tarttui molemmin käsin hänen sormiinsa ja pidätti häntä: "Ei,
Niccolò, sinun täytyy jäädä. En ole synnyttänyt sinulle poikaa, vaan
olen synnyttänyt oman rikokseni maailmaan. Kaikkina niinä päivinä,
jolloin olen ollut vaimosi, en ole tuntiakaan ollut sinulle uskoton,
en ajatuksissanikaan. Koko aikana, jonka sinut olen tuntenut, olen
ollut ylpeä sinun rakkaudestasi ja kiitollinen onnesta, jonka minulle
olet luonut. Jalompaa miestä kuin sinä ei ole Firenzessä eikä koko
maailmassa. Sanon sen käsi sakramentilla, sillä minulla on sinun kätesi
kädessäni."
"Puhu siis, Giovanna, että voin ymmärtää ja ettei minun tarvitse olla
epätoivon vallassa."
"Niccolò, isäni ystävä, mieheni ja suojelijani, anna minun ripittää
itseni sinulle, kuin tekisin sen omalle isälleni. Ne miehet, jotka
tunsin ennen sinua, eivät olleet miehiä. Yksi tahtoi väkivallalla ottaa
minut. Hän hiipi huoneeseeni yöllä kuin varas. Kuin varas hän menetti
oikean kätensä. Mutta hänen vasen kätensä antoi isälleni kuoleman.
Toinen tahtoi opettaa minua leikittelemään ja tuntemaan sen juoman
maun, jota kevytmielinen nuoriso tarjoaa toinen toiselleen suusta
suuhun, ikäänkuin rakkaus olisi kaivonmalja julkisella torilla, josta
jokainen sammuttaa janonsa. Mutta minä olin ylpeä ja työnsin maljan
pois. Sitten tuli eräs, jota rakastin tietämättäni. Hän sai minut
kuuntelemaan omaa sydäntäni. Minä kuulin sen lyövän isäni hautakiveä
vastaan. Annoin oman sydämeni hurmata itseni. Hän otti minut syliinsä
samana päivänä, jolloin maa oli peittänyt isäni. Kuuletko, Niccolò:
hän vietteli minut pyhyydenhäväistykseen. Hän syleili minua isäni
kirstun kannella. Ja minä häpäisin oman sukuni veren. Kun heräsin
juopumuksestani ja rikoksestani, tahdoin pettää itseäni ja sanoin:
'Tätä en uskaltanut siksi, että rakastin, vaan ainoastaan siksi, että
aavistin isäni valinneen minulle tämän miehen. Ja tämän on _hän_ vain
uskaltanut siksi, että hän on luvannut isälleni naida minut.' Mutta
oi, Niccolò, niin pian kuin ymmärsin, että me molemmat — hän niinkuin
minäkin — olimme vain seuranneet aistiemme villiä viettiä, tukahdutin
heikkouden sydämessäni. Ymmärsin rikokseni ja vannoin vihaavani häntä,
joka oli opettanut minut tuntemaan vereni villin voiman. Seuraavana
päivänä tulit _sinä_. Sinä teit minut vahvaksi."
Mercatale sanoi poiskäännetyin kasvoin:
"Olisit ollut voimakkaampi, Giovanna, jos olisit seurannut veresi
ääntä. Muistatko, että sanoin, etten halunnut kättäsi, ellei sydämesi
sitä seurannut?"
"Mutta minä, Niccolò, seurasin vain tarvettani rakastaa
miehuullisuutta, voimaa, pelotonta avomielisyyttä. Tahdoin voittaa oman
heikkouteni. Ja minä rakastin jokaista sinun sanaasi, minkä minulle
lausuit, tahtosi puhtautta, ajatustesi viisasta, selvää ja kiinteätä
juoksua. Sinä puhuit kuin oma ylpeyden ja voiman unelmani, kuin oma
isäni. Siksi valitsin sinut enkä — Gentile Cavalcantia."
"Miksi mainitset hänen nimensä?" kysyi Mercatale, ja kaikki rypyt hänen
kasvoissaan värisivät. "Rakastatko häntä vielä?"
