hiljaista hymyä, joka hetkeksi ajoi veren suupielestä. "Se rautainen
möhkäle, joka on eksynyt vatsaani, otti minulta puhekyvyn, ja kuitenkin
se puhuu selvemmin kuin mitkään sanat. Se oli sinun hyveesi palkka,
Giovanna, kiitos siitä, etten jättänyt sinua ilman suojaa, niinkuin
nykyään on tapana, kun nuorten tyttöjen siveys on pilkaksi eikä
yksikään isä saata vartioida lihaansa ja vertansa saamatta osaksensa
kadun petojen vihaa. Miksi kutsuit isääsi tuona yönä, Giovanna? Milloin
huutaa nainen, jolla on rakastaja luonansa? Missä on isiemme ankaruus,
joka valitsi tyttärilleen kunnon miehiä ja opetti heille, että ilman
siveyttä ei naisilla ole kunniaa, ilman avioliittoa ei rakkautta?
— Sinähän itket kuin sadepilvi ylläni, Giovanna. Sinä tahdot, että
minun pitää vaieta ja antaa sanojeni vuotaa pois vereni mukana. Ei,
vaikkapa ne tukahtuisivatkin vereen, täytyy sinun kuulla ne. Sinun
tulee tietää, että olen ajatellut onneasi, ennenkuin kuolen. Olin
Firenzessä tänään ja valitsin sinulle miehen mieleni mukaan ja sinunkin
mielesi mukaan, joka hylkää valheen ja vilpin. Itseni kaltaisen
miehen, joka ei pidä kaupunkia porttola-rykelmänä eikä rikkaita nuoria
tyttöjä parvena villejä lintuja, jotka itse nauttivat siitä, että
kaikki taivaan alla lentävät haukat heitä ahdistavat. Miehen, joka
rakentaa kotinsa kuin linnoituksen ja suojelee vaimoaan kuin kalleutta,
jota ei heitetä maantielle. Mutta myöskin miehen, joka ei valitse
vaimokseen ketään muuta kuin sen, joka osaa varjella omaa kunniaansa
eikä etsi avioliittoa turvaksi hillittömille haluilleen. Hänet olen
valinnut sinulle, Giovanna, koska luulen, että sinä itse valitset
hänet. Elämä ei ole tunteilla leikkimistä, ei leikittelyä sydämellä
kuin leikkikalulla, kunnes se on loppuun kulutettu. Elämä on iskemistä
terävin asein, suojuksien rakentamista itsensä ja sukunsa ympärille.
Minä kaadun sille vallille, jonka olen pystyttänyt sinun ympärillesi,
Giovanna, mutta jätän komentosauvan sinun heikkoihin käsiisi ja tiedän,
että sinä et horju. Sinä olet näyttävä näille naisten häväisijöille,
näille murtovarkaille, joiden koko elämä on viettelyä ja petosta, että
kunniaansa rakastava nainen itsestään tuntee velvollisuudet itseään ja
sukunsa perintöä kohtaan."
Joka sana tästä pitkästä ja kiinteämuotoisesta puheesta maksoi
kondottieerille verta, mutta hän piti puheensa ikäänkuin ennen
taistelua, eikä hän tarvinnut mitään vastausta. Hänen silmänsä olivat
painuneet kuoppiinsa otsan alle. Hän tunsi tytön pehmeät huulet
otsallaan. Giovanna pyyhki vuotavan veren hänen suupielistään. Hän
pusersi hänen voimattomia käsiään. Muuta lupausta ei vanhus pyytänyt.
Senjälkeen valtasi kondottieerin sanomaton ylenkatse kaikkea sitä
kohtaan, mikä oli jäljellä maailmassa. Hänen sydämensä oli tyhjennetty.
Nyt hän näki maan allansa vain suunnattomana lihakellarina, jossa
teurastaminen oli elinkysymyksenä, jotta ei itse joutuisi teuraaksi.
