Aino tunsi, että oli jotain joka kaiveli hänen mieltänsä ja että
hänelle tekisi hyvää matkustaa vähän pois kotoa, mutta se tuntui
hänestä hyvin vaikealta, varsinkin kun hänen taas täytyi asua yhdessä
Mathildan kanssa. Nyt ei hän enää voisi salata ystävältään sydämmensä
tunteita ja Mathildanhan teki mieli vaan iloita ja aivan mahdottomalta
tuntui nyt hänelle uskoa huolensa. Mutta isä pyysi niin hartaasti häntä
lähtemään ja lupasi lähettää häntä kohta noutamaan, jos hän ei siellä
viihtyisi -- ja sitten, sitten sai ylioppilas kerran kuulla, että Aino
oli taas matkustanut kaupunkiin. Hän kävi aivan sanattomaksi eikä
tahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina
selittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että
perin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin
petti tämä häntä vähän väliä. Miten oli Ainolla nyt halua seura-elämän
melskeesen, nyt, kun hänessä oli herännyt uusi elämä ja uudet
ajatukset; nyt, jolloin hän iloisena kuin lapsi, mutta samalla
syvätunteisena kuin täysikasvuinen nainen katseli kaikkea, mitä hän
näki edessään. Ylioppilas ei saanut rauhaa, hän ei voinut lukea; hän
tempasi lakkinsa ja lähti ulos astumaan pappilaan päin.
Pastori istui huoneessaan valmistamassa saarnaansa sunnuntaiksi, kun
ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas, aivan palavissaan.
"Herra pastori, onko totta, että te olette lähettäneet tyttärenne
kaupunkiin?" kysyi hän kohta, unohtaen sanoa hyvänpäivänkin.
Pastori kääntyi hämmästyneenä.
"Niin, se on totta", vastasi hän, katsahtaen ihmetellen ylioppilaasen.
"Onko se mahdollista? Saatatteko te siis heittää ulos mereen sen, joka
kerran on päässyt veneesen? Saatatteko hukuttaa ihmissielun, joka juuri
on heräämäisillään uuteen eloon? Voitteko sitä tehdä, pelkäämättä siten
estävänne Jumalan vaikutusta, josta teidän kerran tulee vastata?"
Pastori oikaisi silmälasinsa ja katseli vierastaan hämmästyneenä.
"Mutta, rakas ystävä -- -- mikä teidän on?" kysyi hän nousten ylös
tuoliltaan.
Ylioppilas koetti taas rauhoittua.
"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumartaen,
"ehkä ei ole soveliasta tällä tavoin tunkeutua vieraan miehen taloon,
ja tiedänhän hyvin, että te olette hänen isänsä; mutta jos te, niinkuin
minä, olisitte seuranneet häntä lapsuudesta saakka ja, niinkuin minä,
nähneet hänen kasvavan omien silmienne edessä, niin voisitte kyllä
ymmärtää minua -- --"
"En minä todellakaan ymmärrä tästä sanaakaan", huudahti pastori, "mitä
tuo kaikki merkitsee?"
"Ettekö siis ole nähneet, että teidän tyttärenne on suuresti muuttunut
näinä viimeisinä aikoina?"
"Olen kyllä, Jumala paratkoon, huomannut sen, hän on tullut sekä
sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."
"Niin, ja kuitenkin lähetätte hänet kaupunkiin?"
"Niin, minne muualle sitten olisin hänet lähettänyt? Juuri sentähdenhän
lähetinkin hänet kaupunkiin."
"Hm -- niin, myrkky on hyvä lääke sairaalle mielelle", sanoi ylioppilas
katkerasti hymyillen.
Pastori pudisti päätänsä.
"Luulenpa, että itse olette sairas", sanoi hän vihdoinkin, "tehän
puhutte ikään kuin hourailisitte."
"En ole, herra pastori", alkoi taas ylioppilas tyynesti ja arvokkaasti,
"minä en ole sairas, mutta hän oli sairas ja hänen sairautensa oli
taistelua, taistelua, jonka Jumala oli lähettänyt hänen sydämmeensä,
saadakseen siellä asuinsijan, taistelua, joka loppui rukouksella ja
itkulla hiljaisessa kamarissa."
Pastori kuunteli häntä totisesti.
"Istukaa, hyvä ystävä, ja selittäkää minulle tarkemmin, mitä
tarkoitatte. Eikö siis minun tyttäreni ole kristitty?"
"Siihen kysymykseen, herra pastori, voin vastata sekä myöntävästi että
kieltävästi. Hän on kristitty, niinkuin monet tuhannet muutkin, jotka
ainoastaan suullaan rukoilevat Isämeitänsä muutaman kerran päivässä ja
käyvät kirkossa joka sunnuntai, siten ollen jonkullaisessa yhteydessä
Jumalansa kanssa. Mutta hän ei ole niitä, joissa kristillisyys on
tullut eläväksi, niitä, jotka uskossa tekevät pienimmänkin tehtävänsä
ja nöyränä uhraavat itsensä Jumalalle."
"Niin", vastasi pastori pontevasti, "mutta uudet teoloogit eivät
koskaan suo kenellekään rauhaa eikä lepoa, vaan ainoastaan
rauhattomuutta, yhä vaan rauhattomuutta. Emmekö siis enää voisi elää
tyytyväisinä ja iloita kaikista Jumalan armolahjoista?"
"Kyllähän sitä todellakin voisimme, enhän minä ole koskaan sitä
kieltänyt. Mutta, herra pastori, muistakaa, että siellä, missä vaan on
iloa kristillisyydessä, siellä on myös rauhattomuutta. Rauhattomuus on
kuin heiluri kellossa; jos se pysähtyy, niin pysähtyy kellokin. Ja
ihminen, jolla ei ole rauhattomuutta, hän nukkuu ja tuntee itsensä
tietysti virkistyneeksi unen jälkeen; mutta voidaksemme olla
kristittyjä, täytyy meidän alati valvoa. Teidän tyttärenne on ennen
nähnyt kristillisyyden ikäänkuin sumussa, ikäänkuin unessa; mutta nyt
on hän herännyt unesta ja nyt tahdotte te taas tuudittaa häntä uneen
lumoavalla kehtolaulullanne, tahdotte näyttää hänelle kuvia, jotka
hämmentävät näön, jotka johtavat hänet ulos rämeille, missä virvatulet
eksyttelevät."
"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte, niinkuin kaupunki olisi Sodoma,
tahi niinkuin hän olisi lähetetty pakanoiden sekaan. Onhan hän nyt
rehellisten, kelpo ihmisten luona."
"Te ymmärrätte minua väärin, herra pastori. Älkää luulko, että minä
vihaan ihmisiä tahi kaupunkielämää tahi, että olen mikään saarnan
tyrkyttäjä. Tiedän kyllä, että kaupungista löytyy paljon kaunista ja
hyödyllistä, paljon taideteoksia ja kaikellaista muuta, joka
jalostuttaa ja virkistyttää sielua; tiedän myös, että siellä löytyy
monta kristittyä, joiden kanssa eläminen ja puheleminen voisi olla
meille hyvinkin hyvää ja terveellistä. Mutta minä tarkoitan niitä,
joiden mielestä tyhjyys, huvit, joutavat puheet ja seuraelämä ovat
kaikesta tärkeintä, jotka pitävät niitä jumalanaan, juuri sellaisia
ihmisiä kuin Mathilda ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole
ainoatakaan todellista ajatusta, ja jotka kuitenkin aina ovat
olevinansa ensimmäiset ja koettavat muille tyrkyttää elämänsä määrää.
Näiden joukossa oleskelee nyt tyttärenne, hän, joka nykyjään vaan
haluaa rauhaa, lepoa ja totuutta, näiden kesken tulee hänen joko
nääntyä tahi tukahduttaa hengellinen elämänsä, joka juuri on
puhkeamaisillaan hänen sydämmessään; se on todellakin kuin tarjoisi
surevalle leskelle lohdutukseksi meluavaa tanssia."
Pastori antoi päänsä vaipua alaa pöydälle ja laski molemmat kädet
otsalleen. Hän ei katsahtanut ylös eikä vastannut mitään. Ylioppilas
nousi äkkiä tuoliltansa.
"Suokaa anteeksi, herra pastori, että käyttäydyin tällä tavoin, mutta
ihminen ei voi aina hillitä itseään, ja minä myönnän, että sydämmeeni
koski kipeästi, kun kuulin tyttärenne lähteneen kaupunkiin. Näyttää
tosin kummalliselta, mutta luulen kuitenkin paremmin tuntevani hänet
kuin te, vaikka olettekin hänen isänsä. Te olette niin paljon vanhempi
häntä, olette melkein koko päivän omassa jokapäiväisessä työssänne,
olette joka päivä pienestä pitäen nähnyt hänet luonanne ja ehkä olette
vaan puhelleet jokapäiväisistä asioista, jonkatähden silmänne eivät
tottumuksesta enään voi niin terävästi kaikkea huomata. Mutta minä olen
häntä tavannut vaan silloin tällöin, minulle on hän puhunut asioista,
jotka likemmin koskevat hänen sydäntänsä, sillä hän huomasi, että minä
olen hänen ikäisensä ja vertaisensa, ja sentähden taisin häntä paremmin
ymmärtää. Minä olen myös huomannut, että hän on syvätunteinen, jalo
nainen, joka voisi tulla vieläkin jalommaksi ja syvätunteisemmaksi ja
joka on liian hyvä kuihtumaan maailman turhuudessa. Ja hyvästi nyt,
herra pastori; minä pyydän, että tämänpäiväiset sanani jäisivät vaan
meidän kesken ja pyydän myös anteeksi, että olen ollut näin rohkea."
Pastori ei sanonut mitään, seurasi vaan vierastaan ovelle ja ojensi
hänelle kätensä jäähyväisiksi.
Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan ja äkkiä huomasi hän, miten
vanhalta, yksinäiseltä ja onnettomalta mieheltä pastori näytti. Hän
mietti kauan, jäisikö vielä sinne puhelemaan, mutta kun hän jo oli oven
kynnyksellä ja oli jättänyt hyvästi, päätti hän lähteä kotiinsa.
Yksin jäätyään, istuutui pastori tuolille ja painoi päänsä pöydän
varaan. Siten istui hän kauan aikaa, nousi sitten äkkiä seisoalleen ja
kulki edestakaisin lattialla.
"Oliskohan hänen sanoissaan mitään perää", sanoi hän itsekseen, "enkö
minä siis ymmärtäisi omaa lastani? Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni
myönyt hänen sielunsa -- -- hyvä Jumala, kuinka hirmuiset sanat, --
mutta tahdonpa kuitenkin odottaa siksi kuin saan nähdä, mitä hän
kirjoittaa ja sitten -- sitten auttakoon Jumala minua!"
Ainon ensimmäisen kirjeen sisällys oli seuraava:
"Rakas isäni!
Anna anteeksi, ett'en ole ennen sinulle kirjoittanut, mutta
minä tahdoin odottaa siksi, kuin saisin sinulle jotain hauskaa
kerrottavaa. Vaan nyt en enää voi jättää kauemmaksi ja ryhdyn
sentähden kirjoittamaan, vaikka minä tiedän, että nämät rivini
tuottavat sinulle enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minä en voi
eikä minun tee mieli sinulle valehdella. Sanon sentähden
sinulle, että haluan hartaasti kotiini, että en koskaan voi
tulla terveeksi, jos en pääse kotiin. Minä tunnen itseni niin
onnettomaksi ja yksinäiseksi näiden kaikkien ventovierasten
ihmisten seurassa ja mielelläni tahtoisin paeta pois täältä
kauas, kauas ja ainoastaan itkeä. Mutta nyt olen minä päättänyt
totella sinua, isä, ja sentähden jään tänne, niin kauaksi kuin
sinä tahdot. Mutta jos kerran, sitä parempi mitä pikemmin,
sinulta isä tulee lupa matkustaa kotiin, silloin -- niin silloin
-- oi kuinka onnellinen silloin olen. Minä en voi käsittää,
mikä siihen on syynä, mutta en enää voi kestää tätä seuraelämää.