"En", sanoi Giovanna lujasti ja itki kauan. "En. Vaikka hän saisi kivet
puhumaan, ei hän koskaan saa minua uskomaan, että hän todella on minua
rakastanut."
"Ja kuitenkin tietää koko Firenze", sanoi Mercatale, "että hän rakastaa
sinua".
"Mutta sinä, Niccolò, tiedät, etten ole suonut hänelle katsetta enkä
ajatustakaan, sittenkuin annoin lakaista kynnykseltäni hänen punaiset
kukkansa."
"Mitä minä tiedän sinun ajatuksistasi, Giovanna?" sanoi Mercatale
katkerasti. "Ja mitä sinä itse tiedät? Katso lastasi. Mitä se auttaa,
ettet ole suonut hänelle ajatusta, kun kohtusi on lahjoittanut hänelle
pojan."
"Kohtuni on kätkenyt häpeäni", valitti Giovanna. "Ja minä olen
synnyttänyt unohdetun rikokseni maailmaan. Kunpa olisin kuollut! Jospa
antaisit minulle kuoleman, Mercatale."
"Kuolema on huono lohdutus, Giovanna. Katso, _minä_ jään eloon, vaikka
olen vailla perillistä. Ja minä rakastan yhä, vaikka olen vailla
toivoa. Giovanna, Giovanna, kun vanha mies rakastaa, niin hänen satonsa
tähkät ovat tyhjiä, ja hän on sen ansainnut."
* * * * *
Giovanna paadutti mielensä. Hän ei enää tahtonut panna lasta rinnalleen
eikä nähdä sitä. Sille täytyi hankkia imettäjä. Päiviä ja öitä hän
makasi taistellen äidinkaipuutansa vastaan. Maito kuohui kiinteässä
rinnassa, kuin se olisi ääneti huutanut lapsen suuta. Mutta Giovanna ei
tahtonut. — "En nouse vuoteestani, Niccolo, ennenkuin täytät tahtoni",
sanoi hän.
Vihdoin Mercatale noudatti hänen tahtoaan ja antoi viedä lapsen
Cavalcantin palatsille. Hän antoi imettäjän jäädä sen kanssa
porttiholvin suojaan ja meni itse talon herraa kohti, jonka hän
näki kiertävän pylväspihan suihkukaivoa. Kun Mercatale lähestyi,
pysähtyi Gentile sen paasien märälle lumelle, ei vastannut hänen
tervehdykseensä, vaan katseli lumihiutaleita, jotka sulivat altaan
tummaan veteen.
Mercatale meni hänen luokseen ja sanoi puoliääneen:
"Gentile Cavalcanti, minä tuon teille vaimoltani jotakin, joka on
teidän omaisuuttanne."
"Mitä?" kysyi Gentile myrkyllisesti ja katkerasti. "Ehkäpä oman
sydämeni vadissa?"
"Ainakin omaa lihaanne ja vertanne tuossa noilla käsivarsilla", sanoi
Mercatale hiljaa, omituisesti hymyillen.
Gentile punastui ja kouraisi kädellään kaivon hienoa vesisuihkua.
"Omaa lihaani ja vertani, messer Mercatale?"
"Poikanne", sanoi Mercatale ja osoitti porttia kohti.
Gentile ei liikahtanut. Mutta Mercatale veti häntä viitasta ja kuiskasi
kalseasti ja tiukasti:
"Vaimoni on synnyttänyt pojan, jonka hän väittää olevan teidän. Hän
lähettää lapsen teille ja sanoo minun kauttani: Niinkuin hän lähettää
teille tämän lapsen, niin hän pyyhkii elämästään viimeisenkin muiston
teistä."
"Messer Mercatale", sanoi Gentile raskain hengenvedoin, jotka
kumahtelivat kuin veren painosta. "Vastatkaa vaimollenne, että jos hän
tahtoo antaa minulle pojan, tulkoon ensin itse minun luokseni. Muista
kuin hänen käsistään en ota sitä vastaan."
