I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.
VII. Voitto.
Ensimmäinen luku.
Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen
kahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä,
laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain
viidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat
kammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset,
veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi
huolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi
tavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli
sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä
laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen
solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun
ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella
astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli
hänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä
vasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi
riippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan
hevosta metsästä.
Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän
ei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun
häntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja
kun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon
loistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen
usein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti
puhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän
lepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä
hän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös
häntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli
hänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.
Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin
kuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun
mukana oli myös perinyt isältään.
Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot,
kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka
puuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä,
joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli
puutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja,
juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat
ja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti
kasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se
kuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei
huomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja
haamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä,
taloon vievässä kujanteessa.
Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä
laudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan
oli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa,
luki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän
perinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa
lapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta
sitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut
talon haltuunsa.
Aino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa
talossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine
aituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista
hiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti
istui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen
piippuaan kahvinsa juotua.
Nämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että
Aino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja
pilkallisesti huutanut: "hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!" kun tämä
kulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli
silloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt
takaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan.
Hän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän
ylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi
henkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat
että oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan
onnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut
synkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin
kulkiessaan tietä pitkin.
Pappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin
talosta, -- siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä
oli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista
saattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.
Kerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja
tuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä
toisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun
neitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina,
hyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja
pyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja
nytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä,
joiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä
tunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se
löyhähteli.
Pastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa;
siellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä,
lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että
kirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu
ruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei
mistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan,
aamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat
hänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin,
ikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja
piipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella.
Sitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä,
joita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.
Istuessaan siellä kuuli hän kulkusten kilisevän, sen jälkeen oli
niinkuin joku olisi huutanut: "hoi! tulkaa tänne!" ja hetken perästä
astui renki sisään, ilmoittaen, että ulkona oli joku vieras mies, joka
kyseli pastoria. Tämä pisti päänsä ulos ovesta ja näki ylioppilaan
seisovan siellä, nahkaturkkiin puettuna, ruoska kädessä lumisena
kiireestä kantapäähän asti.
"Suokaa anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että minä häiritsen teitä
näin myöhään, mutta minulle tapahtui onnettomuus, kun matkallani ajoin
kumoon pimeässä. Minä näin niin kirkkaan valon täältä ylhäältä, unohdin
ohjakseni ja sitten -- makasimme sekä minä että hevoseni ojassa --
molemmat aisat palasina. Nyt, suokaa rohkeuteni anteeksi, kysyn teiltä,
herra pastori, tahtoisitteko te lainata minulle rekenne kotiin asti.
Sinne ei ole juuri pitkä matka ja minä lupaan lähettää renkini tuomaan
sen takaisin vielä tänä iltana."
"Tehkää hyvin ja astukaa sisään niin kauaksi -- kyllähän siihen keinon
keksimme -- tehkää niin hyvin" -- ja vieraanvarainen pastori työnsi
ylioppilaan ovesta sisään.
"Ei kiitoksia, herra pastori, voinhan minä sen ajan odottaa täällä
ulkona, minä olen niin lumessa, etten tällä tavoin voi astua kenenkään
huoneesen, ja sitä paitsi on minulla kiire kotiin."
"Mitä turhia! Teilläkö -- kiire kotiin? Teillä on aina kiire kotiin,
mutta kun minun onnistuu saada teidät käsiini, ette niin vähällä pääse
minusta erillenne. Katsokaat, turkin ripustamme tänne -- kestää ainakin
tunnin ennenkuin reki on oven edustalla; sillä meillä on vähän kiire
tänä iltana, katsokaa, tyttärelläni on muutamia ystäviä luonansa vähän
pyörähtelemässä, ja sentähden on aina yhtä ja toista puuhaamista. No --
suostukaa nyt tulemaan" -- ja pastori hymyili, taputti ylioppilasta
olkapäille ja koetti riisua turkkia hänen päältänsä.
"Ei, hyvä herra pastori" -- "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" -- ja
turkki tuli väkisin pois päältä ja Erkin täytyi astua sisään.
Seisoessaan oven kynnyksellä ja nähdessään lampun kirkkaan, rauhallisen
valon, säpsähti hän ja oli vähällä kääntyä takaisin. Hän oli tullut
tänne autiolta, pimeältä tieltä ja kovasta tuulesta ja oli matkalla
kylmään, tyhjään, autioon kotiinsa, ja nyt -- pieni, lämmin herttainen
huone. Kuinka rauhallista täällä oli! Hän katseli lattiamattoa, hän
tarkasteli ikkunaverhoja, katseli kaappia, niissä oli kaikellaisia
korukaluja.
"No, -- tahdotteko piipun?" sanoi pastori, siistien vähän huonettaan,
-- katsokaas tässä, ottakaa tämä tuoli -- minulla ei ole muuta kuin
tätä yhtä lajia tupakkaa tarjottavana, vaan sitä käytettiin minun
nuorena ollessani, ja maalla ei saa olla hyvin vaativainen."
