Luettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä
mielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä
saakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän
kuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena,
tietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään
yöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet
silmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta
temmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus
juohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä
muistojaan.
Siten kului enemmän kuin vuosi, kun ylioppilas kerran astuessaan
niityllä, katsellakseen työväkeään, näki heidän seisovan yhdessä ja
uteliaina, kuuntelevan, miten joku heidän keskellään kertoi jotain.
Tultuaan sinne, tunsi hän kohta pappilan karjakon, Marin. Tämä kertoi
ja muut nauroivat.
"Mitäs teillä tänään on tekeillä?" kysyi Erkki.
"Niin, isäntä, Mari kertoo vaan meille papintyttärestä", vastasi Matti
nostaen lakkiaan.
"Onko hän jo tullut kotiin?" kysyi ylioppilas.
"On."
"Hän tuli viikko sitten", lisäsi Mari.
"No, oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennen?" kysyi Erkki.
"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. Minä en ajatellut muuta kuin että
hän vieläkin oli pieni tyttö, annoin hänelle kättä ja sanoin:
tervetullut kotiin. Mutta siitäpä nostettiin melua, uskotteko. Hän
kutsui minut illalla luokseen ja sanoi, että minun täst'edes pitää
kutsua häntä neidiksi, enkä saisi häntä sinutella."
"Vai niin? Hän on tullut vähän ylpeäksi?"
"On kyllä, -- paha on sanoa, mutta 'ei niin pientä porsasta, ett'ei sen
häntä kiekuroitse', sanoo vanha sananlasku, ja katsokaas, onhan hän
ollut koko vuoden kaupungissa."
"Jaksetaanko muuten pappilassa hyvästi?" kysyi ylioppilas, nauraen,
niinkuin hän ei olisi välittänyt kuulla sen enempää.
"Siellä eletään, niinkuin voidaan, sillä sen jälkeen kuin tämä tytär
tuli kotiin, on siellä ollut hirmuista melua ja häärinää. Kaikki pitää
muutettaman ja järjestettämän uudestaan, niin että siellä aamusta
iltaan juostaan ja komennetaan sinne tänne."
"Hm, mutta hoitaako hän muuten taloutta?" kysyi Erkki.
"Kyllähän hän on sitä tekevinään, kohta emme saa aivastaakaan,
kysymättä ensin häneltä lupaa. Ja näyttää siltä kuin ei meillä olisi
muuta tehtävää, kuin palvella häntä, sillä milloin pitää hänen
hiuksiaan kammata milloin kylvettää ja tehdä kaikellaista, mistä emme
ole kuulleet puhuttavankaan."
"Vai semmoinenko hänestä tulikin, -- sillä tavoinko kaupunginelämä
häneen vaikutti", mutisi ylioppilas itsekseen, astuessaan kotiinsa päin
"Frons multos decipit! (ulkokuori pettää) -- -- -- mutta miten taisivat
nämätkin kasvot valehdella."
Kun Erkki tuli kotiin, oli pöydällä kirje hänelle. Se oli hänen
vanhalta, hyvältä ystävältään, joka oli useampia vuosia matkustanut
ulkomailla. Muun muassa kirjoitti hän:
"No, vanha ystäväni, miten on nyt sinun laitasi? Istutko sinä
vielä niinkun myyrä haudaten itsesi kirjapölyyn ja vaellat
menneen ajan varjojen keskellä? Minä en voi käsittää, miksi et
sinä, joka olet vapaa mies ja jolla on kylliksi rahaa, unohda
kaikki huolesi ja lähde matkustamaan ympäri maailmaa, nauttiaksesi
elämästäsi. Viime kirjeestäsi luulisin sinua entistä iloisemmaksi.
Sinä kirjoitit nuoresta tytöstä, joka on sellainen ja sellainen --
No -- kenpä tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinä kyllä
ymmärrät mitä tarkoitan ja sen sanon sinulle, ett'ei mikään minua
enemmän ilahduttaisi, kuin että tietäisin sinun taas tulleen
ihmiseksi. Kun ajattelen miten iloinen ja tyytyväinen sinä olit
ennen ylioppilas-aikoinasi ja nyt kuvailen mielessäni minkälainen
vanha, raskasmielinen erakko olit lähtiessäni matkoilleni, --
niin tuskinpa olisi luullut sinua samaksi ihmiseksi. Vieläkö tuo
yksi sama asia sinun mieltäsi masentaa? Etkö sinä voi unohtaa
sitä surua, kun elämä tarjoo niin monta. Tule Italiaan! Täällä
on tulta, täällä on hehkua, täällä näet miten muuttunut minä olen
ja minä sanon: Jumalan kiitos, että tulin tänne, pois kaikista
noista turhista puheista, kaikesta tuosta imartelemisesta ja
kumartelemisesta, pois näiden kunnon ihmisten luo. Täällä saat
nähdä naisia, jotka ovat reippaita ja todellisia ja sittenkin
ihmeellisen lapsellisia. He ovat kuin metsän kesyet lintuset,
he visertelevät ja laulelevat, mutta heillä on myös terävä
nokka, jota voivat käyttää tarvittaessa. Tule siis tänne,
pudista tomu päältäsi ja salli minun ensi kirjeessäsi kuulla,
että nyt on korkeasti oppinut herra professori N. N. ruvennut
panemaan tavaransa kokoon matkaansa varten -- -- --"
Ylioppilaki piti kauan aikaa kirjettä kädessään ja hänen suunsa oli
kummallisessa hymyssä. Sitten otti hän kynän ja paperin ja alkoi
kirjoittaa vastausta:
"Hyvä ystäväni!
Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut
jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä
samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot
mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja
kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän
joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja
voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät
ovat olleet ja menneet -- -- nyt olen vanha enkä enään halua
matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa
itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani,
kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran
maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa -- unohduksissa.
Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen
voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä
tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä
enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa.
Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni,
häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa.
Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta
minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti
loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet,
että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa,
että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin,
hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä,
sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että
hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja
lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä
rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta voithan
arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut
vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he
sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka
pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden
elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit
siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi.
Ei, nainen on aina samallainen -- heikko ja kurja, jonka tähden
ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat
avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan
saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi,
joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen
paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon
saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt
ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä
kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä
minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä
unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin.
Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa
pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa,
käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä
kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää;
nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta
kun avaat kuoren, niin on sisällä -- tyhjää -- tyhjää." -- -- --
* * * * *
Ylioppilas oli päättänyt, ett'ei hän enään yhtään välittäisi Ainosta,
niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan, mutta hän ei voinut
karkoittaa pois mielestään ajatusta, että Aino kuitenkin oli täällä, ja
kaikkea sitä, mitä oli tuullut hänestä. Hän halusi vaan omin silmin
nähdä miltä Aino nyt näyttäisi; eihän se tietysti mitenkään häntä
vahingoittaisi. Ehkä ne olivatkin vaan turhia puheita, joita
Mari levitti, sentähden, ett'ei hän enään saanut olla talossa
yksinvaltiaana, niinkuin ennen. Saadakseen tämän asian selville, lähti
ylioppilas kerran sinne. Pastori istuu salissa, vastattiin, ja hän
koputti ovea.
"Astukaa sisään", kuului sieltä. Ylioppilas astui huoneesen, mutta jäi
hämmästyneenä seisomaan kynnykselle, sillä kaikki näytti niin oudolta,
niin että hän tuskin tunsi sitä samaksi huoneeksi. Keskellä lattiaa oli
pyöreä liinalla peitetty pöytä, täynnä albumeja, valokuvia ja
stereoskopikuvia. Sen ympärillä oli tuolia ja nojatuolit olivat
asetetut sinne tänne, aivan kuin sattumalta jonnekin heitettyinä.
Pastori istui yksin huoneessa. Hän oli alakuloisen näköinen, niinkuin
ei oikein olisi muutoksista pitänyt. Nähdessään ylioppilaan, tuli hän
kuten tavallista lempeäksi ja ystävälliseksi.
"Kas, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän nousten tuoliltaan ja
astuen vieraan luo. "Te tulette varmaankin tervehtimään tytärtäni --
sattui pahasti, hän on nyt kävelemässä, mutta luultavasti tapaatte
hänet kotimatkallanne. Hänellä on tapana tähän aikaan käydä
aamukävelyllään."
"Vai on hänellä tapana käydä aamukävelyllä?"
"On, sillä kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet häntä sitä tekemään, se
kuuluu olevan terveellistä kalvetustautia sairastaville?"