He tahtovat minut kanssansa soittajaisiin, laulajaisiin,
teaateriin ja tansseihin, mutta nyt ei musiikki enään, niinkuin
ennen, voi herättää minussa uutta elämää eikä tanssi enään pane
sydäntäni kovemmin sykkimään; -- nyt vaan haluan päästä pois
täältä omaan kotiini; minä en voi tuntea mitään sydämmessäni,
eikä mikään voi minua elähyttää. Minä tiedän ja minä myös
huomaan, että täällä olisi paljon kaunista ja hyödyllistä
katsottavaa, mutta minulla ei ole halua nähdä mitään eikä rauhaa
nauttia siitä. Jos olen ulkona, niin haluan kotiin, jos taas olen
kotona, haluan ulos. En itsekkään ymmärrä itseäni, mutta sen
tiedän, että silloin ainoastaan voin tulla rohkaistuksi ja
iloiseksi, kun voin sydämmestäni rukoilla Jumalaa, ja silloin
en koskaan voi olla itkemättä. Tosin en voi sanoa muuta kuin
että kaikki täällä ovat minulle erittäin ystävälliset, ja he
koettavat kyllä parastaan ilahduttaakseen minua. Mutta juuri
nuo kaikki heidän puuhansa ovat minusta vastenmieliset. Mieluummin
tahtoisin, ett'eivät he minusta välittäisi, vaan antaisivat minun
kulkea omaa tietäni, mutta se on turha toivo. Joskus he aivan
tuskastuvat ja sanovat, että minä olen niin jörö ja ikävä ja
tulin tänne vaan häiritsemään heidän iloaan, ja minusta on niin
vaikea sitä kuulla, sillä minä en suinkaan tahdo häiritä kenenkään
iloa. Nyt viimeisinä päivinä ovat he olleet minulle erittäin
ystävälliset, jonkatähden minä pelkään, että siinä piilee jotain,
ja minä luulen arvanneeni oikein. Lääkäri sanoi, että ilma maalla
tekisi Mathildalle hyvää, ja nyt aikovat he ehdoittaa, että hän
seuraisi minua kotiini. He ovat jo kuulustelleet minulta, onko
kotiseudullani terveellinen ilma, onko siellä kylmä ja olisko
siellä tilaisuutta kylpeä j.n.e. Jumala armahtakoon meitä saamasta
sellaisia vierasta! Nyt en enää, rakas isäni, kykene enempää
kirjoittamaan, mutta, jos nyt olisin sinun luonasi, tahtoisin
syleillä ja suudella sinua. Sinun Ainosi."
Pastori mutisi itsekseen "hm", luettuaan kirjeen ensimmäisen kerran ja
luettuaan sen toistamiseen mutisi hän samaten "hm"; sitten nousi hän
ylös ja soitti kelloa.
"Kuule, Halvar, ota huomenna suuret kiesit ja lähde kaupunkiin neitiä
hakemaan", sanoi hän rengille, joka juuri astui sisään.
"Tuleeko hän taas kotiin?" kysyi Halvar hymyillen viekkaasti.
"Tulee kyllä", vastasi pastori lyhyesti ja siihen vastaukseen täytyi
Halvarin tyytyä ja lähteä käskyä toimittamaan.
Tuskin kuukautta sen jälkeen kuin Aino oli lähtenyt kaupunkiin oli hän
jo rakkaassa kodissaan, ja syleili iloisena isäänsä. Hän näytti
terveeltä ja raittiilta, lieneeköhän se sitten ollut sentähden, että
raitis tuuli oli puhaltanut ruusuja hänen poskillensa tahi sentähden,
että ilo päästä jälleen kotiin loisti hänen silmistään. Mutta ilo
haihtui hänen kasvoistaan, kohta kun hän otti esille kirjeen, jonka oli
tuonut mukaan.
"Tämä on Mathildan äidiltä", sanoi hän, "hän käski minun antaa sen
sinulle."
Pastori luki kirjeen, ja Aino tarkasteli hänen kasvojaan, hänen
lukiessaan.
"Oikeinko arvasin, isä?" kysyi hän pelolla, "kysyykö hän sitä, mistä
kirjoitin sinulle?''
"Niin, juuri sitä", vastasi pastori, työntäen alahuulensa esiin.
"Isä, anna heille kieltävä vastaus", huudahti Aino niin kiivaasti,
ett'ei isä ollut sellaisena koskaan nähnyt häntä.
"Mutta, rakas lapseni, myönnähän, että se on mahdotonta. Nyt olet sinä
asunut heillä kaksi kertaa, eikä minun ole tarvinnut maksaa sinusta
mitään, sentähden että hän oli sinun äitisi vanha ystävä, ja miten
voisimme siis me kieltää hänen tytärtään tulemasta tänne lyhyeksi
ajaksi."
"Niin, mutta minä en pidä hänestä, isä, minä en kärsi olla yhdessä
hänen kanssansa."
"Sepä kummallista! Ennen oli ystävyytenne niin sydämmellinen, että
Mathilda oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, ja jos
sinä kerran jaksoit siellä tulla toimeen hänen kanssansa kokonaisen
kuukauden, niin voit kyllä kestää muutaman viikon täällä. Meidän
velvollisuutemme on palkita heille ystävyyttä, jota he ovat meille
osoittaneet."
"Luultavasti olet oikeassa, isä, varmaankin se niin on", vastasi Aino
hiljaan; mutta sinä iltana ei hän juuri muuta puhunut, meni vaan
aikaiseen ylös huoneesensa ja istui pää kätkettynä käsiinsä, kunnes
kello muistutti häntä menemään maata. Mutta ennenkuin hän heittäytyi
vuoteelleen, katseli hän pitkään maantielle päin, nähdäkseen loistiko
kynttilän valo vielä hänen uskollisen ystävänsä ikkunoista, hänen, joka
oli luvannut, ett'ei hän koskaan enään menisi kihloihin.
Viikko myöhemmin ajaa ratisivat suuret rattaat täynnä tavaroita tietä
pitkin pappilaan päin. Pastori tuli ulos paljain päin, raappasi
jalkaansa ja auttoi alas rattailta pientä, kiireestä kantapäähän
vaippaan ja huiveihin käärittyä olentoa.
Niinpä oli siis Mathilda vihdoinkin tullut.
Kuudes luku.
Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.
Nytpä vasta oli puuhaa ja hälinää pappilassa. Vanha ruuna ei ollut
koskaan elämässään ollut niin kovassa työssä, eikä palvelusväellä
koskaan ennen ollut niin paljon juoksemista ja häärimistä kuin nyt.
Ensimmäisinä päivinä Mathilda tosin vierasti, ett'ei käynyt muualla
kuin katselemassa läävää, aittaa, kellaria ja muuta sellaista, jota ei
ollut ennen tottunut näkemään, mutta sitten alkoi hän olla kuin
kotonaan. Ja kohta tuli hyvät ystävät hänestä ja pastorista, joka
mielihyvissään hymyili ja pudisti päätänsä, nähdessään hänen
vallattomuuttaan. Sillä Mathilda ymmärsi aina mielistellä häntä, --
eipä hän turhaan ollut äitinsä hemmoiteltu lemmikki. Ja kun hän pani
kätensä pastorin olkapäälle, taputti hänen polviansa ja niin
mairittelevasti pyysi -- "lupaa" -- silloin ei tuon vanhan papin sydän
hennonnut vastustaa. Mathildapa vasta osasi kertoa hauskoja juttuja ja
sukkeluuksia, suu oli liikkeessä aamusta varhain myöhään iltaan. Se
miellytti pastoria, hän tunsi itsensä elähytetyksi, sillä sehän oli
jotain uutta hänelle, joka niin kauan oli elänyt yksinään tahi
ainoastaan katsellut ajattelevaista tytärtään, joka pitkin päivää istui
kirjansa ääressä. Mathilda huomasi olevansa pastorin suosiossa -- ja
viekas kuin oli -- ymmärsi hän myös käyttää sitä hyväkseen, järjestäen
kaikki mielensä mukaan. Alussa oli hänen täytynyt jalan astua
kaikkialle, missä luuli olevan jotain katselemista, mutta nyt huomasi
hän siitä liiaksi väsyvänsä ja sentähden täytyvänsä olla varovaisempi,
ja nytpä piti hevosten olla valmiina häntä varten joka hetki, varhain
sekä myöhään. Sitten kuorsasi Halvar liian kovasti maatessaan yöllä
tuvassa, aivan Mathildan huoneen alla, niin että hän heräsi siitä, ja
kohta täytyi rengin muuttaa heinälatoon. Sitä paitsi oli hän niin
heikkohermoinen, ett'ei hän voinut kärsiä, että Mari aamulla laulaa
hyräili ja pilkkoi polttopuita; sentähden käskettiin hänen tehdä se työ
illalla tahi aamupäivällä kello kymmenen jälkeen, silloin Mathilda jo
oli tullut alas. Mathilda oli myös aikonut auttaa Ainoa talouden
toimissa, mutta siitäpä nousi melua! Eihän nuo raa'at, tyhmät
talonpojat tietysti voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he kyllä
saivat kuulla vähän väliä. Mari oli niin vihanen tuolle "kaupungin
marjalle", joksi hän Mathildaa kutsui, että olisi ollut valmis
heittämään tulisen kekäleen hänen jälkeensä millä hetkellä tahansa.
Salissa muutettiin pöytä taas keskelle lattiaa, kaikki korutavarat
tuotiin esiin, tuolien päällykset otettiin pois ja kaikki, mitä vaan
löytyi kirjailtuja mattoja ja pöytäliinoja, pantiin nyt käytäntöön,
niin ett'ei pastori enää saanut nojata päätänsä, minne tahtoi, eikä
asettaa jalkojansa minne vaan sattui, pyyhkimättä niitä ensin hyvästi.
Tämä kyllä ensin huvitti pastoria, mutta pian kyllästyi hän kuitenkin
Mathildaan ja hänen lörpötyksiinsä ja kaipasi entistä hiljaista
talouden hoitoa. Hän huomasi, että Mathilda tahtoi hallita, ja
surullisena katseli hän sentähden hiljaista tytärtänsä, joka vielä oli
yhtä hiljainen ja totinen kuin ennen. Aino ei ollenkaan vastustanut
Mathildan hullutuksia, vaan päinvastoin koitti hän aina mukaantua hänen
mielensä mukaan, niin paljon kuin vaan taisi, oli hänelle aina
ystävällinen ja seurasi häntä hänen kaikellaisille matkoilleen. Mutta
kun he olivat yhdessä muiden ihmisten kanssa, vetäytyi Aino aina
toisten seuraan.
Pianpa alkoi Mathildakin kyllästyä tähän elämään. Täällähän ei ollut
ketään, jonka kanssa voisi seurustella, kansa kun oli niin
sivistymätön. Mutta sitten juohtui hänen mieleensä, ett'ei hän vielä
ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sentähden kiusasi hän
pastoria, siksi kuin tämä lupasi lähettää jonakin päivänä häntä
käskemään.
