jalkainsa alla, lehahti häntä vastaan pyhän Finan sairaskammion ilma.
Kaduille huokui pimeyttä ja kylmyyttä ovista ja ikkunoista kuin
sairaista kurkuista. Aurinko kruunasi palatsit ja tornit kultaisilla
kruunuilla, mutta syvällä harmaassa kivien varjossa, jonne aurinko
ei päässyt, väijyi sairaus ja kurjuus valonarkana ja ilman toivoa.
Kaikkialla kosteissa sopissa oli yllin kyllin vaivaisia. Giovanna kuuli
yskän kaikuvan terävästi monista kiviseinistä; hän näki punaisten,
tulehtuneiden silmien tuijottavan vetisinä pimeyteen; hän näki syövän
vaivaamien ja puoleksi nääntyneiden raukkojen piirittävän kirkonovia,
niin että hänen melkein piti astua heidän surkastuneille jäsenilleen
päästäkseen sisään. Kaikki pyhän Finan sairaudet kukoistivat
kaupungissa, mutta tuota pientä kalpeata pyhimystä ei siellä enää ollut
tekemässä ihmetekoja; hän makasi tuomiokirkossa marmoriarkussaan,
ja vain harvat olivat ne uskovaiset, jotka hakivat lohdutusta hänen
kappelistaan, ja vielä harvemmat ne, joilla oli kyllin vahva usko
tullakseen terveiksi.
Giovanna oli polvillaan niin kauan kivipaasilla Finan alttaripöydän
edessä, kunnes hänen jalkansa tuntuivat niin kankeilta ja kylmiltä,
että pieni pyhimys varmaankin oli sen huomannut. Hän rukoili niin
kauan, kunnes oli koonnut kaikkivoittavan voiman kiihkeässä toivossaan
tehdä hyvää kaikille kaupungin sairaille ja tuskan murtamille.
Alasluoduin silmin, ikäänkuin siten tahtoen estää mitään voimastaan
katoamasta, hän poistui kappelista ja meni kolkkoihin ja löyhkäisiin
huoneisiin, pani kätensä kosteille otsille, kostutti kuihtuneita
jäseniä, jotka tuntuivat rupisammakoilta, antoi kuumeisille huulille
juomaa ja pyyhki valkeilla, hienoilla sormillaan tartunnanpisarat
vuotavista silmistä. Kun hän siten koski sairasta jäsentä, saattoi
hän sulkea silmänsä ja uneksia olevansa itse pyhä Fina tai hänen
lähettiläänsä, uskon syvän lääkintävoiman tihkuessa hänen kuumista
sormenpäistään.
Mutta hänen kätensä eivät tehneet mitään nopeita ihmeitä. Niiden
puristus saattoi huojentaa, mutta ei parantaa. Giovanna ajatteli, että
hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi voimakas. Täytyi olla kärsivällinen.
Tarvittiin monta käyntiä, ennenkuin sairas huomasi hänen hyvän
tahtonsa. Sairaus ja rutto oli synnin kaltaista. Jollei joka päivä
tehnyt vastarintaa, syöpyivät haavat syvemmälle. Giovanna oli nuori ja
kokematon. Usein hän väsyi ja kyllästyi köyhyyden ryysyihin ja ilkeään
hajuun. Kun hän poistui kirkosta, saattoi hän yht'äkkiä katsoa ylös
ja nähdä kultalankojen kiiltävän puvussaan ja muistaa kuka hän oli.
Silloin hän väistyi, peläten koskea noita kuolaisia kerjäläisiä, jotka
syöpäläisten tavoin ryömivät hänen jaloissaan, ja heitti heille rahoja,
ikäänkuin ne jo etukäteen olisivat niiden käsien tahraamat, jotka
kurottuivat niitä ottamaan.
Kondottieeri pudisti päätään hänen hyväntekemis-innolleen. Hänen
mielipiteensä oli, että tarttuvat taudit ja kurjuus, haju ja mätähaavat
olivat pysyviä köyhän miehen talon asujia, eikä hän ymmärtänyt, kuinka
kukaan vapaasta tahdostaan etsi tuota likaa. Sitä oli tarpeeksi jo
ovien ulkopuolella. Oli hyvä istua satulassa omalle ovellensa saakka.