"Sairastaako teidän tyttärenne kalvetustautia?" kysyi ylioppilas.
"Ei, Jumalan kiitos, ei vielä", vastasi pastori hymyillen, "mutta eihän
kukaan voi tietää, milloin hän voi sen saada, nykyjäänhän ei nuorista
tytöistä kuule muuta puhuttavankaan. Hänen ystävällään, Mathildalla,
oli kalvetustauti, he kulkivat silloin yhdessä joka aamu, ja siten on
Aino siihen tottunut."
"Huomaan, että täällä on kaikki muutettu, siitä kuin viimein kävin",
sanoi ylioppilas, katsellen huonetta.
"Niin, se huvittaa tytärtäni", vastasi pastori kohottaen olkapäitään,
"kaupungissa on siten tapana, sanoo hän ja täytyyhän meidän seurata
aikaamme. Mutta ensi alussa on tämä hyvin outoa meistä, jotka elämme
täällä maalla tietämättä mitään ihmistavoista."
"Oh, siihen totumme pian", sanoi ylioppilas hyvin pilkallisesti,
muistaessaan pastorin sanoja kerran tätä ennen. -- "Teistä oli
varmaankin hauska saada taas tyttärenne kotiin?" lisäsi hän.
"Oo, kyllähän se oli", vastasi pastori hajamielisenä, mutta hänen
kasvoistaan näki, ett'ei sydän suostunut vastaukseen.
"Alkoiko hänellä olla ikävä kotiin?" kysyi Erkki.
"Ei juuri voi sitä sanoa", vastasi pastori hymyillen, "minun täytyi
väkisin hakea hänet kotiin. Hän olisi mielellään jäänyt sinne
asumaankin, jos se olisi ollut hänen vallassaan, ja hän ei ole vielä
aivan tyytyväinen minuun, mutta eiköpähän tuo kohta asetu. Meidän
kesken sanottuna", jatkui hän hiljemmin, "luulen, että hän oli liian
kauan kaupungissa. Hän vaan tahtoo saada kaikki samalla tavoin kuin
siellä, ja katsokaas, se ei ole aina niin helppoa näin vanhalle
pappismiehelle. Ei minulla ole varaakaan kaikkeen komeuteen, ja
sitäpaitse on se niin kummallista. Ainahan pidetään enin siitä, mihin
on totuttu!"
"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas, "mutta onhan hän
kuitenkin kaupungissa ollessaan oppinut paljon hyvää ja hyödyllistä,
jota voi käyttää hyväkseen täällä kotona?"
"Niin, se on luonnollista, onhan hän sitä", keskeytti pastori,
ikäänkuin peläten sanoneensa tyttärestään jotain alentavaista.
"Kuulittepa hänen laulavan, kas herra ylioppilas, se on aivan toista
kuin ennen. Nyt laulaa hän 'Lammermorin morsiamesta', 'Trubadur'ia' ja
kaikki Erik Bögh'in laulut."
"Sitä en epäile", vastasi ylioppilas lyhyesti.
Kotimatkallaan tapasi hän Ainon, niinkuin pastori oli sanonut. Tämä
tuli häntä vastaan, mutta huomattuaan ylioppilaan, kääntyi hän takaisin
astumaan saman tietä, mistä oli tullut, ja oli etsivinään jotain. Erkki
huomasi tämän, otti pitempiä askeleita ja saavuttikin pian hänet.
Hänestä oli hauska nähdä miten Aino käyttäytyisi, sentähden kulki hän
kauan aikaa hänen vieressään, mutta toisella puolella tietä puhumatta
sanaakaan.
Aino ei ollut häntä huomaavinaan, vaan peitti kasvonsa
päivänvarjollaan. Vihdoinkin tervehti ylioppilas. Aino kumarsi niin
hienosti, että komein kaupungin neitikin olisi siitä ylpeillyt.
"Te olette siis jo tullut kotiin", sanoi ylioppilas astuen häntä
vastaan. "Tunnettehan te toki vielä minut, neiti?"
"Kyllähän teidät tunnen", vastasi Aino kumartaen.
"Taisi varmaankin tuntua hyvältä päästä jälleen kotiin?" kysyi Erkki.
"Kyllä -- kyl -- lähän tuo tuntui", vastasi Aino ihankuin katuen
sanoneensa tämän sanan, joka niin helposti tuli hänen kielelleen.
"Eikö ollut hauskaa nähdä Maria, Halvaria, Kultaruusua ja vuohianne, --
niin, ja etupäässä isäänne",
"Niin, isääni oli hauska nähdä", vastasi Aino, ja ylioppilas luuli
silloin huomanneensa hänen silmissänsä omituisen kiillon ja hänen
äänensä muuttuneen sydämmellisemmäksi, "mutta suokaa anteeksi, herra
ylioppilas", ja hän käänsi vähän päivänvarjoa, "minä en ole mikään
talonpoikaistyttö tahi palvelija."
"Hm", vastasi Erkki hymyillen. "Te arvelette ehkä, että uus' on hempeä
vaikka vanha hempein. Ja te luulette uudestaan ikävöivänne kaupunkiin?"
"Luulen, sillä voittekohan sanon, mitä tekemistä minulla olisi täällä
kotona?" kysyi Aino, rypistäen tyytymättömänä otsaansa.
"Sitä samaa kysyin teiltä, neiti, viime kerran tavatessamme toisemme,
ja silloin oli kysymykseni mielestänne niin mahdoton. Nyt voin vastata
omilla sanoillanne, voittehan hoitaa taloutta."
"Vai tekin luulette, että keittiössä ja hällän ääressä on meidän oikea
vaikutusalamme. Syntihän olisi mielestäni siten tehdä palvelijamme
työttömäksi."
"No, voittehan vielä juoksennella niityillä ja kiivetä vuoria ylös."
"Voin kyllä, kiitän nöyrimmästi, mutta enhän minä enään ole mikään
koululapsi."
"Vai niin, mutta olihan ennen aikaan vuorille kiipeeminen teidän suurin
innoituksenne?"
"Ennen kyllä oli -- mutta ei enään."
"Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä
aika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!" Ylioppilaan kasvoissa
näkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. "Mutta, Aino
neiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään
riemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein."
"Olette oiva profeeta", vastasi Aino, laskien päivänvarjonsa melkein
alas; "mutta ettehän tahdo, että minun talvellakin pitäisi kiivetä
kallioille?"
"Talvella, en tietysti."
"Niin, ja mitä voisin tehdä koko pitkän taimen? Täällähän ei ole
tanssijaisia, ei teaatteria, ei laulajaisia tahi soittajaisia, eikä
mitään huvituksia". Aino näytti aivan epätoivoiselta.
"No -- ehkäpä nyt saatte lukemiseen paremmin aikaa, jota ei teillä
ennen ollut, ja saattehan sitten maata, riisua päältänne ja pukea
päällenne, meneehän siihenkin aikaa."
Aino ei ollut kuulevinaan näitä viimeisiä sanoja. "Niin, jospa vaan
saisi kirjoja, mutta eihän täällä ole edes lainakirjastoakaan."
"Minun kirjastoani saatte mielellänne käyttää hyväksenne, jos vaan
tahdotte", sanoi ylioppilas kumartaen kohteliaasti.
"Kiitos, mutta teillä on varmaankin paljaita tieteellisiä kirjoja?"
"Se riippuu siitä, mitä kukin itse pitää tieteellisenä; minulla on
Walter Scott'in romaanit!"
"Walter Scott'in? -- Niin, mutta hän kirjoittaa aina niin pitkiä,
ikäviä johdantoja. Onko teillä mitään Emélie Carlén'ilta?"
Ylioppilas otti askeleen taaksepäin ja katseli kauan aikaa Ainoa.
"Luetteko Emélie Carlén'in teoksia?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Miksi en niitä lukisi?" vastasi Aino koettaen salata punastumistaan.
"Mathilda sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."
