askel, jonka nyt teihin nähden astun, tapahtuu täydellisimmässä
vilpittömyydessä. Koko elämäni perustana on ollut ehdoton avomielisyys.
Minun ei tarvitse hankkia todistajia siihen, että minua kansalaisteni
arvostelussa syytetään ehkä kaikista muista paheista ja vioista paitsi
siitä ainoasta: että valehtelen ja teeskentelen. En ala salaamalla
puutteitani, ja varsinkin mitä teihin tulee, tahtoisin vähimmin
sitä tehdä. Firenzessä on niin taitavia peruukintekijöitä, ettei
kenenkään, paitsi häntä ja itseäni, tarvitsisi aavistaakaan minun
kaljupäisyyttäni. Mutta itseni tähden en käytä tukkaa, joka ei ole
kasvanut omassa päässäni. Ja teidän vuoksenne tahdon lisätä, mitä
ette voi tietää omain silmienne todistuksesta, että jos minulla olisi
tukkaa, ei se nykyisellä iälläni olisi ruskeata, vaan harmaata. Kohtalo
on säästänyt minut ensimmäisten hopealankojen aiheuttamasta surusta
ja kiusauksesta kiskaista pois ne ensimmäiset katoavaisuuden merkit,
joita kuolema antaa kasvaa päähämme lempeinä muistutuksina. Pyydän
teitä, tarkastakaa kasvojani, neitsyt. Ne ovat paljaat, eikä niitä
peitä mikään ihomaali. Tiedän teidän arvelevan, että niissä on enemmän
ryppyjä kuin mikään kauneusaisti voi sallia. En edes tahdo kaunistella
niitä sanomalla, että ne ovat viisaudenvakoja, joista jokainen erikseen
on maksanut minulle monta unetonta yötä ja kallista kokemusta. Rypyt
ovat kulumisen merkkejä. Ja minun kertovat vain jokapäiväisestä ja
uupumattomasta työstä kirjoituspöytäni ja tilikirjojeni ääressä.
Samoin on jalkani laita. Olen riisunut viittani heti näyttääkseni
teille, etten tahdo mitenkään salata ontumistani. Voisin kertoa teille,
että se johtuu haavoittumisestani eräällä sotaretkellä, jolla kerran
isänne johdolla olen ollut, — hänet Santa Maria del Fiore ottakoon
suojelukseensa! Minä _olen_ haavoittunut sodassa, mutta jalkani on
yksinkertaisesti taittunut maantiellä. En siis ole mikään sankari enkä
pyydä itseäni sellaisena pidettävänkään. Ainoa, mistä pyydän päästä,
on, että minua pidettäisiin kerskailijana. Olen ruma ja puolivanha
enkä suinkaan miellyttävä. Paras hyveeni on se, että sen tiedän. Nyt
pyydän teitä, neitsyt, sanomaan, pitääkö minun jatkaa. Tai jollette
sitä tahdo, ojentakaa vain kätenne. Silloin otan jälleen viittani, te
pääsette kuulemasta puhettani, ja minä menen ilman kaunaa pois."
Giovanna viittasi kädellään: "Jatkakaa te vain, messer Niccolò." Hän ei
katsonut mieheen, vaan kuunteli alasluoduin silmin ja punastui vienosti
mustan huntunsa takana.
