- ja Minnetaki kaksitoistavuotias, ei heidän
puheestaan ja käyttäytymisestään olisi voinut arvata, että heillä oli
intiaaniverta suonissaan. Mutta vanhempien yhteisestä toivomuksesta
he olivat perehtyneet myös intiaanielämään ja puhuivat sujuvasti
äitinsä heimon murretta.
Näinä aikoina alkoivat vungat käydä erittäin uskaliaiksi
rosvoretkillään. Nuo henkipatot metsäläiset rosvosivat erämiehiä ja
toisia intiaaneja ilman erotusta ryöstellen, polttaen ja murhaten
missä vain voivat joutumatta itse vaaraan.
Heidän vihansa Vabinoshin väkeä vastaan kulki perintönä isältä
pojalle, vungain lapset imivät sitä äidinmaidosta ja isän puheista,
Verivihan alkusyy oli jo moneltakin unohtunut, mutta ei päällikkö
Vungalta itseltään. Vihdoin tuo uskalikko tuli niin röyhkeäksi,
että maakunnan hallitus lupasi palkinnon hänen ja hänen etevimpien
tovereidensa päistä. Joksikin aikaa ryövärijoukko saatiin
karkotetuksi seudulta, mutta verenhimoista päällikköä ei koskaan
saatu kiinni.
Vabin ollessa seitsentoistavuotias päätettiin, että hänet
lähetettäisiin johonkin Yhdysvaltain kouluun. Tätä tuumaa vastaan
nuori intiaani -- useimmat pitivät häntä puhdasverisenä intiaanina
ja hän itse oli rodustaan ylpeä -- taisteli kaikin voimin. Hän
rakasti intohimoisesti villien salojen elämää. Hän oli kuohuksissaan
ajatellessaan, että hän joutuisi jonnekin isoon kaupunkiin, jonka
kadut olivat täynnä ihmisvilinää, melua ja likaa. Silloin Minnetaki
rupesi taivuttelemaan häntä. Hän pyysi veljeään lähtemään vaikkapa
vain yhdeksi vuodeksi ja sitten kotiin palattuaan opettamaan
sisarelleen kaiken mitä itse oli oppinut ja nähnyt. Vabi rakasti
kaunista pikku siskoaan eniten maan päällä. Tämän rukoukset
vaikuttivat enemmän kuin vanhempain suostuttelut, ja niin hän päätti
lopulta lähteä.
Kolmen kuukauden aikana Vabi antautui uskollisesti
opintoihinsa Detroitissa. Mutta jokainen viikko lisäsi hänen
yksinäisyydentunnettaan ja ikäväänsä. Sisarelleen hän kirjoitti
kolmesti viikossa, ja yhtä usein Vabinoshin pikku neitonen lähetti
veljelleen pitkiä helliä kirjeitä -- vaikkakin ne saapuivat Vabin
käsiin ainoastaan kahdesti kuussa, sillä postin viejä lähti harvoin
matkaan kotikylästä.
Ikävänä kouluaikanaan Vabigun tutustui Roderick Drew'hun.
Roderickille oli kohtalo ollut kova; isäänsä, joka oli kuollut hänen
varhaisessa lapsuudessaan, hän ei voinut enää muistaa, ja isän
jälkeen jättämä omaisuus oli vuosien kuluessa huvennut olemattomiin.
Vabiin tutustuessaan Rod vietti koulussa viimeistä viikkoaan. Köyhyys
oli nyt tullut hänelle ankaraksi oppimestariksi, ja hänen oli pakko
erota koulusta ja lähteä ansiotyöhön. Hän kertoi intiaaniystävälleen,
kuinka hänen äitinsä oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen häntä
koulussa, mutta nyt hän oli pakko taipua välttämättömyyteen.
Vabille tämä valkoinen nuorukainen merkitsi samaa kuin
aavikonkulkijalle vihanta keidas. Tuossa paikassa heistä oli tullut
erottamattomat ystävät, ja heidän ystävyytensä lujittui yhä, kun Vabi
siirtyi asumaan Drew'n kotiin. Rouva Drew oli sivistynyt ja hieno
nainen ja kohteli Vabigunia melkein äidillisellä hellyydellä.
Tässä ympäristössä hioutuivat intiaanipojan luonteesta pahimmat
särmät, ja Minnetakille lähettämissään kirjeissä hän kertoi yhä
innostuneemmin uusista ystävistään. Jonkin ajan kuluttua rouva Drew
sai kauniin kiitoskirjeen Vabinoshin prinsessa-äidiltä, ja siitä
lähtien molempien poikien äidit olivat kirjeenvaihdossa keskenään.