"Mutta minä häiritsen teitä." -- "Mitä vielä, ette suinkaan, ette
suinkaan. Jos ette olisi tulleetkaan, olisin kuitenkin korjannut nämät
pois. Ja olihan se sitäpaitsi minunkin syy, että te ajoitte kumoon."
Pastori hymyili lempeästi ja pani kokoon paperinsa ja kirjansa. "No --
lasillinen olutta. Tahi kupillinen teetä?"
"Ei, sydämelliset kiitokset, älkää mitään puuhailko minun tähteni,
herra pastori."
"En, en, vaan kupillinen lämmintä teetä tekee hyvää ankarasta tuulesta
tultua." Ja pastori soitti kelloa, ja tee tuotiin sisään. Siten jäi
ylioppilas istumaan pastorin huoneesen, pehmeään nojatuoliin, piippu
suussa, ollen kuin kotonaan ja pastori istui häntä vastapäätä.
"No -- eikö teidän mielestänne täällä ole hauska?" kysyi pastori hetken
äänettömyyden jälkeen, huomattuaan, että ylioppilas katseli
ympärilleen; "saisittehan tekin, herra ylioppilas, yhtä hauskan kodin,
jos menisitte naimisiin."
Ylioppilas hymyili. "Vai niinkö luulette, herra pastori? Ehkäpä. Mutta
minä olen jo kihloissa yhden kanssa enkä siis voi mieltyä keneenkään
toiseen."
"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, uskallanko kysyä?" Ja pastori
tarkasteli häntä hämmästyneenä ja muutti tuolinsa lähemmäksi.
"Kirjojeni, tieteeni kanssa," vastasi ylioppilas tyynesti.
"Noh -- eikö ole sen vaarallisempaa," sanoi pastori, hymyili, ryyppäsi
teetä ja muutti taas tuolinsa entiselle paikalle. "Kirjoja on meille
kaikille yltäkyllin. Mutta on eroitus kirjojen ja ihmisten välillä."
"Kuolleet kirjat ovat mielestäni useinkin elävämmät kuin elävät
ihmiset, ja ne puhuvat viisaammin kuin useimmat nykyaikaan."
"Niinkö? Te liioittelette. Oletteko te, vaikka olette niin nuori, jo
ihmisvihaaja. Ei, nuori ystäväni, luottakaa enemmän maailmaan."
"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vaan voisin."
"Ettekö voi? Menkää ulos maailmaan, niin kyllä voitte. Te vaan aina
kökötätte sisällä ettekä anna auringon valon tahi raikkaan ilman tulla
huoneesenne. Ei, menkää ulos maailmaan, siellä on taistelukenttä
sellaisille miehille kuin te olette."
"Minä olen ollut ulkona maailmassa, herra pastori, mutta minun kävi
niinkuin etanoiden, jotka huomaavat vaaran olevan lähellä. Minä vetäsin
sarvet sisään ja kiirehdin kotiin, sillä siellä tiesin olevani
suojassa."
"No, koettakaa kuitenkin uudelleen vielä kerta. Vahinko, että kaikki
tuo viisaus ja työ menee maailmalta hukkaan. Ettekö usko, että kaksi
kirkasta silmää voisi teidät vangita? Kukoistavat kasvot? Mitä?"
"Voi olla mahdollista. Minä olen lihaa ja verta niinkuin kaikki muutkin
enkä minä koskaan sulje silmiäni sille mikä on kaunista. Mutta vuoden
tahi kahden perästä rikkoontuu kuori, kauniin omenan on tänne pistänyt.
Eva on syönyt hyvän tiedon puusta."
"Ei, hyi, hyi, minkätähden noin puhutte? Ettekö muista, että minullakin
on tytär?"
"Löytyy aina poikkeuksia, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä
lapsi, minun luullakseni. Lapsen sielu on kuin vaha, sitä voi muodostaa
monella tavalla. Täytyy vaan koettaa oikein käyttää talttaa. Vaan
kuinka moni sitä tekee? Tahi mitä nykyjään tulee kuvanveistäjien
työhuoneista? Psykejä ehkä? Ei, Jumala paratkoon, niitä ei ole monta,
herra pastori. Ei, sieltä tulee ylpeitä muotinukkeja tahi sivistymätön,
riitainen porvarimatami."
"Te tuomitsette ankarasti ja -- niin, suottehan anteeksi jos sanon
suoraan, -- mielestäni liian pikaisesti, liian suurella nuoruuden
innolla. Ei olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."