Kun ylioppilas sinä iltana tuli pappilaan, näki hän pöydän luona
sievään vaaleansiniseen hameesen puetun neiden, joka niiasi hänelle
syvään ja kutsui kohta Ainon sivuhuoneesta, jonka ovi oli auki. Aino
tuli sisään.
"Teepä hyvin ja esitä minut tuolle herralle", sanoi Mathilda, näyttäen
arvokkaalta.
"Ylioppilas N. -- -- Mathilda Ravn!"
"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.
"Niin", vastasi Aino tukahdetulla äänellä.
"Olemmehan siis hyviä tuttavia", sanoi Erkki, "tervetullut tänne."
Tätä sanoessaan ojensi hän hänelle kätensä.
Mathilda ei ollut tätä huomaavinaan, vaan silitteli hameensa poimuja.
"Vai olemme", vastasi Mathilda ihmetellen ja käänsi päänsä sivulle, "en
tiedä, onko minulla ollut se kunnia."
"Niin, Aino neiti on usein puhunut minulle teistä", vastasi ylioppilas.
"Vai niin?" sanoi Mathilda rypistäen silmäkulmiaan.
Samassa tuli pastori sisään ja tervehti vierasta.
"Hänpä vasta todellakin on yksinkertainen", kuiskasi Mathilda Ainolle,
"katsoppas, eihän hän ole edes pannut puhdasta paitaakaan päällensä, on
vaan kääntänyt kauluksensa, ja katsoppas tuota nuttua, varmaankin on se
viime vuosisadalta. Ja ajatteles, hän aikoi tervehtiessään ojentaa
minulle punaisen suuren kouransa. Kuinka kummallinen hän on, hänellepä
vasta saamme nauraa ja tehdä pilkkaa!"
"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilda myöhemmin illalla heidän
istuessaan pöydän ympärillä.
"Mistäkö minä ostan vaatteeni?"
"Niin, ne ovat mielestäni niin kummallisesti tehdyt."
"Niin, -- sen kyllä sanon", vastasi ylioppilas totisena, "räätäli
Nikander on ne ommellut."
"Nikanderko? missä hän asuu?"
"Hän asuu aivan lähellä nikkari Henriksson'ia."
Mathilda ymmärsi hyvin, että ylioppilas pilkkasi häntä, mutta hän ei
ollut sitä huomaavinaan.
"Teidän pitäisi mennä räätäli Johansson'ille, ei kukaan nuori herra voi
olla tyytyväinen, joll'ei tilaa vaatteitansa häneltä."
"Vai niin, -- täytyypä miettiä -- sillä minunkin mielestäni on suuri
synti käyttää muita kuin räätäli Johansson'in ompelemia vaatteita."
Aino ei voinut olla hymyilemättä, nähdessään, kuinka totinen ylioppilas
oli tätä puhuessaan, vaan Mathilda jatkoi:
"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina vaatteensa häneltä ja voitte olla
varma siitä, että ne ovat kaikkein uusinta muotia."
"Vai niin? onko siis luutnantti Karlson nykyjään mallina kaupungin
nuorille herroille?" kysyi Erkki.
"Tunnetteko häntä?" huudahti Mathilda iloisesti. "Hänpä vasta on komea
herra; näkisittepä kuinka hyvin hän osaa tanssia ja seurustella, miten
hyvin hän käy puettuna ja kuinka kaunis ja solakka vartalo hänellä on."
"Niin, mitä pukuun tulee, niin luulen varmaan hänen olevan ensimmäisen,
mutta minä luulin, että hän naimisiin mentyänsä olisi osaksi kadottanut
entisen ulkokiiltonsa."
"Ei, hän on vielä aivan samanlainen kuin ennenkin, yhtä iloinen ja
sukkela. Olisittepa vaan nähnyt, kun hän viime tanssiaisissa, tuolla
konsulin luona, sai kokonaista kymmenen kunniamerkkiä!"
"Vai niin, sehän on hyvä, että sotilaamme voivat tanssiessa ansaita
kunniamerkkiä, kun he eivät voi saada niitä taistelukentällä", vastasi
ylioppilas, "mutta viepikö hän aina vaimonsa mukanaan kaikkiin noihin
voittoriemuihin?"
"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotonaan, hän tahtoo nyt muka
näyttäytyä arvokkaalta ja vetäytyy pois seuroista", vastasi Mathilda
nykäisten päätänsä. "Mutta luutnantti ei huoli siitä, vaan menee minne
häntä vaan pyydetään, ja häntä pyydetään jokaiseen kestiin."
Mathilda pysähti hetkeksi puheensa, sillä Aino nykäsi häntä
toistamiseen hameesta.
"Mitä tahdot?" kysyi hän ja jatkoi sitten, kääntyen ylioppilaasen:
"Niin, olisittepa vaan nähnyt, kuinka hän koetti mielistellä Ainoa."
Aino punastui ja kuiskasi Mathildan korvaan: "mutta oletko aivan
mieletön, etkö enään muista? -- --"
"Oo -- se on totta, ylioppilaan rakastettu!" ja vihdoinkin vaikeni
Mathilda.
"Vai niin, hän mielisteli teitä, neiti?" toisti ylioppilas, luoden
terävän katseen Ainoon.
"Sen olisi hän mielellään voinut jättää tekemättä", vastasi Aino
katsahtaen suuttuneena Mathildaan.
Erkki vaipui omiin ajatuksiinsa, sitä osoitti jo hänen katseensakin.
"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilda.
"Oh, minä ajattelin, kuinka onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen lienee
se mies, joka kysymykseen 'mitä olet toimittanut elämässäsi', voi
luutnantti Karlson'in tavoin vastata: 'minä olen mielistellyt
neitosia', ja kuinka onnellinen lienee sellaisen miehen vaimo."
"Voi te luulette meidän, nuorten tyttöjen, enemmän pitävän niistä
miehistä, jotka tanssisaliin tultuaan seisovat kuin kuumilla kivillä,
hymyilevät tyhmästi, purevat kynsiänsä ja punastuvat, kun heitä vaan
puhuttelee, ja jotka tallaavat hameemme repaleiksi, koettaessaan
kerrankin jäykkinä ja kömpelöinä tunkeutua muiden mukana eteenpäin."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä. "Teillä näkyy olevan terävä
katse, ja te ette ole säälineet noita syntisiä raukkoja. Jos minun
pitäisi pyytää ketään tanssiin, niin luulenpa, ett'en heitä valitsisi;
mutta nythän onkin kysymys valita koko elämäkseen, ja silloin luulen
minä -- niin suokaa anteeksi -- silloin luulen minä, että teidän
sijassanne valitsisin nuo 'kynnenkaluajat', joksi te heitä kutsutte.
Minulla on oikeastaan suuri luottamus noihin 'kynnenkalujoihin', sillä
luulen, että heidän mieltänsä elähyttää muu kuin leikki ja tanssi ja
että he, kun henkisillä aseilla on taisteltava, eivät enään ole niin
pelkuria, vaan raivaavat ymmärtäväisesti ja voimallisesti itselleen
tien. Ja sitten -- suokaa anteeksi, että taas loukkaan teitä -- sitten
luotan minä niin vähän noihin suuriin tanssijoihin, joilla ei ole muuta
tarkoitusperään, kuin saada kunniamerkkiä tanssiessa ja osata keksiä
uusia kotiljongivuoroja. Naurakaa vaan, neiti Ravn, mutta nyt puhun
totisesti. Minä tunnen noita 'pomaadanukkeja', jotka kuljeskelevat
joutilaina, notkistavat polvensa rakastetuilleen, puhuvat makeita,
imartelevia, ulkoa opittuja sanoja, joita taas seuraavassa tanssissa
syöttävät jollekin toiselle. Minä tunnen noita 'sivistyneitä ihmisiä',
jotka hienoissa seuroissa puhelevat Norjalaisten raakuudesta, vaan
sillä välin istuvat kumppaniensa seurassa, laulaen siveettömiä lauluja,
noita joilla on kaikesta vaan sama mielipide kuin tukkikauppias
P:llä ... ja valtioneuvos L:llä ... joitten luona saavat sunnuntaina
päivällisensä. Näitä pidetään esimerkkinä koko sivistyneelle maailmalle
ja äidit ylpeilevät voidessaan antaa heille tyttärensä. Minun
mielestäni pitäisi naisen vaatia mieheltä enemmän, kuin että hän osaa
tanssia hyvästi ja käy komeissa vaatteissa puettuna."
Aino kuunteli ihmetellen ylioppilasta, kätkien joka sanan mieleensä.
Mathilda nojautui mukavasti tuolinsa selkää vasten ja rypisti otsaansa.
"Te olette teoloogi? eikö niin?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.
"Jos se teitä huvittaa tietää, niin sehän olen -- en muuten luullut,
että te harrastatte jumaluusoppia", vastasi ylioppilas kumartaen.
"En tosin -- minä vaan otaksuin, että..." sanoi Mathilda käännellen
pöydällä olevaa paperia. "Mutta, Jumalan tähden, laula meille jotain,
Aino, tahi muuten nukumme psalmiin ja rukouksiin."
Aino hypähti ylös ja astui pianon luo. Hetkisen emmittyään, löysi hän
nuottihyllyltä sen vihon, josta hän juuri halusi laulaa. Se oli eräs
Ahnfeldt'in säveltämä virsi; hän lauloi sen tyynesti, mutta lämpimästi.
"A-ha --" kuului sohvan nurkasta, "voi kuinka surkeata". Ääni oli
Mathildan, joka haukotteli.
"Kuuleppas, lapseni", ja hän juoksi Ainon luo, "nyt täytyy sinun laulaa
meille jotain iloista, etkä enää saa vinguttaa tuota u-u-u-u-, eikö
sinulla ole nuottia tuohon 'Typerä tyttö'?" Ylioppilas katsahti
hämmästyneenä pastoriin, joka luki sanomalehteä, sillä aikaa kuin
nuoret puhelivat keskenään. Hän näytti vähän surulliselta, mutta ei
sanonut sanaakaan.
Ylioppilas katseli Ainoa, joka istui ääneti jakkaralla, antaen
Mathildan valita nuottia. Hän tarkasteli huonetta, sekin oli toisin
järjestettynä, mutta ei näyttänyt niin kodikkaalta ja sievältä, se
tuntui nyt niin raskaalta, eikä yhtään niin hauskalta kuin ennen. Ja
tuolla istui tuo vieras neiti, joka oli syynä tähän muutokseen,
niinkuin omassa kodissaan komentaen ja määräten oman mielensä mukaan,
eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.
Vihdoinkin löysi Mathilda nuottien joukosta lempilaulunsa, jonka hän
asetti Ainon eteen. Mutta Aino pani sen hiljaan entiselle paikalleen ja
otti hyllyltä rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi niitä laulaa.
"Kas kuinka itsepäinen veitikka!" sanoi Mathilda, "noihin
talonpoikaisiin lauluihin olemme aikoja sitten kyllästyneet, niitähän
sinä vaan vinguttelet koko pitkän päivän; laulappas nyt jotain
kauniimpaa."
"Minä laulan, mitä itse tahdon, ja tänään minä en tahdo laulaa muuta,"
vastasi Aino päättävästi.
"Suuri kiitos, neiti", sanoi Mathilda kumartaen. "Kas kuinka kohtelias
olette vieraallenne". Sen sanottuaan istuutui hän loukattuna sohvaan.
Kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa, astui hän kauan aikaa
edestakaisin lattialla, ennenkuin meni makuulle. Sitten otti hän
laatikosta kuvansa ja katseli taas sitä.