"Niinhän se varmaankin on, Paul de Kock kirjoittaa myös hyviä
romaaneja, eikö niin? Eikö Mathilda sitäkin sanonut? Mutta miten
voitte te, Aino neiti, siten seurata virtaa ja uskoa todeksi kaikki
mitä muut sanovat? Kuulkaapas nyt vähäisen Emélie Carlén'in
kirjoittamaa. Kirjoitin kerran muistiin muutaman rivin 'Hammarbyn
kirkonvihkiäisistä'; kuulkaapas vaan tarkoin." -- Hän otti esiin
muistiinpanokirjansa ja luki: Nuorukainen seisoi tytön edessä. Kalpeus
harmaa kuin tuhka peitti nyt näitä kasvoja, jotka äsken olivat
sydämmellisimmän rakkauden innostamat. Mustansiniset suonet paisuivat
hänen otsallaan ja hänen ennen niin kirkkaat ja kauniit silmänsä
hehkuivat kuin palavat kekäleet suurissa, syvissä kuopissaan. Hänen
hampaansa tärisivät niin kovasti, että hän turhaan yrittäessään puhua
puri huultansa niin että veripisara toisensa perästä putosi alas tytön
valkealle puvulle, missä ne värähtelevät, siksikuin morsiamen kyyneleet
sekaantuivat niiden purpurasyliin ja ne yhteen sulautuneina imeytyivät
avioliiton kuolinvaatteisin."
"Eikö se ole teidän mielestänne kaunista ja hauskaa kuulla, ja kuu sitä
paitsi luemme myrkyttämisistä, murhista, kuolemasta, ihmisistä, jotka
syöksyvät syvyyksiin ja musertavat päänsä ruumisarkkuihin, niin saamme
tarkan kuvauksen ruotsalaisten kansanelämästä. Eikö niin?"
"Minä en tunne ruotsalaisten kansanelämää", vastasi Aino lyhyesti.
"Totta vastasitte", alkoi ylioppilas taas, "mutta muistattehan
kouluajoiltanne, että Ruotsissakin asuu ihmisiä. Ja ihmisiä, tosi
ihmisiä tulee tosi runoilijan kuvata, sillä, näette sen, kirjailijain
teosten pitää olla ihmisten elämän peilinä, ja maa ei ole täynnä pahoja
henkiä ja enkeleitä, vaan ihmisiä. Kaikki väärä ja valhe, kaikki mitä
kirjailija on tuonut esiin jännittääkseen vaan lukijainsa mieliä, on
ainoastaan sellaisille nuorille tytöille, jotka mielellään haluavat
jotain mieltä kiihoittavaa."
Ylioppilas katseli pilkallisesti Ainoa, joka ei vastannut mitään, vaan
puri huultansa, ja hän jatkoi sitten:
"Niin, tiedättekö, neiti, että me elämme nykyjään kummallisella
aikakaudella. Älkää luulko, että teillä yksin on sellainen mielipide,
ei, teillä on suuri joukko puolellanne. Tanskassa saatte kuulla, että
kun vaan osaa lyödä nyrkkinsä pöytään ja kirota, niin että maa tärisee,
huutavat he: kas sellainen norjalainen! ja jos vaan pistää toista
puukolla, vierii alas vuorelta, seisoo pohjattoman kuilun partaalla
tahi kiipee jyrkkää Aaretoldin vuorta ylös ja tekee muita mahdottomia
konstia, niin kuuluu kohta: sepä vasta norjalaista!"
Aino ei vastannut, vaan kulki hiljaan suuttuneena eikä ollut mitään
kuulevinaan. Ylioppilasta huvitti nähdä, kuinka kauan hän taisi olla
ääneti; mutta kun Aino oli itsepäinen, täytyi hänen itsensä taas
puuttua puheesen.
"No, varmaankin ai'otte käydä kylässä, kaikkien lapsuuden ystävienne
luona", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että löydätte ihmisiä, joiden
kanssa kannattaa olla."
"Voitteko mainita minulle ketään heistä?" kysyi Aino loukattuna.
"Oo -- ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas loi häneen
veitikkamaisen katseen.
"Te -- niin -- mutta" -- Aino näytti olevan hämillään.
"Mutta", toisti Erkki, katsellen häntä yhtä veitikkamaisesti.
"Te", -- Aino tavoitteli sanoja -- "Teitä näen niin harvoin", sanoi hän
vihdoinkin, uskaltamatta katsahtaa häneen.
"Sehän on teidän omassa tahdossanne", vastasi ylioppilas. "Te tiedätte
missä minua saa tavata. Minä kävelen nyt, niinkuin aina ennenkin, joka
aamu ja kuulin, että teilläkin on tapana tehdä niin terveytenne
tähden."
Aino ei vastannut mitään.
"Voittehan te puhua talonpoikienkin kanssa täällä ympäristöllä,
olisihan sekin joskus hauskaa."
"Talonpoikien kanssa -- ei kiitoksia, niistä on minulla kylläkseni
kotonakin."
"Vai niin? Mutta sanoihan tuo suuri kirjailija Holberg'kin, ett'ei hän
koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."
"Heiltä hän varmaan onkin oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Aino
viisastellen.
"Vai onko Holberg'kin mielestänne raaka? Eikö se ollut Mathilda, joka
sen sanoi? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki muut ranskalaiset operetit,
joissa pilkataan avioliittoa ja kaikkein pyhintä, mitä ihminen omistaa,
ne eivät ole raakoja? Te olette siis tottuneet ja aivan perehtyneet
kaupungin keskusteluihin, te osaatte ulkoa kaikki nuo korupuheet, te
purjehditte siis tuossa leveässä virrassa. Mitä tekevät kaikki nämät
sivistyneet kaupungin ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat, peittävät
jokaisen totisen ajatuksen paljaisin sukkeluuksiin, elämän vaatimukset
joutaviin puheisin, eivätkä halua muuta korkeampaa kuin kilpailla
toistensa kanssa hyvillä ruo'illa. Mitäpä voi ihmetellä niissä, jotka
nuolevat tomun ylhäisien jaloista ja myövät oman sielunsa ja suunsa
voidakseen paremmin lämmitellä itseään ylimysten armon säteissä, jotka
pitävät Aamu- ja Iltalehteä tärkeimpänä elämän viisautenaan, josta he
katselevat kaikkea, mitä liikkuu alhaalla heidän jalkojensa juurella.
Ah, minä tunnen heitä -- missä on siellä Jumala ja missä omatunto,
katsokaa ystäviänne, neiti!"
Aino oli pysähtynyt, hän puri huultansa, ja näytti hyvin suuttuneelta.
"Kun ette voi sanoa minulle muuta kuin loukkauksia, niin -- --" ja hän
kääntyi pidättääkseen itkuaan.
Ylioppilas rohkaisi taas mielensä.
"Suokaa anteeksi, Aino neiti, en minä niin tarkoittanut -- ja jos minä
olen loukannut teitä --"
"Täällä eroan minä", vastasi Aino lyhyesti, ollessaan juuri pappilaan
vievän oikotien kohdalla. "Hyvästi!"
Sanottuaan siten hyvästi, lähti hän pois.
"Hm" -- sanoi ylioppilas katsellen hänen jälkeensä -- "tuossa hän meni,
hän oli suuttunut, sen näin selvästi. Ehk'ei hän kuitenkaan ole niin
lapsellinen, kuin luulin, ja minä kohtelin häntä kuin pahankurista
lasta. Kannattaisikohan kuluttaa enemmän aikaa saadakseni hänet
muuttumaan? Hän on kyllä monessa suhteessa hyvin lapsellinen, helppo on
taivuttaa häntä ja saada hänet hämilleen, hän tuli liikutetuksi,
muistaessaan yhtymistään isänsä kanssa. Hm -- ensi kerran koetan
menetellä toisin. -- Eihän hän nyt kuitenkaan ollut niin naurettava,
kuin Mari hänestä kertoi -- --"
"Tuo ilkeä ylioppilas", ajatteli Aino itsekseen astuessaan kotiinsa ja
vavisten vielä vihasta, "niin äärettömän viisas olevinaan -- mutta nyt
kävelenkin viimeisen kerran sitä tietä, tähän aikaan. Ja illalla
kirjoitan Mathildalle. --"
Neljäs luku.
Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
Aino piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos kävelemään siihen aikaan,
jolloin hän luuli tapaavansa ylioppilasta. Vaan kuitenkaan ei hän
saanut ajatuksiaan pois hänestä. Olihan ylioppilas kuitenkin
toisellainen, parempi kuin toiset, -- toiset -- niin ketä muita täällä
olikaan? Isäkö, joka työskenteli saarnojensa ja köyhäinhoidon kanssa?
