Ylioppilas istui kirje edessään, kyynelsilmin katsellen sitä, sillä
aikaa kuin pastori odotti, että hän sanoisi jotain.
"No -- mitä arvelette?" kysyi pastori, nähtyään, ett'ei hän enää
lukenut.
"Niin, minä näen, että leikki jo on alkanut", vastasi ylioppilas, "he
soittavat ja lyövät rumpua, mutta koiran ei tee mieli tanssia."
"Ha-ha-ha-ha", nauroi pastori, "niinhän se on. Mutta luultavasti tottuu
hän piankin siihen ja tulee sitten viihtymään paremmin."
"Luultavasti tottuu hän piankin siihen", toisti ylioppilas katkerasti
hymyillen, "samoin voisi vastata miehellekin, joka taistellessaan meren
kuohussa huutaa apua: Makaa siellä, kyllähän pian siihen totut. Voinko
uskoa, että te tämän kirjeen luettuanne kieltäisitte häntä palajamasta
kotiin? Tahdotteko siis, että häntä totutettaisiin ja opetettaisiin
tällaisiin koirankonsteihin?"
"Kysyitte tahtoisinko minä ottaa hänet jo kotiin? Kuinka niin voitte
uskoa? Minkätähden siis lähetinkään hänet kaupunkiin?"
"Niin, minkätähden lähetitte?"
"Kuinka voitte te sitä kysyä, te, jonka paraiten pitäisi tuntea hänet
ja kaupungin elämää. Ei suinkaan hän olisi koko elämänsäkään voinut
olla täällä kotona, niinkuin mikä talonpoikaistyttö. Täytyihän hänen
päästä kaupunkiin, nähdäkseen ja oppiakseen jotain, päästäkseen vähän
sivistyneiden ihmisten seuraan ja saadakseen vähän elämäntapoja!"
"Oh, sillä ei ollut mitään erikoista kiirettä, Minun mielestäni hänellä
oli jo ennestään hyviä elämäntapoja, ja jos hän ensin olisi kasvanut ja
tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi sen enempää tarvinnut.
Todellinen nainen tietää aina käyttäytyä miten on soveliasta,
huolimatta koskaan muodista, ja se juuri on hänessä kauneinta."
"Niin, minä tunnen noita puheenparsia", huudahti pastori, "ne näyttävät
kauneilta ja hyviltä, paperille kirjoitettuina, mutta kun ne tulevat
käytäntöön, ovat ne aivan sopimattomia. Minä kunnioitan, herra
ylioppilas, teidän oppianne ja tietoanne, mutta tässä suhteessa en usko
teitä oikein käytännölliseksi. Minä en pidä tytärtäni minäkään
tavattomana ihmisenä, hän ei ole parempi muita, sentähden voi hän olla
samallainen kuin muutkin."
"Niin, siinäpä se on", keskeytti ylioppilas innossaan, "hänen pitää
olla samallainen kuin muutkin. Jokaisen pitää olla samaan kaavaan
valettu, jokaisen täytyy puhua samaa roskaa, ihmisen pitää olla kone,
joka osaa ulkoa, ennenkuin se pannaan liikkeesen."
"Niin, niin, ollaan siltä yhtä hyviä ystäviä", sanoi pastori,
taputtaen ylioppilasta olkapäälle, "siitä emme koskaan taida tulla
yksimielisiksi. Minä en voi aina käsittää kaikkea, mitä puhutte
aatteista ja yhä vaan aatteista, näettekö, minä olen vielä
vanhoillaolija."
"Suokaa anteeksi", alkoi ylioppilas taas, "että noin kiivastuin.
Minulla ei tosin ole mitään sanomista tässä asiassa, mutta kun te
olette niin hyvä ja annoitte minun lukea kirjeen, otin itselleni
vapauden sanoa suoraan mielipiteeni siitä. Te ette siis nyt ota häntä
kotiin?"
"En, sitä en mitenkään tahdo; kun hän kerran tuli sinne, niin täytyy
hänen myös viipyä siellä vähän aikaa ainakin; mutta parasta lienee,
että minä matkustan sinne häntä tervehtimään, rauhoittaakseni pikku
tyttö tölleröäni."
"Mutta mitä teette, jos ei hän viihdy siellä?"
"Niin, jos ei hän viihtyisi, niin eihän muuta neuvoa olisi, kuin hakea
hänet kotiin, mutta olkaamme vielä hyvässä toivossa."
"Niin, olkaamme hyvässä toivossa", vastasi ylioppilas totisesti,
ojentaen kätensä: "hyvästi, herra pastori, ja kiitoksia
ystävällisyydestänne."
"Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne." --
"Hän on vielä samallainen kuin ennen", ajatteli Erkki, kotiinpäin
astuessaan, "ja kuinka lapsellisesti hän kirjoittaa, niin että kivikin
siitä pehmeentyisi -- -- Herra Jumala suojelkoon sinua!"
Kun ylioppilas noin kuukausi myöhemmin astui tietä pitkin, kuuli hän
jonkun huutavan takanaan. Hän kääntyi ja näki pastorin hengästyneenä
astuvan mäkeä ylös. Erkki meni häntä vastaan.
"No -- sanoinhan niin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi
pastori, hyvillään hieroen käsiään.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.
"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoitti minulle tänään, ett'ei hän nyt
millään muotoa tahtoisi tulla kotiin."
"Vai niin!" sanoi Erkki kylmämielisesti, "ja mikä on syy tähän
muutokseen?"
"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta
iltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra
ylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit
sananne kelpaavat?"
"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas
katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.
"Niin, parastahan se onkin -- ha, ha, ha, -- niin, tulkaa nyt pian
käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos
haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan."
He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta
etsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:
"Rakas isäni!
Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani.
Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn
varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla
on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että
minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt
ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka
päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista
ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin
tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta
se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja
kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein
tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina
niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet
mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy
myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi
uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin
ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi
tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin
olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa
minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.
Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja
raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat
veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin
minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin
tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset
säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus,
kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja
raitis tuulen suhina, -- silloin, en tiedä miten en voinut olla
ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin
halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka
kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle,
se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin
tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en
minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää.
Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta?
Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli
kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille,
mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina
olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi
käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin
luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka
vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja,
enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin
ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt
mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas -- sitä teinkin
ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja
minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä.
Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja
Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista
juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja
luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan
vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen,
ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon
hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä
välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi,
et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin
hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja
muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen
kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän
on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä
mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän
aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua,
vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin
loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan,
ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän
minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä,
mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi
kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa.
Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten
hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen.
Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä
vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista
kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta
odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole
hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei
tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin
saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti.
Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.