Kanadan saloilla oli pakkastalvi. Kuu kohosi niiden ylle punaisena
pallona; se valoi kimmeltävää kumotustaan yön rajattomaan
hiljaisuuteen. Ei risahduskaan särkenyt lumilakeuksien aavemaista
äänettömyyttä. Hetki oli liian myöhäinen päivän hyörinälle, liian
aikainen yöeläinten karjunnalle ja sipatukselle. Järven jäätynyt
pinta kuvasteli kuun kelmeätä valoa ja miljoonien tähtien tuiketta.
Sen reunamilla kohosi pihtakuusimetsä mustana ja yrmeänä. Aivan
rannoilla, miltei hämärään peittyneenä, kasvoi lumen ja jään sortamaa
lehtikuusinäreikköä.
Suunnattoman iso valkea pöllö lentää lepatteli esiin tuosta
pimennosta, palasi sitten takaisin turvapaikkaansa, ja sen
siipien ensimmäinen havina kuului pehmeänä yön salamyhkäisessä
äänettömyydessä. Päivällinen lumipyry oli tauonnut; ei ainoakaan
ilmanhenkäys huojuttanut puiden lumipeitteisiä oksia. Mutta jäätävän
kylmä oli -- niin kylmä, että liikkumattomaksi jättäytynyt mies olisi
tunnissa muuttunut jääkimpaleeksi.
Äkkiä rikkoi hiljaisuuden tavaton, rämähtelevä ääni, joka muistutti
syvää huokausta, mutta ei ihmisen rinnasta kohonnutta; ääni, joka sai
veren hyytymään suonissa ja sormet näppäilemään pyssynliipaisinta. Se
tuntui tulevan lehtikuusivesakon pimennosta. Sitten oli hiljaisuus
ankarampi kuin koskaan ennen, ja äänettömän lumihaituvan tavoin
katosi pöllökin järven jäätyneen pinnan yli vastakkaiselle puolelle.
Hetken kuluttua ääni kuului uudelleen, tällä kertaa äskeistä
heikommin. Metsänkävijä olisi sukeltanut syvemmälle pimennon turviin
ja sieltä kuulostellut ja tähystellyt, sillä hänen korvansa olisi
erottanut tuossa äänessä haavoitetun villieläimen kärsimyksen ja
tuskan pusertamaa hurjaa, tukahdettua särähtelyä.
Hitaasti ja varovasti astui suunnaton hirvi esiin pimennosta kuun
valoon. Sen komea pää, jota raskaasti painoi mahtava sarvipari,
kääntyi vainuten järven pohjoisrantaa kohti. Sieraimet värähtelivät
ja silmät leimusivat, ja jäljistä jäi hangelle verinen juova.
Puolisen mailia kuljettuaan se pääsi pihtakuusimetsikön reunaan ja
etsiytyi vaistonsa ohjaamana tiheikön suojaan. Metsämiehen silmä
olisi nähnyt, että kahlatessaan jalankorkuista lumihankea eläin oli
henkihieveriin haavoittunut.
Viitisenkymmenen metrin päässä lehtikuusiryteikön takana se pysähtyi
pää korkealla, pitkät korvat eteenpäin kääntyneinä ja sieraimet
kohotettuina taivasta kohti. Tässä asennossa hirvi kuulostelee
erottaessaan lohenmullon loiskauksen kolmen neljännesmailin päästä.
Oli yhä äänetöntä. Hiljaisuuden rikkoi vain järven vastakkaisella
rannalla huhuilevan pöllön vaikeroiva huuto. Silti iso sarvas seisoi
yhä hievahtamatta alallaan, ja lumeen sen etujalkojen kohdalle valui
pieni verilätäkkö.
Mikä salamyhkäinen hirmu väijyikään tuolta etäisen metsän pimennosta?
Oliko se jokin vaara? Tarkinkaan ihmiskorva ei olisi sieltä erottanut
yhtään mitään. Mutta hirvihärän pitkät hoikat korvat, jotka
heilahtelivat jykevien sarvien takana, tavoittivat jonkin äänen.
Eläin nosti päänsä vielä korkeammalle, haisteli itään, länteen ja
lehtikuusiviidakon pimentoon päin. Pohjoinen suunta kiinnitti eniten
sen huomiota.