Maakauppias, joka möi kahvia ja tupakkaa? Olavi tuolla valleilla, joka
antoi tyttärensä soittaa pianoa ja joka vaan puheli valkoisesta
tammastaan? Vai voudin tytärkö, joka vaan ajatteli hanhiaan ja
lääviänsä? -- Ei, ylioppilas oli kuitenkin heitä parempi. Kulkiessaan
yksin tietä pitkin, tahi istuessaan, juohtui hänen mieleensä entiset ja
nykyiset ajat -- kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka
lapsellinen hän itse silloin oli ollut. Hänen sydämessään tuntui
silloin niin kummalliselta -- mutta olihan ylioppilas ollut niin
hävitön -- ja kohdellut häntä niinkuin lasta, jonka kanssa vielä saa
leikkiä, -- niin, kyllä ylioppilas saisi olla varma siitä, ett'ei hän
enään koskaan astuisi hänen tiellensä, ei koskaan enään välittäisi
hänestä -- eikä koskaan katsoisi hänen jälkeensä. Mutta samassa katsoi
hän kuitenkin taaksensa -- tietysti voidakseen vaan nähdä tuliko
ylioppilas hänen perässään. Oi, jospa vaan pääsisi takaisin kaupunkiin,
siellä olisi elämä toista!
Ylioppilas ei voinut käsittää, mihin Aino oli jäänyt, vaan rupesi vähän
epäilemään, että hän tahallaan koettaisi välttää yhtymistä hänen
kanssaan. Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen
kirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä
kuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä
kävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi
suuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.
"Hyvää päivää, Aino neiti", sanoi ylioppilas, nostaen lakkiaan,
"minkätähden en ole tavannut teitä niin kaukaan aikaan? Oletteko vielä
suutuksissa minuun, kun olin viimein vähän rohkea? Minä en tarkoittanut
sillä mitään pahaa ja jos tahdotte, pyydän mielelläni teiltä anteeksi.
Minä pyydän hyvin harvoin keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.
Aino häpesi, sillä ylioppilas puhui niin suoraan ja kuitenkin niin
arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki vastaukset, joita jo oli
valmiiksi miettinyt, jos ylioppilas vielä tulisi häntä puhuttelemaan.
Hän vastasi vaan, ett'ei hänellä ollut mitään syytä suuttumukseen.
"Sitä parempi", vastasi Erkki, "niin uskallan toivoa, ett'ei seurani
ole teille niin vastenmielistä."
Aino hämmästyi vielä enemmän eikä tietänyt mitä sanoa.
Ylioppilas alkoi puhua kaikellaisista asioista, ja kaikki, mitä hän
sanoi, oli niin selvää ja varmaa; hän ei koskaan joutunut hämilleen,
eikä kuitenkaan ollut olevinaan ylpeä, vaan hän esitti kaikki niin
lempeällä, hauskalla tavalla, ett'ei Aino voinut häntä peljätä eikä
suuttua häneen. Aino ei voinut vastata kuin aivan välttämättömimpiin
kysymyksiin, vaan antoi toverinsa puhun, jolla aikaa hän useampia
kertoja tarkasteli häntä kunnioituksella. Lopuksi käänsi ylioppilas
puheen kaupungin-elämään, kysyen minkälaista siellä oli, ja Aino kertoi
silloin teaaterista, laulajaisista ja tansseista.
"Niin, eikö teidän mielestänne ole hauska tanssia", kysyi Erkki äkkiä.
Aino katsahti häneen hämmästyneenä -- hän puhui tanssista.
Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:
"Ja säveleen kannattamana liidellä eteenpäin tuntien ainoastaan
raittiin ilmanvedon löyhähtelevän kasvojamme vasten ja rinta täynnä
iloa vaipua sitten alas valon ja suloisen soiton hurmaamana."
Ainon kasvot tulivat ikäänkuin vähän valoisemmiksi, hän tahtoi puhua,
mutta ylioppilas ei antanut hänelle sananvuoroa. "Ja sitten teaaterissa
voida unohtaa kaikki kirjatomu, talouden toimet ja jokapäiväiset
huolensa ja tulla kotiin ikäänkuin jostain virvoittavasta, raittiista
kylvystä."
Aino sai uutta eloa, hänen silmänsä loistivat kun hän kuuli mainittavan
kaikkia hänen rakkaita muistojaan.
"Niin teaateri!" -- huudahti hän -- "ette voi uskoa, kuinka hyvä paikka
meillä oli ensimmäisellä loosirivillä, aivan näyttämön vieressä, niin
että saimme nähdä kaikkia katselijoita ja oli melkein yhtä hauskaa kuin
nähdä kappaletta."
"Vai niin?" vastasi ylioppilas.
"Niin, ja kaikki ne tanssijaiset, joissa kävin! Ajatelkaa, kerran olin
huveissa viisi iltaa peräkkäin, enkä tullut sieltä kertaakaan kotiin
ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --" Ainon suu vetäytyi hymyyn
hänen sitä vaan ajatellessaan.
"Olivatko viimeiset tanssijaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas
hymyillen.
"Oi, ei -- mitenkään muuten, kuin että Elise Boyesen kaatui pitkällen
lattialle ja Maria Petersen tuli loukatuksi ja lähti kotiinsa, kun ei
hän ollut pyydetty tanssimaan kotiljongia." Äkkiä pysähtyi Aino, sillä
hän katsahti sattumalta ylioppilaasen ja näki kuinka totinen hän oli,
niinkuin hän olisi jotain tarkoin ajatellut.
"Mutta sanokaa nyt minulle, Aino neiti", jatkoi hän hitaasti ja
tyynesti, "kun silloin tulitte kotiin kello kolme aamulla, taisitteko
silloin iloisella sydämellä kiittää Jumalaa hauskasta illasta, jonka
Hän oli teille sallinut?"
"Jumalaako?" toisti Aino kummastellen.
"Niin -- te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumala on läsnä
kaikkialla. Mutta minä vaan haluaisin tietää, voitteko vielä tanssia
niinkuin lapsi. Harvoin voi aikaihminen tanssia niinkuin lapsi. Puvun
täytyy sopia hyvästi, ja tietysti ensin täytyy katsella peilistä ovatko
kukkaset paikoillaan; ja kenpä voisi olla ajattelematta ketä muita
tanssisalissa lie ja kenen kanssa hän saisi tanssia? Entäs kaikki ne
uteliaat silmät, jotka häntä tarkastelevat, ja sitten pitäisi
jokaisella olla silmät ja korvat auki kuullakseen mitä joka haaralla
hänestä puhutaan, ja huomatakseen miten kukin on puettuna, minkälainen
muoti on, kuka on hienoin, komein j.n.e., oi, siellä on tuhansia
asioita, joita täytyy tarkastaa voidakseen seuraavana päivänä kertoa
kaikesta ystävälleen. Niin, ettekö ole samaa mieltä, Aino neiti?"
Aino seisoi epäilevän näköisenä, puoleksi hymyillen, puoleksi häveten.
Hän ei ollut tottunut tällaiseen puhuttelutapaan, eikä voinut vastata
kysymykseen kieltävästi, kun hän itse oli samalla tavoin kertonut
kahdesta ystävästään kaupungissa.
"Minä en ole niin tarkoin sitä miettinyt", vastasi hän vaan, "mutta
kaupungissa ei sillä tavoin puhuttu tanssiaisista."
"Ehkä olenkin liian ankara," jatkoi taas ylioppilas, "mutta ajatelkaa,
viisi iltaa peräkkäin ja kello kolmeen asti! Onko tämä lepoa, jota
tanssi tuottaisi, onko tämä suloista? Ajatelkaa miltä nuoret tytöt
näyttävät valvottuaan tanssijaisissa kello kolmeen asti aamulla!
Hienoharsonen puku revittynä repaleiksi, vanteet hameessa ehkä
poikkinaisina, kukat päässä kuihtuneina ja huonosti pidettyinä,
loistavat silmät väsyneinä ja unisina, punaiset, raittiit kasvot
kalpeina ja voimattomina. Tällaisen kuvan näkee aurinko pilkistäessään
aamulla ikkunasta sisään ja kehoittaessaan ihmisiä työhön ja uuteen
elämään. Ei, pois, kotiin, niinkauan kuin kruunujen kynttilät loistavat
vielä täydellä valollaan, niinkauan kuin ilo vielä hymyilee meille ja
soitto vielä puhtaasti kaikuu korvissamme, niinkauan kuin kaikki mitä
näemme on raitista ja ihanaa, -- siiloin viemme mukanamme täydellisen
eheän kuvan, jota voi ilolla muistella."
"Mutta ken voi mennä kesken pois tanssijaisista, juuri kuin ilo on
ylimmillään?" kysyi Aino.
"Minä voin, ja tekin voitte, jos vaan tahdotte, jos ette mieluummin
tahdo tuntea itsenne kyllästyneeksi kaikkeen tuohon nautintoon ja
lopettaa iltanne haukottelemisella."
Kun ei Aino mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.