"Minä tuomitsen sen mukaan, mitä olen nähnyt, enkä ole siinä voinut
niin suuresti erehtyä. Ja, herra pastori, minä olen nähnyt tyttöjä,
jotka miehessä voisivat herättää toivoa ja rakkautta, jotka voisivat
lämmittää ja kirkastaa koko hänen elämänsä, raittiita lapsensieluja,
joissa avaran maailman elämä vielä uinaili uskollisissa,
toivehikkaissa silmissä, ujoilla, punottavilla poskilla, puoleksi
avonaisella suulla ja tarkkaavilla korvilla, kun täysi-ikäiset puhuvat,
jotka peljästyivät kuin säikähtynyt hirvi, kun heitä katseli tahi
puhutteli, mutta jotka sille, joka kerran oli saavuttanut heidän
täydellisen luottamuksensa, lahjoittivat koko puhtaan sydämmensä
ajatuksineen ja toiveineen. Ja minä olen nähnyt näitä samoja taas
muutaman vuoden perästä. Mitä olivat he oppineet? Niin, he taisivat
keikailla ja pyörähdellä vannehameissaan, he taisivat käyttää
viuhkojansa ja nauraa vähäpätöisille sukkeluuksille, taisivat
lörpötellä teeseuroissa ja ilmoittaa uusia kihlauksia. Ah, he olivat
valinneet katinkullan puhtaan kullan asemesta, tanssisalien kynttilän
valon lämmittämän, kirkkaan auringonpaisteen sijaan. Loistava univormu,
se heidät hurmasi, tyhjät pähkinäkuoret, pinta, herra pastori, he ovat
valinneet elämän tässä maailmassa, eivätkä elämää Jumalassa."
Ylioppilas nousi tuoliltaan ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Hänen
katseensa oli luja ja totinen, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla millä
äänellä hän puhui ymmärtääkseen, ett'ei minkään vieraan käden sopinut
tähän kajota. Pastorikin huomasi tämän, hän näki sen vielä selvemmin
ylioppilaan hehkuvista silmistä. Hän istui sentähden hetken hiljaa,
pudistellen vaan hajamielisenä päätänsä.
"Älkäämme nyt enään siitä riidelkö," sanoi hän vihdoinkin iloisesti,
kohottaen päätänsä, "paha kyllä, on liiankin totta, että nykyajan tytöt
viettävät aikansa vaan komeudessa ja kaikellaisessa muussa turhuudessa.
Mutta, ettekö luule, että nainen voisi tehdä kotinne hauskaksi, jos hän
ei olisikaan aivan teidän mielenne ja määräyksenne mukainen, sillä
katsokaas, mahdotontahan on löytää ketään täydellistä. Ja jos teillä
nyt olisi joku, joka voisi keittää ruokanne, ommella vaatteenne ja
pitää kaikki siistinä ja puhtaana, ettekö silloin luule, eitä tulisitte
lempeämmäksi ja voisitte vähän enemmän luottaa maailmaan --."
"Minä pelkään, ett'ei se riittäisi, herra pastori. Jos minä kerran
valitsen itselleni vaimon, niin ei hän jaa olla kyökkipiika tahi
ompelija tahi pesijä, vaan hänen täytyy olla minun vertaiseni kaikessa.
Hänen täytyisi seurata minua kaikkialle, ei ainoastaan aterialle, vaan
myös kirkkoon, ympäri koko maailman niin kauas kuin ajatukset lentävät.
Hänen täytyisi lukea minun sydämmeni sisimmät ajatukset, koskaan siihen
kyllästymättä. Hänen täytyisi huojentaa kaikki huoleni, hänen täytyisi
valkealla kädellään pyyhkäistä pois kaikki synkät varjot, hänen sylinsä
täytyisi olla avoinna, kun minun väsynyt sieluni tarvitsee lepoa. Hänen
täytyisi rakastaa minua yli kaiken maailmassa ja olla vähäpätöinen
omasta mielestään, vaan kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas,
että hän ansaitsisi saada toisen ihmissielun lahjaksi. Mutta, herra
pastori, mistä sellaisen voisi löytää, siinä juuri kysymys?"
Samalla aukeni ovi ja sisään juoksi pieni tyttö säteilevin silmin ja
lämpimänä tanssin jälkeen, valkoisessa puvussa, loistava punainen nauha
vyöllä ja kukkaseppele sileiksi kammatuissa hiuksissa huutaen: "Isä,
isä! Nyt täytyy sinun --"
Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät
aivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä
tiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin
suloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.
"No lapseni, mitä tahdot?" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi
tuolissaan.
"Ei, ei mitään", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta
ylös, -- "niin sinun täytyy" -- ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa
hänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas
voinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. "Ha, ha, ha, -- he
tahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra
ylioppilas?"
"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään", vastasi ylioppilas,
hän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.
"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta
appelsiinista, että saisin sinut kanssani", sanoi hän, tarttuen isänsä
käsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.
"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko", sanoi pastori,
nipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.
"Tiedättekö, herra ylioppilas", sanoi hän äkkiä, kääntyen
ylioppilaasen, "mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana
nuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. -- Mitä joutavaa! Ei
nyt mitään vastahakoisuutta, -- saattepa nähdä, että se on teille
hyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte
mieltyä", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas
seisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä
lujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään
muualla.
Mutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas
puhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös
kuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen
olisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että
hupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi
melua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin
pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat
he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon
kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan
saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui
koivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja
naapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia,
eivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he
kävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan
tansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä
iltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat,
silmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja
käyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat
tuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja
survomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja
muutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan
valkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat,
panivat he ne jälleen kokoon.
"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina
olla", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat
kiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. "Koetammeko me molemmat,
Sanna?" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, "miten kotonasi
voidaan? -- mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä
kuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin
käyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me
molemmat". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja
painoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.