"Niinpä tahdon siis sanoa teille, madonna, että jo kauan sitten olen
pyytänyt teitä vaimokseni isältänne. Ja hän lupasi minulle kätenne o
silloin, kun se oli vasta niin pieni, että sen sormien väliin ei muuta
mahtunut kuin nänni. Olen velvollinen sanomaan teille, että ainoa
kerta, milloin olen isäänne kadehtinut, oli silloin, kun hän voitti
äitinne sydämen. Minä luovuin kosinnastani, koska olin nuorempi, ja
isänne lupasi minulle ensimmäisen, minkä hänen morsiamensa kantaisi
sydämensä alla, jos se olisi tyttö. Olen velvollinen sanomaan teille,
että olen uskollisesti odottanut, kunnes te kasvaisitte suureksi,
en _vaatiakseni_ lupauksen täyttämistä, vaan tullakseni teidän
arvoiseksenne. Totta puhuen, ei ole suurta painoa siveydellä, kun on
ruma ja vastenmielinen ulkomuodoltaan. Mutta minä olen ajatellut,
madonna, että ihmistä kaunistaa säilyttää tunne syvänä ja hienona ja
saastuttamattomana, vaikkapa se kohdistuisi vain pieneen lapseen.
Viatonta täytyy rakastaa puhtaasti. Ja niin olen ajatellut teitä,
ja niinä vuosina, jolloin te kasvoitte suureksi, olen tehnyt työtä,
kuin olisin työskennellyt teidän hyväksenne. Tiedän teidän voivan
sanoa, että rikkaus ilman rakkautta ei ole mitään. Mutta rikkauteni
on juuri koottu rakkaudesta teihin, ei kerätty voitonhimosta, vaan
se on kasvanut huomaamatta kuin te itsekin. Kun annoin almuja,
madonna, annoin erään pienen tytön nimessä, ja kun varani kasvoivat,
siunasin ajatusta hänestä kaiken varallisuuteni lähteenä. Olen tässä
omalle pöydällenne, madonna, pannut esiin kaikki ne kauppakirjat
ja arvopaperit ja kaiken rahan, mikä on minun omaisuuttani, _en_
kerskatakseni — sillä raha on kehnointa millä kerskata — vaan
pyytääkseni teitä omin silmin sitä katsomaan, koska siinä ovat korot
siitä leiviskästä, mikä ajatus teistä on ollut sielulleni, ja koska
katson sen tulleen määräpaikkaansa vasta sinä hetkenä, jolloin se
joutuu teidän käsiinne."
Ja Niccolò Mercatale kiiruhti pöydän luo, työnsi kannen kullan ja
kalleuksien päältä, kääri auki isoja pergamenttikääröjä ja aukaisi
paksut tilikirjat.
"Pyydän teitä, madonna, arvioidaksenne puhtaan ja väärentämättömän
tarkoitukseni, antamaan holhoojanne tutkia kaiken tämän, niin että hän
voi antaa lausuntonsa tarjouksestani."
Giovanna seisoi hänen vieressään ja painoi kannet; kiinni ja kääri
kokoon asiapaperit.
"Holhoojani _on_ puhunut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" kysyi Mercatale hämmästyneenä.
"Holhoojani seisoo edessäni", sanoi Giovanna. "Ensimmäisen käyntinne
jälkeen kirjoitutin teidät oikeudessa siksi, jonka halusin
suojelijakseni."
"Kiitos tästä luottamuksesta, madonna. Ehkä minun ei pidä pyytää
teiltä suurempaa luottamusta. Suokaa minulle anteeksi, jos näytän
teistä rohkealta toiveissani. Mutta tulin todella pyytääkseni teitä
vaimokseni. Isänne minulle antama lupaus sitoo teitä vähemmän kuin
nauha tämän käärön ympärillä. Holhoojananne on minun velvollisuuteni
antaa teille tämä neuvo: antakaa sydämenne vain sille, jolle uskallatte
antaa sisimmän ja syvimmän luottamuksenne. Älkää antako minulle
kättänne, jos tunnette, että sydämenne ei voi sitä seurata. Kaikki
onni, minkä elämä voi minulle tarjota, on koottu siihen ainoaan
summaan: että te synnytätte minulle pojan. Mutta ei poikaa, jossa on
salainen merkki tukahdutetusta ja hillitystä halusta toiseen mieheen.