"Minä näytän nyt teille kaksi kuvaa, jotka ehkä tunnette. Toisella
puolen kalpea, tanssissa väsynyt kaupungin neiti, joka istuu
sohvallaan, yskii ja viiniä maistelee, ja toisella kirkassilmäinen,
punaposkinen maalaistyttö, joka nousee vuoteelta auringon noustessa ja
koko päivän laulaa kuin leivonen. Kumpaisen heistä mieluummin
valitsisitte ja kumpaisena itse tahtoisitte olla?"
Aino loi silmänsä alas; sillä hän tuli ajatelleeksi itseään ja hän
ymmärsi että ystävänsä tarkoitti juuri häntä. Mutta kun ei hän mitään
vastannut, jatkoi ylioppilas.
"Älkää luulko, Aino neiti, että tahdon ketään tuomita, mutta kun te
katselette maaseutua kaupunkilaisen silmillä, niin sallikaa minun tehdä
päinvastoin. Oli vielä jotain, jota mielelläni haluaisin tietää; kun
kerran alotin pitää luentoja, niin tahdon jatkaakin -- mistä te, neiti,
puhelitte tavallisesti siellä kaupungissa."
"Sitä ei todellakaan ole helppo muistaa", vastasi Aino hymyillen.
"Niinkö paljon te puhelitte?" -- ja ylioppilas nauroi viekkaasti --
"niin, niin, jos ette tahdo sitä sanoa, niin koetan arvata. Ensi alussa
sinne tultuanne olitte ujo ettekä vastannut muuta kun on ja ei, eikö
niin?"
Aino kohotti kummastuneena päänsä.
"Eikö niin?" toisti ylioppilas, "minä olen hyvä ennustaja ja voin sanoa
vieläkin enemmän. Te puhuitte kodistanne, maalaiselämän tavoista -- ja
te olette kertonut minusta." Ylioppilas loi tutkivan, terävän katseen
Ainoon, joka tuli aivan punaiseksi.
"Mistä voitte sen tietää?" änkytti hän hämmästyneenä.
"Jumalan kiitos, hän on vielä lapsi", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja
hänen kasvonsa kirkastuivat. "Niin, katsokaas, minä olen hyvä
ennustaja. Minä tiedän vieläkin enemmän, Aino neiti, minä tiedän, mitä
minusta sanoitte."
Aino katseli maahan.
"Te olette sanonut melkein näin: ette voi uskoa kuinka monta
kummallista ihmistä siellä kotona on. Siellä on olueenpanija, joka on
paksu kuin tynnyri, hän on ensimmäinen ja suurin tanssija ja sitten on
siellä ylioppilas, joka on aivan suurilla kirjaimilla painetun
rukouskirjan näköinen." --
"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Aino äkkiä, katsellen suoraan
hänen silmiinsä.
"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama",
vastasi ylioppilas hymyillen. -- "No, ja sitten olette puhunut
lukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa
päällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun
papeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta,
tekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin
naurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te
olette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja
sillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta
tytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi."
Aino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä,
jotka tipahtivat alas maahan.
"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.
"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi
ylioppilas. "Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä,
että te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun
suuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että
vähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää
väärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt
en ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä
olen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No,
hyvästi, hyvästi, kiitos seurasta."
Aino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä
kotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään,
jonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi
ajatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen
puutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä
niinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin
silmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin
hyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino
meni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei
voinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä
ikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt
mitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat
häneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "en itsekään
tiedä." Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät
hänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja.
Hän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut
mukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei
huolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen
kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni
pöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä
lehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus
evankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään
tietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha
ystävänsä Halvar, kirje kädessä.
"Tässä on Teille kirje", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan
ovelle, lakki kädessään.
"Kirje!" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja
juoksi häntä vastaan. "Mathildalta!" huudahti hän iloisesti. Aarre
kädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli
monta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän
heitti pois ja luki.
"Oma, rakas sydänkäpyni!
Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki
setä ja kaikki muutkin -- niin, eikä hän suinkaan vähimmässä
määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit
olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri
silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää
nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei
enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme
ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä
nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan,
ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut
taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt
kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti,
olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina
tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua,
innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko
tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos
kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi
teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku
sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N--ää. Et voi
uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä,
mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti
koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli
lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki
uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa
sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein
hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä
markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä
olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai
torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka
etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia,
joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä
hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja
nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja
koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules,
Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa;
minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli
sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli
kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime
torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun
laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua,
niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja?
Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti
kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka
tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan
muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän
sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi,
sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino,
pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten
sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne
laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta
hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät
kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia,
ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta
nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä.
Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana,
muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi
meidät kotiin?"
* * * * *
Kirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki
kaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine
viehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän
nousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän
kirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta
kirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli
saanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin
itsestään.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
"Rakas Mathilda!
Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin
niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä
siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain
kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina
ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt
olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin
poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää
kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin
levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä
rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit,
käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo
kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi
niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja
tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa
minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit
järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään
talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin
puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, --
ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut
pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta
hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin
hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä
vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy." -- -- --
* * * * *
Kun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän,
käänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten
mielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.
Ylioppilas oli siis joutunut tappiolle.
Viides luku.
Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
Ylioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai
hän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon
teki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa
luottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino
vuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi -- mutta hän
pettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla,
päivällä tahi illalla -- ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi
hän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona
kävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi.
Taisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä
niin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?
Mutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan
poistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen,
ett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan
muuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa,
vaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla
juuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden
katseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino
lähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun,
niinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään?
Voisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas
kuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.
Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut
lempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit.
Ne olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan
jonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja
kaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista
näköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi
hän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan
päähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa
lehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään.
Erkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa.
Aino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti.
Ylioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui
sitten kuitenkin hänen luoksensa.
"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?" kysyi hän katsoen suoraan
hänen silmiinsä.
"Minäkö pelkäisin?" vastasi hän koettaen hymyillä.
"Niin -- juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette
muuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän
kasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta
minun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä
lapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos
olen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme
erota. Minusta se on vaikeata -- sanon sen suoraan, sillä minä tunnen
haluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa
raitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva
teille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään
teitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla
oli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en
todellakaan olisi kiusannut teitä niin usein."
Aino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä
olivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.
Nyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä
tarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin
ruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja
kirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin
ennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan
kuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja
ystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin
herrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut
hänestä pahaa, hänen selkänsä takana -- tätä oli hän miettinyt näinä
viimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin -- mutta oliko
tämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki
aina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi
vasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin
ystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko
hän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata
naisen kuvaa, josta hän uneksi?
Aino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.
"Niin" -- sanoi hän vihdoinkin, "minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta
jos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin."
"Ei, miksikä niin?" vastasi Aino ujosti, "ettekö tahdo minua seurata?"
"Mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta älkää
sitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne."
He kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:
"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?"
"Olen."
"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?"
"Kyllä, kiitoksia!"
"Se ilahduttaa minun", sanoi ylioppilas, "on aina hauska kuulla hyvää
niistä, joita rakastaa."
"Olisikohan häntä huvittanut saada tietää mitä viimein kirjoitin",
ajatteli Aino itsekseen ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. He olivat
taas ääneti.
"Niin -- minne menette nyt, neiti?" kysyi ylioppilas taas.
"En itsekään tiedä -- emmeköhän vähän matkaa eteenpäin", vastasi Aino.
"Jos tahdotte niinkuin minä, niin menemme tuonne korkealle vuorelle,
mistä on erinomaisen kaunis näköala. Niin, varmaankin olette siellä
ennenkin käyneet, tuolla ylhäällä noiden talojen luona.
"Jos ei sinne vaan ole liian pitkä matka", vastasi Aino.
"Eikö mitä, voitte nojautua minuun, jos väsytte, niin saatte nähdä että
maaseudullakin on oma kauneutensa ja ihanuutensa. Oletteko yhtään
matkustaneet maassamme?"
"En yhtään."
"Luultavasti eivät useat muutkaan ole sen enempää, mutta eikö ole
ihmeellistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkustavat
ulkomaille, olkoonpa Kiinaan tahi Indiaan, vaan tuntevat ainoastaan
vähän tahi eivät yhtään omaa maatansa? Ja sen minä kuitenkin tiedän,
ett'en minä ole löytänyt missään niin kauniita paikkoja kuin täällä
kotimaassa Norjassa."
"Oletteko matkustanut täällä paljon?" kysyi Aino.
"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti.