"Te unohdatte kuka vaimoni on. Siveämpää naista ei ole Firenzessä eikä
koko maailmassa."
"Mitä on siveys, messer Mercatale?"
"Siveys, Gentile Cavalcanti? Siveys on ylpeyttä."
"Sanokaa monna Giovannalle minun puolestani, että hänen siveytensä on
pelkuruutta."
"Ja sanotteko sitä pelkuruudeksi, että äiti lähettää vastasyntyneen
lapsensa luotansa, että hän vapaasta tahdostaan, ollakseen puhdas
vilpistä, sanoo miehelleen: Tämä ei ole poikasi. Ja mitä te tiedätte
rakkaudesta, kun ette lankea polvillenne lapsen eteen, joka on omaa
lihaanne ja vertanne?"
"Rakkaus, messer Mercatale", sanoi Gentile hiljaa ja pudistaen päätään,
"merkitsee teille suvun jatkamista ja isän-onnea ja hyveen kaunistamaa
vaimoa. Oi, minä rakastan rakkauden itsensä vuoksi."
"Tosiaan", sanoi Mercatale ja meni nopeasti porttia kohden, "silloin ei
tämä lapsi ole teidän. Se tulkoon minun lapsekseni. Se kantakoon minun
nimeäni ja olkoon minun perilliseni."
"Se onkin aivan oikein", huusi Gentile hänen jälkeensä.
"Mitä sanotte?" kysyi Mercatale. Hän kääntyi takaisin ja tarttui
Gentilen molempiin käsiin. "Miksi hymyilette tuolla tavalla?"
"Eipä vielä milloinkaan suudelma ole siittänyt lasta, messer Mercatale.
Mutta lapsivuoteen tuskissa voi myöskin tulla sanotuksi totuuksia. Ja
nyt on vaimonne sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Eikö minulla
ole syytä olla iloinen?"
"Mitä teidän ilonne on minun ilooni verrattuna?" nauroi Mercatale ja
meni ilosta loistaen pois poikansa kanssa.
XIII. HAUKKA. [Tämän luvun aihe on saatu eräästä Boccaccion novellista.]
Gentile Cavalcanti ratsasti Firenzestä köyhänä kuin haukka, joka
vuorotellen istui satulankaarella ja hänen vasemmalla kädellään.
Kun se hyppeli, kilisi kulkunen sen keltaisissa jaloissa. Sen ääni
ei houkutellut poikasta eikä palvelijaa häntä seuraamaan. Jos hän
otti silmikon sen päästä, vaani se saalista kahden miehen nälällä.
Se oli hänen menneiden rikkauksiensa viimeinen jäännös, se oli hänen
elättäjänsä.
Kymmenen vuotta elämästään hän oli käyttänyt todistaakseen sydämensä
naiselle, että hän rakasti häntä. Ei viittaustakaan hän ollut saanut
kiitokseksi palveluksestaan. Kymmenenä vuotena hän oli kuluttanut
kaiken omaisuutensa piirtääkseen hänen nimensä juhliin. Säkenet olivat
sataneet jäljettöminä maahan. Kaikki hänen päivänsä olivat loiskuneet
kuin aallot palatsin ohi, jossa lemmitty asui. Ei kukkaakaan Giovannan
kädestä ollut pudonnut niiden virtaan. Sotaleikeissä ja turnauksissa
hän oli kantanut hänen nimeään ja värejään. Puun ja raudan läpi olivat
hänen keihäänsä tunkeneet. Mutta jokainen nuoli oli kirvonnut takaisin
naisen jäisestä katseesta. Hänen dukaattinsa olivat muuttuneet runoiksi
Giovannan kunniaksi. Hänen kultaansa oli puhallettu torventörähdyksiin
ja haihtunut tomuksi hänen ylistyksekseen. Kaikki Firenzen nuoret
elostelijat olivat juoneet maljoja Giovannan kauneudelle hänen
kukkarollaan. Kaikki kaupungin asukkaat olivat kuulleet laulut hänen
kunniakseen. Vain hän yksin piti kunnianaan olla niitä kuulematta.