Hän oli nähnyt liiaksi lihaa uskoakseen lihan ylösnousemiseen. Mädännyt
ja nimetön raato oli kaiken loppuna. Marmoritaulukin hänen luittensa
päällä tarvitsi vain pari hetkeä iäisyydestä rapautuakseen.
Hänen kuoleva tahtonsa tempasi auki puoliksi sammuneiden silmien
luomet, jotta hän saisi katseellansa mitata sitä maailmaa, joka oli
jatkava elämäänsä häntä kaipaamatta. Hänen ennen niin terävä näkönsä
näytti hänelle verenkarvaisen harson läpi kylmän ja tunteettoman
taivaan, ja hän kirosi sitä, kun se ei sortunut alas ja musertanut
kaikkea muutakin hänen kanssaan. Akaasian lehdet pieksivät ilmaa
kuin myrskyn kourissa. Hänen katseensa kiersi polttavana kuin liekki
viini- ja oliivitarhoja. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa liejuun,
jossa oli pelkkiä raatoja. Kuinka kauan ihmiset vielä hyörisivät
siinä kuin siivettömät haaskakärpäset, jotka laskevat siihen valkeat
munansa? Yht'äkkiä hän muisti ne viisisataa dukaattia, jotka Pisan
kaupunki oli hänelle velkaa. Miks'eivât ne tulleet kilisten ilmassa ja
laskeutuneet hänen jääkylmille käsilleen? Ei, mitä lämpöä oli kullassa,
tuossa paholaisen metallissa, josta ihmiset taistelivat? Vaikka koko
maailman kulta sataisi hänen päällensä, ei se voisi pelastaa häntä
siitä suuresta lihakellarista, jossa keisari ja kerjäläinen haisevat
yhtä mädänneelle. Hän näki ihmisten hyörivän Pisassa, kuin olisi henki
kysymyksessä, laivojen liukuvan merellä kuin tuulentäyttäminä palloina,
kauppiaitten kirkuvan ja levittelevän käsiään Firenzen torilla, samalla
kuin kauppakirjat ja sitoumukset rapisivat vaihtajien pöydillä. Kaikki
vilisi elämää. Mutta odota, odota! Eivätkö kesät ja talvet riennä
raivoisaa vauhtia yli maan? Eivätkö kukkaset loista heti kuihtuakseen,
viinirypäleet mädäntyäkseen? Eikö kuolema lennä kuin rutto miehestä
mieheen? Eikö se leijaile jokaisen pään päällä, joka ylpeilee elämästä?
Ohitse! Ohitse!
Leone de' Salvucci korisi, kuin hän olisi nostanut maankamaran
rinnaltaan. Koko se aurinkoinen maailma, joka väreili hänen silmiensä
yläpuolella, oli vain tuon suuren lihakellarin kaliseva kansi. Se
paukahteli auki ja kiinni, se tukahdutti hänet keskelle kirousta,
hänen manatessaan sitä elämää, joka jäi hänen jälkeensä, se tukahdutti
hänet siihen viimeiseen kauheaan ajatukseen, ettei häntä ollut koskaan
ollutkaan, että hänet heitettiin olemattomuuteen kuin pisara, joka ei
enää koskaan löydä itseään meressä.
IX.
SYDÄN.
Kondottieeri makasi sarkofagissa kappelin kivilattian alla. Koko
San Gimignano oli seisonut surukatoksen alla ja pitänyt kynttilöitä
kultakirjokankaan yläpuolella, joka ympäröi hänen kirstuansa.
Hautajaisille olivat antaneet loistoa lähettiläät, joita olivat
lähettäneet Pisan neuvosto, Sforzat Milanosta ja Medicit Firenzestä.
Liput olivat muodostaneet kunniakujan hänen kirstulleen. Kellot soivat
kaikissa Toscanan kaupungeissa. Mutta raatihuoneissa oli kuulutuksia,
joissa oli Rinaldo degli Ardinghellin nimi, sittenkuin airut kaikilla
toreilla oli julistanut hänet lainsuojattomaksi ja karkoitetuksi
kaikista Firenzen lippua kantavista maista.