Nyt oli pojilla aniharvoin yksinäisiä ja ikäviä hetkiä. Pitkinä
talvi-iltoina, kun Roderick oli lopettanut päivätyönsä ja Vabi
päättänyt läksynlukunsa, he istuivat valkean ääressä ja nuori
intiaani kuvaili pohjolan suurten salojen elämää, ja päivä päivältä,
viikko viikolta kasvoi Roderickin mielessä kaipuu päästä itse
näkemään ja kokemaan sitä. Tuhansia tuumia pohdittiin, tuhannet
jännittävät seikkailut elettiin etukäteen, ja äiti kuunteli hymysuin
heidän juttujaan ja otti itsekin osaa suunnitelmien tekoon.
Mutta kaikella on loppunsa, niin iloilla kuin suruillakin, ja tuli
aika, jolloin Vabi palasi prinsessa-äidin ja Minnetakin luo ja
rakkaisiin metsiinsä. Eronhetkenä molempien poikien silmät kostuivat,
ja äitikin itki intiaanipoikaa, joka nyt lähti takaisin omaistensa
pariin.
Roderick Drew'lle alkoi tuskallinen aika. Yhdessä vietetyt kahdeksan
kuukautta olivat kehittäneet hänen luonteessaan uuden puolen esiin,
ja Vabin lähdettyä hänestä tuntui, kuin hän olisi samalla kadottanut
paremman osan omaa elämäänsä. Kevät tuli ja meni ja sen jälkeen
kesäkin. Jokainen posti toi Vabinoshista kirjeitä Drew'n perheelle,
eikä kirjeenkuljettajaintiaani kertaakaan poikennut ylämaan
kauppakylään tuomatta samalla kirjekääröä Vabigunille.
Sitten varhain syksyllä, kun syyskuun ensi pakkaset pukivat pohjolan
lehtipuut kultaan ja purppuraan, tuli Vabilta pitkä kirje, joka
aiheutti kiihkeää iloa ja arkailevaa epäröintiä Drew'n pienessä
kodissa. Sen mukana seurasi kirje kaupanhoitajalta itseltään, toinen
prinsessa-äidiltä ja lisäksi vielä pieni lippunen Minnetakilta --
kaikki he pyysivät rouva Drew'ta ja Roderickia viettämään seuraavan
talven heidän luonaan Vabinoshissa.
"Sinun ei tarvitse välittää, vaikka menettäisitkin paikkasi",
kirjoitti Vabigun. "Me keräämme täällä talven kuluessa enemmän rahaa
kuin sinä Detroitissa hankkisit kolmessa vuodessa. Me rupeamme
pyytämään susia. Seudut aivan vilisevät niitä, ja hallitus maksaa
tapporahaa viisitoista dollaria joka päänahasta. Toissa talvena
tapoin niitä nelisenkymmentä eikä siinä ollut suurtakaan konstia.
Minulla on kesy susi, jota käytämme houkuttimena. Älä huolehdi
pyssystä ja ampumatarvikkeista. Meillä on niitä täällä yllin kyllin."
Monena päivänä rouva Drew ja hänen poikansa pohtivat asiaa ennen kuin
kirjoittivat vastauksen Newsomeille. Roderick hehkui lähtöintoa,
mutta äiti oli epäröivä. Heidän varansa olivat pelottavan vähäiset,
ja Rod varmastikin menettäisi sen pikku ansion, joka tähän asti oli
auttanut heitä eteenpäin. Hänen tulevaisuutensa näytti juuri nyt
lupaavalta, ja talveksi oli määrä korottaa hänen palkkansa kymmeneen
dollariin viikolta. Lopulta äiti ja poika sopivat asiasta. Rouva Drew
ei lähtisi Vabinoshiin, mutta sen sijaan Roderick saisi viettää talven
siellä. Tällainen vastaus lähetettiin Newsomen perheelle.
Kolme viikkoa myöhemmin tuli Vabigunin vastaus. Lokakuun kymmenentenä
päivänä hän olisi Rodia vastassa Pihtakuusimetsän asemalla Mustan
Sampijoen varrella. Sieltä he jatkaisivat matkaa kanootilla
Sampijärvelle, kantaisivat sitten kanootin ja matkatavarat maitse
Nipigon-järvelle ja saapuisivat Vabinoshiin ennen kuin järvet
jäätyisivät.
Matkavalmistuksiin ei jäänyt paljonkaan aikaa, ja neljäntenä päivänä
Vabin kirjeen tulon jälkeen Rod ja hänen äitinsä odottelivat asemalla
junaa, joka veisi pojan uuteen houkuttelevaan elämään. Vasta
yhdentenätoista päivänä hän saapui Pihtakuusimetsään. Vabi oli siellä
häntä vastassa mukanaan eräs kauppapaikan intiaani, ja saman päivän
iltapuolella alkoi matka Mustaa Sampijokea ylöspäin.
3.