legendaa heidän kirkkoonsa ja joka oli puhunut, kun he tervehtivät
häntä viiniköynnöksin Poggibonsissa. Domenico kulki ylvästellen
kaduilla, suorana ja pitkäsäärisenä kuin kurjet keväällä ulkona
kedoilla. Hänellä oli tuollainen rohkea sivukatse kuin kotkalla, joka
mittaa välimatkan saaliiseensa. Hänen tukkansa aaltoili kuin öinen
pimeys, musta haiven kasvoi hänen leuassaan ja huulillaan kuin varjot,
joita turhaan karkoitetaan. Kun Giovanna oli mennyt hänen ohitseen, oli
hän tervehdykseksi suipentanut huulensa kuin suuteloksi. Hänen silmänsä
tähystivät yhä, ja hän heilautti kättänsä kaaressa, ikäänkuin tehden
pitkän vetäisyn siveltimellä.
Giovanna istui häkissään eikä uskaltanut katseineen mennä
kauemmaksi kuin että kadun yli näki pormestarin palatsin loggian ja
Collegiatakirkon nurkan. Talvi oli pitkä ja yksitoikkoinen. Kun lumi
satoi valkeana vaatteena tuomiokirkon torille, tuli valoisaa ikkunan
eteen, kuin olisi taivas pudonnut maahan hänen luokseen, taivas, jota
hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt. Lumi oli siellä päiväkausia
valkeana ja kimaltelevana satuna. Giovanna ajatteli, että se voisi
tehdä ihmeitä. Joka aamu hän hiipi katsomaan vastasatanutta lunta
nähdäkseen, eikö tuohon pehmeään aineeseen jälleen ollut piirrettynä
kirkon pohjapiirustusta kuten ennen ihmeitten aikoina.
Nuorta, äänekästä naurua kaikui valkealta kadulta. Kolme nuorta herraa
tuli kahlaten lumessa, korkeat puukengät jaloissa. He heilauttelivat
ylimielisesti viittojaan siroilla hartioillaan. Domenicon hän tunsi
heti hänen suorasta ryhdistään; vasen käsi oli hänellä vyötäisillä,
ja viitta kohosi rohkeassa kaaressa leuan alta. Nyt he olivat siellä
lumisilla. Nuo toiset olivat varmaankin hänen veljensä ja lankonsa.
Lumipallot risteilivät ilmassa. Yksi sattui Giovannan ikkunaan, niin
että se meni rikki ja lumi pyrysi pehmeinä hiutaleina ristikon läpi
sisään.
Giovanna istui viluissaan turkiksiinsa kääriytyneenä ja katseli
ruutuun tarttuneita valkeita hiutaleita, jotka olivat kuin haivenia
talven suuren, voimakkaan joutsenen siivistä, joka lensi yli maiden ja
kaupunkien. Kuinka onnellisia ja vapaita he olivatkaan tuolla ulkona —
he myllersivät loistavassa lumessa aina kirkon ovelle saakka, josta he
hävisivät.
Kunpa voisi seurata heitä tuohon pieneen kappeliin, jossa he olivat
maalaamassa! Hän tiesi Beritolan puheista, miten he siellä seisoivat
koko päivän valoisan ajan, pitäen kalkkiseinää kosteana ja maalaten
olentoja, jotka ilmielävästi kuvasivat pyhän Finan kuolemaa ja
hautausta. He kulkivat siellä ristikon takana, ei kerjäläisten
kaltaisina polvea notkistaen ja ristinmerkkejä tehden, vaan selkä
suorana pyhimyksen uskottuina ystävinä, joiden ei tarvinnut nöyrtyä,
vaan jotka kiipesivät portaille ja loivat pyhän Finan kodin uudestaan,
niin että kaikki saivat nähdä hänen eläneen ja miten hän oli kuollut.
Giovannan oma isä kertoi tuosta ihmeellisestä taiteilijasta. Hän
maalasi piispan ja kuoripojat, niin että heihin todella voi koskea, ja
kirkonlipun voi nähdä liikkuvan muurilla. Neuvosherrain joukkoon Finan
paarien ympärille oli nuori firenzeläinen pyytänyt kondottieerilta
luvan saada maalata hänen päänsä, ja hän oli ensin piirtänyt sen
paperille niin selvänä ja elävänä, kuin se hänen hartioillaan oli.