Kuin aalto oli kunnia huuhtonut urhean Leone de' Salvuccin kirstua.
Mutta aalto oli vetäytynyt pois, ja kivipaadet oli muurattu umpeen
hänen yläpuolellaan. Oli kuitenkin otettu kuolinnaamio hänen tuimista
kasvoistaan, ja hän tuli heräämään eloon marmorissa, paljastettu miekka
kädessään.
Hänen tyttärensä oli polvillaan hautakiven edessä, jonka alla hän
makasi. Äsken umpeen muuratuille kiville Giovanna ei uskaltanut
astua. Vain hänen pitkä musta huntunsa lepäsi niillä. Alttaripöydällä
paloi monta kynttilää. Ne täyttivät huoneen kuolinmessun kuumalla,
painostavalla ilmalla, joka vielä tuoksui suitsutukselle. Ja kappelin
seinissä oli vielä ikäänkuin väreilevä kaiku laulusta ja pappien
äänistä, jotka äsken olivat vyöryneet muurista muuriin.
Giovanna virui siinä tuntikausia, tylsästi vajonneena suruunsa,
joka raskaana ja tukahduttavana tyhjyytenä oli täyttänyt koko hänen
olemuksensa. Kuolema oli hänelle vielä niin uusi ja käsittämätön. Siinä
maatessaan hän saattoi tahtomattaan ruveta kuuntelemaan, eikö isä
yht'äkkiä alkaisi puhua sieltä alhaalta, heräisi unestaan, koputtaisi
kiveen. Miks'ei hän yht'äkkiä ponnistanut vahvoilla käsillään ja
murtanut vankilansa kantta ja vyöryttänyt kiveä pois? Miks'ei hän
huutanut palvelijoitaan, kuten oli tehnyt vielä muutamia päiviä sitten?
Kuinka kaikki hänen voimansa oli voinut jähmettyä, tulla tuomituksi
ikuiseen toimettomuuteen? Hänhän ei kuitenkaan ollut poistunut maan
päältä, ei hävinnyt, ei haihtunut. Giovanna oli nähnyt hänen kasvonsa
kuolemassa, kovina, taipumattomina, julistaen uhmaansa, melkein
hammasta purren viholliselleen, valkeina kuin uhkaus. Eikö tämä
uhkaus koskaan pääsisi kuuluville, eikö tämä uhma koskaan järkyttäisi
kasvojen tyyneyttä? Oliko kuolema kuin tuhatvuotinen herpautuminen,
joka lakkaisi vasta tuomiopasuunani pauhatessa? Makasiko hän siinä vain
odottaen, kieli jo puheeseen koukistuneena, jännittynein lihaksin,
valmiina nousemaan? Miks'eivät Giovannan kuumat kyyneleet voineet
tippua kiven läpi ja saada suonenvedontapaisesti jäykistyneitä
piirteitä rauhoittumaan ja nyrkkiin puristuneita käsiä avautumaan
ja yhteenpurtuja hampaita irroittumaan rukoukseen ja harmaita,
rypistettyjä kulmakarvoja siliämään rauhaa säteilevälle otsalle? —
"Isä, isä — tunnehan, kuinka tyttäresi itkee, sinä voimakas ja ylväs
sielu, joka olit liian suuri ollaksesi muiden kuin yhden rakastama,
liian rajuvoimainen pienten, raukkamaisten ja salakavalien ihmisorjien
ymmärrettäväksi. Makaatko vielä kirstussasi vartioiden vihollisiasi?
Oletko vielä kuolemassakin koventanut kasvosi jääkylmään halveksimiseen
murhaajaasi kohtaan? Pelkäätkö, että vihollisesi tulevat riemuitsemaan
heikkoudestasi kuolemassa, ja oletko purrut hampaasi kiroukseen, joka
vielä vuosisatain kuluttua on luettavana kuihtuneilla kasvoillasi?
Isä, isä — mitä sinä nyt tunnet? Etkö huomaa, että tyttäresi on
täällä, ainoa, joka näki sinut hellänä kuin lapsi, lempeänä kuin pyhä
Kristoforos, nostaessasi pienen tyttösi hartioillesi, ainoa, joka sinua
rakasti ja joka elää muistaakseen sinua?"