Kaupungin nuoret herrat loivat tyttöön niin kiihkeitä ja tulisia
katseita, että hän kauan aikaa luuli jonkin pukunsa osan olevan
hullusti ja korjasi tukkaansa tai tunnusteli kaulassaan olevaa
helminauhaa. Monet tervehtivät häntä, mutta hän ei vastannut
ainoaankaan tervehdykseen muuten kuin tuskin huomattavalla
nyökkäyksellä. Rinaldolla ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin
kulkea hänen tiellään päivät päästään. Varsinkin hän kaarteli hänen
ympärillään, kun hän istui vallinrinteellä ja leikki repaleisten lasten
kanssa.
"Miksi kuljette aina perässäni, herra?" kysyi Giovanna eräänä päivänä,
rohkeana lasten keskellä.
"Vihdoinkin", sanoi nuori mies, "vihdoinkin katse, jota olen niin kauan
janonnut. Vihdoinkin sana nälkäiselle."
Giovanna nauroi, lyhyen, pehmeän, vapauttavan naurahduksen.
"Te nauratte, madonna?"
"Niin, nauran. Ensimmäisen kerran kuulen nämä kuolemattomat sanat
janosta ja nälästä, joita imettäjäni on kertonut nuorten rakastajien
käyttävän."
"Ovatko ne sitten niin naurettavia?"
"Niin, mitä siitä arvelette? Nuori herra, jolla on kultasormuksia
joka sormessa ja silkkikoristeita rinnalla, puhuu nälästä ja janosta.
Ja miksi minulle, herra? Enhän minä ole syötävää. Mutta tahdon antaa
teille imettäjäni hyvän neuvon: ennenkuin toiste puhutte rakkauden
nälästä, kaunis herra, koettakaa vain päivä tahi pari, miltä todellinen
nälkä ja jano tuntuu, ennenkuin jälleen kuljette Amorin kerjuusauvan
varassa."
"Teidän imettäjänne on jo maustanut kielenne pippuriviisaudellaan. Oi,
ette vielä tiedä mitä rakkaus on."
"Mutta te sen tiedätte, kokenut herra. Sen näkee teidän hihoistanne ja
säärystimistänne. Tunnette sen mahdin, joka on voimakkaissa väreissä,
valkeaan puseroon kirjailluissa vihreissä apilankukissa, vaniljalle
tuoksuvissa hiusvoiteissa, pitkissä keihäskynsissä. Oi, mutta valitkaa
arvokkaampi päämäärä, herra."
"Olette minun aurinkoni, neitsyt", sanoi Rinaldo, luoden häneen
läpitunkevimman katseensa.
"Ah, nyt aurinko laskee, ja minä menen kotiin — ilman saattoa — kuten
aurinko", sanoi tyttö ja nousi.
"Mutta joka yö, neitsyt, joka yö liitelee rakkauteni parvekkeenne
ympärillä, kun kuulette minun soittavan."
"Oi herra, älkää vihastuko, mutta käytän yöni nukkumiseen, ja
parvekkeeni on liian pieni kantamaan teidän rakkauttanne. Siellä on
tilaa vain yrttimaljakolle."
V.
NOLI ME TANGERE.
Pieni punainen liekki paloi madonnankuvan edessä Giovannan
makuukammiossa. Se loisti vain niin kauas, että Jumalan-äidin pään
kultainen tausta hehkui ja vihkivesi pienessä pronssimaljakossa
kimmelsi.
Mutta Giovanna kulki esineeltä esineelle kuin päivänvalossa. Pienellä
pöydällä, joka oli matala kuin lapsen pöytä, valkohepeneisine
liinoineen, oli avattu rukouskirja loistavine kulta-alkukirjaimineen.
Pieni tuntilasi seisoi ja punoi ajan lankaa juoksevasta hiekasta.