Tahdon teidän rakastavan minua täydellisesti vapaana, madonna. Sillä
rumuuteni ei ole murtanut miehistä ylpeyttäni. Olen ylpeä luitteni
ytimeen saakka. Ja kypsästä iästäni huolimatta rakastan teitä en
holhoojana tai isänä, vaan miehenä."
Giovanna ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Niccolò Mercatale, paitsi isääni olen vain yhden kuullut puhuvan kuin
miehen. Ja miehen kanssa tahdon mennä naimisiin."
Hän aikoi vetää pois huntunsa. Mutta Mercatale sanoi hymyillen:
"Oi, pitäkää sitä, madonna, kunnes vaihdatte sen toiseen. Älkää antako
kauneutenne täyden loiston heti sokaista minua."
Ja suudellessaan hänen kättänsä hän seisoi kauan kumartuneena sen
puoleen kuiskaten:
"Jäykkäjalkainen mies osaa huonosti polvistua. Mutta sydämessäni
polvistun edessänne, madonna."
XI.
KEVÄT.
Kun Giovanna ratsasti Firenzeen, kantoivat nuoret miehet kukkia
häntä vastaan ja sirottivat niitä hänen hevosensa jalkoihin. Hän
näki valkeiden liljojen lentävän ilmassa, ja hänen jalustimessa
oleva jalkansa kuljetti laahuksen kultabrokadia huulten ohi, jotka
kilpailivat saada suudella sen lievettä hevosen sivulla.
Gentile yksin ei kumartunut, vaan etsi hänen katsettaan. Se kohtasi
hänet kylmänä ja tuntematta häntä.
Kun Giovanna ratsasti Trinità-torille Mercatalen palatsin edustalle,
satoi oliivinoksia kaikista ikkunoista hänen päälleen. Kukkia tuiskusi
hänen jalkoihinsa, kun hänen sulhasensa auttoi häntä hevosen selästä.
Kynnykselle seisahtui Giovanna, kuin olisi loukannut jalkansa
veripunaiseen neilikankukkaan, joka loisti kaiken valkean ja vihreän
keskellä. Hän katsoi taakseen sitä tietä, mitä hän oli tullut. Kauas
pitkin toria oli samaa punaista päivinä siellä ja täällä.
"Tekö, Niccolò Mercatale", kysyi hän, "olette antanut sirotella näitä
punaisia kukkia?"
"En", vastasi hän, "minun väkeni ei ole niitä heittänyt".
"Katsokaa sitten, että ne poistetaan kotini kynnykseltä, jonne vain
teillä on oikeus sirottaa kukkia."
Hän ei mennyt sisään, ennenkuin nuo punaiset rakkaudenkukat oli
poistettu. Mutta Firenzen kauneimpien nuorten miesten nähden hän
suuteli iäkästä ja rumaa miestään. Hän värisi, kuin olisi syntynyt
uudestaan tästä suudelmasta.
Mutta ulkopuolella seisoi Gentile ja kätki sydämensä nyyhkytykset.
Giovannan kynnystä etemmäksi eivät nuo kutsumattomat rakkaudenkukat
koskaan päässeet. Ne lakaistiin ovelta, ennenkuin hän meni ulos tai
sisään. Ilma palatsin korkeissa saleissa oli puhdas ja kylmä hänen
ympärillään. Ja silloinkin kun Firenzen sukkelat ja riehakkaat miehet,
nuoret, loistonhaluiset ja kevytmieliset naiset virtana tulvivat
marmoriloistoisiin huoneisiin, vaimeni kaikki hillittömyys ja muuttui
viehättäväksi arvokkuudeksi. Sukkeluus kimalteli kuin suihkukaivon
helmet Giovannan loistavan kauneuden valossa. Riehakkuus muuttui
veitikkamaisuudeksi, intohimo ihailuksi. Amor otti villejä leijonia
harjasta ja veti niitä kivilattioita pitkin, niin että sisäänvedetyt
kynnet rapisivat.