Giovanna huokasi, niin että hän sen itse kuuli, ja musta huntu
hänen ympärillään kahisi. Kuului toinenkin huokaus. Valot ikäänkuin
lepattivat, kun hän kuuli sen. Tuliko se vainajan suusta? Kuuliko isä
hänen äänensä kiven alle, ja vastasiko hän hänen huokaukseensa?
Kun hän nousi, olivat hänen polvensa jääkylmät ja kankeat paljailla
kivillä makaamisesta. Aikoessaan mennä hän näki olennon, puettuna
mustiin kuin hänkin, nojautuneena seinään. Mies ojentui, ja hänen
mykästä, eteenpäin kumartuneesta tervehdyksestään Giovanna tunsi
Gentilen.
Hän ei vastannut hänen tervehdykseensä. Mutta hänen ohitseen mennessään
hän kysyi hillityllä äänellä:
"Mitä teette täällä, herra? Kuolleen miehen lepoa ei hänen
vihollistensakaan ole tapana häiritä."
"Tunsin häntä vähän, enkä ollut hänen vihollisensa, madonna", sanoi
Gentile äänellä, joka oli vielä hänen omaansakin hillitympi. Ja hän
seisoi yhä käsi sydämellä.
Giovanna katseli hänen kumartunutta päätään; — miehen silmäripset
värisivät valkean, kiharain ympäröimän otsan alla.
"Mutta annoitte hänen viholliselleen suojaa hänen tehdä salamurhansa",
sanoi hän.
"Ei, madonna, olin Firenzessä niinä päivinä; hän murhasi ystävyytemme.
Teidän surunne on minun suruni."
"En ymmärrä teitä, herra. Ettehän tuntenut vainajaa."
"Teidän surunne on minun suruni, madonna", kertasi mies ja loi
hitaasti katseensa ylös kohottamatta päätään. Giovanna ei ollut
milloinkaan nähnyt kahta niin suurta, niin puhdasta, niin kaunista
silmää, kosteakatseista ilman kiiltoa, jaloa ilman ylpeyttä, ruskeata
ja kullankimalteista. Ne katsoivat häntä, palvoen ja arasti, mutta
värähtämättä, ne katsoivat kiinteästi ja vilkkumatta hänen silmiinsä,
ne imivät hänen sielunsa, ne vetivät muiston hänen mielestään. "Miksi
seison tässä, minkä tähden olen olemassa?" Giovannan täytyi luoda
katseensa lattiaan, marmorilaattojen valkeista ja mustista kuvioista
nähdäkseen, missä hän oli. Hänen täytyi tuijottaa alttarikynttilöiden
liekkejä palatakseen järkiinsä. Hänen täytyi kiertää sormiaan mustaan
huntuun muistaakseen, että hän seisoi isänsä hautakappelissa. Hän
sulki silmänsä, ja vain vaivoin hän sai tajutuksi elämänsä tapaukset
ja syyn isänsä kuolemaan. Hän nosti katseensa tunteakseen tuon nuoren
miehen, joka seisoi hänen edessään ja imevin silmin kertasi noita
käsittämättömiä sanoja:
"Teidän surunne on minun suruni, madonna."
Giovanna kohotti pitkää, valuvaa huntuaan ja kiersi vielä kerran sen
liepeet päänsä ympärille, siten enentäen heidän välillään olevaa
pimeyttä. Hän viivytteli katsoa toiseen ja vapisi, kun huomasi hänen
jälleen luoneen alas katseensa. Sitten hän sanoi äänellä, jonka lempeys
kummastutti häntä itseään, sillä hän koetti tehdä sen kovaksi:
"Herra, suruni teidän täytyy antaa minun yksin kantaa."
"Pelkäättekö jakaa sitä minun kanssani, madonna?"
"En pelkää mitään, herra."
"Ette sitäkään, että isänne kuulee puheemme?"