Kaikki olivat nähneet Gentile Cavalcantin juhlasaattueet, jotka
kulkivat Trinità-torin poikki Arnon rantaa alas kukkaslaaksoihin
tai ylös raikkaille vuorenkukkuloille, toisinaan Rooman keisareina,
toisinaan taas Konstantionopolin keisariseurueina kultakukkaisissa
kaavuissa, keihäin ja kilisevin soittimin, kimaltelevia kiviä hevosten
rinnoissa, koiria ja kotkia ja haukkoja, Gentilellä itsellään
täplikäs pantteri hevosensa selässä. Koko kaupungin tervehtiminä he
kulkivat jahtiin ja turnauksiin. Mutta hän, jonka nimeä heidän ainoa
lippunsa kantoi, istui levollisena ikkunansa ääressä eikä nostanut
katsettaan, kun kulkue meni ohi ja kukkia ja eläköönhuutoja sinkosi
hänen muureihinsa. Kaikki tunsivat hänen kuvansa Domenico Bigordin
freskoissa. Hän yksin ei etsinyt sitä kirkonseinältä.
Jos Venus itse olisi asunut Firenzessä, ei hänellä olisi ollut
juhlallisempaa temppelivartiota. Jos hän meni messuun, asettui se
kahteen pitkään riviin paksuin, palavin vahakynttilöin. Mutta oi,
hän antoi palvelijansa kulkea edellään ja sammuttaa kynttilät joka
askeleella. Niin oli hän sammuttanut kaikki liekit, jotka Gentile
oli sytyttänyt hänen tielleen, eikä milloinkaan hänen rukoustensa
taivuttamana ollut suonut hänelle katsetta eikä hymyilyä. Gentilen
rikkaus oli haihtunut suitsutussavuna jumalattaren kuvan edessä.
Eikä hän lakannut palvomisestaan, ennenkuin viimeinen savupilvi
oli haihtunut ilmaan. Hymnit olivat vaienneet, Venus-vartio oli
hajaantunut, ystävät hävisivät, ja Gentile seisoi köyhänä ja yksinään
palatsin edustalla, jonka muurit eivät olleet tunteettomampia kuin ne
kasvot, joita hän kymmenen vuotta oli tähystänyt nähdäkseen.
Gentile ratsasti Firenzestä yhtä köyhänä kuin haukkansa. Se oli hänelle
uskollisempi kuin kaikki ystävät. Yksi näistä oli tehdäkseen hänelle
palveluksen tarjonnut siitä tuhat scudia. Mutta Gentile olisi ennemmin
myynyt oman sielunsa.
Hän ratsasti pienelle maatilalleen Poggibonsiin. Vuodet eivät olleet
sitä parantaneet. Maa oli hoitamaton. Viini oli villiintynyt. Tiet ja
polut hukkuivat rikkaruohoon. Kalkin sijaan muureille oli kasvanut
sammalta. Portaat sortuivat vanhuuttansa. Mutta Gentile sai katon
päänsä päälle ja eli siellä äärimmäisen yksinkertaisesti vanhan
talonpojan ja hänen vaimonsa kanssa, jotka hankkivat maasta juuri sen
verran, että elämän voi ylläpitää, yrttejä ja vihanneksia ja hapanta
viiniä. Jos hän tarvitsi lihaa, täytyi haukan hankkia sitä. Hän
metsästi autiolla maallaan jäniksiä, peltopyitä ja kurkia.
Yksinäisyys soi hänelle lohtua. Hän nautti unohdetun ja hyljätyn
tunteesta. Hän söi vain kun nälkä pakotti häntä siihen. Mitä
yksinkertaisin ruoka maistui. Jos kaipaus ja pettymykset jäytivät
hänen mieltään, käveli hän, kunnes väsyi ja kyllästyi. Hän kulki,
kunnes ei enää jaksanut ajatella. Kun hän istui puoleksi sortuneen
uuninsa ääressä ja käänteli varrasta tulella, imivät hänen silmänsä
hehkua lämpöisestä liekistä. Hän pääsi niin pitkälle, että hän hymyili
itselleen, joka niin monta vuotta oli kääntänyt omaa sydäntään
vartaassa kylmillä liekeillä. Sadeilmalla hän meni oven ulkopuolelle
ja näki pisaroiden särkyvän maahan kuin lasihelmet. Niin särkyi
kaikki mainen onni. Tuli nauttia tämän pirstautumisen valovälkkeestä.