Kun firenzeläisnaiset yksinään tulivat vierailulle, astuivat he hänen
huoneissaan samalla ryhdillä kyin jumalattaret muinaisajan friiseissä.
Hoikilla, kauniilla kauloillaan he kantoivat helminauhansa kuin
Minerva aigistansa. Kultakudos oli heidän ympärillään kuin arvokkuuden
panssari. Kiharaisella tukalla oli rouvan-huntu ohuena ja valkeana ja
läpikuultavana kuten hienot nupunverhot, jotka haivenisena suojana
ympäröivät vastapuhjennutta kukkaa. Veitikka, joka väijyi sielussa,
oli suljettuna silmän valkean helmiäiskiillon taakse. Pitkät hienot
sormet ikäänkuin taluttivat puhetta näkymättömässä kultanauhassa. Mutta
yht'äkkiä saattoivat hunnut puhaltua ilmaan, kultasilmus katketa,
kankea brokadi murtua. Veitikka heittäytyi suinpäin hymyilevistä
silmistä, huulet upottivat kaikki sirot sanat naurun ja leikin
kaaokseen.
Giovanna nauroi iloisimpana joukossa. Hänellä oli lähellään mies,
joka yhdisti isän hellän huolenpidon rakastajan nöyrään palvontaan.
Joka kerta hänen astuessaan hänen luokseen se tapahtui sellaisella
hartaalla kunnioituksella, kuin itse huone hänen ympärillään olisi
ollut pyhäkkö. Giovanna tunsi isänsä levolliset askeleet hänen
varovassa käynnissään. Hän suuteli hänen kättään yhtä varmasti kuin
uskovainen tekee ristinmerkin vihkivedellä lähestyessään alttaria.
Mies oli ruma, mutta niin tietoinen rumuudestaan, että hänen ylväs
vapautumisensa sen ajattelemisesta teki hänet kauniiksi. Kaikki rypyt
hänen kasvoissaan olivat viisaudenkirjoitusta, jota Giovanna päivä
päivältä oppi yhä paremmin lukemaan. Koko hänen olemuksensa perustana
oli itsetuntemus eikä itserakkaus. Siksi hän olikin Giovannan mielestä
tuhat kertaa miehekkäämpi kuin Firenzen kauneimmat nuorukaiset, jotka
eivät voineet astua lattian poikki tai panna jalkaansa jalustimeen
ajattelematta, miltä he näyttäisivät. Hän katsoi mielihyvällä hänen
sileätä päälakeansa, pään rehellistä, paljasta sydäntä, joka oli
täysinkypsynyt pähkinä, kehittynyt esiin kukasta ja lehdistä, kuoresta
ja verhosta, ojentaen aurinkoon lopullisen pyöreän muotonsa. Hän
otti sen hienoihin käsiinsä kuin voimakkaan, harvinaisen hedelmän.
Miehen suuret suoniset, hyvinhoidetut kädet saavuttivat hänen
suosionsa ilmeikkyydellään, tietoisella, varmalla otteellaan — kuin
haukankynsien ote tangon ympäri. Ja Mercatale oli ensimmäinen, joka
aukaisi Firenzen koko sivistys- ja taiderikkauden hänen nuorelle,
janoiselle sielulleen. Hän oli viisas elämässä ja elämän taidossa. Hän
oli väsymätön kulkija ajatusten suuressa, salatussa maailmassa. Hän
kuului Lorenzo il Magnificon uuteen tieteenharjoittajien akatemiaan. He
paljastivat. Platonin syvän, syvän viisaudenkaivon. Italian kauneimmat
runot elivät hänen huulillaan. Ja hän opasti Giovannaa kaikessa
siinä rikkaassa ja tulisessa taiteessa, joka juuri nyt versoi maasta
säteilevänä ilon ja kyvyn keväänä. Kirkot täyttyivät siitä, holvit
kukoistivat, seinät lauloivat värejä ja kauneutta. Mercatale näytti
hänelle sen kaiken. Saturnuksen kultakausi, antiikin jumalat syntyivät
uudelleen palatseissa niin elävinä ja herkkinä kevään unelmina, että
saattoi kuvitella näkevänsä kukkien puhkeavan viluisina verhostaan ja
ensimmäisen veren tulvahtavan niiden poskiin puhtaassa, voimakkaassa
ilmassa.