"Juuri siksi, että hän kuulee puheemme, en pelkää."
"Mutta te pelkäätte häntä itseään. Hän on juurruttanut kurin teidän
sydämeenne."
"Erehdytte, herra. Hän on opettanut minulle mitä vapaus on. Hän on
opettanut minua olemaan pelkäämättä mitään."
"Paitsi yhtä, madonna!"
"Mitä?"
"Omaa vertanne!"
He saattoivat kuulla alttarikynttilöiden sihinän. Giovanna tunsi veren
takovan ohimoillaan, niin että hän kuvitteli kuulevansa sen laulavan ja
kumisevan lattiassa ja seinissä.
"Suurempi kuin mikään muu pelkuruus on se, madonna, ettei uskalla
seurata sydämensä ääntä. Mitä auttavat urhoollisuus ja kirkkaat aseet,
uljas käynti ja kaiken maailman uhmaaminen, kun sydän on piilossa kuin
sidottu rikollinen ja puree kahleitaan?"
"Ja te luulette, herra, että sydämeni kärsii kurista ja kahleista,
jotka isäni on pannut kannettavakseni?"
"Niin, madonna", sanoi Gentile ja katsoi kiinteästi häneen.
Giovanna piti molempia käsiään aaltoilevalla rinnallaan.
"Miksi ette voi herättää isääni kuolleista ja antaa _hänen_ vastata?
Repikää kivet hänen vastasuljetulta haudaltaan ja pilkatkaa häntä
tuhmanrohkealla puheellanne. Mutta minä sanon teille, että minulle
hän elää. Heitän teidän syytöksenne pelkuruudesta takaisin. Sydämeni
uskaltaa tehdä kaiken, minkä minä tahdon. Hän on oleva todistajani.
Mutta hän olkoon myöskin teidän todistajanne."
Hänen äänensä liekehti. Gentile lähensi kasvonsa hänen kasvoihinsa,
jotka kuulsivat kalmankalpeina moninkertaisen mustan harson läpi. Hän
pudisti hymyillen päätänsä ja tarttui Giovannan hansikoituun käteen.
"Onko sydämellänne rohkeutta niinkuin minun sydämelläni, Giovanna?"
"Koettakaa!" vastasi Giovanna.
"Pelkäättekö pimeässä, madonna?" sanoi Gentile ja katsoi monia
kynttilöitä. Giovanna pudisti päätänsä.
"Katsokaamme", sanoi Gentile ja juoksi kevein, pehmein askelin
alttaripöydän luo alkaen puhaltaa kynttilöitä sammuksiin. Liekit
tekivät vastarintaa. Silloin hän otti barettinsa ja löi niitä hitaasti,
aivan kuin olisi tappanut isoja kultakärpäsiä, yhden kerrallaan.
Kappelissa vallitsi pimeys, kuin olisi ollut ilta ulkopuolella.
Vain pitkä, kapea ikkuna kasvoi mustalla seinällä kuin tummanvihreä
vedenalainen valoköynnös, joka tunkee uponneeseen laivaan. Ja siitä
raosta kulki pyhä Caterina sisään palmuineen ja piikkipyörineen.
"Kuinka te uskallatte?" kuiskasi Giovanna. "Tehän sammutatte vainajan
messukynttilät."
"Silloin hän näkee meidät paremmin", kuiskasi Gentile yhtä hiljaa.
"Silloin hän voi paremmin nähdä rohkeuden loistavan rinnassanne."
Ei se ollut oikeastaan rohkeutta, joka loisti Giovannan rinnassa. Hän
vapisi, ikäänkuin olisi tehnyt pyhyydenloukkauksen isänsä haudalla. Hän
sulki silmänsä ja huomasi, että Gentile veti hänen huntuaan.
"Mitä te uskallatte tehdä, herra?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Enemmän kuin te, madonna. Joko pelkäätte koetta? Ja tahdotteko pysyä
surusuojuksenne takana, hautajaisajatustenne peitossa? Ne täytyy saada
pois, ennenkuin voimme puhua kasvoista kasvoihin."