Eräänä päivänä, kun lumi jo oli hävinnyt maasta ja valo oli
katoamaisillaan pilviseltä taivaalta, Giovanna hiipi yksinään
tuomiokirkkoon, kääriytyneenä hilkkaviittaansa. Hän meni pyhän Finan
kappelin luo, odottaen sen olevan tyhjänä tänä pimeänä päivänä. Mutta
ristikko oli suljettuna, ja sen takana hän näki yksinäisen olennon
pitkässä, väljässä maalarinpuserossa seisovan portailla pitkät
siveltimet kädessä.
Giovanna katui uteliaisuuttaan ja rukoili polvistuen ristikon edessä
pyhimystä antamaan anteeksi hänen rikoksensa. Hän tuijotti ylös kohden
pitkää, kapeata marmorilipasta, joka oli alttarin yläpuolella, ja hän
näki tähtien kultaiset täplät tummansinisellä alustalla madonnan ja
liitelevien enkelien takana.
"Pyhä Fina", rukoili hän, "jonka henki asuu tässä paikassa, opeta
minulle se lohdutus, jonka avulla voi odottaa kytkettynä yhteen
paikkaan ja olemaan voimakas nöyryydessä, vaikka heikko ruumis on
murtunut ja rampautunut, jotta sitten ajallisuudesta voi kohota
ylvääseen elämään Jumalan läheisyydessä. Kuten sinä olen minäkin
sidottu tähän tylyyn ja ahtaaseen pieneen kaupunkiin, en voi liikkua
enkä kohota sielullisesta heikkoudestani, terveet käteni ovat
sanomattoman hervottomat, eikä niissä ole mitään sinun kuihtuneitten
kättesi voimasta, mutta opeta minulle..."
Ristikko hänen edessään kilahti. Se työntyi hitaasti auki, ja hän kuuli
oudon, hopeasointuisen äänen kuiskaavan: "Astukaa sisään, neitsyt, jos
tahdotte olla pyhimystänne lähempänä."
Giovanna ei kohottanut katsettaan, kun hän nousi ja meni kappeliin.
Lattialle oli kasattu sankoja ja väriastioita, ja kimaltelevaa
lehtikultaa oli karissut marmoripaasille.
Peläten taaskin uteliaisuuden voittavan hän ei tahtonut mitään nähdä.
Hän polvistui alttarin alimmalle portaalle eikä kohottanut katsettaan
alttaripöydän alinta reunaa korkeammalle, joka oli hakattu kuin
pitkäksi riviksi pieniä simpukankuoria. Sitten hän sulki silmänsä ja
aikoi uudestaan rukoilla. Mutta kaikki ajatukset kiitivät hajanaisina
virtoina, jokainen sana livahti omaa tietänsä, eikä siitä syntynyt
mitään rukousta. Hartauden särki aina halu nähdä mitä maalari teki. Hän
käänsi päätään. Siellä maalari seisoi portailla, nojaten seinään, ja
työskenteli äänettömästi, ikäänkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan
kuin se pieni täplä, jossa hänen siveltimensä liikkui. Giovanna häpesi
itseään ja käänsi katseensa toiseen seinään.
Laajentuiko huone? Liukuiko seinä pois? Näkikö hän näkyjä?
Pienestä ikkuna-aukosta virtasi valo sisään ulkoa päivän sinestä
metsäisen kukkulan takaa. Peninkulmia aukeni eteen siitä pienestä
muurinuurteesta. Hedelmiä ja vesipulloja näkyi pitkällä puisella
pöydällä taustalla, ja etualalla makasi Fina kankeana laudallaan
pitkät sääret ja jalat kuin puuhun veistettyinä, mutta ristityin käsin
ja sädekehä kalpean, hienon päänsä ympärillä. Hänen pitkä, loistava
tukkansa oli hajallaan, ja sitä kannatti hellävaroen imettäjän käsi,
hänen katsoessaan pyhän isä Gregoriuksen haamuun, joka liitää avonaisen
oven edessä ja enkelinpäitten ympäröimänä lupaa hänelle pikaisen ja
autuaan kuoleman.