Siinä oli itse Minerva, joka koristi itseään oliivinoksa-seppelein ja
kirjaili pukunsa ohuen hunnun Medicien ihanilla kiehkuroilla ja astui
versovalla, smaragdinvihreällä ruoholla riemukkaassa voitonhumussa.
Ihmisluonteen alkuperäinen raaka eläimellisyys kuvattiin villinä
kentaurina, Minerva tarttui kentauria tukkaan ja kuritukseksi ravisti
hänet polvilleen.
Ja aikojen merestä nousi jälleen Venus, puhtaana ja alastomana,
painaen kätensä hentoja, märkiä rintojaan vasten, vaalea tukka
liehuen ja suojelevana asettuen hänen pyhään helmaansa. Näkinkengässä
hän purjehtii merenselällä, joka aaltoilee ja värisee kimmeltävin,
vallattomin välkkein. Aurinko on vanginnut vapaan meren kultaiseen
verkkoonsa; se pyristelee kuin kala värisevien silmien alla.
Tuulenjumalat puhaltavat tuoksuvin henkäyksin hänen kevyttä alustaan
aaltojen yli. Ne syöksevät punaisia ruusuja suustaan, ne verhoavat tuon
ihanan ruumiin sulotuoksulla. Ja hän liitää kuin untuva rantaa kohden,
jossa Horat jo seisovat ja levittävät hänen viittansa liehuen tuuleen
kaikkien maan kukkasten syleiltäväksi.
Ja laakerilehto odottaa kiiltävine lehtineen, hiljaisena kuin
pronssilehvä seppeleessä. Ja myrtti kuvastaa lehviänsä iäti sinistä
elysistä ilmaa vastaan. Hiljaa hehkuen riippuvat kultaomenat
oranssipensastoissa, loistavina lamppuina lehdon vihreässä hämärässä.
Mutta ruohosta kohoavat kilvan kukkaset Primaveran keveiden, joustavien
askelten alla. Vuokot kulkevat parvissa ja kiistelevät koskettaakseen
ihanaa impeä. Siniset vinca-kukat kiipeävät hänen jaloilleen. Neilikat
ovat valloittaneet hänen hameensa ja kiinnittyneet sen valkeaan
kankaaseen. Villit ruusuköynnökset kiertyvät kuin käsivarret hänen
vyötäisilleen. Hänen sylinsä paisuu kuin kukkaslähde. Hänen kaulaansa
painaa niittykukkaköynnös. Ja korkealla hänen vaaleilla hiuksillaan
riemuitsevat valkea vuokko ja taivaansininen vinca otsakoristeena. Kuin
kissa hän astuu pehmeästi myriadeille ruohon kukkasia. Mutta Flora
kiitää huimana ja puhtaana yli maan ohuessa harsossaan, paeten Zefyrin
syleilyä. Hän tahtoo huutaa, mutta ruusuja ja vuokkoja puhkeaa hänen
suustaan rankaisevien sanojen sijasta. Venus kulkee hitaasti raskaan
naisen käynnillä, punaisen, kultaompeleisen viittansa ja olentonsa
salaisuuden painamana, ja taivuttaa päänsä ja puhuu sanattomasti
kohottaen valkeata kättään. Amor lentää kuin pääskynen hänen päänsä
yläpuolella, sidotuin silmin, ja tähtää nuolellaan kolmea sulotarta,
jotka esittävät piiritanssiansa norjien jäsenten joustavan veltosti
liidellessä nurmikolla. Näkymätön ilma heidän ympärillään syleilee
heidän jäseniään, niin että hunnut rypistyvät lanteitten ja vyötäisten
sorjien rytmien ympärille. Ja Merkurius seisoo puoleksi alastomana
purppuraviitassaan ja säikyttää sanansaattajansauvallaan keveät valkeat
hattarat ikuisesti siniseltä taivaalta.