"Ihmeellistä miten he kulkivat molemmat samoja jälkiä, ja tuo sama
luutnantti tuli kuin kiusaaja tämänkin luo, mutta Aino -- -- niin,
kukapa voisi häntä ymmärtää. Kuinka voi hän elää yhdessä Mathildan
kanssa ja kutsua häntä ystäväkseen -- -- -- ei, nainen on selittämätön
luontokappale --"
Vihdoinkin alkoi Mathilda kyllästyä pappilaan ja pappila samaten
häneen. Ei hän ainoatakaan päivää malttanut istua kotona, vaan
kuljeskeli aina milloin missäkin, ja jos ei kukaan tahtonutkaan tulla
häntä tervehtimään, meni hän siitä huolimatta kuitenkin muitten luo.
Aina oli hän halukas moittimaan sen seudun asukkaita sivistymättömiksi
ja ikäviksi ja kotiin tultuaan oli hänellä aina kielellänsä
lueteltavana koko joukko heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta ei
hän kuitenkaan ollut heidän luonansa käymättä.
Kerran juohtui hänen mieleensä mennä tervehtimään ylioppilasta. Aino
kyllä sanoi, että se olisi sopimatonta nuorille neitosille, mutta kun
Mathilda oli saanut sen päähänsä, ei hän niin vähällä siitä tuumastaan
luopunut, vaan kiusasi Ainoa, siksi kuin he molemmat kerran
iltapäivällä astuivat kapteenin taloon vievää tietä pitkin. Aino ei
ollut varmaan luvannut tulla sisään, mutta saisivathan he astua vähän
matkaan sinne päin, kenties tapaisivat hänet tiellä. Ja niinpä kävikin,
matkallaan he kohtasivat ylioppilaan.
"Oletteko kävelemässä?" kysyi tämä lähestyen heitä.
"Olemme", vastasi Mathilda, "ja tiedättekö minne matkamme piti? --
Teitä tervehtimään".
Ylioppilas näytti hämmästyneeltä ja epäilevältä.
"Tottako sanoitte?" kysyi hän, "sepä vasta ystävällistä? Onko totta,
Aino neiti? Minkä tähden nykäisitte ystäväänne hameesta. Näin kauan
olette jo asuneet täällä, ettekä vielä ole kertaakaan käynyt luonani.
Ettekö nyt haluaisi seurata minua kotiini?"
Aino ei oikein tietänyt mitä vastata, hän vaan kiitti ystävällisesti.
He astuivat sitten eteenpäin ja ylioppilas rupesi puhelemaan Ainon
kanssa niinkuin ei Mathildaa olisi ollut olemassakaan.
"Suokaa anteeksi", sanoi Mathilda, lähestyen ylioppilasta, "teidän
olkapäällänne on suuri tahra" ja hän kohotti kätensä pyyhkiäksensä sen
pois. "Ai, suokaa anteeksi, minä erehdyin", lisäsi hän hymyillen ja
käänsi pois kasvonsa häveten.
Ylioppilas loi silmänsä alas. Hänellä oli olkapäällä suuri reikä, josta
paita pisti näkyviin. Hän häpesi ensin, mutta rauhottui kuitenkin pian
ja kumarsi Mathildalle.
"Te näette, ett'en ole puettuna vastaanottamaan näin hienoja vieraita,
mutta jos olisin edes uneksinut näin suurta kunniaa, niin Teidän ei
olisi tarvinnut nähdä mitään reikää. Ja katsokaa, täällä maalla --"
"Niin, täällä maalla näkee niin paljon kummallista, mutta ehkäpä täällä
on sellainen tapa", sanoi Mathilda nenäkkäästi.
"Täällä maalla pannaan aina arvoa sananlaskulle 'Ei ole koiraa
karvoihin katsominen'", vastasi ylioppilas. "Se on hyvä sananlasku, eikö
niin, Aino neiti?"
"Se on totta", vastasi Aino, "mutta hyvä sydän vaatii myös hyvää
ulkokuorta."
Ylioppilas katsahti Ainoon, mutta hän ei sitä huomannut.
"Se on toista", vastasi hän lyhyesti.
He olivat jo puutarhan portin luona. Ainon sydän sykki niin
kummallisesti, kun portti meni kiinni ja hän kulki pitkän kujanteen
läpi, jonka molemmin puolin kasvoi vanhoja korkeita puita, joiden oksat
kumartuivat hänen ylitsensä, ikäänkuin olisivat hänelle sanoneet: "nyt
otamme sinut kiinni, nyt et enään koskaan pääse täältä pois." Hän
halusi niin hartaasti juoksennella ympäri, katsella joka nurmikkoa,
joka kukkasarkaa, ja joka pientäkin polkua lehdossa. Jos hän olisi
ollut yksin, olisi hän niin tehnytkin, mutta nythän oli täällä
ylioppilas ja -- Mathilda. Hän katseli vaan salaa ympärilleen; mutta
kuinka kummalliselta kaikki täällä näytti. Tuo vanha, sammaleinen
kivipenger, suihkulähde, jossa oli puutarhurin kuvapatsas, aurinkokello
rikkonaisine viisarineen, tuo suuri, vanha, harmaa, ikivanha,
rappeutunut talo, kaikki muistutti entisiä aikoja, jolloin siellä oli
iloa, leikkiä ja auringon paistetta, jolloin ei ainoastaan kissa
istunut leveällä portaalla, nuoleskellen käpäliään, vaan laulu ja ilo
kaikui kaikkialla sillä aikaa kuin palvelijoita vilisi noihin koreisin
silkkihameisin puettujen naisten kesken, tarjoten viinipikareja. Ja
sisällä suurien, viileiden salien ja pitkien, autioitten käytävien
seinillä riippui vanhojen harmaahiuksisten esi-isien kuvia, joilla oli
hieno palmikko niskassa ja miekka vyöllä, ja jotka ikäänkuin olisivat
häntä tervehtineet; mahtavan näköisiä rouvia, turkkilaiset kengät ja
ruusuja käsissä, ikäänkuin olisivat hekin hänelle kumartaneet.
Nähdessään kaikkia noita vanhoja muistoja, tuntui hänestä, ikäänkuin
olisi hän ollut jossain vanhassa kirkossa. Hän kulki ääneti, katsellen
vaan ympärilleen, mutta Mathilda kaakotti kuin kana, seuraten
ylioppilasta, joka näytti heille jokaisen paikan, aina keittiöstä
kellariin asti. Vihdoinkin pysähtyivät he vierashuoneesen ja ylioppilas
käski heidän istua.
"No, mitä pidätte talostani?" kysyi hän.
"Kyllähän talonne on jokseenkin kaunis", vastasi Mathilda, "mutta
jotain täältä puuttuu."
"Ja mitä se on?"
"Menkää naimisiin."
"Vai niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Minkätähden olisi se niin
tarpeellista?"
"Niin, katsokaas, täällä on niin autiota, pimeätä ja tyhjää, mutta
nainen voisi järjestää, koristaa ja keksiä jotain uutta, ja sitten
saisitte kutsua vieraita luoksenne, eikä teidän tarvitsisi istua täällä
yksin lukemassa koko pitkän päivän. Ja sitten -- niin, katsokaa, tuossa
on tuoli vinossa ja tämä pöytä, se muutetaan tuonne. Katsokaa, tätä
kaikkea voisi nainen parantaa."
"Minä myönnän viisautenne todeksi", vastasi ylioppilas leikillisesti,
"enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että te neuvotte minulle jonkun."
"Oi -- hänet voitte löytää lähempää kuin luulettekaan", vastasi
Mathilda, rypistäen otsaansa ja katsahtaen leikillisesti Ainoon.
Aino seisoi selin heihin eikä ollut mitään huomaavinaan, katseli vaan
seinällä riippuvia tauluja. Helposti näki, ett'ei ylioppilaskaan
pitänyt tuosta.
"Suokaa, neitini, anteeksi", alkoi hän hetken jälkeen, "jos hetkeksi
jätän teidät kahden kesken, mutta kyllä kohta palaan." Sen sanottuaan
lähti hän pois huoneesta.
Kohta hänen mentyänsä, kääntyi Aino äkkiä ja tarttui Mathildan
käsivarteen.
"Etkö häpeä", sanoi hän kasvot hehkuen, "puhua täällä tuolla
tavoin." -- --
"Mikä sinua vaivaa? Miksikä minun pitäisi hävetä? Voitko kieltää
mielelläsi tahtovasi olla hänen vaimonansa?"
"Mathilda, jos sinä" -- --
Aino ei saanut enempää sanoneeksi, sillä samassa tuli ylioppilas,
puettuna uuteen nuttuun ja hänen jälessään kulki vanha palvelia,
kantaen tarjottimella viiniä, marjahilloa ja hienoja leivoksia.
"Tässä on kaikki mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas,
laskien viiniä lasiin ja tarjoten vierailleen. "Tervetulleet tänne!
tervetullut luokseni, Aino neiti", toisti hän, kilistäen lasia hänen
kanssansa.
"Niin, ja Aino, toivokaamme että ensi kerran tänne tullessamme
tapaisimme täällä sievän, nuoren emännän!" sanoi Mathilda.
"Kiitos ystävällisyydestänne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas
kumartaen, mutta Aino pani hiljaan lasin pois luotansa.
"No, mitä pidätte elämästä täällä maalla?" kysyi ylioppilas
Mathildalta, kääntääkseen puheenaihetta toisaalle.
"No, kyllähän täällä -- -- vähän aikaa voisi viihtyä -- -- mutta en
koskaan voisi ajatellakaan oikein asua täällä. Eihän täällä ole koskaan
mitään uutta katselemista tahi kuulemista, eikä paljo koskaan saa
tavata ihmisiä, joiden kanssa voisi seurustella."
"Juuri tuota samaa sanoi Aino neitikin kerran, enkä tiedä, onko hänellä
vielä sama mielipide. Mutta, jos tahtoisitte te tulla kanssani
kävelemään tänne ympäristölle, niin näyttäisin teille paljon sellaista,
jota on hauska katsella, ja ihmisiä, joiden kanssa mielellään
seurustelee."
"Niin, mennään vaan", sanoi Mathilda, "sehän on hauskaa, ja eihän
meillä kuitenkaan ole tänään mitään erityistä tehtävää."
"Kunpahan vaan emme viipyisi liian kauan, niin että isä meitä kaipaa",
vastasi Aino. "Ennen hämärää täytyy meidän ehtiä kotiin."
"Oh, ei hän meitä kuitenkaan kaipaa", vastasi Mathilda, pistäen neulan
huiviinsa. "Voimmehan mennä jo nyt kohta."
"Teillä on aina jotain esteitä, Aino neiti", vastasi ylioppilas.
"Minullako?" kysyi Aino ja seurasi sitten.
He kulkivat vähän matkaa pitkin tietä, poikkesivat sitten siitä ja
astuivat yli peltojen. Siellä oli mies kaivamassa maasta perunoita.
Ylioppilas pysähtyi hänen luoksensa.
"Onnea työhönne, Juhana", sanoi hän tervehtien. "Miten voi äitinne?"
"Kiitos kysymästänne. Tervehän hän nyt on, Jumalan kiitos", vastasi
mies, katsahtaen ylös työstänsä. "Teillähän on tänään vieraita
kanssanne."
"Niin, ja eikö ne ole mielestänne oikein hienojakin?"
"On, se on varma. Näkeehän sitä tässä maailmassa paljonkin komeutta."
Hän seisoi nojaten lapiotansa vasten, "katsokaa, herra ylioppilas,
minkä tänään löysin", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä
ylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli
löytänyt pellolta. "Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta
maahan senkin piti joutua."
Hänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.
"Niinhän se on, maa ottaa meiltä suurimman rikkautemme", vastasi
ylioppilas, "mutta, Juhana, kerran saamme sen vielä takaisin."
"Niin sanotaan, niin", vastasi talonpoika painaen lapionsa niin syvään
multaan, että vartta vaan vähän näkyi.
"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Ainolta, heidän astuessaan
eteenpäin.
"Kyllä", oli Ainon vastaus.
"Voitteko häntä ymmärtää?"
"En, vaan näin, että joku raskas suru kalvoi hänen mieltänsä."
"Hän oli kihloissa pitäjän kauniimman tytön kanssa. Mutta tyttö
sairastui ja kuoli vähän ennen häitä. Minä juuri tahdoin viedä teidät
hänen äitinsä luo."
Mathilda oli päässyt pitkän matkaa heidän edelleen, sillä hän oli
astunut eteenpäin, sillä aikaa kuin toiset pysähtyivät puhelemaan.
Ylioppilas ja Aino kiiruhtivat perästä.
"No, saitko kuulla mitään mieltä ylentävää?" kuiskasi Mathilda Ainolle.
"Jos te ai'otte näyttää meille kaikkia noita merkillisyyksiä, joista
puhuitte, herra ylioppilas", jatkoi hän, samassa kääntyen
ylioppilaasen, "niin älkää sitten pysähtykö jokaisen talonpojan luo."
"Niin, mutta hän oli juuri yksi niitä merkillisyyksiä", vastasi
ylioppilas hymyillen, "ja tuossa näette toisen."
Hän osoitti pientä mökkiä, aivan lähellä heitä.
"Tahdotteko, että menisimme sisään?" kysyi Mathilda hämmästyen.
"Niin, mikä meitä siitä estäisi."
"Tuohon kurjaan mökkiin, jossa luultavasti on niin tukehduttava ilma,
ett'ei siellä voi hengittääkään."
"Mitä vielä, minä olen niin monta kertaa siellä hengittänyt, eikä
siellä ole ollenkaan niin vaarallista, kuin näyttää", vastasi
ylioppilas. "Uskokaa minua, Teidän ei tarvitse katua käyntiänne
siellä."
Mathilda katseli epäillen mustaa ovenkynnystä, mutta vihdoinkin kietoi
hän hameensa jalkojensa ympäri, nosti ylös helmansa ja astui
varpaisillaan porstuan kivilattian yli. Ylioppilas koputti ovelle ja he
astuivat sisään. Tupa oli tavallinen, keskellä lattiaa oli uuni ja
katto oli noesta aivan musta, mutta muuten oli siellä puhdasta ja
siistiä. Mathilda oli kuin puusta pudonnut. Tuvassa istui noin
seitsemänkymmenen vuotias talonpoikaisnainen, jonka, hänen iloisista ja
tyytyväisistä kasvoistaan päättäen, olisi luullut viettäneen koko
elämänsä rauhassa. Nähtyänsä vieraat, nousi hän ylös heitä
tervehtimään. Ylioppilas ojensi hänelle kätensä sanoen.
"Kiitos viimeisestä!"
"Niin, kiitos itse", vastasi nainen ystävällisesti. "Teillähän on
tänään vieraita kanssanne?"
"Tässä on pastorin tytär ja tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He
tahtovat mielellään nähdä, minkälaista täällä on."
"Vai niin, tervetulleet", sanoi vaimo, ojentaen kätensä Mathildalle,
jonka täytyi ottaa se vastaan, vaikkapa vastenmielisestikin.
"Tervetulleet", sanoi hän myös Ainolle, "olisihan minun pitänyt teidät
tuntea; mutta te olette kasvanut niin isoksi, ett'ei teitä tahdo enää
tunteakkaan. Minä olin kirkossa, kun teidät kastettiin. Mutta istukaa
toki hetkeksi lepäämään."
"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas, istuutuen penkille. Aino istahti
hänen viereensä. Mathilda katseli ympärilleen etsien tuolia; mutta kun
hän ei sellaista nähnyt missään, levitti hän nenäliinansa ja istuutui
sen päälle.
Kari otti hyllyltä maitoastian ja kaatoi siitä vähän puukuppiin. Ensin
maistoi hän oliko maito hapanta, ja tuli sitten Mathildan luo ja
tarjosi sitä hänelle sanoen:
"Ehkä teitä janottaa?"
Mathilda näytti oikein säikähtyneeltä. "Ei kiitoksia", kiiruhti hän
vastaamaan.
"Kuppi on kyllä puhdas", sanoi Kari ystävällisesti.
"Ei kiitoksia", toisti taas Mathilda. Mutta Aino otti kupin ja joi
siitä, ja hänen jälkeensä ylioppilas.
"No, miten nyt tulette toimeen, Kari?" kysyi ylioppilas, kiitettyään
maidosta.
"Kiitos, hyvästihän tässä nyt tullaan toimeen jo, Jumalan kiitos, olen
nyt ollut terveenäkin."
"Voin tuoda terveisiä Juhanalta!"
"Tapasitteko siis hänet?"
"Miten on hänen laitansa? alkaako haava jo parata?"
"Ah, ei, syvä haava jättää syvän arven ja helppo ei ole saada viuluun
ääntä, kun kielet ovat poikki", vastasi Kari hiljaan ja kääntyi
toisaalle, pyyhkien kädellään silmiään.
"Mutta Herra voi parantaa sen, mikä muiden on mahdotonta", sanoi
ylioppilas.
"Hän voi sen ja Hän tahtoo myös, kun Hänen aikansa tulee", vastasi
Kari.
Hän puhui niin levollisesti, tyynesti ja suurella luottamuksella, eikä
mitään katkeruutta tullut ilmi hänen sanoissaan tahi katseessaan. Aino
katseli häntä ihmetellen. Ylioppilas puhui kauan hänen kanssansa; mutta
Mathilda istui penkillä odottaen tuskallisesti, että ylioppilas
lakkaisi puhelemasta. Vihdoinkin nousi ylioppilas ylös ja vaimo ojensi
heille kätensä jäähyväisiksi, kiitti käynnistä ja käski Ainon pian
tulla uudestaan.
Tuskin olivat he päässeet ulos, kun Mathilda alkoi pudistaa hamettaan.
"No, enpä ole koskaan mokomaa nähnyt, uskaltaa tarjota meille maitoa
mustasta kupista, josta on ensin itse maistanut. Mitä se oli, mitä
meidän täällä piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.
"Te olette jo nähneet sen", vastasi ylioppilas.
"Jos tämä vanha talonpoikainen vaimo on niin merkillinen, niin Jumala
meitä varjelkoon useammista semmoisista."
"Ettekö huomanneet, että tällä vanhalla vaimolla oli sellainen katse ja
käytös, että sitä ruhtinatarkin voisi kadehtia? Ettekö nähneet, että
kaikki, mitä hän teki tahi puhui, vaikka kuinkakin vähäpätöistä,
osoitti arvokkaisuutta?"
"Niin, Jumalan kiitos, että pääsimme täältä", vastasi Mathilda
keikahuttaen päätänsä. "Te olette nyt jo niin tottunut talonpoikaisiin
tapoihin, että saattaisittepa sanoa, että parasta olisi jättää
lattiakin pesemättä, huoneet tuulehuttamatta ja syödä vaan puuroa joka
ateriaksi."
Ylioppilas ei voinut olla naurahtamatta. "Niin, ne muut merkillisyydet,
joita aioin näyttää, eivät ole hitustakaan paremmat", sanoi hän
kohottaen olkapäätänsä, "niin että --"
"Kiitos, minä olen jo saanut näistäkin aivan kyllikseni", vastasi
Mathilda, "nyt lähden kotiin. Etkös sinäkin Aino tule mukaan?"
"Ei, te seuraatte minua, eikö niin?" sanoi ylioppilas kääntyen Ainoon.
"En, kun Mathilda" -- -- --
"Ei, ei sinun tarvitse minusta huolia, kyllä minä yksinkin osaan
kotiin, ja jos sinä haluat vielä enemmän hengittää tuota talonpoikaista
ilmaa, niin mene vaan."
"Olettehan niin monta kertaa kävellyt yksin minun kanssani, en suinkaan
minä nyt ole vaarallisempi kuin silloinkaan", sanoi ylioppilas.
"Ette suinkaan -- mutta --" änkytti Aino lausuen vitkaan sanojaan.
"Mutta sinä vaan olet itsepäinen, Aino, ei se ole mitään muuta", sanoi
Mathilda, "kas niin, nyt minä menen."
Aino seisoi siinä vielä epäröiden, ylioppilas astui hänen luoksensa.
"Harvoin olen pyytänyt teiltä jotain", sanoi hän totisesti. "Nyt pyydän
että tänään seuraatte minua."
"Mutta käypikö se laatuun?"
"Hyvästi, hyvästi", huusi Mathilda, juosten hymyillen pellon yli.
"Hauskaa matkaa", lisäsi hän pilkallisesti. "Älä vaan ikävöi minua,
Aino."
Ylioppilas ja Aino katsoivat toisiinsa; siinä he seisoivat nyt,
molemmat vanhat ystävät kahden kesken; kiusaajahenki oli poissa ja
kaikki oli niin hiljaista hänen lähdettyään. He kulkivat hetkisen
ääneti, mutta kumpikin olivat he iloissaan siitä, että Mathilda oli
poissa.
"Aino neiti, huomasitteko tuossa naisessa muuta, kuin vanhan
talonpoikaisen vaimon?" kysyi ylioppilas. "Te ette olisi milloinkaan
voineet loukata ketään niin kipeästi, kuin teidän ystävänne on tänään
loukannut tuota vaimoa."
"Mathilda ei ensinkään tunne täkäläisten talonpoikien tapoja", vastasi
Aino.
"Hän ei niitä tosin tunne, mutta sivistyneeltä ihmiseltä sopisi toki
vaatia, että hän kunnioittaa muitakin ja antaa kullekin oman arvonsa,
vaikk'eivät he olisikaan aivan hänen sivistyskäsitteensä mukaan
muodostuneita. Jos vertaa noiden molempien kasvoja toisiinsa, kaupungin
neiden ja tuon talonpoikaisen vaimon, niin tiedän kyllä minkä
valitsisin."
"Niin, hänen katseensa oli kummallinen, hän on varmaankin kärsinyt
paljon?"
"On, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi kelpo poikaa, jotka
kaikki kuolivat, jättäen hänet yksin eloon. Kaksi niistä hukkui isän
kanssa merellä eräänä syysyönä. Yksi ruhjoutui pahasti tuntureilla
tahtoessaan pelastaa kumppaniaan ja kuoli kohta sen jälkeen, ja kaksi
heistä vei rokko. Kun sitten viimeisen piti niistä mennä naimisiin,
kuoli hänen morsiamensa ja hän kadotti kaiken rohkeutensa ja
elinintonsa. Ja tätä kaikkea täytyy äidin omin silmin nähdä, hänen
täytyy rohkaista ja lohduttaa poikaansa, vaikka hän itse on surusta
aivan menehtymäisillään. Mutta ei ole koskaan hänen suustansa kuulunut
ainoatakaan valittavaa sanaa, ei koskaan ole nähty muuta kuin noita
samoja iloisia, tyytyväisiä kasvoja, jotka ovat valmiit millä hetkellä
tahansa kaikkia auttamaan. Nykyjään kirjoitetaan niin paljon kirjoja ja
pystytetään muistopatsaita milloin millekin, mutta harvoin mainitaan
sanaakaan siitä kärsivällisyydestä, jota naisella niin suuressa määrin
on. Ja kun kirjailijat tahtovat kuvata surua, niin valitsevat he
mieluimmin semmoisen, joka epätoivossaan kirkuu ja repii hiuksiaan tahi
joka kätkee miehen kalman kuvaamat piirteet eikä voi haihduttaa
muistostaan sen rakkaita kasvoja. Minun mielestäni pitäisi heidän
valita nainen, jonka suru on tehnyt tyyneksi ja hiljaiseksi, mutta joka
kuitenkin aina näyttää yhtä ystävälliseltä ja kiitolliselta. Hän on
varmaankin kauniimpi ja jalompi, niin totta kuin on autuaallisempaa ja
jalompaa antaa kuin ottaa ja luonansa aina pidättää."