Valders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa,
Thelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja
kulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen,
kuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet
unohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka
ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni
ruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla
sain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin
suurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää
iloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää
miehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on
torvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella."
Aino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: "Te ihmettelette
varmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten,
mutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee
lämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa
halu päästä pois, lentämään tunturille -- jota hakua tuskin voin
vastustaa, -- mutta -- olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat,
ruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä,
neiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on
talvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin
ihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä
hauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput
puhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä
huoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin
kaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin
kiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat
sumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa,
silloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee
silloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään
mitä."
He pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten
äänettöminä eteenpäin.
"Nyt olemme pian perillä", sanoi ylioppilas, "tuolla korkealla mäellä
se on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?"
"En koskaan!"
"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä
teillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin
luulette."
He nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi
istua.
"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä
kovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta", sanoi hän, levittäen
paremmin vaippansa.
Aino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen
vieressään.
"No, mitä pidätte?" kysyi hän hetken perästä.
"Kyllä on kaunista -- ihanaa", vastasi Aino, voimatta kääntää pois
silmiään.
"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin
voimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät
laaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat,
ajattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla
tunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se
ajattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat
vahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä,
katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se
kohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko
elämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?"
"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen
mielelläni", sanoi Aino. "Mutta, suokaa anteeksi -- -- minä en
ollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän
vaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?"
Ylioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.
"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle
monesti", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella,
missä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat
huiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse
noitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon
niinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä
niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin
niinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa -- siellä
on virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä
nähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee,
aurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella,
niin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen
kärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan
voi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee
hyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu
sitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä
lumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen
kosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että
kuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä
enemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja
pensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka
tulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen
vaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja
rupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä
eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli
kivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja
päämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä
totiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään;
nyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja
kärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan
virtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, -- kunnes se
vihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee
se iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen
ystävänsä syliin. -- Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino
neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa,
satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain
ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin
rientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes
tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat
hänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän
peljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä
vastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän
rauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin
kulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy
kiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa,
joka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita.
Silloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon
asunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu
Jumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä."
Ylioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen
sydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä,
vilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat
niin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui
ääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:
"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla
kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet
metsän ja tunturien keskuudessa!"
"Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin
kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat
rantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni
kertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he
kaupungissa minua liian tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.
"Vai niin", vastasi ylioppilas.
"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista",
jatkoi Aino, "ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta
ajattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot
taas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni."
Ainon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä
huomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja
kuunnellen ystävänsä sanoja.
"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille",
jatkoi hän, "sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on
kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."
"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?"
kysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.
"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka
toinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa
uuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se
kestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut
kirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon
voisin mieltyä."
Ylioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.
"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?"
"Ei muita kuin henkikirjurin tytär", vastasi Aino halveksivalla
äänellä, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja
leipomisesta."
"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja
minä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa,
jolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma
siitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää."
Aino seisoi hetkisen miettiväisenä.
"Ehkäpä niin", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.
"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta ei
hänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi
kyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan
tullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut
ymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties
kutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te
-- te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin
teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että
hän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne."
"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?" kysyi Aino
katkerasti.
"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan
valitkaa itse", vastasi ylioppilas, "hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi
myös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi
olla mieskin?"
Aino punastui, mutta ei vastannut mitään.
"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä
luulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin
Kaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset
ja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän
kirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. -- -- Mutta täällä tulee
jo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire
kotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme
paluumatkaamme."
Aino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi
ihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.
Kotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan
luontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin
muistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle
saakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä
astumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja
hämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän
muistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin
niinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä
huoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia
sanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne
pois.
"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla", sanoi hän, katsellen
ystävällisesti tytärtään.
Aino istuutui sohvalle.
"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla
saakka", vastasi hän.
"Miten tulit sinä sinne? Oliko sinulla ketään kanssasi?"
Minkätähden oli Ainosta niin kummallista vastata tähän kysymykseen,
minkätähden oli hänelle aivan mahdotonta saada sanat suustansa?
"Et voi uskoa kuinka hauska oli," vastasi hän vaan.
"Niin, minä tiedän, että tuolla ylhäällä tunturilla on ihanaa -- mutta
olitko yksinäsi," toisti pastori uteliaasti.
"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus
olisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli
saanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin
kummallista.
"Vai niin, hän oli siis kanssasi -- mitä hyvää hän tänään sinulle
kertoi?"
"Hän kertoi kävelymatkoistaan ja paljon muutakin", vastasi Aino,
haluten saada vielä enemmän puhua ylioppilaasta, "et voi uskoa, kuinka
hauska oli kuulla häntä."
"Niin, hauska on kyllä puhua hänen kanssaan", sanoi pastori, joka ei
enään tahtonut jatkaa tätä ainetta, vaan istui hiljaan tuolillaan,
polttaen piippua.
Aino lepäsi sohvalla, syviin ajatuksiinsa vaipuneena; mutta äkkiä tunsi
hän, miten isä häntä tarkasteli.
"Onko sanomalehdissä mitään uutisia?" kysyi hän, löytääkseen jotain
uutta puheenainetta.
"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin", vastasi
pastori puhaltaen savutuprun.
Taas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori
tarkasteli häntä.
"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni
pianoa.
"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, --" vastasi pastori.
Aino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa
lempilauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Oli pitkä aika siitä, kun
tämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin
itsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli
hän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:
"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua,
vaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain
Orfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia."
Aino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä.
Hän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa
laulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon
lattialle.
"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen
sinulle, mutta nyt en voi."
Sitten alkoi hän taas laulaa "Olaansa", ja sen jälkeen muita
kansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta
eloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen
ajatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein
astuskellut kontti seljässä.
Mutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua,
eikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt
sisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin
oli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä
alas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä
huoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se
luultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän
venyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta.
Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi tuota
laulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen -- mutta
eipä hän laulakaan sitä hyvin." -- "Oi Ola, Ola, mun armahani", kuului
taas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet
tunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä.
"Oi", huudahti hän iloisesti, "nyt laulaa hän oikein täydestä
sydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä
laulaa." Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen
mieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona
ensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan
hänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina -- nyt oli hän
täysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti
ikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin,
siellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle:
"Ma ikkunassain näen sun,
Oi armas ystäväni mun,
Ja varjos mulle tuttu on,
Vaan sisään pääst' on mahdoton."
Ylioppilas hypähti alas penkiltä.
"Näkiköhän hän nyt todellakin minut?" sanoi hän itsekseen, -- -- --
"hm -- enpä minä suinkaan olekaan hänen 'armas ystävänsä', mutta sisään
täytyy minun päästä!" Tätä miettiessään astui hän kotiinsa päin, mutta
veräjästä kulkiessaan katsahti hän vielä ylös huoneesen, mistä valo
loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, että hän voi vielä
laulaa."
Aino ei nyt enään peljännyt ylioppilasta, vaan päinvastoin kulki aina
sitä tietä, jota tiesi hänenkin tavallisesti tulevan. Vaan kuitenkin
sykki hänen sydämmensä aina, kun hän näki kaukaa ylioppilaan. Hän
toivoi melkein, että hän ei tulisikaan, mutta kuitenkin oli hän
sydämmessään niin iloinen, kun ylioppilas häntä seurasi ja puhutteli.