* * * * *
Tämä kevät avasi sylinsä Giovannalle. Sen rinnoilla hän huokui
ilmoille koko nuoren, rauhallisen onnenkaipuunsa. Hän tuli Firenzeen,
kun kaupunki oli itse kevään tyyssijana. Kukkien kaupunki sulkeutui
hänen ympärilleen. Mutta joka ilta kulkeutui hänen kaipuunsa Arnon
solisevan virran mukana, juoksi sen yli rakennettujen siltojen alitse,
kirkkojen ja tornien ja rapautuneiden muurien ohi, ulos kauniiseen
laaksoon, missä poppelit kuvastuivat nuorina ja väreilevinä ohutta
ja väritöntä ilmaa vastaan. Ikkunoistaan Trinitàtorin varrella hän
voi seurata virran liukumista sen kivisessä uomassa, sen paksun,
kiiltävän käsivarren kuin täynnä porisevia valtimoita, jotka siellä
täällä kimmeltäen hypähtivät portaan yli tai kierteisinä ryöppyinä
painautuivat kivien ympärille.
Leppoisina kevät-iltoina, kun aurinko oli liukunut kukkuloitten
taakse ja ainoastaan valkeat huvilat loistivat rinteillä kuin
valkeat vaahtokukat maan aalloilla, vaelsi koko Firenze Arnon
rannalla pehmeässä ja väreilevässä kultailmassa, mikä tuli kuin
kaukaisista suurista kirkkokynttilöistä, joita ei voinut nähdä. Ja
vaeltajat kulkivat toisiaan vastaan kukkia kantaen: narsisseja,
hyasintteja ja pitkävartisia liljoja. He kulkivat juoden kauneutta
niiden syvistä kuvuista. Ja kun varjot nousivat laaksosta pimeän
nousuveden kaltaisina ja soihdut sytytettiin suuriin renkaisiin
palatsien jykeville paasimuureille, heitettiin kukat siltakaarilta
alas juoksevaan veteen, ettei niitä tarvitsisi kantaa kotiin, ja Arno
huuhtoi kaikki kukat muassaan. Kansa vetäytyi tornien ja muurien
väliin, kuullakseen soihtujen sihisevän ja räiskyvän iltatuulessa.
Vuoret huokuivat nyt kylmiä henkäyksiään kaduille. Campanile, Bargello
ja Palazzo Vecchio kohottivat jyrkät torninsa korkealle yöhön yli
Firenzen valokimalteisen umpilaakson. Veistokuvat näyttivät heräävän
elämään. Valkeat marmorikuvat näyttivät niin tenhoisilta pimeydessä.
Soitto ja laulu valui kapeina virtoina säleraoista ja parvekkeilta.
Varjossa seisoi kansaa juoden musiikkia halukkain korvin. Yht'äkkiä
saattoi yö herätä säikähtäen hurjaan meluun, kadut vapisivat ja
kumisivat ratsastajajoukoista, jotka laukkasivat eteenpäin suhisevin ja
säkenöivin soihduin. Naamiokulkueita ja laulavia parvia kulki ohitse.
Lorenzo ystävineen vietti fantastista karnevaaliaan bakkantteina,
Lunan tähtiseurueena, Venuksen palvojina. Palatsien edustalle, joissa
Firenzen kauneimmat naiset asuivat, he pysähtyivät ja heiluttivat
soihtujaan; soitto kaikui kaunottarien kunniaksi, kukat löivät heidän
ruutujaan vastaan, runoja laulettiin, eläköönhuudot raikuivat.