Giovanna siirtyi polvillaan kylmällä marmorilattialla ja palvoi ennen
kokemattomassa hurmiossa tätä päivänselvästi esiinloihdittua näkyä.
Ei milloinkaan hän ollut nähnyt tämänkaltaista mysteeriota. Tuo pyhä
pieni vaivainen tyttö hengitti todella tuolla ylhäällä seinällä,
paavi liiteli ovesta sisään kuin pilvi, avonaisen ikkunan takana
oli peninkulmien päässä oleva vuori. Kaikkeen siihen voi sileätä
kirkonseinää käyttää. Vanhat maalaukset tuolla laivassa riippuivat
kudottujen kuvajonojen kaltaisina kaaria ja pilareita pitkin loistaen
räikein ruskein ja vihrein värein. Mutta täällä antoi seinä tilavuutta
kirkolle, laajensi sitä ja sai eläviä olentoja liikkumaan uusissa
huoneissa.
Hänen selkänsä takana liukui askeleita kivilattialla. Maalari työnsi
pitkällä riu'ulla värikimalteisen lasiruudun auki, niin että kylmä
talvipäivän valo lankesi sisään.
"Suokaa anteeksi, madonna", sanoi taaskin tuo hopeasointuinen ääni, —
"jos täällä tulee vähän kylmä, mutta minä tarvitsen valoa työhöni".
Katsomatta Giovannaan siirsi taiteilija portaita ja kiipesi avonaisen
ikkunan korkeudelle. Hän katsoi ulos ja sen jälkeen seinään, ja hänen
siveltimensä alkoi täyttää tornin piirustusta värillä, jonka hän
valitsi ulkoa.
Giovanna oli noussut katsomaan toista kuvaseinää. Se oli vasta
puolivalmis, mutta siinäkin oli taiteilija saanut muurin väistymään
syrjään, vieläpä itse taivaan kohoutumaan sen kultakuteisen vuoteen
yli, jolla Fina lepäsi kuolleena silkkipielus sädekehäloisteisen päänsä
alla. Giovanna tunsi kultapeitteen, ja hän tunsi kuoripojat, jotka
seisoivat jalkopäässä valkeissa messupaidoissa kantaen kirkonlippua ja
pitkiä vahakynttilöitä. Hän tunsi isänsä tuimat, parrattomat kasvot
neuvosherrain joukossa taustalla, ja heidän päänsä yläpuolella hän
näki taivaan alkavan täyttyä itse kaupungin torneilla. San Gimignano
kohosi siellä tuon marmorikomeron takana, jossa pyhä Fina makasi
loistovuoteellaan ja vielä kuolemansakin jälkeen teki ihmeitä. Giovanna
näki sen vanhan naisen, joka parani koskettamalla kuolleen käsiä, ja
hän näki sokean poikaraukan, joka uskoen polvistui ruumiin jalkopäässä
ja painoi pyhimyksen liikkumattomia, kylmiä jalkoja silmiänsä vastaan,
kunnes ne tulivat näkeviksi.
Giovanna ei huomannut kylmyyttä, joka tulvahti ikkunasta sisään. Hän
näki maalarin terävän profiilin nopeasti kuin linnun pään kääntyvän
valoon ja siitä pois. Hän näki hänen pitkän valkean kätensä kuljettavan
sivellintä pehmein ja varmoin vetäisyin. Kuinka silmä ja käsi
eläytyivätkään yhteen ja loivat elämää! Kun Giovanna lähti, sanoi hän
hiljaa: "Kiitän teitä, mestari, siitä ilosta, jonka ihana taiteenne on
minulle tuottanut."
Taiteilija pysäytti hetkeksi siveltimen ja katsoi häneen alas
nyökäyttäen päätään.
"Olette aina tervetullut, madonna, jos tahdotte osoittaa työlleni sen
suuren kunnian, että katselette sitä."
"Enkö häiritse teitä, mestari?"
Taiteilija hymyili ja sanoi:
"Kun maalaan, en häiriintyisi, vaikka itse Jumalan-äiti seisoisi
takanani katselemassa. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin katseenne
vahvistaisi minun katsettani."
Hän kääntyi jälleen seinään päin. Giovanna seurasi vielä hetkisen
siveltimen äänetöntä kulkua kalkkiseinällä ja meni.