Liikkumattomana hän istui autiossa huoneessaan ja näki kosteuden
leviävän kalkkipintojen yli ja muodostavan omituisia kuvioita. Hän
erotti niissä kasvoja, rivittäin päitä, niiden näköisiä, jotka olivat
syöneet hänen pöydässään. Hän tunsi hymyilyn erään suun ympärillä,
käden, joka heilautti maljaa ilmassa, syleilevän parin. Tai rajuja,
kuohuvia virtoja, jyrkkiä vuoria, puita, jotka seisoivat kuin vauhtia
ottaen äkkijyrkänteiden partaalla, suuria, tummia järviä. Hän erotti
Giovannan profiilin, hänen silmänsä tuijotti ylhäältä eräästä nurkasta,
silmä, joka katosi, kun hän katsoi suoraan sinne ylös. Tai hän näki
hänen jalkansa jäljen, kuin se olisi painunut pehmeään suomaahan.
Kaikkein vallattomimmin hän uneksi, kuri hän istui niityllä keväällä ja
kuuli puron lirisevän. Se laverteli siitä onnesta, jota hän oli ajanut
takaa. Koko hänen rakkautensa muuttui laverteluksi. Jossakin kaukana
istui Giovanna ja nauroi itsensä sairaaksi kaikesta tästä rakkauden
kerjuusta. Hänen naurunsa suhisi ruohikon yli kuin itse tuo pieni puro,
joka solisi Gentilen vieressä ja sanoi hänen äänellään: "Tässähän minä
olen, suuri, tuhma ja onneton poika! Naura toki! Naura!"
Haukka temmelsi kulkusineen ruohikolla. Se oli saanut saaliin. Gentile
oli leikannut sisukset linnusta ja heittänyt sille. Se tanssi ilman
silmikkoa höyryävän saaliinsa ympärillä. Puoleksi levitetyin siivin
se sähisi vapauttaan ja nälkäänsä. Gentile heittäytyi selälleen ja
katseli suoraan ylös taivaaseen. Hän oli oppinut tarkkaamaan pilvien
muuttumista. Niiden mielikuvitusleikki oli ikuista ja selittämätöntä.
Ne rakensivat ja kasasivat torneja valkeaan lumeen, joka särkyi ja
suli. Ne pyörivät ukkospilvinä karjuvan jumalan kasvojen ympärillä,
joka puri hammasta, niin että salamoi, ja murisi kuin leijona
häkissään. Ne parveilivat ja paisuivat jättiläislohikäärmeiksi, harja
pystyssä. Hetkisen jälkeen ne olivat vain helmenvalkeita suomuja
sirotettuina siniseen veteen, kuin zefyrin siivistä pudonneen ruusun
lehtiä. Ne liukuivat laivoina paisuvin purjein maan rataa pitkin ja
vaipuivat pohjaan ja hävisivät ilman haaksirikkoa.
"Katso haukkaasi, herra!" huusi äkkiä heleä ääni. Haukka sähisi ja
kulkunen kilisi. Gentile näki hoikan, puolikasvuisen pojan, kokonaan
mustaan silkkiin puettuna, juoksevan haukan jäljessä sen punainen
silmikko kädessään. Hän tahtoi panna silmikon sen päähän, mutta haukka
iski uhkaavasti hänen kättään joka kerta kun hän koetti tarttua sitä
kaulaan. Innossaan hän ei huomannut, että ajoi sen yhä loitommalle.
"Kutsu sitä, herra, muuten se lentää pois!"