Hänellä ei ollut ketään muutakaan ystävää, sillä isä -- niin, hän ei
mielestään voinut isälleen puhua muusta, kuin jokapäiväisistä asioista;
hän ei itsekään tietänyt syytä siihen, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin
hänen isänsä ei ymmärtäisi häntä, eikä voisi kohottaa hänen ajatuksiaan
korkealle aatemaailmaan niin hyvin kuin ylioppilas, joka puhui aina
niin elävästi, juuri niinkuin hänkin ajatteli, ja joka osasi selittää
kaikellaisia asioita. Milloin oli hän leikillinen, milloin totinen,
mutta kuitenkin aina hauska. Pimeän tultua meni Aino jo varhain ylös
huoneesensa ja istuutui ikkunan eteen katselemaan maantielle päin,
josta näki kynttilän valon loistavan ylioppilaan huoneesta, ikäänkuin
ystävällisen tähden puitten välistä. Hän kuvaili mielessään, miten
ylioppilas istui kirjansa ääressä, pää käsien nojassa, kuinka hän
unohti kaikki ympärillään, ajatellen kaikkea muuta kuin häntä, joka nyt
ikävöiden istui täällä yksinäisessä huoneessaan. Aino ei voinut
käsittää miten hän oli koskaan voinut luulla häntä ylpeäksi, miten
sillä tavoin oli hänestä kirjoittanut ja vieläpä päälle päätteeksi --
Mathildalle. Mathilda oli näinä viimeisinä päivinä joutunut aivan
syrjään. Aino kyllä kirjoitti hänelle, sillä hän ei uskaltanut jättää
sitä tekemättä; mutta, totta puhuen, toivoi hän, että heidän
kirjevaihtonsa pian loppuisi. Hänen kirjeensä eivät enää olleetkaan
niin pitkiä, eikä hän enää kirjoittanutkaan niin usein kuin ennen;
usein istui hän harmissaan pureskellen kynäänsä, kun ei tietänyt mitä
kirjoittaa. Ylioppilaasta ja hänen keskusteluistaan ei hän tahtonut
mitään mainita, sillä sille Mathilda vaan nauraisi; ja hänen täytyi
salata tunteitaan, ett'ei Mathilda mitään huomaisi, vaan luulisi häntä
yhtä iloiseksi kuin ennen. Mutta kerran ei hän voinut olla puhumatta
ylioppilaasta. Mathilda oli kirjeessään pilkannut häntä sen johdosta,
mitä Aino hänestä ennen oli kirjoittanut. Tästä suuttui Aino niin, että
melkein rupesi itkemään; silloin hän kävi kynään ja kirjoitti:
"Minä pyydän sinua, Mathilda, älä enään kirjoita ylioppilaasta
samalla tavoin kuin ennen, sillä minä itse juuri olen erehtynyt.
Jospa vaan oppisit häntä tuntemaan, niin näkisit, ett'ei hän ole
ollenkaan tyhmä eikä kömpelö. Hänen käytöksensä on yhtä
sivistynyt kuin jonkun kaupungin herran, ja hän voi paljon
paremmin puhua puolestaan kuin he. Jos sinä vaan olisit täällä,
niin saisitpa nähdä, että sinäkin pitäisit hänestä." -- --
Aino iloitsi, kun oli kerran saanut sen kirjoittaneeksi, sillä hänen
ensimmäiset sanansa olivat jo kauan vainonneet hänen mieltänsä. Nyt oli
hän mielestään sovittanut pahan tekonsa ja nyt saisi Mathilda
lörpötellä niin paljon kuin vaan mieli teki.
Tästä lähtein eivät Aino ja ylioppilas tavanneet toisiaan ainoastaan
maantiellä, vaan kävipä Erkki joskus pappilassakin, vaikka tosin hyvin
harvoin. Jouluaattona oli hän siellä, eikä hän mielestään ollut kaukaan
aikaan viettänyt tätä iltaa niin hauskasti. Aikaisemmin iltapäivällä
oli hän istunut itsekseen kotona, nyt istui hän hauskassa huoneessa
Ainon ja hänen isänsä seurassa. Aino olikin sinä iltana niin sievä,
puettuna koruttomaan pukuun, puhdas, valkoinen kaulus kaulassa, ja hän
astuskeli niin hiljaa, levitti pöydälle valkoisen liinan ja valmisti
teetä ylioppilaalle, jonka mielestä tee ei ollut koskaan ennen
maistunut niin hyvältä, Huonekalutkin olivat nyt aivan toisin
järjestetyt kuin viime kerralla hänen siellä käydessään. Kaikki oli
niinkuin ensi aikoina, pöytä oli sohvan edessä, ja kaikki korukalut
olivat pantuina pois. Pastori oli juuri käynyt keittiössä lukemassa
palvelijoilleen ääneen pyhää jouluevankeliumia ja puhumassa muutamia
sanoja joulun merkityksestä, ennenkuin heidän jouluilonsa alkoi. Nyt
istui hän päivätyöstään tyytyväisenä mieluisassa nojatuolissaan,
piippua polttaen ja ryypäten makeata teetänsä.
Puhe kääntyi sitten Raamattuun ja sen omituiseen, koristelemattomaan
kirjoitustapaan, jolloin ylioppilas tuli sanoneeksi, miten ihmeellinen
kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista, sen tapauksista,
sen psalmeista, sen ennustuksista ja suurista, voimallisista nä'yistä,
jotka voivat kohottaa ajatuksia ylös aina sisimpään taivaasen, samalla
kuin pyhän hengen voima vaikuttaa sannoissa ja täyttää sydämmen pyhällä
pelolla ja vavistuksella.
Seuraavana iltana istui Aino, paksu kirja edessään, lukien sitä niin
ahkerasti, ett'ei edes muistanut kattaa illallispöytää.
"Mitä kirjaa sinä niin ahkerasti luet?" kysyi pastori.
"Vanhaa testamenttia", vastasi Aino.
Se ei ollut ainoa ilta, jolloin Aino luki Raamattua; se tuli nyt
hänelle rakkaimmaksi kirjaksi. Hänestä tuntui kuin olisi uusi elämä
avautunut hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa.
Ylioppilas seurasi häntä aina uskollisesti; hänen puoleensa taisi Aino
niin turvallisesti kääntyä kysymyksineen, ja jokainen luku, jonka hän
oli lukenut, tuli aina keskusleluaineeksi heidän kävelymatkoillaan. Hän
löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Aino ei ollut ennen huomannut,
ja ymmärsi aina yhdistää eri seikat, niin että Aino sai selvemmän
kuvan kokonaisuudesta, niinkuin tunturiltakin saa koko lakeuden
kokonaiskuvan. Hän osoitti kuinka johdonmukainen aate, ikäänkuin
punainen lanka pujoittaikse läpi koko maailman, luomisesta tuohon
ihmeelliseen jouluyöhön asti, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi;
-- ja Aino kuunteli häntä tarkoin. Kaikki mitä hän puhui oli niin
korkeata, niin totista, se oli yhteydessä koko ihmiskunnan kanssa, ja
samalla herätti se Ainossa mietteitä, jotka saattoivat hänen sydämmensä
sisimmätkin kielet väräjämään. Uusi elämä oli äkkiä auennut hänelle,
hän tunsi itsensä ja elämänsä päämäärän koroitetuksi ja kaikki entiset
ajatuksensa vajonneeksi niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut
käsittää mitenkä hän oli voinut löytää lepoa ja tyydytystä sellaisesta
turhuudesta eikä ymmärtää miten se edes oli voinut häntä viehättää. Ei,
Jumalan kiitos, eihän ihminen kuitenkaan ollut mikään nukke, jonka tuli
vaan seisoa puualustallaan ja näyttäytyä päältäpäin niin loistavalta
kuin mahdollista; -- ei suinkaan; hänellä oli jotain taisteltavana ja
kärsittävänä, hänellä oli kuolematon sielu, jolle hänen piti antaa
voimaa liitämään korkealle ylös taivaasen, josta se oli tullutkin. Eikä
ainoastaan jaloilla ja voimallisilla sieluilla ollut tämmöistä
päämäärää, ei, myöskin kurjimmalla kerjäläisellä, pienimmälläkin
lapsella; niin, hänellekin, nuorelle, halvalle naiselle oli Jumala
antanut tämän armolahjan. Ja tämä korkea ajatus korvasi kaikki elämän
vähäpätöisyydet ja koroitti hänen pyrintönsä jaloksi ja pyhäksi.
Ja ken se oli, joka oli avannut hänen silmänsä ja opettanut häntä
huomaamaan kaikkea tätä? Ken se oli, joka hänen kaikkia tätä
miettiessään salaa tunkeutui hänen ajatuksiinsa, missä ikänä hän
kulkikin. Ylioppilas oli puhunut hänelle niin monta hyvää, tunnokasta
sanaa, jotka herättivät hänessä uusia ajatuksia, uutta eloa, jotka
hänen omasta mielestään tekivät hänet niin rikkaaksi ja iloiseksi.
Nämät sanat olivat hänen lohdutuksenaan joka kerta kun päivän työt
häntä rasittivat; mutta hän ei mahtanut sille mitään, että ylioppilas
aina oli hänen mielessään ja että hän aina näki hänen seisovan
luonansa, säihkyvin silmin, kasvot kirkkaina ja elävinä, ja
kuiskaamassa näitä sanoja hänen korvaansa.