Kotimatkalla kulkiessaan ahtaita katuja ei hän katsonut niinkuin ennen
mustista oviaukoista sisään. Pyhä Fina ei enää maannut vaivaisena
siellä kylmyydessä ja köyhyydessä. Hän oli noussut iäiseen elämään ja
kirkkauteen kirkon seinällä. Pitkien aikojen painostavan elämäntuskan
jälkeen Giovanna lepäsi vihdoin siinä vapauttavassa ajatuksessa, että
löytyi voimia, jotka olivat vahvempia kuin rakkaudenhalu ja kiima, kuin
väkivalta ja himo, luomisvoimia, jollaisia hän oli nähnyt liikkuvan
Domenicon elävissä käsissä, hänen päänsä linnunnopeissa käänteissä.
Hän ei enää toivonut omaavansa Finan ihmevoimaa sormissaan. Maailmassa
kasvoi tauti ja hätä nopeammin kuin mikään käsi kykeni parantamaan.
Mutta hän toivoi voivansa uneksia niin voimakkaasti ja niin elävästi
kuin hiljainen maalari Finan kappelissa.
VII.
SUUDELMA.
Jos Giovannan hartaus häiriytyi Domenicon freskoista, niin maalarin
hartaus ei häiriytynyt Giovannan käynneistä. Hän työskenteli yhtä
uutterasti ja näytti tuskin huomaavan tytön läsnäoloa. Hän pingoitti
kartonkejansa, sekoitti värejä, mittasi alat ja siirsi sommittelunsa
viimeisetkin osat märälle kalkille, uhraamatta sanaa tai silmäystä
työnsä katselijalle.
Giovannan mielestä pyhän Finan kappeli oli turvallisin ja rauhallisin
paikka maailmassa. Melkein kuin näkymättömänä katselijana hän otti
osaa Domenicon työhön. Hän näki kuvan kasvavan valmiiksi elämän omassa
puvussa, joka kohta kohdalta peitti karkeiden viivojen varjoleikin
valkealla kalkkiseinällä. Hänen silmänsä seurasivat noiden luovien
käsien äänetöntä liikettä, ja hän oli varma siitä, ettei maalari
koskaan ollut katsonut häntä.
Mutta eräänä päivänä Domenico seisoi hänen edessään hänen kotonaan.
Kondottieeri ohjasi hänet kädestä sisään ja sanoi:
"Domenico Bigordi, joka on jo tunnettu koko Toscanassa ihanasta
taiteestaan, on lausunut haluavansa maalata sinun kasvosi, Giovanna.
Minä kiitän häntä siitä ja luulen sinun tahtovan tehdä samoin."
Giovannan piti pukeutua samaan vaaleaan pukuun ruusunvärisine
hihoineen, joka hänellä oli sinä päivänä, jolloin Domenico ensimmäisen
kerran näki hänet Poggibonsissa. Ja nyt hän istui hänen mallinaan
muutamia valoisia päiviä varhaiskeväällä, jonka läsnäolon voi tuntea
hellekatoksen alla korkealla parvekkeella, missä Domenico oli tahtonut
maalata hänen kuvansa.
Domenicon silmät kulkivat esteettä hänen kasvoillaan. Giovanna tunsi ne
kuin lempeinä aurinkoisina täplinä, joista hän ei voinut päästä; väliin
ne olivat otsalla, väliin hänen silmissään, ja toisinaan ne olivat
ikäänkuin lämmittäen hänen kostealla suullaan. Hän saattoi ihollaan
seurata noiden mustien silmien tutkivaa lentoa leuallaan ja kaulallaan.
Hän tunsi, kuinka ne etsivät sen piirteitä. Vain harvoin ne sivuuttivat
hänen omat silmänsä, luisuivat pitkin luomia syöstäkseen odottamatta
sisälle hänen katseeseensa. Silloin hämmentyi hänen silmiensä kirkas
kuvastin, ja pimeys taiteilijan syvästä, väkevästä katseesta hämärsi
häneltä valon.