Ylioppilaan näin puhuessa olivat he jo saapuneet toisen mökin luo, joka
oli aivan tien varressa.
"Menkäämme tänne", sanoi hän Ainolle, "niin saatte nähdä toisen naisen,
joka myös on jalo, vaikk'ei hän sitä itse tiedä." Hän avasi oven ja
astui sisään. Puutuolilla istui vanha, harmaatukkainen mies. Hän ei
noussut ylös, vieraiden tullessa sisään, vaan hymyili ja nyykäytti
heille päätänsä. Ylioppilas astui hänen luoksensa.
"Tässä tulen pastorin tyttären kanssa", sanoi hän, "hän tahtoisi nähdä
miten te täällä elätte."
"Vai niin, pastorin tytär", toisti vanhus liikutettuna. "Niin, se on
kunnon mies, tuo pastori, ja hän saarnasi niin hyvin, kun viimeksi
häntä kuulin, niin, sen hän teki, ja minä tunnen hänet, pienestä
pitäen. Vai niin, vai niin, vai pastorin tytär."
Vanhus istui tuolilla, nyykäyttäen päätänsä ja tarkasteli Ainoa.
"Missä on Ingrid tänään?" kysyi ylioppilas.
"Ingridko? Kyllä hän kohta tulee", vastasi vanhus, "mutta ajatelkaa,
pastorin tytär -- niin, ja hänen isoisänsä, -- minä tunsin heidät
kaikki, -- niin -- niin -- Miten aika kuluu, minä olen nyt
yhdeksänkymmenen vuoden vanha, tietäkää se -- yhdeksänkymmentä vuotta."
Hänen mutistessaan tällä tavoin hiljaan itsekseen, tuli Ingrid sisään.
Hän näytti vanhalta, noin viidenkymmenen vuotiaalta, kasvultaan oli hän
pieni, laiha ja hento. Nähdessään vieraan, pysähtyi hän hämmästyneenä.
"No, hyvänen aika, mitä näen, eikö tuossa ole ylioppilas ja Aino neiti.
No sepä hauskaa, että tulitte tänne meidänkin halpaan mökkiimme;
täälläpä on tänään kaikki niin epäjärjestyksessä. Olkaa hyvät ja
istukaa." -- Ingrid pyyhki vaatteensa liepeellä penkin puhtaaksi ja
puheli, siistiessään huonetta.
"Kuules, -- tämä on pastorin tytär", mutisi vanha ukko Ingrid'ille,
ikäänkuin heräten uudelleen.
"Etkö sinä luule minun tuntevani Aino neitiä? Olenhan niin usein nähnyt
hänet kirkkotarhassa, miksi en häntä tuntisi; mutta kuinka hauskaa,
että tulitte meitä katsomaan."
Ja taas seurasi samaa. Vanhus puhui Ainon isoisästä ja kaikista
vanhoista muistoistaan ja lopetti aina sanoen: "voi, tämä on pastorin
tytär", eikä Ingrid voinut unohtaa, että Aino oli tullut heidän halpaan
mökkiinsä.
Heidän tultuaan ulos, sanoi ylioppilas Ainolle: "Te teitte tänään hyvän
työn, Aino neiti. Näittekö, kuinka iloiseksi he tulivat jo siitäkin,
että te tulitte heidän luoksensa? Uskokaa minua, tuo vanha ukko, joka
jo on melkein kuin lapsi, ei unhota sitä niin pian; hän mutisee siitä
päivät pitkät itsekseen. Ja Ingrid -- kenpä voisi, häntä nähdessään,
luulla hänessä piilevän mitään suurta ja jaloa; -- niin halvalta ja
vähäpätöiseltä hän näyttää. Mutta eipä moni olisi tehnyt niinkuin hän.
Hän asui kotonaan vanhan isänsä kanssa, joka oli halvattu, eikä
sentähden voinut tehdä mitään työtä. Sitten kosi häntä rikas
maanomistaja, mutta sillä ehdolla, ett'ei isä saisi muuttaa heille,
vaan hän maksaisi hänen edestään ja hankkisi hänelle asunnon
pitäjäästä. Ingrid kyllä rakasti tätä miestä, mutta hän valitsi
kuitenkin isänsä ja nyt on hän monen monta vuotta hoitanut häntä,
kantanut hänet joka ilta vuoteesen ja joka aamu taas tuolille; hän on
tehnyt käsillänsä työtä kuin vahvin mies, hankkiakseen heille elatusta,
ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja
on rankkasateessa nähnyt hänet nahkanutussa, ruskea huivi päässä,
seisovan mökin luona, perkkaamassa peltoaan. Matkustaja on silloin
varmaankin nauraen osoittanut häneen, vieraat naiset kenties
tarkastaneet häntä lornetilla, ovatpa he ehkä piirustaneet hänen
kuvansakin huvittaakseen vieraita iloisessa seurassa -- mutta ei kukaan
ole uneksinutkaan, että tuon naisen sydän on kullan arvoinen."
Aino kuunteli tarkkaan, näyttäen kovin miettiväiseltä.
"Kuinka kummallista, ett'en ole koskaan ennen kuullut hänestä mitään",
sanoi hän, "ja olenhan kuitenkin elänyt täällä niin monen monta vuotta.
Mutta kuinka onnellinen lienee nainen, jolla on oma varma elämänsä
määrä, jolla on edes joku, jonka edestä hän voi elää ja uhrata
itsensä."
Ylioppilas katsahti Ainoon. Hän lausui nämät viimeiset sanat niin
lämpimästi, että hyvin huomasi niiden kauan kyteneen hänen
sydämmessään. Hänen silmäluomensa värisivät, mutta hän ei
katsahtanutkaan ylioppilaasen, tarkastelihan vaan ilmaa, ikäänkuin
olisi siellä nähnyt jotakin.
"Eikö teillä, Aino neiti, ole mitään elämänne määrää?" kysyi Erkki
matalalla mutta sydämmellisellä äänellä. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä
ilman elämän päämäärää, se on kaikkialla, missä vaan on rakkautta.
Meidän täytyy vaan saada se itsellemme selväksi. Ajatelkaammepa vaan
tätäkin pitäjää, kuinka paljon voisitte täälläkin vaikuttaa. Sillä,
uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja jaloa, kuin se, mitä
tänään olen teille näyttänyt. Täällä on lapsia, jotka repaleisissa,
likaisissa vaatteissaan päivät päästään meluavat ulkona, riitelevät,
tappelevat ja tekevät kaikellaisia kepposia, kun ei heidän äitinsä
löydä heille mitään sopivata työtä, jotka usein illalla näkevät isänsä
juopuneena tulevan kotiin, kiroilevan ja riitelevän äidin kanssa.
Täällä löytyy ihmisiä, jotka aamusta iltaan ovat ahkerassa työssä,
mutta eivät koskaan ajattele muuta kuin mitä milloinkin ateriakseen
saavat. Täällä on raakuutta ja sivistymättömyyttä, jota tuskin voitte
ajatellakaan. Täällä olisi teillä, Aino neiti, laaja vaikutusala, sillä
naisen käsi voi saada aikaan paljon enemmän, kuin koskaan miehen. Te
voisitte ottaa jonkun noista lapsista pappilaan, antaa heille käsityötä
tahi vähän tehtävää puutarhassa, te voisitte joskus ystävällisesti
puhutella talonpoikia, ja silloin tekisitte hyvän työn, josta kansa on
teitä siunaava ja palkitseva rukouksissaan, ja esim. sellainenkin
viaton lapsensielu kuin Ingrid'in voi kylläkin rukoilla."
Erkki vaikeni ja katsahti Ainoon, mutta tänään tämä katsoa tuijotti
vaan eteensä.
"Mutta te ette saa peljästyä", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitsemme
rohkeutta, voidaksemme mennä köyhään, kurjaan mökkiin tahi istua
sairasvuoteelle, mutta uskokaa minua, sitä ei teidän koskaan tarvitse
katua. Kun kuolema on ihmisen silmien edessä, unohtaa hän kaikki
kevytmieliset, turhat sanat, joilla tavallisesti salaa ajatuksensa;
silloin saatte nähdä hänet oikeassa valossa. Ja eikö sekin ole ylevä
ajatus, kun on tehnyt edes vähäisen osan kaikesta siitä, joka on
velvollisuutemme. Minä en tiedä mitään, joka tekisi ihmisiä
onnettomammaksi, kuin elämänsä viime hetkellä muistella entisiä aikoja,
ja ikäänkuin peilistä nähdä edessään koko kulunut elämä vikoineen,
virheineen ja myöntää sen olleen ilman sisältöä ja korkeampaa
päämäärää, juuri silloin kuin tietää, että nyt kysytään vaan 'mitä
elämäsi on ollut'. Se on kauheata. Ja kuitenkin alkavat useimmat
elämänsä juoksun, sanomalla: 'meillä on vielä pitkä aika edessämme', ja
sitten unhottavat he kokonaan oikean elämänsä; sen sijaan pitäisi
heidän aina alkaa kuolemasta ja tämän leppymättömän opettajan edessä
kysellä itsiltänsä: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Aino neiti,
sanotteko vieläkin, ett'ei teillä ole mitään elämän päämäärää?"
Hän vaikeni hetkeksi ja katsahti taas Ainoon, mutta tämä loi silmänsä
maahan, niin että ylioppilas ainoastaan hänen rinnastaan, joka huokui
raskaasti, huomasi, että hänen sanansa olivat tunkeuneet syvälle Ainon
sydämmeen.
"Juuri se on jaloa ja ylevää kristillisessä rakkaudessa", sanoi
ylioppilas taas, "ett'ei se valitse ketään yksityistä, jota se pitää
epäjumalanaan, siten sulkien silmänsä kaikilta muilta, vaan että se
rakastaa kaikkia ihmisiä. Olkoonpa sitten mies, vaimo tahi vanhempamme,
jonka olemme valinneet, häntä täytyy meidän rakastaa, niin että
sydämmemme tulee siitä lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kaikkia kohtaan."
Ylioppilas katsahti sitten Ainoon ja sanoi hitaasti: "en tiedä,
uskallanko sanon ajatukseni?"
"Kyllä, sanokaa vaan", pyysi Aino.
"Teillä on myöskin, Aino neiti, joku, joka istuu kotona, odottaen
teidän rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko, että hän on
onnellinen? Tahi olisinko erehtynyt; eivät hänen kasvonsa ainakaan
siltä näyttäneet? Minusta hän näyttää kaipaavan jotain ystävällistä
kättä, joka ei toivoisi mitään parempaa, kuin voida tehdä hänelle
hauskuutta, ystävällisiä silmiä, jotka aina seuraisivat häntä, lukien
hänen sydämmensä sisimpiä ajatuksia, sydäntä, joka unohtaisi itsensä,
vaikkapa se sitten saisikin sentähden taisteluakin kärsiä. Hän ei ole
koskaan siitä puhunut, ehk'eipä hän itsekkään sitä tiedä; mutta ettekö
luule voivanne tehdä hänen elämäänsä vähän onnellisemmaksi, Aino
neiti?"