Usein seisoi Giovanna pimeässä kammiossaan ja katseli kulkuetta.
Soihdunvalo häikäisi hänen silmiään. Hänen sydämensä sykki, kun soitto
pysähtyi hänen parvekkeensa alle. Hän väistyi pois aina vastakkaiseen
seinään asti ja seisoi pimeässä silmät ummessa ja kuunteli. Hän joi
tätä ihailua kuin unta, kuin päihtymystä suuresta pikarista, jonka
yö hänelle tarjosi. Hän ei tuntenut ketään ulkona olevista. Hän
ei nähnyt Gentileä, joka istui mykkänä hevosensa selässä palavin
silmin tukahduttaen sydämensä nyyhkytykset. Hurmaantuneena laulusta
ja eläköönhuudoista hän ojensi kätensä miestään kohti, tunsi hänen
lämpimän, ryppyisen ihonsa, kuuli hänen korkean, joustavan äänensä ja
löysi rakkauden hänen sylissään.
Gentileä hän rakasti ainoastaan sielunsa syvimmässä
itsetiedottomuudessa, hiljaisissa unensyvyyksissä, joissa kaikki
tuntemattomat ovet avautuvat ja sielun maahan-sidottu salainen olemus
hengittää kuin ruumis arkussaan. Kun tietoisuus jälleen herää, ei
sitä koskaan ole ollutkaan. Elämä väistyy siitä kuin valo lippaasta,
joka juotetaan kiinni. Gentile — kuiskasi hänen sielunsa hämärä
syvyys, niinkuin kasvi ajattelee — Gentile — Gentile — hänen sormensa
koukistuivat ikäänkuin hapuillen kulkemaan hänen hiustensa lämpimässä,
kuivassa silkissä. Hän hengitti hänen rakkauttaan kuin olisi juonut
sydämensä syvyydessä kumpuavasta lähteestä. Gentile — kuiskasi hän
ja heräsi eikä tietänyt mitään. Vain sydän jyskytti kuin valekuollut
arkkunsa kantta. Aamuvalaistuksessa hän näki vieressään Mercatalen
vanhat uurteiset kasvot unessa ikäänkuin puoleksi lahonneina. Hän
herätti hänet nähdäkseen elämän jälleen virittävän veltot piirteet ja
nähdäkseen ilon syttyvän hänen silmissään, kun hän katseli vaimonsa
aamunkultaista nuoruutta.
Ja Giovanna riensi ikkunaan ja näki Arnon juoksevan alapuolellaan
kultasuomuisena käärmeenä auringonpaisteessa, Kyyhkyset vilahtelivat
valkeitten hiutaleitten tavoin kuulakassa ilmassa. Kevät astui Firenzen
kautta kaikkien porttien kautta sisään vasut täynnä päivänpaisteisista
laaksoista poimittuja kukkia. Kukkasroykkiöitä kulki kaduilla
säkenöivissä väriloisteissa. Hän työnsi luukun auki ja tunsi, että
kukkain tuoksu oli jo täyttänyt kaupungin.
XII.
LAPSI.
Kerran Giovanna avasi silmänsä pitkän tajuttomuuden jälkeen ja näki
edessään Niccolò Mercatalen, joka kannatti Gentilen päätä käsillään.
Hän huusi Gentilen nimeä, kovemmin kuin oli vaikeroinut synnyttäessään
lapsensa, ja vaipui jälleen tajuttomuuteen. Hänen huutonsa pitkänä ja
hillittömänä kaikuna kuului katkera, heikko ja raivoisa itku, ihmisen
ensimmäinen tervehdys elämälle. Se itki niin kauan, kunnes Giovanna
kokosi tajunsa ja rohkeutensa ja jälleen aukaisi silmänsä. Niccolò oli
poissa, mutta hänen imettäjänsä kumartui hänen puoleensa.
"Lapsi", kuiskasi Giovanna.