Mutta riippumatta noiden silmien vaihtelevasta otteesta Domenicon
ääni kaikui aina samaa hopeanpehmeätä sointua. Hän jutteli mitä
mieleen juolahti, katutappeluista, munkkien metkuista ja taiteilijain
kaksintaisteluista, hän kuvasi juhlia Firenzessä, kukkasvilinää Arnon
rannalla keväisin ja nuorten miesten ritarillista valittujen naistensa
palvontaa. Hän kertoi nuoresta miehestä, joka maalautti kuvansa vain
yhden ainoan nähtäväksi koko maailmassa ja lähetti sen sille, jota
hänen kädessään oleva omistuskirjoitus koski: Tu mihi causa doloris —
sinä olet murheeni syy. Mutta nainen antoi kuvan kiertää kaupungissa
kaikkien ystävättäriensä luona, ja jokaiselle, joka katsoi tuon
rakastavan miehen silmiin, toisti kuva rakkaudentunnustuksensa, joka
oli piirretty sormukseen hänen peukalonsa ja etusormensa väliin.
Domenico nousi kesken leppeän naurunsa oikaistakseen Giovannan päätä.
Hän pani viileät kätensä varovasti hänen poskilleen ja käänsi pään
valoa kohti. Hän seisoi hetkisen ja katsoi hänen suutansa. Ja ikäänkuin
ajatuksissaan hän kumartui ja painoi sille suudelman sulkien samalla
silmänsä. Sitten hän meni levollisesti takaisin, otti siveltimen ja
maalasi edelleen. Kun hänen silmänsä jälleen etsivät Giovannaa, ei tämä
enää istunut, vaan seisoi poispäin kääntyneenä portaiden luona.
"Mutta, madonna", sanoi hän lempeällä ja teeskentelemättömällä
hämmästyksellä, "oletteko sairas? Miksi käännytte poispäin?"
Hän kumartui Giovannan puoleen. Tämän huulet vapisivat ja ilmaisivat
itsensä. Domenico hillitsi itsensä hymyillen, nähdessään tuon suun
hehkuvan. — "Pieni viaton suu-raukka", sanoi hän, "pahastuiko se
siitä, että minä seurasin samaa mielijohdetta, mikä sen itsensä saa
suutelemaan ruusua?" Uudestaan hän lähensi huulensa hänen huuliinsa.
Mutta Giovanna väistyi ja sanoi kovasti:
"Domenico, te käyttäydytte sopimattomasti."
"Niin, neitsyt, katsoakseni teitä, mutta en teitä loukatakseni. Suokaa
anteeksi, että erehdyin. En ole koskaan ennen suudellut ruusua, jolla
olisi ollut okaita terälehtien keskellä."
Hän sanoi sen niin vilpittömän suorasti, että Giovannan täytyi
hymyillä. Domenico käytti hyväkseen tätä hymyä ryhtyäkseen uudelleen
työhönsä. Vastoin tahtoaan oli Giovanna istuutunut. Mutta itku värisi
yhä hänen huuliensa takana.
"Katsokaa, madonna" — Domenicon hopeanpehmeä ääni kulki jälleen
laulaen yli maan, ja hänen silmänsä katsoivat tutkivasti, niinkuin
niiden oli tapana tehdä — "en ymmärrä, ettette vielä tunne tarvetta
antautua nuoruuden ja kauneuden onnen valtaan. Ettehän ole koskaan
nähnyt ruusua, joka sen sijaan, että se avautuisi, kääntyisi sisäänpäin
itseensä, ikäänkuin se ajattelisi: En voi suoda toisten nähdä kukkaani
puhjenneena — ennemmin tahdon kärsiä vilua ja kuihtua vihreässä
nupussani. Avautukaa toki, madonna, ja nähkää oma kauneutenne niinkuin
minä sen näen. Emme rankaise mehiläistä, jota kukkanen houkuttelee
luokseen. Meidän kutsumuksemme on rakastaa, neitsyt. Kaikki meidän
kykymme kasvavat siitä. Mikä on luonnollisempaa kuin nuorten huulien
yhtyminen? En ajattele sitä enempää kuin hengittäessäni kukan tuoksua.
Rakkaus ei ole minulle päihtymystä, vaan kaiken voiman lähde. En kuulu
niihin narreihin, jotka taittavat niskansa katoilla kuutamossa kuten
parkuvat kollikissat. Eipä minulla ole kättäkään liikenemään Venuksen
alttarille pantavaksi. Mutta Venus laskee kätensä kaikelle työlleni.