Hän nosti sen korvalleen ja kuuli sen sihinän. Hän otti vesipullon
pienen seinäkaapin yläpuolelta, jossa oli kolme, neljä hakakirjaa,
meni ikkunan luo ja antoi kukilleen juomaa. Ristikon edessä seisoivat
pulleissa maljakoissa kallisarvoinen neilikka, jonka hänen isänsä oli
antanut hänelle ja joka loisti läpikuultavana kuin ryydintuoksuinen
höyhen ikkunaa vastaan, ja kankea- ja tuuhealehtinen myrtti.
Hän hypisteli sen lehtiä sormillaan ja ajatteli äitiään, jonka
marmorihaudalta se oli tuotu pienenä oksana.
Sitten hän astui pienelle, ahtaalle parvekkeelleen. Satoi hienosti ja
äänettömästi kuin seulasta. Hän nosti kukkansa ulos. Silloin ovea ei
voinut sulkea. Mutta isot majolikaruukut rauhoittivat häntä. Nuo kaksi
kukkaa olivat isä ja äiti, jotka vartioivat ovea. Hän hymyili pimeässä
ja katsahti hämärään naapuritaloon. Välimatka oli liian pitkä, jotta
kukaan voisi hypätä kadun yli. Ei muut kuin keveät pääskyset, jotka
pesivät kivisessä ikkunanpielessä, päässeet tänne ylös.
Hän seisoi kauan sateessa kukkiensa luona. Hän oli avannut hiuksensa.
Nekin paisuivat kuin kasvit ja imivät voimaa sateesta. Hän tunsi, että
pimeässä kaikki kasvoi. Yö oli iäinen. Se yhdisti menneisyyden ja
tulevaisuuden. Ja hän suuteli sateessa äitiään, jota ei koskaan ollut
nähnyt.
Hän vetäytyi yön näkymättömästä ja rajattomasta avaruudesta omaan
vahakynttilän rajoittamaan kammioonsa, riisuutui ja meni maata
matalaan vuoteeseensa hoikkien pylväitten väliin, jotka kohosivat kuin
liljanvarret ja kannattivat vuodekatoksen keveätä kielekeverhoa.
Hetkisen hän makasi ja näki kullan hehkuvan neitsyen mustan pään
takana. Sitten hän nousi, otti vihkivesihuiskun ja pirskotti vettä
vuoteelleen ja lattialle. Sitten hän sammutti kynttilän ja nukahti
levollisena syvässä pimeydessä.
Vain kissat valvoivat. Ja kaksi silmää, jotka eivät olleet kissan.
Kun Rinaldo näki himmeän valon sammuvan kadun toisella puolella, sai
hänen mielikuvituksensa kuumempia värejä. Hän istui tuntikausia ja
kuunteli sateen hiljaista rapinaa äänetön mandoliini sylissään. Silloin
liukui kuu hillittömästi esiin ja heitti muurin kylkeen voimakkaan
valkean valonsa, niin että kaikki ikkuna-aukot näyttivät kaksin verroin
mustilta.
Kuu ikäänkuin sanoi Rinaldolle: Näin _minä_ valtaan talon. Miks'ei
sinulla ole rohkeutta niinkuin minulla?
Hän ei viipynyt kauempaa. Hän lähti. Hän seisoi kadulla kahden suljetun
oven välillä. Kuu ylvästeli hänen päänsä päällä. Se hyppäsi kuilun yli
kuin pitkin nostosiltaa. Se ei koskettanut kadun pohjaa. Valo johti
valkeana siltana parvekkeelle. Kuu hiipi varkaan askelin Giovannan
luokse ja painoi liljankalpeat suudelmansa hänen silmilleen. Se sai
Rinaldon häpeämään: Etsi tie! Etsi tie! Kiipeä ylös vesitorvea pitkin,
pitele kiinni räystäästä. Rohkealle rakastajalle on kaikki mahdollista!
Ja Rinaldolle oli kaikki mahdollista. Samassa hetkessä hän huomasi tien
sinne ylös. Sen täytyi nousta kaivosta kapealle, muuratulle sillalle,
joka yhdisti molemmat sivusta-ulkonemat. Sieltä oli helppo pääsy
pienelle parvekkeelle.