"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas," sanoi pastori, "niin
saamme nähdä kuka tanssii paraiten -- pysy nyt vaan tahdissa, Sanna."
"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään", vastasi ylioppilas,
pudistaen päätänsä.
"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia -- eikö täällä ole ketään,
joka pyytäisi ylioppilasta?"
Hänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessä
Markus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessään
Ainoa ja toista pientä tyttöä.
"Ylioppilasko vai maisteri?" kysyi Markus raapaisten jalallaan.
"Ei kumpaakaan", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin.
"Kiitos, minä en tanssi."
"Oi, kyllähän ke tanssitte", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä,
saadakseen häntä seuraamaan itseään. "Ylioppilasko vai maisteri?"
kuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. "Oi, kyllähän te
tanssitte", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä
veitikkamaisesti.
"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen
auta", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.
"Ylioppilasko vai maisteri", kuului taas.
"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis
ylioppilas."
Aino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas
ei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen,
mutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut
innokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa
olisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä
musiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin
jäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä
reippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan
katseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin
kasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt
taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti
nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin!
Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja
ilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin
turvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi
hänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes
takaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: "ei enään, nyt tahdon levätä",
vasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön
istumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja
hengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä
alkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä
jälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä
liikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen
oli pudistanut päätänsä.
"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?" kysyi Erkki
leikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.
"Minä en pyydä ketään!" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan,
jonne häntä juuri pyydettiin.
Ylioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön,
joka kolmatta kertaa hänelle niiasi. "Mitä tahdot?" kysyi Erkki,
tarttuen hänen leukaansa. "Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää", oli
vastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi
siis koetella uudelleen. "Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?"
kyselivät hänen ystävänsä uteliaana. "Oi, hän oli niin hyvä, -- niin
hyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni". -- "No, onko se totta,
niin tahdon minäkin koettaa"; -- "ja minä" -- "ja minä". Ylioppilas oli
oikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen
niiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille
kieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.
"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pastori ohimennen
hänen korvaan.
"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen." Ja
hän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai
kunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti
maljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi
maljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän
puhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin
kirkossa.
"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän", sanoi
isä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.
"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.
"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken", vastasi pastori. Aino tuli hänen
luoksensa. "Enkö saisi olla laulamatta, isä", kuiskasi hän puoleksi
valittaen, "minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun
ylioppilas on täällä."
"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä",
vastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.
"Hän ujostelee teitä", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.
"Vai niin", vastasi tämä hajamielisesti, huomatessaan kuinka
vastahakoisesti Aino astui lattian yli.
Erkki istui sohvaan ja kuunteli tarkasti. Aino lauloi useita
kansanlauluja. "Kiliä mä paimensin", "Oi Ola, Ola mun armahani", ja
lopuksi "Pikku Katri." Hänen äänensä värähteli ensin vähäsen ja oli
hiukan kimakka, mutta mitä enemmän hän lauloi, sitä paremmin sujui.
Hän lauloi niin luontevasti, koristelematta ja kuitenkin niin
tunteellisesti, sydämellisesti ja elävästi, niinkuin olisi hänen
sydämmensä sykkinyt joka säveleessä. Ylioppilas istui ajatuksiinsa
aivan vaipuneena.
"Mitä pidätte näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pastori,
muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä.
-- "Mitä sanoitte? -- Oi kyllä, hyvin paljon. Minusta tuntuu,
kuullessani niitä laulettavan, niinkuin näkisin koko elämän edessäni."
"Niin, eikö se ole totta? Laulakoot muut vaan liverryksiään ja koreita
laulujaan, mutta toista ovat minusta nämät kansanlaulut."
"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanojen merkityksen, hän näki
laulaessaan kuvat elävästi edessään. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa."
"Niin, sen mielestä joka on vähään tyytyväinen."
"Sydämmelliset kiitokset laulustanne", sanoi ylioppilas samassa
Ainolle, joka kulki hänen ohitseen.
"Ei mitään kiittämistä, se kävi niin huonosti", vastasi tämä,
kiiruhtaen punastuneena pois, mutta hän oli kuitenkin iloinen, kuin
ylioppilas sanoi tämän.
Oli yösydän, kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa. Hän meni
huoneesensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmä, ja kirjat, hänen
elämänsä, hänen morsiamensa olivat pöydällä pitkässä rivissä. Hän
heittäytyi tuolille ja peitti päänsä käsiinsä. Mielensä oli niin
rauhaton että hän ei voinut vielä mennä levolle, vaan kulki edes
takaisin lattialla, kädet selkänsä takana. "Miten kummallista, minä
olen taas tullut lapseksi, aivan niinkuin entisinä aikoinani, ja se oli
suloista, viehättävää ja hurmaavaa, ja hän, Aino, oli niin herttainen,
niin lapsellisen viaton ja sydämmellinen, sen tunsin laulustakin. --
Vaan, eikö kaikki tämä kauneus, iloisuus ja viattomuus jo muutaman
vuoden perästä katoa maailman suuressa melskeessä ja muutu muodin ja
seuraelämän orjuudessa, kuinka surkeata!"