Jopa kuului siltä suunnalta pihtakuusivyöhykkeen takaa ääni, jonka
ihmiskorvakin olisi erottanut. Minuutti minuutilta se kävi yhä
selvemmäksi, valittava huuto, joka väliin kohosi, väliin haipui
melkein kuulumattomiin ja tuli hetki hetkeltä yhä lähemmäksi --
susiparven etäinen saalistusulvonta! Saaliinsa jäljillä olevan
susilauman huhuileva ulvonta merkitsee haavoittuneelle eläimelle
samaa kuin pyövelin hirttosilmukka kuolemaan tuomitulle murhamiehelle
tai kohotettujen pyssyjen kiiltävät piiput kiinni joutuneelle
vakoojalle.
Vaisto sanoi tämän vanhalle sarvaallekin. Sen pää laskeutui, mahtavat
sarvet painuivat hartioiden tasalle, ja se lähti verkkaista ravia
itään päin. Kulku avoimen jäätikön poikki oli vaarallista, mutta
pihtakuusimetsä oli sen koti ja sieltä se voi odottaa löytävänsä
turvan. Kehittymättömillä aivoillaan se päätteli ennättävänsä sinne
ennen kuin sudet olivat saaneet sen näkyviinsä. Ja sitten...
Jälleen sarvas seisahtui ja niin äkkiä, että etujalat lyhistyivät
sen alla ja se syöksähti rinnoilleen lumeen. Tällä kertaa kuului
susilauman suunnalta pyssynlaukauksen kiirivä kaiku. Sen kajahdus
kantautui mailin tai parinkin takaa, mutta kaukaisenakin se sai
salojen kuninkaan sävähtämään. Samana päivänä se oli kuullut
samanlaisen pamahduksen, ja se oli tuottanut tuon salaperäisen ja
piinallisen tuskan sen sisäisiin elimiin. Äärimmäisellä vaivalla
eläin ponnistautui pystyyn, nuuhkaisi vielä kerran pohjoisen, idän ja
lännen suuntaan ja kätkeytyi sitten lehtikuusien mustaan ryteikköön.
Hiljaisuus seurasi pyssynlaukausta. Sitä kesti ehkä viisi, kymmenen
minuuttia, sitten kajahti järven jäältä pitkä, yksinäinen ulvahdus.
Se päättyi pyyntiretkellä olevan suden lyhyeen terävään huhuiluun,
ja hetkistä myöhemmin siihen yhtyi toisia samanlaisia ääniä, kunnes
koko lauma oli jälleen täydessä ulinassa. Samaan aikaan syöksyi
metsikön reunasta jäälle ihmisolento. Juostuaan kymmenkunta askelta
se pysähtyi ja käännähti ympäri kuusien mustaa muuria kohti.
-- Etkö jo joudu, Vabi?
Ääni vastasi metsästä. -- Heti. Ala painua -- juokse!
Toinen kääntyi jälleen selälle päin. Hän oli nuorukainen, tuskin
vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen. Oikeassa kädessään hän piti
nuijaa. Vasen käsivarsi näytti pahoin loukkaantuneelta, koskapa
riippui kaulaliinasta solmitussa siteessä. Kasvot olivat veriset
ja täynnä raapimahaavoja, ja pojan koko olemus ilmaisi äärimmäistä
väsymystä. Hän juoksi vähän matkaa hangessa, sitten hän herpaantui
horjahtelevaan käyntiin. Hengitys kulki tuskallisesti haukkoen. Nuija
putosi hänen hervottomasta kädestään, ja tuntiessaan yhä enemmän
uupuvansa hän ei kumartunut sitä ottamaan. Askel askelelta hän
ponnisteli eteenpäin, kunnes jalat äkkiä antoivat perään hänen allaan
ja hän lankesi kasvoilleen lumeen.
Metsikön reunasta juoksi nyt nuori intiaani alas jäälle. Hänkin
hengitti kiivaasti, mutta se johtui pikemminkin saaliinajon
aiheuttamasta kiihtymyksestä kuin väsymyksestä.