Aino ei vastannut mitään, koettihan vaan salata kyyneleitä, jotka
vierivät hänen poskilleen. He kulkivat sitten ääneti pappilaan saakka;
siellä ojensi ylioppilas kätensä jäähyväisiksi, sanoen:
"Hyvästi, Aino neiti, kiitos hauskasta seurasta."
Aino yritti puhua, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan
suustansa, ja ylioppilas ei päästänyt hänen kättänsä.
"Aino, -- kiitos kaikesta, mitä olette tänään puhunut ja kaikesta mitä
olette ollut minulle", sai hän viimeinkin sanoneeksi; mutta sitten
repäsi hän äkkiä kätensä irti ja astui reippaasti yli maantien.
Ylioppilas seurasi häntä silmillään, tuntien vielä hänen lämpimän
kätensä omassaan, sillä Aino oli puhuessaan likistänyt sitä niin
luottavaisesti. Hän tahtoi nähdä, kääntyisikö Aino, mutta hänpä ei
kääntynytkään; vaan katosi näkyvistä ja ainoastaan lampun valo loisti
vielä huoneen ikkunasta.
Ainon rintaa poltti, hän halusi niin hartaasti saada keventää
sydäntänsä, hän juoksi ylös portaita omaan huoneesensa, heittäytyi
vuoteelleen ja heltyi katkeraan itkuun.
"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle
anteeksi, hyvä Jumala! -- -- tee minut vahvaksi, anna minulle voimaa
rakastaa isääni, niinkuin minun pitäisi, -- anna minulle anteeksi,
Jumalani -- -- Älä heitä minua pois luotasi, vaan tee minut vahvaksi ja
auta minua rakastamaan isääni!"
Hän itki, itki yhä vaan katkerammin ja rukoili, kunnes lopuksi vähän
rauhottui ja nyyhkytti ainoastaan silloin tällöin. Vihdoinkin tyyntyi
hän ja makasi aivan hiljaan, pää kätkettynä tyynyyn. Ei ääntäkään
kuulunut, myrsky oli jo raivonnut loppuun. Sitten nousi hän ylös, otti
kirjakaapista esille kirjansa, jonka oli saanut ylioppilaalta, sytytti
kynttilän ja alkoi lukea; sivun sai hän vaan luetuksi, ja vaipui sitten
ajatuksiinsa. Laskien käsivartensa kirjalleen istui hän kauan aikaa
painaen päänsä kirjaansa.
Silloin kuului portailta Mathildan askeleet. Nähdessään Ainon istuvan
pää käsivarsille vaipuneena, lähestyi hän häntä, sanoen: "no, joko olet
tullut takaisin?"
Aino ei liikahtanutkaan, ja Mathilda, joka luuli hänen nukkuvan, hiipi
hiljaan varpaisillaan tuolin taakse ja kurkisti kirjaan hänen
olkapäänsä yli. Sitten luki hän ääneen pilkallisella painolla: "Missä
löydämme naisen, joka tuntee oman horjuvaisuutensa, eikä kertaakaan
elämässään olisi toivonut miehen kättä, johon nojautua. Mutta missä
näemme naisen, joka ujosti olisi kätkenyt sydämmeensä tämän suloisen
ajatuksen ja kärsivällisesti odottanut sen toteutumista, vaikkapa
saisikin sitä odottaa kuolemaansa asti, ennenkuin olisi itse
ilmoittanut sydämmensä tunteita."
"Ha-ha-ha! sepä oivallista!" -- ja Mathilda oikein nauraa hohotti.
"Aino, Aino!" huusi hän, pudistaen häntä. "Anna kultaseni minun lukea
enemmän", ja hän otti kirjan Ainon käsivarren alta. Aino hypähti ylös
ja tempasi sen pois. "Älä kajoo tuohon kirjaan, kuule, älä kajoo, se on
liian hyvä sinun silmiesi saastutettavaksi, sen sanon sinulle suoraan."
Mathilda otti askeleen taaksepäin ja katsoa tuijotti hämmästyneenä
Ainoon, joka seisoi hänen edessään suuttuneena ja kiihoittuneena, kuin
ärsytetty eläin häkissään.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "ei suinkaan ylioppilas ole vielä
kosinut sinua?"
"Älä mainitse hänen nimeänsä, kuuletko", huudahti Aino, joka ei enää
voinut pidättää itseään. "Sinä puhut hänestä, sinä, joka et enää
ansaitse suudella hänen kenkänsä pohjiakaan. Hänellä on sydän, mutta
mitä on sinulla? Hän voi puhua ylevää ja jaloa, mutta mitä voit sinä
puhua? Hän voi tehdä hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä voit sinä? Sinä
pyrit tänne, häiritäksesi talon rauhaa; niin, sen olet tehnyt. Sinä olet
viekoitellut minua ja olet tahtonut tehdä minut samanlaiseksi
kirjavaksi riikinkukoksi, kuin itsekin olet. Sinä olet tahtonut opettaa
minua viihtymään samassa tyhjyydessä ja turhuudessa, jossa itse elät.
Sinä luulet, että minä olen kuin hansikka, jota saatat vetää käteesi ja
heittää pois oman mielesi mukaan. Minä olen ollutkin semmoinen, olen
ollut kuin kurja koira, tottelevainen ja ilman omaa tahtoa, mutta
näetkö, nyt olen muuttunut. Nyt on minussa herännyt aivan kuin uusi
elämä ja sen on juuri ylioppilas saanut aikaan, nyt tunnen sinut enkä
enää voi elää yhdessä sinun kanssasi. Sinä olet eroittanut minut
isästäni, olet eroittanut minut täkäläisestä kansasta, joka on sinua
paljon parempi; sinä olet eroittanut minut Jumalastakin, niin, sen olet
tehnyt; mutta nyt en enää sitä kärsi. Pois täytyy sinun lähteä täältä,
pois silmänräpäyksessä, minä en tahdo nähdä sinua luonani."
Mathilda oli aivan kalpea, hän puri hammasta ja yritti vastata, mutta
Aino kiiruhti portaita alas isänsä huoneesen.
Pastori istui kirjoittamassa lamppunsa ääressä, kun ovi avattiin ja
sisään astui Aino kiihtyneenä ja silmät itkusta punaisina. Hän
heittäytyi lattialle isänsä jalkojen eteen, kietoi kätensä hänen
polviensa ympäri ja katseli häneen nöyrästi ja lempeästi.
"Anna minulle anteeksi! anna minulle anteeksi, isä, kaikki, mitä olen
rikkonut sinua vastaan". Itku valtasi taas hänet ja pää vaipui alas
isän polville.
Pastori otti ihmetellen pois silmälasinsa ja laski ne pöydälle. Sitten
hieroi hän silmiänsä ja katseli hämmästyneenä tytärtään.
"Mutta, rakas lapseni, mikä sinun nyt on?" sanoi hän, yrittäen nostaa
Ainoa pystyyn, "mitä sinä olet tehnyt?"
"Ei, ei, isä!" änkytti Aino, "anna minun maata tässä, siksi kunnes
lupaat antaa minulle anteeksi. Niin, minä olen saattanut sinulle surua,
minä en ole ollut sinua kohtaan sellainen, kuin minun olisi pitänyt
olla; minä olen näinä viimeisinä vuosina kuljeskellut jouten täällä
kotona, ajatellen ainoastaan itseäni enkä yhtään sinua. Minä en ole
koettanut tehdä kotiamme sinulle hauskaksi, en ole puhunut sinun
kanssasi enkä tehnyt mitään sinun tähtesi."
Kyynel kiilsi pastorin silmissä. Hän nosti tyttärensä ylös syliinsä,
pyyhkäsi hiukset pois hänen otsaltaan ja suuteli hänen kyyneleisiä
silmiään, sanoen lempeästi:
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Etkö sinä ole ollut minulle
minään? sinähän olet ollut ainoa iloni."
Aino kallisti päänsä isänsä rinnalle.
"Sinä olet, isä, niin hyvä ja hellä minulle, minä en sitä ansaitse;
mutta nyt lupaan tulla paremmaksi, niin, minä lupaan sen, ja sitten on
meidän täällä kotona yhtä hauska kuin ennen muinoin."
Pastori hymyili, taputti tytärtään olkapäälle ja painoi hänet rintaansa
vasten; ja Aino lepäsi siinä niin rauhallisesti, kuin lapsi äitinsä
sylissä.
Vinnillä kuului melua ja hälinää. Matkalaukkua ja laatikoita
kuljetettiin portaita alas, ovia paiskailtiin auki ja kiinni, ja
kimakka naisen ääni kuului huutavan: "Halvar, Maria, Nils!"
Palvelusväki juoksi portaita ylös ja alas, ja hälinästä ei tahtonut
loppua tulla. "Mitä tuo on, kultaseni?" kysyi pastori, kuunneltuaan
tuota melua.
"Oi, -- se on vaan Mathilda!" vastasi Aino säikähtyneenä, painaen
päänsä vielä lähemmäksi isäänsä.
Kohta sen jälkeen seisoi Mathilda ovella, matkapuvussaan.
"Suuri kiitos koko tästä ajasta", sanoi hän pilkallisesti ja kumarsi
ovella. "Kiitos ystävällisestä vieraanvaraisuudestanne."
"Hyvä ystävä, mitä tämä on?" kysyi pastori, aikoen nousta ylös; mutta
Aino kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, niin ett'ei hän päässyt
liikahtamaankaan.
"Aiotteko lähteä pois?"
"Kyllä, täytyyhän minun lähteä, kun minut tällä tavoin melkeinpä
ajetaan ulos ovesta", vastasi Mathilda, hymyillen katkerasti; "eikä
minun suinkaan enää tee mieli häiritä teidän iloanne."
"Mutta" -- -- keskeytti taas pastori.
"Ah, kysykää tuolta neidiltä, niin saatte kyllä tietää", vastasi
Mathilda, tehden lähtöä.
"Mutta, hyvä ystävä, ulkonahan on aivan pimeä", ja pastori koetti taas
nousta, mutta ei voinut; "ei suinkaan lähdöllänne ole mitään kiirettä,
ja tietysti jäätte ainakin yöksi vielä tänne?"
Aino ei vastannut, mutta lähestyi isäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: "oi, älä pyydä häntä jäämään, rakas isä!"
"Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi
Mathilda, "olisi synti, jos ei kaupungissa mitä pikemmin saataisi
tietää, miten täällä vieraita kohdellaan, ja ensi pysäyspaikkaan
ainakin ehdin vielä tänä iltana."
"Mutta, minun rattaani pitää teidän toki -- --"
"Ei kiitoksia, en mitenkään tahdo kuluttaa teidän mukavia, komeita
ajopeliänne, talonpojan kärrit ovat jo valjastettuina; ja kiitoksia
paljon olostani luonanne", vastasi Mathilda kumartaen ylpeästi. Hetken
perästä kuulivat he jo Halvarin laahaavan perässään Mathildan
tavaroita, ruoska läimähti, ja poissa oli Mathilda.
Kuinka hiljaiseksi kävi samassa koko talo. Ei muuta ääntä kuulunut,
kuin kellon nakutus keittiössä. Sisällä paloi lamppu kirkkaasti ja
valoisasti, levittäen niin loistavan, lämpimän valon yli koko huoneen.