Hän kuljettaa sivellintäni. Luuletteko rakkauden olevan laskemista,
kauppaa? Minusta nuoren miehen suudelmalla on aivan sama arvo kuin
nuoren naisenkin. Mutta te, madonna, näytte pitävän lempeä korkeassa
hinnassa, ja huomaan, että suudelma teiltä voi tulla maksamaan sekä
pään että kaulan."
"Niin, messer Domenico, ensimmäinen suuteloni ei ole vähemmän
hintainen. Se on sitä korvaamattomampi, mitä vähemmän arvoinen omanne
on. Erehdyitte yksinkertaisesti suusta ja tarjositte ajattelemattomasti
minulle mitä kaikille muillekin sydämenne yltäkylläisyydestä suotte."
Domenico kumarsi ja sanoi hiukan pilkallisesti ja hitaasti, ikäänkuin
olisi tahtonut maalata jokaisen sanansa puutaululle eteensä: "Toistan,
madonna, että Venus valitsee minulle. Rakkaudessa on ainoa ylpeyteni,
etten koskaan ole rakastanut muita kuin _kauniita_ naisia."
"Teille olisi suuremmaksi kunniaksi olla rakastanut rumaa naista,
messer Domenico."
"Ja teille olisi suuremmaksi iloksi tuntea terveesti ja luonnollisesti
eikä niinkuin muutamat nuoret, kauniit miehet, jotka sangen hyvin
tunnen, joille rakkaus on sanatonta haaveksimista. He värisevät
ujoudesta, kun rakastettu katsoo heitä. He luulevat, että ilma, missä
hän on liikkunut, jättää jälkeensä onnen ja hartauden sädeloiston. He
luulevat, että maa pyhittyy yhdestä hänen askeleestaan. He luulevat,
että suudelma alentaisi, että syleily tahraisi. He kuiskaavat vain
rakkautensa lempeälle länsituulelle ja pyytävät sitä viemään heidän
valituksensa autuaitten saarille. He luovat alas silmänsä kuin auringon
edessä, kun rakastettu menee ohi. He eivät näe tyytymättömyyttä hänen
silmissään, he eivät kuule mitään kaipausta hänen huokauksessaan. He
ovat sokeita ja kuuromykkiä eivätkä käsitä, että rakastettu ensiksi ja
viimeksi haluaa itseään katseltavan ja suudeltavan ja kuulla olevansa
rakastettu."
"Niin, niin", kuiskasi Giovanna ja kätki kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin
olisi kuunnellut ensimmäistä elonmerkkiä nukkuvassa sydämessään. "Ja
siksikö suutelitte minua, Domenico?"
Domenico seisoi hämmästyneenä kuunnellen hänen äänensä muuttunutta
sointua ja katsoi häntä suurin, avoimin silmin.
"Siksikö? Madonna, mitä tarkoitatte?"
Giovanna katsoi häneen. Hänen silmissään paloi liekki kuin vasta
sytytetyssä kynttilässä.
"Siksi, Domenico, että tahdoitte sanoa minulle, että te..."
Hän vavahti ja varoi sanomasta sanaa, joka pyöri hänen huulillaan.
Domenico katsoi häntä kauan. Hänen kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan.
Näytti siltä, kuin kaikki veri olisi vetäytynyt kahteen pieneen
punaiseen läikkään, jotka paloivat hänen poskillaan. Hänen huulensa
liikkuivat puhuakseen. Vihdoin hän hillitsi itsensä ja sanoi käheästi:
"Ei, Giovanna, en voi valehdella teille. Suutelin teitä nähdäkseni,
voivatko kalpeat huulenne saada väriä, nähdäkseni teidän ensimmäisen
kerran punastuvan. Nyt olen sen nähnyt. Mutta oma poskeni palaa
kuumemmin — eikä minulla enää ole oikeutta olla teidän lähellänne."
Hän kumarsi nopeasti ja lähti. Lähti jättäen keskeneräiseksi
maalauksensa, paeten Giovannaa, paeten itseään. Hän ratsasti
kaupungista jo samana päivänä, vavisten kuin velallinen, häpeissään
kuin kevytmielinen lörpöttelijä, Giovannan silmissä näkemänsä vihan
merkitsemänä.