Aino oli nyt kuin toinen ihminen. Hän ei enään häärinyt talossa,
paiskellen ovia kiinni jälkeensä ja toruen palvelijoita; hän hoiti vaan
tavallisia toimiaan hiljaisesti ja levollisesti. Hän ei puhunut paljo,
mutta sen minkä hän sanoi, sanoi hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän
lauloi hyvin harvoin, sillä hänellä ei enään ollut siihen halua, mutta
sitä enemmän halusi hän lukea. Hän luki kaikkea mitä vaan taisi saada
käsiinsä, ja pastorin täytyi usein väkisin ajaa hänet ulos hengittämään
vähän raitista ilmaa. Yhtä kirjaa luki hän melkein yhtä usein kuin
Raamattua, sen oli hän saanut ylioppilaalta: "Nainen, hänen tehtävänsä
ja velvollisuutensa evankeliumin valossa." Mikähän oli hänen tehtävänsä
naisena? Kas, siitä olisi hän mielellään puhunut enemmän ylioppilaan
kanssa, mutta hän ei uskaltanut. Joskus otti hän vaan kirjansa esille,
käänteli sitä sormiensa välissä ja katseli sitä ikäänkuin
ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, jonka hän oli saanut
ylioppilaalta, ja silloin oli hän toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi,
mutta nyt -- kuinka kummallisesti kaikki asiat voivat kääntyä tässä
maailmassa! Toivoipa hän joskus niin hartaasti päästä kaupunkiin ja
kuitenki tunsi hän, että jos joku käski hänen matkustaa, olisi hän
siellä vaan suruissaan ja ikävöisi aina kotiinsa. Tavattuaan
ylioppilaan iloisella ja ystävällisellä tuulella, tuntui hänestä
ikäänkuin hänenkin oma alakuloinen mielialansa olisi samassa muuttunut
iloisemmaksi. Hän taisi kotimatkallaan hyräillä itselleen ja ajatella,
että hänen kotinsa kuitenkin oli paras koko maailmassa. Mutta kun
sitten tuli pitkät talvi-illat, jolloin täytyi jo varhain sytyttää
kynttilät, sekä pakkaset, pimeät päivät, sateet ja sumut, niin ettei
hän voinut mennä ulos huoneesta, vaan kuljeskeli kotonaan ypöyksinänsä,
kenenkään ihmisen häntä puhuttelematta, silloin taisi hän usein istua
huoneessaan, pää vaipuneena alas käsivarsille, ja itkeä, yhä vaan
itkeä, kunnes taas tunsi sydämmensä keveämmäksi. Silloin selvenivät
myös hänelle ylioppilaan sanat, hänen näyttäessään kaunista näköalaa
korkeimmalta tunturilta: "sitten kaipaatte ystävää, jolla olisi
samanlaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin
seisoisi teitä korkeammalla, niin että hän voisi teitä ohjata, neuvoa
ja valaista teidän ajatuksianne". Niin oli hän sanonut. Kuinka totta se
sentään oli! Olipa hän sanonut enemmänkin: "se voi olla nainen", "mutta
eiköhän se myös voisi olla -- mieskin --" Mieskö? -- Niin, mutta mistä
olisi tämä mies löydettävä? Eihän täällä ollut kettään. Niin, oli
täällä sentään yksi, mutta eihän hän huolinut mistään muusta kuin
kirjoistaan. Olihan ylioppilas tosin joskus puhunut hänen kanssansa,
mutta syynä siihen oli hänen ystävällisyytensä, kun hän näki miten
yksin Aino aina kuljeskeli. Aino tuli päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi
eikä hänen katseensa enää ollut niin vilkas; eikä hän enää
juoksennellutkaan paikasta paikkaan, tahtoen katsella kaikkea.
Päinvastoin, hänen silmänsä tuijottivat vaan eteenpäin ja niissä piili
jotain epäselvää, alakuloista ja ikävöitsevää. Isä huomasi sen ja
huolestui siitä suuresti; hän tarkasteli tytärtään, missä tämä vaan
kulki; hän toivoi, että se pian katoaisi, että hän vaan olisi kuullut
jotain ikävää kaupungilta, jota hän mieluummin tahtoi pitää salassa.
Aino heräsikin usein ajatuksistaan, kun huomasi noitten uskollisten,
valppaitten silmien olevan häneen luotuina, ja hän pelkäsi, että isä
kysyisi syytä hänen suruunsa. Hän ymmärsi, että isä tarkoitti jotain,
tullessaan vähän väliä hänen luoksensa, silitellen ystävällisesti hänen
päätänsä ja suudellen häntä. Mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan
sanotuksi. Hän ei myöskään tietänyt mitä sanoa; kyyneleet vaan nousivat
hänen silmiinsä ja hän halusi tarttua isänsä kaulaan ja suudella häntä
monta, monta kertaa. Mutta vihdoinkin täytyi salaisuuden tulla ilmi.
Eräänä iltana olivat he kahden kesken kotona. Aino istui sohvalla,
näyttäen väsyneemmältä kuin tavallisesti; isä istui nojatuolissa ja
näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jotain sanoa, imiessään
piipustaan muutamia voimakkaita haikuja. Vihdoinkin sai hän sanotuksi:
"Aino!"
"Mitä nyt, isä?" ja hänen sydämmensä rupesi sykkimään.
"Tule tänne, rakas lapseni". Aino tuli ja isä otti hänet syliinsä ja
syleili häntä.
"Mikä sinua on vaivannut näinä viimeisinä aikoina?" kysyi isä. "Oletko
sairas?"
"Sairasko? -- en -- miten voit sitä luulla?" vastasi Aino punastuen.
"Miksikö sitä luulen? Ei todellakaan tarvitse tarkkaa silmää,
voidakseen nähdä että sinä päivä päivältä tulet yhä kalpeammaksi ja
laihemmaksi. Jokin sinua vaivaa."
"Ei minua vaivaa mikään", vastasi Aino ja painoi kasvonsa isänsä rintaa
vasten, salatakseen kyyneleitä, jotka olivat tunkeutua esiin.
Pastori silitteli hänen hiuksiansa.
"Tahdotko lähteä kaupunkiin?" kuiskasi hän tyttärelleen, niinkuin
pienelle lapselle; "minä sanoin kerran ett'ei minulla ole varaa siihen,
mutta nyt luulen voivani siihen suostua, jos sinulla vaan on halua.
Tahdotko lähteä kaupunkiin, Aino?"
Aino ei voinut vastata, vaan rupesi itkemään niin kiivaasti, että
pastori peljästyi eikä puhunut mitään, ennenkuin Aino oli rauhoittunut.
"Älä pelkää vastata myöntyvästi", alkoi hän taas kun Aino oli laannut
itkemästä ja hengitti vaan syvään, "katsos, se voi tehdä sinuun hyvää,
ilahduttaa mieltäsi, ja sitä paitsi, käyhän kaikki täällä kotona
entistä menoaan."
"Minä en voi koskaan toivoakaan saada parempaa oloa, kuin kotona, sinun
luonasi, isä!" vastasi Aino, siirtyen vielä lähemmäs isäänsä.
"Niin, mutta minä en enää kauemmin kärsi nähdä sinua näin suruissasi,
rakas lapseni", vastasi isä, suudellen tytärtänsä poskelle, "sinähän
tulet aivan sairaaksi ja jokin sinua varmaankin vaivaa. Etkö nyt voi
sitä sanoa omalle isällesikään, vanhalle isällesi -- kuinka?" Hän
kallisti korvansa, kuullakseen vastausta.
"En todellakaan itsekään tiedä", vastasi Aino nousten ylös ja
pyyhkäisten pois kyyneleensä, jotka vielä riippuivat silmäripsillä, ja
sitten hymyili hän.
"Näetkös, ei minua mikään vaivaa; minä olen vaan joskus ollut niin
typerä; mutta nyt koetan olla hyvä ja silloin voit sinä rakastaa minua,
voithan?" Aino suuteli häntä jo pyyhkäisi pois hiukset hänen otsaltaan.
"Kyllä, mutta enhän minä sitä kysynyt", alkoi pastori, voimatta olla
hymyilemättä; "minähän kysyin tahdotko sinä -- --"
"En, en -- rakas isäni", sanoi Aino äkkiä, pannen sormensa hänen
suulleen, "et saa enää puhua sanaakaan koko kaupunkimatkastani,
kuuletko? Nyt täytyy sinun olla terve ja iloinen, sillä minua ei vaivaa
mikään, siitä voit olla varma, ja nyt laitan sinulle hyvää teetä." Tämän
sanottuaan suuteli Aino vielä kerran isäänsä ja juoksi sitten keittiöön.
"Hm, -- hm" -- sanoi pastori itsekseen, pudisti päätänsä ja astuskeli
edes takaisin huoneessa.
"Jotain hän tietysti tarkoitti sanoillansa, mutta hän on pikku hupakko,
joka ei tahdo ilmoittaa salaisuuttaan."