Rinaldo tunnusteli vyölaukkuaan. Nuoraportaat olivat siellä kuten
tavallisesti. Niiden avulla oli paluumatka mukava, vaikkapa rynnäkkö
olisi ollut kuinkakin uhkarohkea.
Nyt oli kysymys siitä, voiko vanhaan kaivonketjuun vielä vuosisatain
kuluttua luottaa. Rinaldo hyppäsi kirotun kaivon reunalle ja nykäisi
johtoa. Ruosteinen metallinkitinä ylhäältä ilmaisi, että se ei ollut
murtunut. Rohkeutta, vaikka pää menisi! Rinaldo alkoi hitaasti kiivetä
ylös. Rosoinen rauta viilsi hänen käsiään. Rautaketju painui hänen
alleen vaappuen ja rämisevinä kaarina. Hän pidätti hengitystään
ikäänkuin tehdäkseen itsensä keveämmäksi, ja hän kiipesi niin
varovasti, kuin olisi pelännyt vanhan ketjun heräävän ja huomaavan oman
raihnaisuutensa. Mutta se kesti, se kesti! Rinaldo tarttui rintamukseen
ja heittäytyi pienelle sillalle. Siinä hän ratsasti ilmassa kuin pöllö
torninharjalla. Hän huuhtoi kätensä hajuvedellä, jota hänellä aina oli
taskussaan, otti mandoliinin selästään ja alkoi soitella, mutta muisti
samassa nuoraportaat ja sitoi ne kiinni. Pari kertaa hän avasi suunsa
laulaakseen, mutta tunsi yön tekevän äänensä niin kumman käheäksi ja
kuivaksi, että se oli kuin pakahtunut huuto, jotavastoin mandoliini
visersi tyytyväisenä ja iloisena kuin päivän kirkkaudessa pienen
kilpikonnanluisen näppäimensä alla.
Rinaldo istui varjossa ja näki kuunvalon menevän ohitseen ja imeytyvän
parvekkeelle pari kyynärää hänestä syrjään. Se meni suljettujen ovien
läpi, ajatteli hän, raoista, lasin läpi, meni minne sitä halutti. Ja
Rinaldo sovitti hiljaisen kuunvalon soittoonsa ja värisytti ilmaan
ohuet sävelet samalla voimalla kuin laulava hyönteinen, joka tunkee
läpi hiljaisuuden terävästi kuin neula ja varmasti, kunnes se saavuttaa
nukkuvan korvan. Kielien kultahelinä värisi ilmassa kuin mehiläisen
siivet, kun se pysyttelee paikallaan ilmassa, ikäänkuin pistettynä
näkymättömään neulaan. Hänen soittonsa sai kuunvalossa oudon tenhoavan
värinän, se suli läpitunkeviin juoksutuksiin, jotka ikäänkuin sahasivat
rikki hiljaisuuden.
Kun Rinaldo oli rakastunut, oli hänen tunteessaan, tahdossaan,
halussaan vain yksi virtaus. Hänen katseellaan oli vain yksi suunta,
hänen ajatuksillaan yksi tie, hänen elämällään vain yksi tarkoitusperä,
hänen veressään yksi vietti. Jollei hänellä olisi ollut kiinteätä,
painolain alaista ruumistaan, olisi hän lentänyt aineettomana säkenenä
ilman halki, muurin ja puun läpi.
Koko hänen sielunsa virtasi kuunvalon keskeymättömän virran mukana
parvekkeelle. Hän soitti, ikäänkuin kielet hehkuisivat. Hän soitti
itsensä yhä lähemmäksi. Hänen silmänsä saivat voimaa nähdä. Hän näki
höyhenneilikan lehtien värisevän katseensa alla. Hän näki pienen
punaisen kukan syttyvän kuunvalossa, joka liukui esiin pilarin takaa.