Takaapäin, vajaan puolen mailin päästä hän saattoi kuulla susilauman
nopeasti lähenevän ulvonnan, ja hetkiseksi hän taivutti solakan
vartalonsa lähelle hangen pintaa arvioidakseen välimatkan vainoojista.
Sitten hän tähysti valkoista toveriaan, mutta tämä makasi
liikkumattomana hangella eikä punaisen metsästäjän silmä tavoittanut
häntä. Intiaani näytti säikähtyneeltä, ja työntäen pyssyn polviensa
väliin hän pani molemmat kätensä torveksi suun eteen ja päästi
merkkihuudon, joka tällaisena hiljaisena yönä kuului mailin päähän.
-- Va-huu-u-u-u-u-u! Va-huu-u-u-u-u-u!
Siitä huudosta uupunut poikakin heräsi tajuihinsa, hoiperteli pystyyn
ja vastasi samanlaisella heikolla luikahduksella, joka töin tuskin
kuului intiaanin korviin. Pian hän kuitenkin juoksi toveriaan kohti.
Parin kolmen minuutin päästä Vabi oli hänen luonansa.
-- Jaksatko vielä ponnistaa, Rod? hän kysyi.
Toinen yritti vastata, mutta hänen huuliltaan kuului vain käheä
läähätys. Samassa hän menetti viimeisetkin voimansa ja kaatui
toistamiseen hankeen.
-- Pelkään -- etten -- jaksa -- Vabi, hän kuiskasi. -- Olen --
lopussa...
Nuori intiaani pudotti pyssynsä ja polvistui haavoittuneen pojan
viereen kannatellen tämän päätä huohotuksesta kohoilevaa hartiaansa
vasten.
-- Rannalle on vain vähän matkaa enää, Rod, hän rohkaisi. Kyllä
me sinne asti jaksamme, ja siellä kiipeämme puuhun. Meidän olisi
pitänyt kiivetä puuhun jo tuolla toisella rannalla, mutta en tiennyt
sinun olevan niin lopussa; ja siellä oli mielestäni hyvä tilaisuus
leiriytyä ja säästää viimeiset kolme panostamme aukealle selälle.
-- Kolmeko vain?
-- Siinä kaikki mitä on jäljellä, mutta luultavasti tulemme
kahdellakin toimeen näin valoisana yönä. Kuulehan, nojaudu nyt
olkaani vasten! Joutuin!
Hän kumartui puolipyörtyneen toverinsa eteen. Heidän takanaan kajahti
susiparven äkillinen ulvonta kovemmin ja lähempää kuin ennen.
-- Ne ovat keksineet aukean ja ovat jäällä jo parin minuutin perästä,
Vabi huudahti. Ojenna käsivartesi, Rod! Kas noin! Voitko pidellä
pyssyä?
Hoiperrellen raskaan taakkansa alla hän suoristautui ja alkoi painaa
puolijuoksua etäistä lehtikuusinäreikköä kohti. Jokainen lihas hänen
voimakkaassa nuoressa ruumiissaan oli jännittynyt äärimmilleen. Hän
käsitti selän takaa uhkaavan vaaran paljon selvemmin kuin hänen
avuton kannettavansa.
Kolme neljä minuuttia vielä, ja sitten...
Hirvittävä kuva poltti Vabin aivoja. Hän muisti nähneensä poikasena
lapsen, jonka sudet olivat repineet ja raadelleet hänen silmäinsä
edessä, ja häntä puistatti. Hän tiesi hyvin mikä kohtalo heidät
perisi, jollei hän saisi noita kolmea viimeistä luotiaan osumaan
oikein ja jollei näreikön turviin ennätettäisi ajoissa.
Vabin mieleen välähti viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hänhän
voisi pudottaa haavoittuneen toverinsa jäälle ja pelastua itse
turvaan. Mutta tuo ajatus sai hänet vain jämeästi hymähtämään.
Eiväthän he nyt ensi kertaa panneet henkeään yhdessä vaaraan, samana
päivänä oli Roderick urheasti taistellut hänen puolestaan ja joutunut
siitä kärsimään. Jos heidän oli määrä kuolla, niin he kuolisivat
yhdessä.