Gentile kääri huntua hänen rinnaltaan ja päänsä ympäriltä hellin käsin.
Hänen imettäjänsä ei koskaan ollut tehnyt sitä niin kevyesti. Hyväilyjä
virtasi näistä hellän-varovaisista sormista, joiden kosketuksesta tukka
hänen ohimoillaan kahisi.
Gentile tarttui myöskin hänen käsiinsä. Ne vapisivat hänen käsissään,
ja Giovanna koetti vetää ne pois.
"Herääkö pelkonne, madonna?" kysyi Gentile, ja Giovanna jätti
vastustelun. Gentile veti hansikkaat hänen käsistään ja heitti ne,
samoinkuin hunnun, kivilattialle. Vieläpä rukousnauhakin aukeni ja
liukui kalisten lattialle. Hän kumartui sitä ottamaan, mutta vaipui
vain suoraan Gentilen syliin, joka oli polvillaan hänen edessään ja
suuteli hänen kylmiä käsiään, kunnes hän tunsi niiden polttavan. Hän
ei voinut puolustautua, ei puhua, ei vetäytyä pois. Hän kumartui vain
alemmaksi toisen puoleen ja tunsi hänen tukkansa sileänä ja kuivana
kuin silkki aivan suunsa alla. Molemmin käsin tarttui Gentile häntä
vyötäisistä ja painoi päänsä hänen sydämelleen.
"Antakaa minun kuunnella", kuiskasi hän, "antakaa minun kuunnella, onko
sydämellänne tosiaan rohkeutta sykkiä."
Se sykki. Se oli kuin pelästynyt lintunen pienessä häkissä, se
räpytti siipiään, lepatti ja lenteli joka suunnalle koettaen väistää
kuuntelevaa korvaa, joka painautui häkin säleitä vastaan kuullakseen
sen lyövän. Silmät ummessa Giovanna huomasi itse, kuinka pelästynyt
linnunsydän läähätti hädässään, sokeassa pelossa etsien pelastusta,
takoen kuin vasara, talttuen, taas nousten, loukaten siipensä verille,
sinkoilevin höyhenin ja epätoivoisena kuolemaan asti. Gentile kuuli
sen hurjan räpyttelyn ja kuinka se vaipui lepoon, kunnes se sykki
kuin pitkin, vapisevin siivenlyönnein: Niin — niin — niin — hänen
hurmaantuneeseen korvaansa. Giovanna piteli molemmin käsin rintaansa,
ikäänkuin olisi pelännyt sydämensä vuotavan ulos. Ja hän tunsi Gentilen
suudelmien tihkuvan sormilleen kuin lämpöisen veren. Gentilen ei enää
tarvinnut vetää häntä. Hän vaipui itsestään polvilleen, kunnes hän oli
sileillä kivipaasilla isänsä haudalla, voitettuna ja vavisten, peläten
omaa onneansa.
"Voitko kuulla, ylpeä Leone de' Salvucci", kuiskasi Gentile, "voitko
kuulla, kuinka tyttäresi sydän lyö? Ei koskaan ole oma sydämesi
sykkinyt kovemmin, kun hevosesi nousi pystyyn taistelussa ja sinä
tungit miekkasi elävään lihaan. Kuuntele, Leone, kuule ja ole ylpeä!"
Giovannan kädet olivat Gentilen pään ympärillä. Hän koski siihen,
niinkuin olisi tahtonut havaita sen käsivarsillaan ja nähdä sen
sormillaan, hienona ja lämpimänä ja kiinteänä ja pehmeänä. Hän tunsi
hänen suunsa kosteana hedelmänä, joka avautui hänen kosketuksestaan;
Gentilen silmäripset liikkuivat hänen käsiensä alla kuin koiperhosen
siivet.
"Ylväs Leone!" kuiskasi Gentile. "Kiitos siitä, että opetit tyttäresi
olemaan siveä!"