Hän kohottautui ja kumartui eteenpäin. Yht'äkkiä hän näki näkyjä —
taikka — ei — ovenreuna pisti todellakin esiin kukkien takaa — ovi
oli auki — ovi oli avattu — voitto! Hän oli voittanut — linnoituksen
portit olivat selko selällään. Hän ei viipynyt enää. Sittenkuin hän
pari kertaa turhaan oli heittänyt nuoraportaansa koukkuhaat, tarttuivat
ne kiinni parvekkeeseen. Hän heittäytyi nuoraportailleen, riippui
hetkisen heiluen ilmassa, kiipesi sitten ylös ja istui itse jumaloidun
parvekkeella, jonka avonaiseen kammioon häneltä sulkivat pääsyn vain
muutamat kukkamaljakot — todella sopiva varustus Venus-rouvalle.
Hän tuskin uskalsi hengittää. Mandoliini oli hänen selässään, mutta
kielten helinä värähteli yhä ilmassa. Se värisi kuutamossa — hän
hiljensi sen ja kumartui jännittyneenä eteenpäin neilikan höyhenlehvien
yli, jotka kutkuttivat häntä kasvoihin.
Giovannan unessa oli kirkas päivänpaiste. Sitä ei Rinaldon
mandoliininsoitto ollut luonut. Se kasvoi esiin hänen omasta
itsetiedottomasta sielustaan kuin valkea oras pilkkopimeässä yössä.
Hän istui auringonsäteitten sateessa puron reunalla Poggibonsissa
syli täynnä kukkia ja piti kättään juoksevassa virrassa. Vesi virtasi
vuolaina helmilankoina hänen sormiensa välitse.
Yht'äkkiä lakkasi virta juoksemasta. Giovanna veti käden puoleensa.
Mutta vesi seurasi sitä pehmeinä suuteloina. Kuuma ilmavirta puhalsi
hänen kasvojensa yli. Hän heräsi kuutamossa, näki tuuhean, mustan tukan
kumartuneena ylitseen ja tunsi polttavia suudelmia kädellään, joka kuin
suojaksi oli laskeutunut hänen sydämelleen.
Giovanna ei pyörtynyt. Hän ei huutanut. Hänen tajuntansa oli
selvänä samassa silmänräpäyksessä. Hän muisti sateen ja avonaisen
parvekkeenoven ja tunsi Rinaldon tukan. Yhdellä nykäisyllä hän veti
käden puoleensa ja sanoi nostamatta päätään tyynyltä: "Mutta oletteko
hullu, ihminen?"
Rinaldo kohottausi puoliksi ja pani kasvonsa aivan lähelle hänen
kasvojaan: "Giovanna, armaani! Kiitos, että jätitte oven auki. Herätkää
näkemään, kuka teillä on edessänne."
"Sen näen varsin hyvästi", sanoi Giovanna aivan ääneen. "Teidät
varmaankin pitää herättää. Vain sana, ja te olette kuoleman oma."
"Elämä tai kuolema sylissäsi, Giovanna! En päästä sinua."
Hän kietoi kätensä tytön ympärille, mutta Giovanna tarttui hänen
tukkaansa, ikäänkuin Judith, joka halusi ravistaa Holoferneen
katkaistun pään hänen hartioiltaan. Yhdellä hyppäyksellä hän oli
lattialla ja tempasi oven auki. Rinaldo oli jo kuulevinaan hänen
huutonsa korvissaan. Mutta Giovanna kuiskasi vain kylmästi ovesta:
"Beritola! Beritola! Nouse ja herätä silmänräpäyksessä messer Leone!"
Rinaldo kuuli jonkun liikkuvan siellä. Mutta hän heittäytyi Giovannan
eteen ja tarttui hänen paljaisiin jalkoihinsa: "Giovanna, Giovanna,
malta mielesi! Katso kuka sinun luonasi on!"
"Malttakaa itse mielenne, herra, ja hävitkää samaa tietä kuin
tulittekin. Ennenkuin ehditte käännähtääkään, on se liian myöhäistä."