Päätettyään tämän Vabi puristi toverinsa kiinteämmin syliinsä. Hän
oli aivan varma, että kuolema pian irvistäisi heille kummallekin.
He saattaisivat pelastua susilta, mutta puussa, tuo raivoisa parvi
heidän alapuolellaan, heitä odotti paleltumiskuolema. Nuorukainen
joudutti silti kulkuaan hankisen selän poikki kuunnellen susien
ulinaa ja tuntien joka hetki voimiensa nopeasti menehtyvän.
Sitten susilauma -- jostakin Vabille käsittämättömästä syystä
-- lakkasi ulvomasta. Hänen arvioimansa kahden armon minuutin
sijasta kului kokonaista viisi, eikä susia näkynyt järvellä: Oliko
mahdollista, että ne olivat eksyneet heidän jäljiltään?
Sitten intiaanin mieleen juolahti, että hän ehkä oli haavoittanut
yhtä vainoojista ja että toiset nyt veren hajuun päästyään olivat
käyneet toverinsa kimppuun antaen siten pakolaisille hengähdyksen
aikaa. Tuskin tuo ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän
kuuli säpsähtäen kokonaisen sarjan pitkiä ulvahduksia, ja taakseen
silmätessään hän näki tusinan verran mustia varjoja liikkuvan
vireästi heidän jälkiään pitkin.
Ei kahtasataakaan metriä ollut enää suojaisaan näreikköön.
Varmastikin Rod kykenisi kulkemaan yksinkin sen matkan!
-- Ala juosta, Rod! Vabi huusi. Nyt olet jo levännyt. Minä jään tähän
pidättämään susia!
Hän laski toisen sylistään, ja samalla putosi hänen pyssynsä
valkoisen pojan hervottomasta kädestä ja hautautui lumeen. Päästyään
taakastaan hän nyt vasta ensi kertaa huomasi toverinsa kelmeät kasvot
ja puoleksi ummistuneet silmät. Uusi kauhu täytti hänen sydämensä,
kun hän polvistui kankean ja elottomalta näyttävän toverinsa viereen.
Hän pälyi Rodin jäykistyneistä kasvoista lähestyviin petoihin pyssy
valmiina kädessään.
Hän voi nyt, erottaa, kuinka susia lappoi metsikön reunalta jäälle
kuin muurahaisia. Tusinan verran niitä oli jo melkein ampumamatkan
päässä. Vabi tiesi, että tämän etujoukon kimppuun hänen oli käytävä,
jos mieli pysäyttää perässä tulevat parvet.
Hän odotti kunnes etumaiset olivat vain puolensadan metrin päässä.
Silloin hän äkkiä kohosi pystyyn kovasti hoilaten ja lähestyi
niitä pelottomasti. Tästä odottamattomasta liikkeestä säpsähtäen
etuparvi pysähtyi niin kuin hän oli odottanutkin tiheään ryhmään, ja
tätä suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen Vabi viskasi pyssyn
poskelleen ja laukaisi melkein tähtäämättä.
Pitkä tuskallinen ulvonta kertoi laukauksen osuneen hyvin. Tuskin
se oli kajahtanut, kun Vabi ampui uudestaan. Satutettu susi
lennähti korkealle ilmaan ja putosi sitten ääntäkään päästämättä ja
hengettömänä toisten joukkoon.
Vabi palasi kiireesti pyörtyneen Roderickin luo, nosti tämän
sukkelasti selkäänsä, pujotti pyssyn toiseen kainaloonsa ja samosi
uudelleen viidakkoa kohti. Vain kerran hän katsahti taakseen ja
näki susien kerääntyneen rähiseväksi ryhmäksi ammuttujen toveriensa
ympärille. Vasta viidakon suojelevaan pimentoon tultuaan hän laski
taakkansa lumelle ja heittäytyi itsekin uupuneena hangelle, mustat
silmät koko ajan tähystäen verenhimoista petolaumaa.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän voi erottaa mustien varjojen
hajaantuvan valkealle hangelle. Arvaten herkuttelun päättyneen hän
kiipesi erään pihtakuusen matalille alaoksille ja veti Roderickin
perästään sinne turvaan. Vasta silloin haavoittunut poika näytti
jälleen elonmerkkejä. Hitaasti hän tuli tajuihinsa ja kykeni vähän
ajan perästä Vabin avulla kapuamaan korkeammalle oksalle varmempaan
turvaan.