"A-haa", sanoi hän haukottaen -- "hyvältä tuntui päästä jälleen
kotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea
kirjaani 'Casparis Jesaias'."
Hän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten
astui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä
nuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli
sitä kauan, kauan. "Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin
vaalea", mutisi hän, "mutta hän on pian muuttuva -- niin hän on
muuttuva." Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä,
luki iltarukouksensa ja vaipui uneen.
Toinen luku.
Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
Seuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan
kuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla
istui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin
illallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys,
joka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa,
jatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki
muisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen,
valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori,
iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut
mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut
työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet
eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas
joskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien,
pysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut
askeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt
kohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.
Erkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli
kysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin,
kiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan -- siitä e:
tosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen
mennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä
sinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.
Seuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas
kuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä
kulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin
kauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa
jokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä,
kuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen
siunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen,
että hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko
tämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen
kaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät,
kosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin
perästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen
käsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi
ja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä,
pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä
tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla
alttarin edessä.
Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä
menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin
ennen.
Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen
käveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja
kulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen
ja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui
tytön luokse.
Aino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat
hänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta
Erkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.
"Hyvää huomenta, neiti Aino", sanoi hän nostaen hattuaan.
"Hyvää huomenta", vastasi Aino, punastuen ja katsahtamatta häneen.
"Onnea ripille pääsöönne", sanoi ylioppilas, ojentaen hänelle kätensä.
"Kiitos paljon", vastasi Aino, ruveten taas astumaan. Ylioppilas ei
päästänyt häntä, vaan kulki hänen sivullaan.
"No -- eikö tunnu kummalliselta olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas
pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Enpä tiedä. Minun mielestäni on niinkuin ennenkin", vastasi Aino.
"Eikö ole yhtään eroitusta?" kysyi Erkki.
"Ei mitään muuta kuin se, että nyt yksin hoidan taloutta", vastasi taas
Aino.
"Ja elämänne on muuten entisellään, samat ajatukset, samat unelmat? --
Ettekö ole halunneet pois kotoanne?"
"En koskaan."
"Eikö teidän mielestänne teillä koskaan ole ikävä kotonanne
pappilassa?"
"Ei."
"Mutta mitä te oikeastaan toimitatte siellä koko pitkän päivän?"
"Mitäkö minä toimitan?" sanoi Aino, ja katsahti ensi kerran
ylioppilaasen hymyillen, sillä hän ei ollut koskaan kuullut niin
kummallista kysymystä. "Niin, onhan siellä paljonkin toimittamista.
Ensin kun nousen ylös aamulla keitän isälleni kahvia, sitten kuorin
maidon, soitan vähäsen ja valmistan päivällisen. Ja iltapäivällä on
yhtä ja toista tehtävää, ompelusta sekä paljon muutakin. Minä hoidan
puutarhaa, autan karjakkoamme hänen lypsäessään lehmiä ja sitte tulee
taas illallisaika."
"Mutta noina pitkinä, synkkinä talvi-iltoina varmaankin enimmäkseen
luette?"
"Luen? En, miten saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Aino kummissaan.
"Ettekö saisi aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas hänkin kummissaan.
"En, mutta isäni lukee minulle ääneen joskus illallisen jälkeen."
"Ja se on mielestänne hauskaa?"
"Eipä juuri niin hauskaa. Hän aina valitseepi sellaisia hyödyllisiä
kirjoja, eivätkä ne ole yhtään hauskoja."
"Mutta ettekö lue mitään itseksenne?"
"Kyllä joskus vähäisen. Minä olen lukenut Robinson'in ja jonkun
kertomuskirjan, nimeltä: 'nuorille lukijoille', ja sitä paitsi muutaman
vanhanaikuisen kirjan isäni kaapista."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
"Nyt olin varmaankin tyhmä," ajatteli Aino, ja veri nousi hänen
poskiinsa.
Erkki huomasi tämän ja tuli äkkiä totiseksi.
"Älkää luulko, neiti Aino, että teille nauran; siihen ei minulla ole
mitään syytä, minusta oli vaan niin outoa ja hauskaa kuulla, että
nuori, teidän ikäisenne tyttö niin vähäisen tuntee maailmaa eikä ole
lukenut romaaneja ja kaikellaisia kirjoja, ennenkuin voi niitä
täydellisesti käsittää."
"Minä olen myös lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain lahjaksi
ripille mennessäni", lisäsi Aino, ikäänkuin parantaakseen tyhmyyttään.
"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.
"Kuka ne on kirjoittanut? -- Kas sitä en tiedä, mutta mustilla kansilla
on kultaristi."
Erkki puri hammastaan, sillä hän ei enään tahtonut hymyillä, ja Aino
huomasi tämän.
"Niin, kyllä minä sen tunnen", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa
ylös. "Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja
taskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen,
kultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa
niin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte
nähdä, että sitä kannattaa lukea." Ylioppilas otti taskustaan pienen
paperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.