* * * * *
Hämärä valo levisi suureen kirkkoon alttariliekeistä, jotka lepattivat
kuin tähdet myrskyilmassa. Suitsutushöyryt liikkuivat kuin pilvet
nokimustien holvien alla. Ja uhrimessussa kaikuivat pappien äänet kuin
hätälaukaukset, jotka kohosivat ja hävisivät avaruuteen, lattiaan
kumartuneitten olentojen vastausten pauhatessa kuin avonaisten hautain
hyminänä, kuin kumeasti kohisevien huokausten aaltoina.
Giovannalla oli niin kiire, että hän ei edes polvistunut pääalttarin
edessä ja unohti vihkiveden pääoven luona.
Gentile seurasi häntä. He pysähtyivät tuomiokirkon torille ja
hengittivät kiivaasti ja näkivät hoikkien tornien kohoavan kiinteinä
ja mustina vaaleata, säteilevää kevättaivasta vastaan. Se oli kuin
mantelinkukkien punaama.
Kondottieerin isot koirat tulivat heitä vastaan ja siirtyivät heti
hänen tyttärensä tyköä Gentilen luo, nuuskien ja heiluttaen tuuheata
häntäänsä.
"Katso", kuiskasi Giovanna, — "nekin tuntevat sinut ja valitsevat sinut
herrakseni, kuten isäni on tehnyt."
Giovanna katsoi häntä, ja hänestä Gentile oli alttaritauluissa
kuvattujen, haarniskaan puettujen arkkienkelien näköinen, niin
aaltoilivat kiharat hänen hienoilla poskillaan.
"Kuten isäsi, Giovanna? Onko isäsi valinnut minut?"
"On, Gentile, niinkuin minä itsekin. Etkö ollut Firenzessä päivää ennen
hänen kuolemaansa? Ja etkö pyytänyt häneltä kättäni, kuten pyysit saada
jakaa suruni?"
"Giovanna", vastasi Gentile ja otti häntä lujasti ranteesta, —
"uneksitko sinä? Milloin minä olen puhunut isäsi kanssa? Vain siksikö
oli sinulla rohkeutta antaa sydämesi sykkiä?"
"Gentile, sydämeni sykki, koska rakastin sinua. Mutta uskalsitko
syleillä minua isäni haudalla pelkäämättä häntä ja hänen vertansa?"
Gentile ei vastannut. Hän katsoi häntä sanomattoman surullisena.
Katse tuli niin synkäksi, että siitä levisi ikäänkuin varjoja hänen
kasvoillensa. Hän päästi Giovannan ranteen ja painoi päänsä alas, niin
että tukka valahti hänen valkealle otsalleen. Hän painoi päänsä alas
sen rukoilevan tuskan edessä, joka uhkasi puhjeta kyyneliin Giovannan
silmissä.
"Nyt tulee kai pelko, Giovanna", kuiskasi hän vain.
"Ei, nyt nousee rohkeus", vastasi Giovanna. "Kiitä onneasi, että Leone
de' Salvucci on kuollut. Mutta saat tuntea, että hänen tyttärensä elää.
Sanon sinulle hyvästi, Gentile."
Hänen katseensa mursi kyynelvirran ja kohtasi Gentilen kuin nuoli.
Hän meni torin poikki. Gentile jäi seisomaan, pudisti päätänsä ja
mumisi: "Mahdotonta, mahdotonta."
Kondottieerin koirat makasivat yhä hänen jalkojensa juuressa.
X.
MIES.
Rikas kauppias Niccolò Mercatale oli tullut ratsain Firenzestä
kondottieerin hautajaisiin. Seuraavana päivänä hän kävi hänen
tyttärensä luona Salvuccien palatsissa. Kun ovi aukaistiin saliin, jäi
hän seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja kysyi, paljastamatta päätänsä,
mutta kumartaen talon emännälle ja ainoalle haltijattarelle:
"Sallikaa minun tehdä yksi ainoa kysymys, madonna. Isänne oli minun
ystäväni ja vieraani päivää ennen kuolemaansa. Olin puhunut hänelle
teistä ja haluan vain tietää, oliko hänellä aikaa kertoa teille
keskustelumme, ennenkuin — Jumala rangaiskoon hänen murhaajaansa — se
onnettomuus tapahtui, joka erotti teidät rakastavasta isästä ja minut
parhaasta ystävästä."