-- Tämä on jo toinen kerta, Vabi, hän sanoi laskien liikuttuneena
kätensä toisen olkapäälle. Kerran hukkumasta, kerran susien suusta.
Minä olen sinulle paljon velkaa!
-- Et lainkaan sen jälkeen mitä tänään päivällä tapahtui!
Intiaani kohotti tummia kasvojaan, ja nuorukaiset katsoivat toisiinsa
lujasti. Mutta vain lyhyen hetken, sitten heidän katseensa kääntyivät
vaistomaisesti järven jäälle. Susilauma oli selvästi näkyvissä. Se
oli suurin lauma, jonka Vabi oli koko erämiesaikanaan nähnyt; hän
laski ainakin puolisataa petoa.
Kuin raivohullut koirat ne ärhentelivät ympäri jäätä etsien
lihamurenetta, joka mahdollisesti olisi jäänyt niiltä vielä
huomaamatta. Sitten yksi susista pysähtyi vainuten jäljet ja
istahtaen kuono taivasta kohti päästi pitkän, valittavan pyyntiulinan.
-- Siinä on kaksi parvea. Arvasinkin sen, sillä niitä oli liian
paljon vain yhdeksi, huudahti intiaani. Katsohan! Osa niistä lähtee
lönkyttämään jälkiä pitkin ja toiset jäävät kaluamaan syötyjen
toveriensa luita. Olisipa meillä vain enemmän ammuksia ja sinulla
vielä pyssysi, niin pitäisimme nuo irvihampaat etäällä ja saisimme
hyvän saaliin. Mitä ihmettä...?
Vabi pysähtyi kesken puhettaan äkkiä ja tiukensi otettaan Rodin
vyötäisiltä, niin että haavoittuneen pojan täytyi älähtää.
Pojat tuijottivat silmät levällään ja ääntä päästämättä jäälle.
Sudet olivat kerääntyneet yhteen hangelle viidakon ja äskeisen
herkuttelupaikan puoliväliin. Nälkäiset pedot näyttivät tavattoman
kiihottuneilta. Ne olivat keksineet verilätäkön ja punaiset jäljet,
joita kuoleva hirvi oli äsken tehnyt lumeen.
-- Mitä tuo merkitsee, Vabi? kuiskasi Rod tukahtuneella äänellä.
Intiaani ei vastannut. Hänen mustista silmistään leimusi uusi
tuli, hänen huulensa olivat raollaan kiihkeästä jännityksestä.
Haavoittunut poika toisti kysymyksensä, ja ikään kuin vastaukseksi
siihen susilauma kääntyi länttä kohti ja lönkytti äänettömänä mustana
jonona rantaviidakkoon lähes sadan metrin päähän nuorten erämiesten
piilopaikasta.
-- Uudet jäljet! läähätti Vabi. Ne ovat löytäneet uudet jäljet ja
painuvat niitä pitkin tulista vauhtia. Kuulehan vain! Ne liikkuvat
aivan äänettömästi. Niin ne tekevät aina kun tietävät olevansa varmat
saaliistaan.
He näkivät viimeistenkin susien katoavan viidakkoon. Hetken aikaa oli
aivan hiljaista, sitten kajahti moniääninen ulvonta heidän takanaan
olevasta metsästä.
-- Nyt on meidän vuoromme! huusi intiaani. Ne ovat jälleen
liikkeellä, ja niiden saalis...
Hän oli jo hellittänyt kannattavan otteensa Rodin vyötäisiltä ja
aikoi laskeutua maahan, kun petolauma jälleen pyörähti heitä kohti.
Viidakosta kuuluva ratina sai Vabin poukkoamaan jälleen pallona
äskeiseen turvapaikkaan.
-- Pian ylemmäs! hän varoitti hätääntyneenä toveriaan. Ne tulevat
taas tänne -- suoraan allemme! Jos pääsemme niin ylös, etteivät ne
voi nähdä eivätkä vainuta meitä...