Beritola ei vastannut, vaan suuteli hänen silmänsä umpeen.
"Lapsi", kuiskasi hän. Silloin se itse vastasi. Hän tunsi vastauksen
veressään. Lapsi oli imeytynyt kiinni hänen rintaansa ja veti esiin
salaisuuden hänen sielustaan; se imi syvälle läpi kaiken paatuneen
ylpeyden hänen sydämensä pohjassa olevaan lähteeseen saakka. Se imi
henkensä edestä. Varjo, unelma makasi hänen rinnallaan ja joi itsensä
elämään, sai muodon ja ruumiin, tuli eläväksi, tuli kiinteäksi, tuli
painavaksi. Hänen sielunsa salaisuus oli riistetty hänen olennostaan,
se makasi paljastettuna ja itsenäisenä ja elävänä ja repi pienillä
kynsillään Giovannan puhdasta valkeata rintaa.
Hän itki ja itki ja katsoi kyynelten läpi pientä imevää lasta,
ikäänkuin olisi pelännyt nähdä sen kasvavan ja tulevan häntä itseään
suuremmaksi. "Gentile", kuiskasi hän ja luuli kohtaavansa Gentilen
katseen. Gentile oli jälleen hänen sydämensä alla ja kuunteli sen
lyöntejä. Hän oli synnyttänyt Gentilen silmät maailmaan. Lapsi katsoi
häneen tuolla pitkällä, mykällä katseella, jolla Gentile häntä katsoi
seisoessaan Trinità-torilla tuijottaen kohti kadonnutta onneaan; se oli
alastoman sielun katse, täynnä kaipausta, jumalointia, taipumatonta
ylpeyttä.
Giovanna nukkui autuaassa horroksessa, kuin elämä olisi ollut hitaasti
jättämäisillään hänet tuon pienen ahnaan suun imiessä. Hän toivoi
voivansa kuolla niin, vuodattaa elämänsä niinkuin pullo mehunsa, vuotaa
kuiviin, kuihtua. Kaikki virrat hänessä ehtyivät, hänen sydämensä vuoti
kuiviin, hänen aistimensa turtuivat. Koko maailma suli siihen vihlovaan
ja hivuttavaan kiskomiseen, jonka hän tunsi vasemmassa rinnassaan.
Hän heräsi tuntiessaan huulten pehmeästi koskettavan omiaan ja
kuullessaan äänen kuiskaavan:
"Kiitos pojastani, Giovanna. Kiitos pojastani."
Silloin hän heräsi todellisuuteen kuin polttavan raudan koskettamana.
Hän palasi elämään ja näki Mercatalen kiitolliset silmät.
"Ei", sanoi hän ja vavahti pelosta. "Ei, Niccolò, en voi sinulle
valehdella. Olen valehdellut itselleni yhden ainoan kerran, mutta
en kenellekään muulle. Enkä tahdo valehdella sinulle, vaikka totuus
maksaisi henkeni."
"Ole rauhassa, Giovanna, älä herätä poikaamme. Katso, hän nukkuu sinun
rinnallasi."
"Hän ei ole sinun poikasi, Niccolò."
Mercatalen kasvot kiilsivät hiestä. Hän suuteli vaimonsa otsaa ja sanoi:
"Olet oikeassa, Giovanna. Olet oikeassa kaikessa mitä sanot. Mutta älä
puhu enempää, vaan lupaa minulle että nukut."
Hän oli hyvin kalpea, mutta hän meni pois.
Kun hän tuli takaisin muutamia tunteja myöhemmin, istuutui hän
sängyn ääreen ja katseli kauan Giovannan suuria, itkusta paisuneita
silmäluomia. Kyyneltensä läpi Giovanna näki, kuka häntä otti kädestä,
ja hän sanoi:
"Voit tappaa minut, Niccolò, mutta et uskottomuudesta. Sanon vielä
kerran; hän ei ole sinun poikasi."