Gentile vihelsi, ja haukka tuli liitäen läheltä maata ja laskeutui
hänen olkapäälleen. Poika seurasi sitä ihastunein silmin ja taputti
ihaillen käsiään: "Saanko _minä_ panna silmikon sen päähän, herra?"
"Koeta, jos voit", sanoi Gentile hymyillen. Joka kerta kun poika läheni
silmikko kädessään, iski haukka. Veri valui hänen sormistaan, mutta hän
jatkoi.
"Annahan kun minä!" sanoi Gentile. Haukka räpytti silmiään, kumartui ja
ummisti luomensa jo ennenkuin hän painoi silmikon sen päähän.
Nyt vasta Gentile katsoi oikein tuota kaunista, hoikkaa poikaa, jonka
kasvot paloivat ja silmät loistivat. Hän oli pudottanut lakin pitkiltä
mustilta hiuksiltaan, joiden kiharat liehuivat hänen poskillaan.
"Saanko minä kantaa sitä, herra?" pyysi hän.
Gentile pani haukan hänen ojennetulle kädelleen. Hän viipotti sitä
joustavasti edestakaisin, silitti sitä hyväillen siiville ja suuteli
sen pehmeätä, valkoista rintaa.
"Minä rakastan haukkaasi yli kaiken maailmassa, herra. Saanko tulla
sinun kanssasi metsästämään?"
Gentile ilostui hänen ilostaan ja otti hänet mukaansa. Poika kantoi
haukkaa kuin se olisi ollut pyhä ehtoollisastia. Hän vihelsi koirille,
jotka tulivat lönkyttäen kaislikosta. Hän hyppeli niiden edessä ja
osoitti haukkaa ja jätti lakkinsa siihen ja hyökkäsi yht'äkkiä tiehensä.
Gentile opetti häntä metsästämään. Hän innostui enemmän kuin
vuosikausiin. Hän palautteli uudestaan muistiinsa kaikki taiteen
säännöt ja salaisuudet. Hän etsi harvinaisia lintuja. Koirat
peloittivat ne lentoon, ja haukka nousi ilmaan niiden jälkeen.
Gentile ei kysynyt pojan nimeä eikä syntyperää. Hän ei välittänyt
muistaa ihmisiä eikä olosuhteita. Hän ei tahtonut mitään tietää
seudusta tai sen asukkaista. Kaikki oli hänelle yhdentekevää kuin
ruoho, jota hän polki. Poika tuli itsestään hänen luokseen joka päivä
samaan paikkaan. Hän toi mukanaan kyyhkysiä ja yllytti haukan niiden
kimppuun. Nuo kesyt linnut tekivät vähäistä vastarintaa. Ne putosivat
raskaasti ja kömpelösti ilmassa ja jäivät makaamaan ruohikkoon. Ei
Gentile eikä poika välittänyt niistä, sittenkuin haukan kynnet olivat
päästäneet ne irti.
Eräänä päivänä poika toi kuumeen mukanaan kotiinsa laajoilta niityiltä.
Jalat horjuivat hänen allaan. Hän pyysi juomaa, tyhjensi vesiastian ja
oli yhtä janoinen. Hän ei tahtonut vuoteeseen, vaan ulos jälleen. Kun
hän lakkasi nojaamasta pöytään, kaatui hän maahan ja vietiin vuoteeseen.
Niccolò Mercatalen nuori leski, monna Giovanna, istui pitäen poikansa
kuumeista kättä omissaan. Hän kuivasi hänen märkää otsaansa, kostutti
sienellä hänen polttavan kuumia huuliaan ja kuunteli hänen sykkivää
sydäntään. Poika makasi päiväkausia eikä tahtonut syödä eikä juoda.
Giovanna istui ja kuiski suuteloita ja hyväilyjä ja lohdutusta hänelle
ja koetti saada elämän heräämään hänessä lupaamalla hänelle kaikkea
mitä hän toivoi.