VIII.
KUOLEMA.
Hyvin aikaisin keväällä kondottieeri lähti Poggibonsiin tyttärensä
kanssa. Tyttö ei ollut kertonut hänelle syytä Domenicon äkilliseen
lähtöön. Mutta karkean elämänkokemuksensa ja lapsensa rajattoman
jumaloimisen perusteella isä ymmärsi, mitä ei nähnyt, ja näki kaikki,
mitä ei ymmärtänyt. Hän olisi mielellään polttanut San Gimignanon, jos
se olisi tyttöä ilahduttanut. Nyt ei Giovanna toivonut mitään, isän
piti itse koettaa arvata hänen toivomuksensa.
Kevään tullen hän oli taaskin poissa pitkiä aikoja. Mutta huvilaa
suojelivat luotettavat palvelijat. Giovanna saattoi turvallisena
liikkua sen rajain sisällä. Ulkopuolella olevasta maailmasta
hän ei välittänyt. Beritola kertoi hänelle, että nuori Gentile
Cavalcanti oli muuttanut naapurihuvilaan ja usein ratsasti ohitse
haukkajahdille; mutta hän ei kertonut, että Gentile eräänä päivänä oli
saanut vieraakseen Rinaldo degli Ardinghellin, joka kuihtuneena ja
synkkäkatseisena ohjasi hevosta vasemmalla kädellänsä.
Leone de' Salvucci tuli eräänä päivänä kotiin Firenzestä ja istui
aterialla loggiassaan. Hän laski hilpeänä leikkiä Giovannan kanssa,
lupasi hänelle hyvän uutisen jälkiruoaksi ja säikytti pois varpuset
leivänmurujen äärestä. Nenä lasissa hän yritti hätistää pois muuatta,
joka lensi suoraan häntä kohden. Mutta varpunen lensi päin, ja vasta
kun se tunkeutui hänen rintaansa, ymmärsi hän erehdyksensä, ja hänen
silmänsä näkivät lasin yli jousen kiiltävän muurinreunalla.
Kondottieeri luhistui kokoon tuoliinsa. Verta virtasi suupielistä, ja
hän puristi huulensa kokoon.
Kun palvelijat nostivat hänet ylös ja tahtoivat kantaa hänet sisään,
pudisti hän päätänsä. Heidän täytyi kantaa hänet ylös parvekkeelle
ja laskea hänet keskelle päivänpaistetta kivipenkille, tukea häntä
pieluksilla ja kääntää hänet siihen suuntaan, josta nuoli oli tullut.
Kerran toisensa jälkeen hän nyrkeillään teki uhkaavia liikkeitä
rintavarustuksen yli. Giovanna itki hiljaa kumartuneena hänen
ylitsensä. Kun he avasivat hänen takkinsa ja tahtoivat panna siteen
haavalle, työnsi hän pois kaikki kädet ja piti itse toista kättänsä
suonenvedontapaisesti puserrettuna haavalla, niin että veri tihkui
sormien välitse.
Hän hyökkäsi ylös, kun hän tunsi Rinaldon äänen lähellänsä:
"Tarvitsetteko enempää, Leone Salvucci? Jätitte minulle käden liikaa.
Se odottaa vain sanaa lähettääkseen vielä varpusen kiitokseksi
viimeisestä teidän rupiseen korpinrintaanne."
Veri juoksi puroina Leonen suusta. Hän avasi silmänsä; ne olivat
siniset kuin mädännyt liha, mutta hehkuivat verta, kun hän käänsi ne
Rinaldoa kohden. Hänen äänensä ojentui kuin sillankaari virran yli.
— "Salamurhaaja!" sai hän sanotuksi, sitten luhistui kaari, ja ääni
sortui raunioiksi.
Vastaukseksi kajahti raikuva pilkkanauru. Rinaldo heilautti ylpeillen
käsivarrentynkää ilmassa, liehutellen pitkää hihaa.
Ennenkuin Leonen jäänsiniset silmät jälleen painuivat kuoppiinsa,
näkivät ne yläpuolellansa Giovannan kasvot. Kyyneleet tippuivat niistä
kuumina. Hänen huulillansa vapisi huuto, jota hän ei uskaltanut päästää
kuuluville.