"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi", sanoi Erkki
pysähtyen, "minä menen tännepäin", ja sen sanottuaan lähti hän pois.
"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa",
ajatteli Aino hänen erottuansa. "Minä puhuin varmaankin hyvin
tyhmästi", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.
"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in" --
ajatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. "Hyvänen aika, kuinka viaton
ja lapsellinen -- lukenut Robinson'in."
Huoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna:
"Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf
Monod."
Kun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko
tämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt -- vaan ei
kuitenkaan tarkkaan.
"Mitä pidätte siitä?" kysyi ylioppilas.
"Kyllä -- paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita",
sanoi hän vähän ujosti.
Ylioppilas katsoi häneen terävästi. "Te ymmärrätte niin vähän sellaisia
asioita", toisti hän. "Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se
on varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte."
"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo."
"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun
hyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos
tahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä
kutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle
oletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?"
"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"
"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata."
"Ottaisinko -- en -- minä en luule, että isäni siitä pitää.
Romaania --"
"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa."
"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan.
Meillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja
hän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien
romaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken."
"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden
lukemisesta."
"Ah, -- enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista,
sillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon
mieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä
mitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä
vuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä
puhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa
puitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen."
Ylioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.
"Niin, eikö totta, -- teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja
lintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi
jotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte
vastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita."
"Niin, aivan niin -- ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että
vuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö
teidänkin mielestänne?"
"Hm", sanoi ylioppilas surullisesti, "ei juuri niin, mutta kerran oli
minunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se
aika on jo aikoja sitten mennyt."
"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?" kysyi Aino,
katsahtaen totisesti ylioppilaasen.
"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän
tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka
sen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa."
"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?"
"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin
leikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on
parempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa.
Mutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä
ymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä --."
"Luuletteko siis, että minä saan surua?"
"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te
enään riemuiten juoksentele niityillä."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi,
lähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme."
"Suuri kiitos!"
"Miten kummallinen tuo ylioppilas on", ajatteli Aino, astuessaan yksin
tietä pitkin, pappilaan päin, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua
kohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran
puheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? -- -- ja
nyt rupean minä lukemaan romaania."
"Hän on vielä entisellään", ajatteli ylioppilas, "jotenkin lapsellinen.
Muistan vielä hänen katsettaan kirkossa -- hm, tässä sielussa on
monioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä
nukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy
pudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä
taitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut.
Hänen katseensa kirkossa petti minua -- -- mutta ei, se ei pettänyt
minua, odota, odota vaan." -- --
Ylioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan
heidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä
nähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.
"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista", sanoi hän loistavin silmin,
"oi ne olivat niin --" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten --
"minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran,
Saisinko?"
"Niin monta kertaa kuin haluatte", vastasi ylioppilas.
"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin
hauskoja."
"Vai niin", vastasi Erkki.
"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan", jatkoi Aino
innostuneena, "eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin,
vaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella
keihästelyä ja tanssia --"
"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen,
urhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa --?"
"Niin, herrat eivät enään ole samallaisia kuin siihen aikaan", sanoi
Aino.
"Eivät, vaan nykyaikana ritarit käyvät hännystakissa ja ovat nyreän
näköiset", vastasi ylioppilas.
"Mutta jos minä olisin elänyt siihen aikaan, kuin" --
"Niin olisitte nähneet kaikkea tuota ihanaa ja kummallista, ajattelette
varmaankin? Mutta sitä voitte vieläkin, neiti Aino."
"Voinko?" kysyi Aino, katsahtaen häneen hämmästyksissään.
"Voitte kyllä, jos vaan tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla
rannalla, tiedättekö, on vanha jättiläishauta. Sinne on Angantyr
veljineen haudattuna. Kun nyt yöllä tuulee ja myrskyilee ja synkät
pilvet kulkevat kuin mustat, korskivat hevoset, kun aallot vaahtoavat
ja loiskuvat valkoisina maata vasten, silloin taivas leimuaa, ja Hervör
vaatii kuollutta isäänsä esille. Ukkonen jyrisee, haudat aukenevat,
kuolleet puhuvat sinulle myrskyn siivillä. Sinua värisyttää ja
pelottaa, niinkuin jäinen käsi olisi sinuun tarttunut, sinä suljet
ikkunan, ristit silmäsi ja katselet varovaisesti onko ketään sisällä,
ja kun kuu heittää hopeitaan kedolle ja kaikki näyttää vapisevan sen
kalpeassa valossa, ja keijukaisten kuningas liitää eteenpäin sukkelasti
ja keveästi, silloin tulee keijukainen, tuoden Orvarodd'ille kuun
säteistä kudotun paidan. Hän tanssii leikkien hänen edessään viheriällä
nurmella, siksi kuin kaikki katoaa sumuun, ja sinä et näe kuin kiviä,
puita, maata ja jokea, joka kohisten ja pauhaten virtaa ohitse."
Ylioppilas oli tätä kertoessaan pysähtynyt ja Aino kuunteli häntä
hämmästyksissään. Kun hän vaikeni, seisoi Aino, ikäänkuin uneksien,
mutta heräsi sitten ja sanoi hymyillen:
"Nyt laskette leikkiä. Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että tuo
kaikki tapahtui Tanskassa?"