Sanat olivat tuskin lähteneet hänen suustaan, kun iso tumma hahmo
syöksähti ohi ehkä viidentoista metrin päässä siitä pihtakuusesta,
jonka oksilla pojat kyyhöttivät. Molemmat tunsivat sen heti
uroshirveksi, vaikka heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että se oli sama
eläin, jota Vabi oli ampunut aikaisemmin samana päivänä.
Hirven kintereillä samosi petojen verenhimoinen lauma. Niiden päät
olivat painuneet verisiin jälkiin, nälkäisiä murajavia ääni kuului
niiden ammollaan olevista kidoista; ne kulkivat melkein poikien
jalkojen alla olevan pienen aukeaman yli. Tuollaista näkyä ei Rod
ollut odottanut koskaan näkevänsä, ja eränkäyntiin tottuneempaa
Vabiakin se kiihotti.
Ei hiiskaustakaan päässyt nuorukaisten huulilta, kun he katselivat
tuota hurjaa menoa. Intiaanin tarkka silmä näki valkeassa kuutamossa
monia pitkiä ja laihoja, miltei luuksi ja nahaksi nälkiintyneitä
eläimiä; hänen toverinsa näki lauman kiihkeästi liikkuvia,
voimakkaita petoja, jotka olivat aivan hullaantuneet päästessään niin
lähelle lihavaa saalista.
Kuin leimauksessa vainottu ja vainoojat olivat menneet menojaan,
mutta tuo hetki syöpyi lähtemättömäksi kuvaksi Roderick Drew'n
mieleen. Ja sitä seurasi toinen vielä järkyttävämpi näky. Hän näki
kuolemaan tuomitun vanhan sarvaan kääntyvän vainolaisiaan päin,
kuuli hiljaisessa yössä näiden leukaperien loksahtavan yhteen,
nälkiintyneiden petojen kumeaa murahtelua ja vielä erään äänen,
joka saattoi yhtä hyvin olla mahtava, väräjävä kuolinparahdus kuin
tukahtunut ulvahduskin.
Vabin suonissa veri kiehui kuumana samasta kiihkosta, joka oli saanut
hänen esi-isänsä lähtemään sotapoluille. Erämaiden pojan silmät
tarkkasivat lumoutuneina tuota murhenäytelmää, joka paraikaa tapahtui
hänen alapuolellaan.
Se oli komea kamppailu. Hän tiesi, että vanha sarvas kuoli hitaasti
mutta varmasti tuossa voimainkoetuksessa ja että sen päätyttyä muukin
kuin pelkkä kaluttu luuranko pidättäisi verenhimoisia ahmatteja
taistelupaikalla.
Hyvin varovasti hän suoristautui ja kosketti toverinsa polvea.
-- Nyt on sopiva hetki, hän sanoi. Nyt lähdemme -- aivan hiljaa -- ja
puun tältä puolelta!
Hän laskeutui verkalleen auttaen samalla Rodia, ja kun molemmat
olivat päässeet maahan, kumartui intiaani kuten aikaisemminkin, jotta
toinen nousisi hänen selkäänsä.
-- Minä jaksan omin voiminkin, Vabi, kuiskasi haavoittunut poika. Tue
minua vain vähän.
Intiaani kietoi käsivartensa Rodin vyötäisille, ja yhdessä
pojat lähtivät painumaan syvemmälle viidakkoon. Neljännestunnin
kuljettuaan he pääsivät pienen jäätyneen joen rantatöyräälle.
Vastakkaisella rannalla, satasen metriä alempana, he havaitsivat
näyn, joka sai kummankin huudahtamaan ilosta. Aivan joen partaalla,
tiheän pihtakuusiryhmän peitossa, paloi iloinen leirinuotio. Vabin
kajautettua äänekkään huhuilun tuli valkean viereen tumma varjo, joka
vastasi huutoon.
-- Mukoki! huusi intiaani.
-- Mukoki! riemuitsi Rodkin tietäessään, että vaivojen loppu oli niin
lähellä.
Äkkiä hän horjahti puoliksi tajuttomana, ja Vabi pudotti kiväärinsä
estääkseen toveriaan putoamasta alas rantatöyräältä.
2.