Oven raosta kuului melua ja huutoa. Pitkiä tulijuovia kiiti lattian
poikki yhtyen kuunvaloon. Rinaldo kuuli raskasta töminää, kuin
villipedon jalkojen astuntaa, ja erotti kondottieerin hirvittävät
kiroukset. Kauhu tarttui häneen, kun ovi rämähti auki ja
kondottieeri puolialastomana heilutti leveätä Malchus-säiläänsä kuin
pyövelinkirvestä.
Hän päästi Giovannan ja hyökkäsi hurjaa vauhtia parveketta kohti,
löi jalkansa kukkamaljakkoon, niin että vihlaisi polveen saakka,
heittäytyi rintamuksen yli ja oli juuri saanut kiinni nuoraportaista
toisella kädellään, kun kondottieeri oli hänen kintereillään ja terävä
kaksiteräinen miekka suhahti hänen päänsä päällä. Hän sukelsi alas.
Säilä iski pimeässä, leikkasi jotakin ja katkesi parvekkeen kivireunaa
vasten. Leone ei tietänyt mihin oli osannut, mutta hän kuuli huudon.
Tuliko se takaapäin vai edestä? Hän kääntyi nopeasti. Kun hän taas
tuijotti syvyyteen, hän näki haamun raskaasti kiiveten häviävän. Se
oli jo kaukana alhaalla. Molemmin käsin hän tarttui nuoraportaisiin,
tempasi koukut irti ja heitti ne alas pimeyteen. Heikko jysähdys kuului
maasta, ja kuin tuskanhuutona kaikui: "Käteni, käteni, käteni!"
Imettäjä piti soihtua Leonen ja hänen tyttärensä välillä, kun hän
kääntyi. Kaikki veri oli paennut Giovannan kasvoilta. Ensimmäisen
kerran hän näki silloin isänsä sellaisena kuin hän taistelun
tuoksinassa mahtoi olla. Isän silmien hehku poltti hänen kasvojaan.
Verisuonet kaartuivat paisuvina sinisinä käärmeinä isän päälaelle
asti. Giovanna sulki silmänsä. Hän vapisi ja tunsi halua parkaista
rinnastaan sen vihlovan huudon, jota hän oli pidätellyt tähän asti.
Silloin hän huomasi taittuneet kukkansa. Myrtti oli tallattu, neilikka
riippui kuolleena parvekkeen yli, ikäänkuin tuijottaen syvyyteen
väkivallantekijän jälkeen. Hän astui askeleen ja kumartui sen puoleen.
Hänen paljas jalkansa osui johonkin pehmeään ja lämpimään, joka
ikäänkuin litistyi sen painon alla. Kun hän veti jalkansa takaisin, hän
näki soihdunvalossa poikkilyödyn käden.
Silloin hän värähti, peitti kasvonsa käsiinsä, meni takaisin kammioonsa
ja heittäytyi suulleen vuoteeseensa.
Mutta tuskanhuutojen vaimetessa kadun ahtaassa, pimeässä syvyydessä
kondottieeri tarttui poikkilyötyyn käteen ja välkytteli sen monia
sormuksia soihdunvalossa.
VI.
PYHÄ FINA.
Seuraavina päivinä kulki koko kaupunki Salvuccien palatsin ohi
katsoakseen poikkilyötyä kättä, joka oli pistetty soihtupihtiin
korkealle erään parvekkeen yläpuolelle. Kun aurinko sattui siihen,
säkenöivät kaikki sormukset kuihtuneissa sormissa.
Käden omistaja makasi sairaana vastapäätä olevassa kammiossa,
jonne tuo verinen voitonmerkki näkyi. Uupuneena verenvuodosta hän
oli tuskin voinut laahautua kotiin saadakseen kätensä sidotuksi.