"Tanskassa, Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, se on sama.
Mielikuvituksen maailmassa ei nimistä huolita. Sanotaan vaan 'minä
tahdon', niin se on edessäni. Siten voitte keskellä talvea mielessänne
kuvailla Itämaita hehkuvine väreineen, tuoksuvine kukkineen ja kesällä
Grönlannin tunturin, lumen ja jään peittämänä."
"Kyllähän minä tiesin, että voisin uneksia sellaista, mutta
valvoessa --"
"Jos sitä voitte uneksiessanne, niin voitte myös valvoessanne joka
kerta kuin annatte ajatuksenne vaipua unelmiin."
"Niin, -- mutta miten te, joka olette niin viisas, voitte ajatella
mitään sellaista?"
"Te olette myös viisas, Aino neiti, sentähden voitte tekin ajatella
sellaista. Viisaat näkevät, mutta tyhmät eivät näe mitään. Sentähden on
lapsi paljon viisaampi kuin täysi-ikäinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi
panee kuvaillessaan elämän ja sielun kaikkeen, mutta aikaihminen
useinkaan ei näe elämää eikä sielua missään ja tätä kutsuu maailma
viisaudeksi. Aikaihminen voi ottaa kukan, leikata sen palasiksi, laskea
heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, nauttii sen kauniista
väristä ja suloisesta tuoksusta ja ajattelee: 'asuukohan tässä
keijukainen, josta olen lukenut kertomuksissa?' Ja kun lapsi voi nähdä
taivaan täynnä enkeleitä, aikaihminen ei voi huomata muuta kuin la'en,
joka on milloin sininen, milloin harmaa. Ja kun lapsi luottamuksella
rukoukseensa jättää itsensä Jesuksen haltuun, pelkää aikaihminen
tulipaloa ja sairautta tahi muuta semmoista. Kuka on siis viisaampi?
Lapsiko vai aikaihminen? Raamattu pitää lasta viisaampana, vaan maailma
aikaihmistä. Kumpiko lie oikeassa? Mutta ainoastaan raamatullahan on
avaimet taivaan valtakuntaan ja siinä on kirjoitettuna: ei kukaan pääse
tähän sisälle, joll'ei hän ole niin viisas kuin lapsi."
"Löytyykö siis ketään, joka ei usko Jumalaa?" kysyi Aino totisesti.
"Löytyy monta, monta, ja kun te tulette enemmän muitten ihmisten
sekaan, saatte tekin nähdä ja kuulla heitä. He pilkkaavat kaikkea mikä
on pyhää ja kansa nauraa heille ja kutsuu heitä sukkeliksi."
"Ja tällaiset ovat ihmiset! Te puhutte minulle niin pahaa
aikaihmisistä, että minua peloittaa tulla siksi."
"Teidän ei tarvitse peljätä, Aino neiti; täysikasvuiseksi täytyy
jokaisen tulla; kysymys on vaan voitteko nähdä, niinkuin entisinä
aikoinanne, voitteko tyytyä 'lapsenloruihin' ja luottaa siihen, että
Jumala on sanova: 'sinä olet viisas, sinulle on ovi avoinna'."
"En luulisi sitä niin vaikeaksi", vastasi Aino, "sillä minun mielestäni
se on niin selvää, ett'ei toisin voisi ollakaan."
"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa on aina terävät silmät, mutta
vanhemmaksi tultua tulee ihminen aina lyhytnäköisemmäksi ja silloin on
vaan koetettava hankkia sopivia silmälasia. Mutta älkää myöskään
peljätkö, sillä Raamatussa on kirjoitettuna: 'kun Jumala on kanssamme,
kuka voi silloin olla meitä vastaan'."
Kun he sinä päivänä erosivat, jäi ylioppilas kauaksi aikaa katselemaan
hänen jälkeensä.
"Hän on rohkea ja vahva", ajatteli Erkki, "ja nyt kohottaa hän
siipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen,
ei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja
rohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä
haavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?"
Siitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he
tapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle
vanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja
uljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset
siellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä
kaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut
uneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä
näki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri
niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään;
hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä
ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja
katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä
lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla
paikalla missä hän nyt itse istui.
Tahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin
aikaa lukemiseensa.
Ylioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska
puhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi
niin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen
edessään. "Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni", ajatteli Aino,
ja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut
panna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän
Hottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla,
-- kaukana täältä.
Kolmas luku.
Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
Ylioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä
siihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi
mennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin
kummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa.
Olihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin
leivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa
kasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin
se joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja
muodostuvat lehdiksi.
Hänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän
kerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.
"Neitikö kipeänä?" toisti Mari kummastuksissaan, "ei pikkustakaan; hän
lähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja --"
"Kaupunkiinko? -- lähtikö hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas
hämmästyksissään.
"Niin, onko se mikään kumma?" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, "hän
lähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden
totta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi."
Ylioppilas malttoi taas mielensä. "Hyvästi, ja sano terveisiä
pastorille", sanoi hän jatkaen matkaansa.