Giovanna oli noussut ja meni häntä vastaan.
"Mainitsematta nimeänne, herra, olivat hänen viimeiset ajatuksensa
teissä, ja hän sanoi minulle, kuolema suussaan, viimeisen
toivomuksensa."
"Silloin kiitän teitä, madonna, ja pyydän lupaa saada olla vieraananne
jonkun aikaa, sittenkuin surunne jälleen sallii teidän ajatustenne
kulkea kauemmaksi kuin siihen hautaan, joka teiltä otti rakkaimpanne
maailmassa."
"Ettekö tahdo astua sisään, herra, ja levätä ystävänne talossa?"
"Kiitän teitä, madonna. Me näemme toisemme jälleen. Siihen asti pyydän
teitä pitämään Niccolò Mercatalea Firenzestä lähimpänä ja hartaimpana
suojelijananne."
Hän kumarsi uudestaan ja oli vetäytynyt takaisin, ennenkuin Giovanna
oli nähnyt hänestä muuta kuin kasvojen ryppyjen ja juovien liikahtelun
leveän suun pielissä ja korkealla olevain kulmakarvain alla
sijaitsevien pienten silmien ympärillä.
Giovanna näki vain yhden tien edessään, ja hänen katseensa ei poikennut
suuntaan eikä toiseen. Hän sulki talonsa Gentileltä eikä tahtonut mennä
isänsä haudalle, ennenkuin uskalsi pyytää anteeksi pyhyydenloukkaustaan.
Viikkoa myöhemmin ratsasti Niccolò Mercatale uudelleen San Gimignanoon
muassaan lukuisa seurue hevosia ja palvelijoita. Muutamia oli lähetetty
ennakolta ilmoittamaan hänen tulostaan. He purkivat hevosten kuormat
ja kantoivat sisään lippaita ja arkkuja ja levittivät luvan saatuaan
niiden sisällyksen pöydälle isoon saliin.
Giovanna istui nojatuolissaan musta huntunsa levitettynä kokonaan
ympärilleen. Beritola asetteli sen laahusta lattialle.
Kun Niccolò Mercatale itse tuli, seisoivat palvelijat pitäen ovea auki.
Hän kumarsi, ennenkuin astui kynnykselle. He ottivat hänen aseensa ja
hänen suuren matkaviittansa ja poistuivat, ja hän astui lattian poikki
kevyesti ja nopeaan, vaikka Giovanna heti näki, että hän ontui.
Kun hän seisoi hänen edessään, kumarsi hän uudelleen, mutta ei
syvempään kuin äskenkään, ja sanoi: "Tervehdän teitä, madonna.
Suvaitsetteko kuulla minua?" — Giovanna nyökkäsi. — "Ja ettekö halua
miehistä todistajaa, joka voi vahvistaa keskustelumme laillisuuden?"
"En, messer Niccolò, imettäjäni on lähinnä isääni ainoa, johon olen
luottanut."
"Mikä teille on mieluista, on minullekin rakasta", sanoi mies, ja
nyt vasta hän otti korkean, jäykän huopabaretin päästänsä, joka
kiilsi paljaana ja sileänä ilman ainoatakaan hiusta. Senjälkeen hän
aukaisi hienon mustan atlasviittansa, joka oli koristettu kevein
mustin silkkikirjailuin, laski sen hartioiltaan ja seisoi nyt
yksinkertaisessa, rinnalta poimutetussa verkatakissaan, joka tuskin
ylettyi hänelle polviin, paljastaen jalkavian, hänen astuessaan vielä
askeleen neitoa kohti. Giovanna istui hämmästyneenä katsellen näitä
juhlallisia valmistuksia.
Mercatale kumarsi jälleen, tällä kertaa niin syvään, että Giovanna
saattoi nähdä hänen kaljun päänsä aina niskaan asti.