Kerran poika aukaisi kiiltävät silmänsä ja sanoi: "Äiti, jos hankitte
minulle Gentile Cavalcantin haukan, niin luulen heti tulevani
terveeksi." — Sitten hän vaipui jälleen horrokseen, ja monna Giovanna
istui ja mietti mielessään hänen toivomustaan. Tietämättä, mitä sanoi,
hän kuiskasi hänen silmiensä ja korviensa lähellä: "Kyllä — kyllä —
kyllä." Tuntikausia hän lupasi sitä pojalle, ja kun hän jälleen katsoi
häntä, riemuitsi hän: "Niin, poikani, sydänkäpyni, lohduttaudu ja tule
pian terveeksi, minä lupaan sen sinulle!"
"Onko se totta, äiti?"
"On, on, huomenna varhain lähetän sanan, huomenna varhain menen itse
noutamaan sen sinulle."
Poika hymyili ja vaipui uneen. Monna Giovanna mietti keinoa. Hän
kokosi kaikki korunsa ja käteiset rahansa ja lähetti luotettavan
lähetin Gentilen luo. Mies ei saanut sanoa, kuka haukan ostaisi, hänen
tuli vain tarjota kalleudet ja rahat. Niitä oli yli viisituhatta
scudia. Lähetti tuli takaisin: messer Gentile Cavalcanti, joka asui
kerjäläisen tavoin luhistuneessa talorähjässä, ei ollut luonut koruihin
katsettakaan, vaan oli sanonut, ettei kymmenkertaisellakaan hinnalla
hänen haukkansa ollut myytävänä.
Monna Giovanna ei saanut unta silmiinsä sinä yönä. Aikaisin aamulla
poika heräsi ja pyysi haukkaa. Giovanna hillitsi äkkiä kyyneleensä,
pakottautui hymyilemään ja kuiskasi: "Ei vielä, poikani. Katso, aurinko
ei vielä ole noussut, enkä voi mennä messer Gentilen luo, ennenkuin hän
itse on noussut."
Sen jälkeen joka kerta poika tullessaan tajuihinsa kysyi samaa asiaa.
Hän ei enää uskaltanut kohdata pojan katsetta. Hän kuunteli ovella ja
kuuli Beritolan vastauksen hänen kysymykseensä: "Nyt on äitisi heti
täällä, ja hän tuo Cavalcantin haukan. — Odota vielä hetkinen, matka on
niin pitkä. — Ole rauhassa ja odota vähän, pikku herra."
Giovanna ei koskaan ollut tehnyt raskaampaa vaellusta. Giovanna
tunsi, kuin tuska olisi kantanut häntä. Hänen jalkansa olivat kuin
lyijyä. Hän lensi kuin lintu, joka laahaa kumpaankin siipeen sidottua
kiveä. Hän tuli yhtä pian Gentilen kartanolle kuin palvelija, jonka
piti ilmoittaa hänen tulonsa. "Poikani kuolee!" ajatteli hän joka
askeleella. "Kyyneleeni puhuvat. Minun ei tarvitse mitään sanoa.
Kyyneleeni rukoilevat puolestani." Mutta kun hän näki Gentilen tulevan
talon ovelle, oli itku hänen silmistään ja ajatus pojan kuolinvuoteesta
poissa samassa hetkessä. Siinä hän tuli joustavin, pehmein askelinsa.
Giovanna ei ollut _nähnyt_ häntä moneen, moneen vuoteen. Ruskea vaate
hänen kauniilla hartioillaan oli muuttunut vihreäksi kuin vuosien
sammalesta. Hän karahti punaisemmaksi kuin villit unikot, jotka
kasvoivat talon seinustalla. Hän hehkui ilosta uskaltaessaan vihdoin
tervehtiä. Ja hän tervehti. Hän kumarsi ja jäi seisomaan Giovannan
eteen samaan asentoon kuin ensimmäistä kertaa häntä tervehtiessään,
käsi sydämellään.
"Terve, Gentile", sanoi Giovanna ja jatkoi: "Jumala suokoon, että
voisin korvata sinulle ne vahingot, joita olet minun vuokseni kärsinyt.
Olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnut. Tahdotko — tahdotko
sallia minun syödä tänään pöydässäsi?"