Pastori syleili hellästi tytärtänsä, katseli häntä sydämmellisesti ja
pyyhkäsi pois hiukset hänen silmiltään. Aino makasi hiljaan kuin
marmorikuva silmät ummessa ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin
kauan oli etsinyt ja kaivannut.
Mutta ulkona maantiellä suhisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja
kärryissä istui Mathilda jutellen kyytipojan kanssa.
Seitsemäs luku.
Voitto.
Muutama päivä sen jälkeen tapasi ylioppilas maantiellä Ainon joka
käveli yksin.
"Missä on ystävänne, Aino neiti?" kysyi hän ihmetellen.
"Ketä tarkoitatte?"
"Neiti Ravn'ia tietysti."
"Mathilda ei ole minun ystäväni."
"Eikö hän ole enää teidän ystävänne?"
"Hän oli kerran", vastasi Aino, "mutta, Jumalan kiitos, siitä on jo
pitkä aika."
Ylioppilas katsahti Ainoon, joka seisoi niin levollisena ja totisena,
näyttäen aikaihmisemmältä enemmän kuin koskaan ennen.
"Mutta asuuhan hän kuitenkin vielä teillä?" kysyi hän, hämmästyen vielä
enemmän.
"Ei enää", vastasi Aino levollisesti.
"Mikä kartoitti hänet pois täältä? Aikoihan hän viipyä teillä koko
kesän?"
"Minä karkoitin hänet pois", vastasi Aino lujalla, päättäväisellä
äänellä, "minä en kärsinyt enää tätä 'valhe-elämää'."
Ylioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta
sitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui
molemmin käsin Ainon käteen.
"Tottako puhutte, Aino? -- jos te olette jättänyt muutkin entiset
mielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua
ilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa -- -- mutta en -- -- en -- en
voi nyt, vasta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Aino neiti? silloin
tahdon kertoa teille jotain. Hyvästi, hyvästi."
Ylioppilas lähti ja Aino jäi yksin seisomaan maantielle. Hän ei
tietänyt mitä ajatella, vaan kuitenki aavisti hän vähän ja sydän rnpesi
sykkimään, mitä enemmän hän sitä mietti. Hän meni kotiin, omaan
huoneesensa; mutta hiljaan oli hänen mahdoton istua, ulos täytyi hänen
päästä; hän katseli, katseli uudelleen kelloa, mutta se ei ollut hänen
mielestään käynyt koskaan niin hitaasti. Koko yön makasi hän
vuoteellaan mietiskellen, yhä vaan mietiskellen, mahdotonta oli hänen
ummistaa silmiänsä; vasta aamupuoleen nukahti hän hetkeksi, mutta ei
saanut silloinkaan unilta rauhaa, yhä näki hän unessaan edessään
ylioppilaan, iloisena kohottavana sormensa häntä kohti ja sanoen:
"huomenna minä tulen ja silloin kerron teille jotain." Mutta mitäpä
hänellä voisi olla kerrottavaa!
Niinkuin tuuliaispää tuli ylioppilas sinä iltana kotiinsa, säikäyttäen
melkein pyörryksiin emännöitsijänsä, joka aina oli tottunut näkemään
hänen hitaasti astuvan kotiin veräjän kautta, syviin ajatuksiin
vaipuneena, silmät luotuina maahan ja kädet selän takana. Sitten
soitti hän kelloa niin rajusti, kuin olisi tuli ollut valloillaan.
Puurolusikka toisessa ja maitosiili toisessa kädessään juoksi vaimo
avaamaan ovea.
"No, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti hän, katsellen ympärilleen,
nähdäkseen, mitä ensin olisi pelastettava.
"Onko Juhana kotona?" kysyi ylioppilas hätäisesti, "käske hänen tulla
sisään -- paikalla."
"Tästä saat sinä, Juhana", sanoi hän, rengin tultua sisään lakki
kädessä, ja hän otti jokapäiväisen nuttunsa, joka kerran oli
harmittanut Mathildaa. "Voitko käyttää näitä housuja ja näitä
saappaita, niin -- saat ottaa nekin. Ja -- hiljaa -- kuules, Maria!
huomenna saat tuoda sisään uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne
ensin hyvästi". Juhana ja Maria katsahtivat ihmetellen toisiinsa ja
sitten ylioppilaasen. Sitten alkoi Juhana kiittää.
"Ei kestä kiittää, -- nyt tahdon mieluummin olla yksin", lisäsi Erkki,
huomatessaan, että Mariakin aikoi ruveta puhelemaan.
Ylioppilas istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi molemmilla käsillään
silmiään. Sitten hypähti hän ylös ja astui pitkillä askeleilla
edestakaisin lattialla.
Silloin huomasi hän pöydällä kirjeen vanhalta ystävältään. Hän avasi
sen ja selaili sivuja. Sen sisällys oli seuraava:
"Hyvä ystävä!
Suo anteeksi, ett'ei minun enään tee mieli olla yhtä hupsu kuin
ennen, vaan puhun suuni puhtaaksi. Sillä sepä vasta on hullua,
että sinä, vaikkapa ensin sanoit tulevasi iloiseksi kirjeestäni,
ja vaikka niin pitkä aika on kulunut onnettomien päiviesi ajoilta,
voit kuitenkin kirjoittaa minulle sillä tavoin, kuin viime
kerralla! Etkö näe, mikä siitä on seuraus? Sinä elät vaan omassa
mielikuvituksessasi, niin että sinä kerran vielä tulet kuin paavi
vastustamaan koko maailmaa ja muutut homeiseksi, ynseäksi, ikäväksi
vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä ja joka suuttuneena sulkee
ovensa ja sanoo maailmalle: 'nauti, iloitse nyt'. Mutta, mitä tuo
hyödyttää sinua itseäsi, ja mitä sinä hyödytät muita, saarnatessasi
tyhjille seinille; sillä, usko minua, maailma nauraa sinun äreyttäsi.
Vaan siinäpä se onkin, sinä kaipaat enemmän maailmaa kuin maailma
sinua. Maksatko sinä Jumalalle korot niistä monista luonnonlahjoista,
joita Häneltä sait, siten että kietoudut kuin silkkimato omaan
verkkoosi, kuollaksesi siihen? Jos sinä olisitkin saanut
parantumattoman haavan ja vielä siitä kärsisit ja taistelisit,
silloin en tahtoisi lisätä sinulle enää uutta kuormaa. Mutta
kirjoitithan sinä itse voivasi katsella häntä ja koko nuoruuden
aikaasi kuin kaunista kuvaa, jonka ulkopuolella sinä seisot,
semmoisena kuin nyt olet. Minä luulisin myös, että sinun
luonteesi on liian vahva ja reipas, voidaksesi koko elinajaksesi
vaipua kuuvalounelmiin ja huo'ata kuin epätoivoon joutunut
runoilija. Mutta kuuleppas, nyt sanon sinulle jotain aivan
suoraan, koska olen ystäväsi: sinä et ole tullut ihmisvihaajaksi
surusta, kun kadotit hänet, tuon ensimmäisen morsiamesi, vaan
omasta ylpeydestäsi, joka tuntee itsensä loukatuksi ja sen tähden
tahtoo tehdä vastarintaa, kuin tottelematon lapsi. Sinä tiesit,
että sinulla oli enemmän kykyä ja parempia luonnonlahjoja, kuin
useimmilla muilla, ja hän rakasti toista, joka ei mielestäsi
ollut sinun vertaisesi; kas, se juuri on haava, ja siitä ajasta
saakka olet sinä vihannut koko naissukua. Mitä hyvää heissä on
sitä sinun ei tehnyt mieli nähdä, vaan toit esiin kaikki heidän
pahimmat ja heikoimmat puolensa, joilla kyllästytit silmiäsi.
Minä en voi uskoa, että nainen siellä kotosalla on niin huono
tahi avioliitot niin onnettomia, kuin sinä niitä kuvailet; minä
ainakin olen kokenut päinvastaista. Mutta, jos niin onkin, niin
kenessä on syy? Syy on sinussa ja kaikissa niissä miehissä, jotka
joko halveksivat naista tahi tekevät hänet orjakseen. Nainen on
luotu miestä varten, ja kun ei mies tahdo olla todellinen mies,
miten voisi siis nainen olla tosi nainen? Tutki sentähden
itseäsi, hyvä ystävä, ja mieti, etkö löytäisi itsessäsi mitään
syytä. Näyttää tosin nöyrältä, että tahdot kulkea hiljaista
tietäsi ja tulla unohdetuksi, kaikkien hylkäämäksi; mutta
mitenhän tuon nöyryyden laita lienee? Sinulla ei ole oikeutta
kulkea omaa, hiljaista tietäsi, vaan päinvastoin täytyy sinun
pyrkiä esiin, tuoda ilmi mielipiteesi, huomauttaa kaikille,
mikä on suurta ja jaloa. -- Niin, minä en nyt ole sillä tuulella,
että tekisi mieleni kertoa sinulle matkastani; sillä minua niin
suututti tuo sinun kirjeesi, että sanoin itselleni: 'hänelle en
minä enää kirjoita.' Sitten rauhoutuin kuitenkin ja nyt kirjoitan
sinulle nämät rivit. Ne tulevat tosin myöhään, mutta parempi
myöhään kuin ei koskaan. Odotan tuskallisesti vastausta tähän
kirjeeseni, sillä joll'et toisin kirjoita, en enää koskaan
luota sinuun.
Iloinen ystäväsi
N. N."
Ylioppilas istui kirje kädessänsä. "Hyvä Jumala, olisinko voinut noin
muuttua -- mutta Jumalan kiitos, että se on ohitse. Niin, Jumalan
kiitos, että se nyt on ohitse. En minä enää kelpaa erakoksi, ja
huomenna -- huomenna --"
Samaa ajattelivat Maria ja Juhanakin, jotka istuivat ulkona
keskustellen päivän tapauksista arvellen jos jotakin.
Seuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle
vastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa
mennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen
kaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän
edellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt
niin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa
vaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti
riippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon
mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä
ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä,
Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä
lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä
istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."
Aino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen
päin.
"Te luulette ehkä, Aino neiti", alkoi Erkki, "että olen aina ollut
tämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa
tietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas
ylioppilas."
"Minä tiedän sen", vastasi Aino matalalla äänellä.
"Tiedättekö?" toisti ylioppilas ihmetellen. "Ehkä siis myös tiedätte,
että olen kerran ollut kihloissa?" Tämän viimeisen sanan lausui hän
puoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.
"Minä tiedän senkin", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.
Ylioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.
"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä", jatkoi hän liikutettuna, "nimittäin,
kuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne
erehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa."
Aino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.
"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin
kaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään
korkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja
sitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä". Ylioppilas
hengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta
lämpimästi:
"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin
pauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet
minua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille
kannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni
itseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen
uneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani."
Aino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut
sanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki
katsahti häneen lempeästi.
"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti", sanoi hän hetken äänettömyyden
jälkeen; "te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on
autio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja
lämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota
sydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän
kauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva
yhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen
miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän
edestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän
rinnallanne -- niin -- niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti?
voitteko rakastaa minua?"
Aino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen
kasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty
ja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut
ainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.
* * * * *
Illalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa.
Lamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän
iloiset kasvonsa.
"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja
loistoa?" kysyi Erkki.
Aino mietti hetkisen. "Niin, pyytämään Mathildalta anteeksi
käytöstäni", sanoi hän, -- "mutta palaammehan sitten taas pian
kotiimme!"
Loppu.