Taistelu molempien perheiden välillä jatkui kuin entisinä pahimpina
vihollisuuksien aikoina. Rinaldon äiti haastoi Leone de' Salvuccin
oikeuteen. Mutta tuomarit vapauttivat hänet, koska hän vain oli
puolustanut taloaan ja tytärtään sisäänmurtautujaa vastaan. Silloin
rouva vaati oikeuden kautta häneltä poikansa kättä. Mutta kondottieeri
kieltäytyi antamasta sitä: olihan varkaan hyvin ansaittu ja tunnettu
rangaistus, että hänen röyhkeä kätensä asetettiin yleisön nähtäväksi
itse teon paikalle, hänelle häpeäksi. Aika kului. Kuihtunut käsi
merkitsi vähemmän, mutta Ardinghellit ajattelivat siinä olevia raskaita
ja kallisarvoisia sormuksia, ja Leone de' Salvucci haastettiin
oikeuteen kalleuksien anastamisesta, jotka eivät olleet hänen. Mutta
kondottieeri kehoitti oikeutta käymään hänen talossaan, silloin
se näkisi parvekkeen oven kiinninaulattuna, ja paloportaitten
avulla se voisi nähdä, että kiistanalaiset sormukset yhäkin olivat
koskemattomassa varkaankädessä. Oikeus kyllä tapahtuisi: kun aika
itse antoi sormukset takaisin, oli omistajalla täysi vapaus poimia ne
kadulta kuin pudonneet hedelmät.
Poikkilyöty käsi jäi peloittimeksi paikoilleen. Sillä Leone oli
mahtava ja itsepäinen ja puhui pontevasti neuvostossa. Mutta halu
saada kultaiset sormukset ja kalliit kivet yhä kasvoi, mitä kauemmin
kuihtunut käsi niitä säilytti. Taivaan linnut tai epärehelliset
löytäjät voivat anastaa perheen laillisen omaisuuden. Ja eräänä
varhaisena aamuna eräs Rinaldon sedistä ampui niitä jousella ja pudotti
kädestä sormet toisen toisensa jälkeen.
Giovanna oli pelästynyt. Hän ei enää mennyt ulos. Hän ei tahtonut
kuulla porvarien puhuvan hänestä kaduilla eikä tahtonut itseään
osoitettavan ikkunoista ja ovista. Ei kukaan saisi tutkistella, oliko
hän iloinen vai alakuloinen, ei kukaan selittää hänen ilmeitään. Hän
ei enää tahtonut nähdä vanhaa huonettaan. Ajatus parvekkeenovesta sai
hänet värisemään. Kondottieeri naulautti hänen tahdostaan sen kiinni.
Itse hän muutti alas erääseen niistä pimeistä isoista huoneista, joiden
ainoa valo tuli ristikkoikkunasta, joka suuren häkin kaltaisena katsoi
kaupunkiin päin. Siellä eivät mitkään kukat kasvaneet. Eikä Giovannalla
ollutkaan enää kukkia kasvatettavana. Jos isä tuli tarjoamaan uusia
kallisarvoisia neilikoita, ei hän niitä tahtonut: niissä oli ikäänkuin
veren tuoksu. Ei mitään kasvaisi hänen suuressa kammiossaan, jossa
pimeys ei koskaan tullut esiin nurkista ja josta sitä ei koskaan
voinut ajaa ulos. Hän ei edes uskaltanut mennä tiheän ristikon luo,
peläten kohtaavansa silmiä, jotka uteliaina olivat suunnatut ylöspäin
tähystääkseen häntä. Hän oli kuullut, että Firenzessä vielä pidettiin
villejä leijonia syvissä kuopissa, joiden seinät olivat sileää
marmoria, mihin niiden kynnet eivät pystyneet, ja joiden yli kulki
pitkät astinlaudat, jotta ylimieliset herrat voisivat kiihoittaa
velttoja hermojaan kulkemalla eläinten pään yli ja näkemällä niiden
voimattomia hyppyjä. Hänellä oli tunne siitä, että siten tunkeilivat
ilkeys ja panettelu hänen oman häkkinsä ulkopuolella ja että ne
rehentelisivät, kun hän lähestyisi.
