niiden tippuvan liinalle. "Niin katkerasti hän suree sen menettämistä",
ajatteli Giovanna.
Mutta Gentile vastasi:
"Sittenkuin minä Jumalan tahdosta aloin rakastaa teitä, madonna, olen
usein surrut raskasta ja kovaa kohtaloani, mutta kaikki oli aivan
mitätöntä sen rinnalla, mikä nyt minua kohtaa, kun te olette tullut
köyhään talooni. Te, joka ette koskaan tahtonut katsoa puoleeni, kun
olin rikas, pyydätte minulta nyt niin halpa-arvoista lahjaa, että minun
täytyy itkeä, kun en sitäkään voi teille antaa."
Hän nousi, meni hetkiseksi ulos, tuli takaisin ja pani haukan nokan ja
keltaiset jalat hänen lautaselleen. Sitten hän polvistui hänen eteensä
ja pudisti päätään.
Silloin Giovanna itki katkerammin kuin istuessaan poikansa vuoteen
ääressä. Ei edes silloin, kun Beritola ilmestyi ovelle ja hiljaa
nyyhkyttäen kertoi pojan kuolleen, hän itkenyt kuumempia kyyneliä.
Hän painoi Gentilen päätä sydäntänsä vastaan.
"Onko paratiisi sinun sydämesi alla? Mistä sinä tulet, Giovanna?"
"Gentile", kuiskasi hän, "minä olen vain kauniiden tornien kaupungista".