Hän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän
katsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan
huoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen
ei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä
kiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin
lattialle. "Hänkin lähti kaupunkiin", ajatteli hän, "sitä tietä piti
hänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen
heräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi,
todelliseksi naiseksi, -- ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja
herättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten -- on ilo mennyt, seuraavana
päivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois
risuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän
toisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. -- -- Niin,
siihen loppui se satu."
"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen -- hän taisi niin uskollisesti
katsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli
puhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi
hän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan
kokeneempana. -- -- Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on
varmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!" -- --
Kerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja
ylioppilas astui sisään.
"No kuinka harvinainen vieras", sanoi pastori, käännyttyään ja
huomattuaan kuka tulija oli.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät.
Kuinka voitte?" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.
"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut
kaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän
siellä."
"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, -- niin, hän on poissa,
tuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi
oloonsa." Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.
"Vai eikö hän viihdy siellä?" kysyi ylioppilas uteliaana.
"Ei hän raukka näy viihtyvän. -- Voittehan itse ajatella, hän on ensi
kerran kaupungissa aivan ventovieraiden ihmisten seurassa ja aivan
uusissa oloissa."
"Mutta mitä se voi vaikuttaa? Minä luulin, että nuo uudet olot vaan
hämmästyttäisivät häntä."
"Niin, tässä saatte itse nähdä", sanoi pastori, ottaen kirjeen
pöydältä. "Saatte mielellänne lukea sen, jos vaan haluatte. Siinä ei
ole mitään salaisuuksia. Mutta älkää tarkastelko kirjoitusta."
"Oi, -- suuri kiitos!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki siitä seuraavan:
"Rakas isäni!
Anna minun tulla kotiin, sillä täällä kaupungissa on niin
ikävä. Minä itken melkein jok'ikinen päivä, sillä minä en
tiedä mitä minusta voi tulla. Jos teen mitä tahansa, on
kaikki vaan hullusti. Milloin pitää minun olla yhdellä,
milloin toisella tavalla. Välistä täytyy minun niiata maahan
asti, joka kerran kun tapaan kadulla jonkun herran, joka
tervehtii minua, ja sitten täytyy minun katsella hänen
silmiinsä ja hymyillä, niin he sanovat. Ja sitten huomaan
minä olevani niin tyhmä kaikenlaisissa asioissa, ett'en
tiedä mitään enkä voi mistään puhella. Kotona oli mielestäni
niin helppo puhella ja ylioppilas jutteli niin paljon, jota
ymmärsin ja oli hauska kuunnella. Mutta täällä ei koskaan
puhuta sellaisista asioista. He kysyvät kuinka monta kertaa
viikossa posti tuli kotiin, kuinka kauan olen käyttänyt pitkiä
hameita, ja he kertovat, että Olga Lindströmin kaulus oli
vinossa, että luutnantti Karlsson oli kolme kertaa tanssinut
Helena Belsin'in kanssa ja saattanut häntä vaunujen ovelle.
Vaan semmoista en minä ymmärrä enkä huomaa ja istun vaan siellä,
vastaan kysymyksiin ei tahi kyllä, häpeän ja punastun. Minä
en tiedä mikä siihen on syynä, ett'eivät herrat täällä ole
samallaisia kuin kotona. Minä tarkoitan, kuinka ylioppilas
tavatessaan minut tiellä ainoastaan nyykäytti päätään ja kohotti
lakkiaan; mutta täällä he kumartavat ja kääntelevät itseään
melkein joka sanaa lausuessaan ja sanovat lakkaamatta neiti
ja pyyhkäisevät viiksiään. Tähän en minä ole tottunut,
vaan tulen ujoksi ja olen ääneti. Ja jos koetan vähän puhua,
rupeaa sydäntäni tykyttämään, veri nousee poskiini ja silloin
-- silloin tekisi mieleni itkeä. Täällä kotona, missä asun,
hyväilevät he minua ja sanovat, ett'ei minun pitäisi sillä
tavoin vastata, vaan sanoa niin ja niin. Täällä on ilkeä
vanhapoika, jota kaikki sanovat Erkki sedäksi ja joka aina
vaan kuljeksii täällä, tahtoo vähän väliä minua suudella ja
kutsuu minua pikku maalaisruusukseen. Ja he ovat antaneet
minulle vannehameen ja kiharoineet hiukseni ja käskeneet minun
käydä jalat enemmän ulospäin. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin,
minä niin ikävöin sinua ja kaikkia teitä, Kultaruusuani ja
Mustaani. Minä kysyin, enkö voisi saada sitä tänne; sillä täällä
pihalla olisi hyvä tila ja tallikin on täällä. Vaan kuultuaan,
että se oli vuohi, nauroivat he sanoen, ett'ei minun täällä
kaupungissa pitäisi puhua vuohista, lehmistä ja muista sellaisista,
se ei ole sopivaa, niinkuin eivät nekin olisi Jumalan luomia.
Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä koetan olla hyvä tyttö
ja koetan tehdä kaikki sinun mielesi mukaan. Oi, anna minun tulla!