Jotakin hänen neitseellisyydestään oli tullut tukahdutetuksi, ennenkuin
se oli päässyt päivänvaloon. Valoisana ja avoimena oli hänen koko
olemuksensa kurottautunut sitä nuoruuden onnen ja rakkauden aurinkoa
kohti, joka oli koittava hänelle. Eräänä päivänä hän oli herännyt
palatsin kolkoilta, kaameilta lattioilta keskelle vapauden viheriöivää
ruohikkoa; mutta nyt hän oli arka kuin se, joka kerran oli koskettanut
kyykäärmettä kukan takana, jonka oli aikonut poimia. Salattua
uteliaisuutta oli kätkeytynyt siihen leikitsevään hylkimiseen, jota hän
oli osoittanut Rinaldolle ja hänen hellille tunteilleen, jotka hänestä
näyttivät liiallisilta ja teennäisiltä. Nyt hän tiesi, että rakkaus ei
ole keveätä leikkiä, vaan pakottava voima, joka kannusti kiipeämään
ylös äkkijyrkänteitä, kiihkeä halu, jolla oli polttavankuuma hengitys
ja mielettömiä sanoja. Ja nyt hän kuuli Beritolalta, miten kaupungissa
puhuttiin Rinaldo-parasta, jonka oli pitänyt niin julmasti kärsiä
nuoren tyttöheilakan vuoksi. Ihmiset olivat nähneet heidän puhelevan
keskenään vallinrinteellä, ja Rinaldo itse puolusti rohkeuttaan sillä,
että siihen oli hänet yllyttänyt Giovannan avoin parvekkeenovi ja
nyökkyvät kukkaset.
Niin vaarallinen ja paha rangaistus tuli siitä, että oli nuori ja
luottavainen. Niin väärin selitettiin nuoren tytön lapsellinen
pelottomuus. Niin kosti hylätty ihailija nuorelle tytölle, joka ei
muuta rikosta ollut tehnyt kuin kieltäytynyt noudattamasta miehen himoa.
Palohaavoja saanut lapsi pelkää tulta. Mutta Giovanna ei ollut
ojentanut sormeaankaan tuota vaarallista liekkiä kohti. Se oli
ulkoapäin tunkeutunut hänen viattomaan itsetiedottomuuteensa ja
kärventänyt hänen nuoren luottamuksensa kuin siemeneltä haivenet.
Hämärissä istuessaan ja uneksiessaan kumartuneena niiden kärpännahkojen
yli, joita hän kirjaili isänsä asepaitaan hopealangoilla pehmeään
samettiin, mihin sormet vaipuivat kuin sammaleen, Giovanna ajatteli,
miten välttämätöntä oli pitää rautapaitaa tämän pehmeän kankaan
alla, salattua ja piilevää teräspaitaa, joka torjui ne pistokset,
jotka yht'äkkiä tunkivat kauniin kudoksen läpi. Ja hän muisti nuorta
firenzeläistä, joka omisti huvilan Poggibonsissa hänen isänsä
huvilan lähellä, hänen lempeitä ruskeita silmiään ja hänen valkeata
neitseellistä otsaansa pienen baretin alla. Hän näki hänen tulevan
pitkin, joustavin askelin, toinen käsi pistettynä takin nahkareunan
sisäpuolelle, toinen piirtäen pieniä puolikuita ilmassa. Kun Giovannan
piti mennä hänen ohitseen kapealla tiellä, oli hän väistynyt syrjään,
jotta Giovannan ei tarvitsisi väistyä muuria vasten. Hän oli kumartunut
painaen oikeaa kättänsä sydämelleen. Tukka valahti hänen poskilleen,
eikä Giovanna nähnyt hänen silmiään, sillä ne olivat maahan luodut,
kuten hänkin loi silmänsä maahan, kun ehtoollisastia kannettiin hänen
ohitseen kirkossa.
Oliko tämäkin kaunis, lempeä kunnioittavaisuus vain petosta? Ja pitikö
hän vain kättään sykkivällä sydämellään, jotta sen hehku ei polttaisi
häntä? Giovanna oli nähnyt hänen huulensa. Vaikka ne olivat vaiti,
liikkui niillä aina pehmeä, mykkä sana: hänen oma nimensä, Gentile —
Gentile — kuinka hän sen mahtoi lausuakaan?