"Madonna", vastasi Gentile nöyrästi, "ei koskaan ole minulla ollut
tappioita teidän vuoksenne, mutta sitävastoin niin paljon hyvää, että
jos milloinkaan olen jotakin voinut, on se tapahtunut teidän avullanne
ja rakkauden kautta, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Ja tämä teidän
käyntinne tekee minut paljon rikkaammaksi kuin jos uudelleen minun
sallittaisiin kuluttaa kaikki, mitä jo olen kuluttanut. Sillä nyt
tulette köyhän isännän luokse."
Hän vei hänet kohteliaasti rappeutuneen talonsa läpi pieneen
yrttitarhaansa, jossa vanha talonpoika oli puutarhurina. Hän pyysi
häntä tyytymään tähän halpaan seuraan, sillä aikaa kuin hän itse meni
katsomaan, että pöytä katettaisiin.
Hän kiiruhti köyhien huoneittensa läpi ja käski talonpoikaisvaimon
ottaa esille pöytäliinan. Se oli häikäisevän valkoinen. Mutta kuinka
suuri hänen köyhyytensä oli, ymmärsi hän vasta tällä hetkellä, kun
ei pöydälle ollut panna muuta kuin leipää ja juustoa ja vanhaa
sakkaista viiniä. Hän lähetti vaimon puutarhaan leikkaamaan salaattia
ja kaivamaan purjosipulia. Itse hän juoksi poissa suunniltaan ja
etsi kaikki vanhat, puoleksi unohdetut kätköt, ikäänkuin ruokavaroja
yht’äkkiä voisi löytyä kuin sieniä pimeimmistä nurkista. Hän ajatteli
vain ruokaa ja ruokaa. Hän näki edessään kaikki ne kukkuraiset pöydät,
joiden ääressä hän rikkautensa päivinä oli kestinnyt ystäviänsä sen
naisen kunniaksi, jolle hänellä ei nyt ollut tarjota ruokaa edes niin
paljon kuin linnulle. Hän ajatteli kyyhkysiä, jotka he olivat jättäneet
makaamaan niitylle, sittenkuin haukka...
Haukka! Hän kiiti läpi huoneen ja sysäsi varrasta, jolla se istui,
niin että kulkunen kilahti. Haukka! Se istui orrellansa ja nukkui
ilman silmikkoa. Hän tarttui siihen, tunnusteli sitä, oliko se lihava,
ajatteli, että se olisi sellaisen naisen arvoista ruokaa, ja väänsi
enemmittä ajatuksitta kaulan siltä poikki. Kun vaimo samassa tuli
sisälle puutarhasta syli täynnä salaattia, heitti hän linnun hänelle
ja käski hänen nopeasti höyhentää sen ja paistaa sen huolellisesti
vartaassa.
Kun Gentile vei vieraansa pöytään, levitti hän viittansa kivipenkille,
jossa Giovanna istuisi. Hän seisoi hänen vieressään ja tarjosi hänelle
ensiksi. Hän ei ajatellut muuta kuin palvella häntä. Giovanna oli
nälissään ja jatkoi syöntiä viivyttääkseen pyyntöään. Mutta vihdoin hän
sanoi:
"Gentile, ei sen rakkauden tähden, jota olet tuntenut minua kohtaan,
vaan jalon mielenlaatusi vuoksi rukoilen sinulta elämää pojalleni.
Sillä ilman sinun apuasi hänen täytyy kuolla."
"Teidän poikanne, Giovanna?" sanoi Gentile, ja hänen sydämensä löi.
"Voinko minä antaa elämän teidän pojallenne?"
"Voit, Gentile."
He katsoivat toisiaan ja punastuivat niin, että posket melkein
tihkuivat verta.
"Minä pyydän äitinä ainoan poikani puolesta, Gentile. Sinä ymmärtäisit
minua, jos sinä itse..."
"Mitä voin _minä_ tehdä poikanne puolesta, Giovanna?"
"Hän on sairas, Gentile. Hän ei elä, jollet sinä auta häntä."
"Millä, madonna?"
"Anna hänelle haukkasi."